III.
SELITYKSIÄ
"Kuten nyt omasta kokemuksestasi tiedät", jatkoi adepti selityksiään, "ei ihmisen sielu ole muodoton henkäys, vaan ihminen kaikkine elimineen on sielu ja aineellinen ruumis on sen karkeasta aineesta rakennettu puku.
"Sielun elimistö on välikappale, jonka kautta se vaikuttaa sisästä ulospäin ulkonaiseen maailmaan. Tässä voi kaikkiallinen ja jakamaton jumalallinen henki yksilöllisesti kehittyä, siinä alkaa se personallisen olemassaolonsa ja saa siitä sen ravinnon, josta se luo voimansa. Niinkauan kun ei ihminen tunne niitä toimintoja, jotka tapahtuvat hänelle itselleen näkymättömässä elimistössään, niin hänellä tuskin on voimaa näitä toimintoja johtamaan ja hallitsemaan. Hän on kuin kasvi, jonka olemassaolo on riippuvainen luonnonvoimista, tuulesta ja sateesta sekä muusta, mikä sattumalta häntä ympäröi. Sillä ei ole voimaa kasvuaan ehkäisemään eikä myöskään sitä kiiruhtamaan. Mutta kun ihminen on päässyt tietoiseksi oman sielunsa rakenteesta, kun hän tulee tietoiseksi omassa elimistössään tapahtuvista toiminnoista, voi hän niitä johtaa ja hallita ja siten ohjata kehityksensä oikeaan uomaan.
"Hän kykenee ottamaan vastaan ja työntämään luotaan sielullisia vaikutuksia. Hänestä tulee oma Mestarinsa ja hän saavuttaa niin sanoakseni sielullisen paikallistuntemuksen. Tällainen ihminen nousee silloin yhtä korkealle yläpuolelle niiden, joilla ei ole tätä tietoa ja voimaa, kuin eläin on kasvin yläpuolella. Eläin voi etsiä ravintoa itselleen, voi sitä valita ja hyljätä mielensä mukaan, mutta kasvi on paikalleen kahlehdittu ja riippuvainen ympäröivistä olosuhteista. Tietämätön on samoin riippuvainen ympäröivistä olosuhteista, mutta viisas määrää ne itselleen.
"Vuosisatojen aikana hallitsi niin tietämättömiä kuin oppineita eräs määrätty taikauskon muoto. Pidettiin ihmistä täydellisenä olentona, joka ei kyennyt sen suurempaan elimelliseen kehitykseen. Tosin ymmärrettiin, että sen elonhenki kykeni tietojaan laajentamaan ja että ihminen vanhempana voi oppia asioita, joita hän ei nuoruudessaan tiennyt. Mutta itsenäistä ajattelemista ja hengentoimintaa pidettiin mahdottomana. Se olisi ollut voimaa ilman ainetta, toimintaa ilman aineellista pohjaa, tyhjää. Ei tiedetty, minne ihminen kokosi voittamansa tiedot, eikä mitä hänestä kuoleman jälkeen tulisi. Ei tiedetty tulisiko hän kuoleman jälkeen elämään toisessa tilassa ja ehkä löytäisi suotuisamman tilaisuuden tietojen hankkimiseen vai voiko hän kuoleman jälkeen ilman ruumista ollen ensinkään mitään oppia. Ei oltu selvillä edes fyysillisen ruumiin tarkoituksesta.
"Tiede pani arvottomina tämänlaatuiset tutkimusaiheet syrjään. Kannatettiin mieluummin sitä näkökantaa, joka opetti aineen täydellistä haihtumista, kuin että olisi myönnetty luonnossa löytyvän sellaista, mitä ei vielä tiedetty. Teologien levittämät selitykset eivät olleet sen tyydyttävämpiä kuin tiedemiestenkään, sillä he uskoivat tai olivat ainakin uskovinaan, että ihminen oli täydellinen olento. Hän oli täydellisyyden tilassa lähtenyt luojan kädestä ja oli ennen tekemiensä pahojen tekojen tähden kahlehdittu tälle planetalle. Oltiin sitä mieltä, että jos ihminen jumalattoman elämän jälkeen kääntyisi hurskaasen elämään, voittaisi hän syntiensä anteeksiannon sekä jumalan suosion. Täten tulisi hänestä kuoleman jälkeen korkeampi olento. Hän astuisi paratiisiin ja eläisi edelleen lakkaamattomassa ilossa.
"Jokainen itsenäinen ajattelija meidän aikanamme huomaa, etteivät tällaiset teoriat voi tyydyttää vilpitöntä totuudenetsijää. Mutta tällaisia olettamuksia ei silloin voitu tosiksi todistaa ei myöskään vääriksi, eivätkä ihmiset yleensä siihen aikaan ajatelleetkaan. Siitähän he maksoivat tohtoreilleen.
"'Salaisen opin' julkaisemisen jälkeen joutuivat niin hyvin tiedemiesten kuin teologien mielipiteet perusteitaan myöten horjumaan. Yhä yleisemmin ruvettiin tunnustamaan totuus, jota vanhan ajan viisaat kunnioittivat, vaan jonka nykyinen aikamme kokonaan oli unohtanut, nimittäin se, että ihminen ei ollutkaan täydellinen olento. Hän ei olekaan ainaisesti paikalleen jäämään kirottu, vaan on hänen ruumiinsa ja henkensä alituisten uudistusten ja vaihtelujen alainen. Tunnustettiin myöskin, että minkäänlaista uudistusta ei voi olla ilman ainetta, koska ei voimaa ole ilman ainetta. Tiedemiehille todistettiin, että tiede tuntee hyvin vähän sitä salaperäistä olentoa, jota sanomme ihmiseksi, että se tuntee vain häntä koskevia ulkonaisia ilmiöitä, hänen kuortaan, mutta ei mitään siitä elävästä voimasta, joka toimii fyysillisen ruumiin naamion sisäpuolella. Julkeille teologeille, jotka uskottelivat, että ihmisen menestys riippui heidän siunauksestaan tai kirouksestaan, todistettiin, että oikeus on eroittamaton jumalkäsitteestä ja että vain jumala on kuolematon. Järjelle todistettiin logiikan avulla, että jumala on jumalhengen olemus ihmisessä ja että se yksin voi elää eteenpäin, kun ihmisen kaikki alemmat ja epätäydellisemmät ainekset ovat haihtuneet. Ihminen, jossa ei jumala ole jumaluudentilassa ei voi ruumiin kuoleman jälkeen hypätä korkeampaan piiriin, — piiriä, joka ei vastaa hänen elämänaikana saavuttamaansa kehitystä.
"Intialaisten viisasten tuntema selitys ihmisen pääasiallisesta rakenteesta, jonka Theophrastus Paracelsus jo kolmesataa vuotta sitten esitti ja H.P. Blavatsky myöhemmin julkaisi, nöyryytti tiedemiesten ylpeyttä ja pappien turhamaisuutta. Kun nämä selitykset tulevat tutummiksi ja niitä opitaan paremmin ymmärtämään, tulevat ne todistamaan oppineille, kuinka vähän he tietävät ja tulevat papeille osoittamaan heille kuuluvan paikan siveysopettajina. 'Salainen oppi' todistaa, ettei ihminen vielä ole jumala, vaikka jotkut sitä itsestään kuvittelevat. Se todistaa, että ihminen voi olla älyn kannalta katsottuna jättiläinen, mutta hengen näkökannalta vain kääpiö. Se selittää edelleen, että laki, joka fyysillisellä tasolla johtaa elimistön kasvua, ei sen kautta tule kumotuksi, että se samalla toimii vastaavan sielullisen tason elimistön sisäpuolella. Se opettaa, ettei tyhjästä voi mitään syntyä, mutta jos vain itukin jostain on olemassa, olkoon se näkymätönkin, niin voi se versoa ja kehittyä edelleen.
"Jokaisen tällaisen idun, samoin kuin jokaisen olennon kasvaminen riippuu, mikäli asiaa tunnemme, määrätyistä edellytyksistä. Nämä edellytykset voivat perustua joko olion henkiseen toimintaan itseensä, jos sillä on kykyä niitä itselleen hankkia, tai voivat ne riippua ulkonaisista syistä, joita ei olio itse saata hallita. Kasvi tai eläin ei voi kasvaa, ellei sillä ole sitä ravintoa tai niitä olosuhteita, joita se tarvitsee.
"Katsele puuta, joka kasvaa yksinään aukealla paikalla tuulen ja tuiskujen hyökkäysten alaisena. Se on voimakas, koska se myrskyn ja häviön uhalla pysyy pystyssä, jota vastoin sen tiheässä metsässä kasvavat veljet, jotka latva latvaa vastaan seisoen toisiaan tukevat, epäitsenäisyytensä tähden ovat heikkoja ja sentähden helposti joutuvat rajuilman uhriksi.
"Samoin käy älyihmisen. Hän kasvaa opettajien ja ystävien suojaamana koulumuurien sisäpuolella tai yliopistossa. Häntä tukee kasvattajien ja kirjojen auktoriteetti. Toinen viittaa aina toiseen. Mutta kun elämän myrskyt tulevat, tunkeutuvat uudet ja vieraat aatteet hänen mieleensä. Myrskyt ulvovat ja kaatavat lipun, jolle hän on uskontunnustuksensa kirjoittanut. Auktoriteetit syöksyvät alas ja hänen ylpeytensä niiden mukana.
"Mutta niin ei ole asiaintila yksin fyysillisellä ja älyllisellä tasolla. Myöskin tunteiden valtakunnassa vallitsevat samat lait.
"Se, joka tahtoo kehittää voimiaan, ei saa antaa esteitten itseään pelottaa. Niiden juurella kasvaa hänen voimansa. Hänen täytyy varustautua asettamaan mielipiteensä tuulia vastaan, eikä hän saa kaatua, joskin intohimon myrskyt hänessä nousevat. Hänen täytyy pakoittautua pitämään siitäkin kiinni, jota hänen luonnollinen makunsa on taipuvainen vastustamaan ja olemaan sopusoinnussa sen kanssa, mikä hänestä tuntuu vihamieliseltä. Todellisuudessa on juuri se hyödyllistä hänen voimiaan terästämään. Hänen täytyy oppia kantamaan vihaa ja parjauksia, kestämään pahansuopuutta ja vastustusta, tuntemaan tuskaa ja panemaan arvoa vain elämän todellisille arvoille. Vastustavat vaikutukset, jotka hänen tielleen nousevat, herättävät myrskyn riehumaan hänen sydämessään. Mutta saatuaan voiman myrskyä hallitsemaan, opittuaan intohimojensa kiihtyneille ja hurjille aalloille sanomaan: 'hiljene', — silloin tunkeutuvat ensimmäiset nousevan rauhanauringon säteet hänen sydämeensä. Niiden lämpimän hehkun edestä pakenee arvostelevan ja punnitsevan järjen kylmä kuuvalo. Uusi, näkyväistä maailmaa suurempi, avautuu hänen sisäisen silmänsä eteen. Siinä hän tyytyväisenä avustaa ja löytää ne loppumattoman autuuden lähteet, joita eivät aistinelämän ihmiset tunne. Silloin ei hän enää järkeile totuudesta, sillä hän näkee sen sydämessään. Hänen ei enää tarvitse asettua myrskylle alttiiksi, sillä hän löytää turvan hiljaisuudessa, ei siksi, että myrskyjä pelkäisi, sillä ne eivät enää tuota hänelle tuskaa, vaan siksi, että hän tarvitsee voimansa vasta heränneen henkisen siemenen kehittämiseen. Hän ei enää niitä tuhlaa hyödyttömästi näkyväisessä maailmassa.
"Tällainen hiljaisuudessa vietetty elämä tuntuu toivottavalta ja hyödylliseltä vasta silloin, kun ihminen on voittanut määrätyn kypsyydenasteen. Mutta jos hän vetäytyy pois maailmasta hänen vielä maailmaa tarvitessaan, koettaa hän pyrkiä taivasmaailmaan alkaen portaitten yläpäästä. Sallikaa niiden jäädä maailmaan, jotka sitä vielä tarvitsevat. Kuta suuremmat ympäröivät kiusaukset ovat, sitä suuremmaksi kasvavat hänen voimansa menestyksellisen vastustuksen kautta.
"Vain se ihminen, joka oman henkisen piirinsä sisäpuolella kykenee voittamaan henkensä kaipaamat edellytykset, on kaikista ulkonaisista olosuhteista riippumaton ja aivan vapaa. Se taas, joka ei henkistä maailmaa voi synnyttää omaan sieluunsa, tarvitsee ulkonaista maailmaa sieluaan kehittämään. Henkistä kypsyyttä vailla olevat ihmiset, jotka vetäytyvät maailmasta pois sitä peläten, eivät ole sankareita, jotka ovat maailmasta kieltäytyneet. He ovat pelkureita, jotka jättävät paikkansa, kun taistelu elämän kanssa alkaa. Sellaiset ihmiset usein vetäytyvät luostareihin vain viettääkseen mukavampaa elämää ja vielä kaupanpäälliseksi saadakseen pääsylipun taivaaseen. He kuvittelevat tekevänsä jumalalle otollisen työn viettäessään hyödytöntä ja merkityksetöntä elämää ja tästä kuvitellusta palveluksesta odottavat he elämänsä loputtua palkintoa. Mutta palkintokin, jota he odottavat, jää heidän mielikuvakseen. Kuten aistinihminen kuluttaa aikansa hyödyttömissä huvituksissa, niin käyttää tällainen hurskaskin aikansa hyödyttömiin seremonioihin ja rukouksiin. Aistinihmistä kiihoittaa aistinhuvitusten halu, hurskaita taas toisen puolen ilojen toivo. Kumpaisetkin toivovat tyydytystä omalle personalliselle itselleen. En voi nähdä oleellista eroa heidän vaikutintensa ja siveellisten pyrkimystensä välillä.
"Mutta henkisesti kehittyneen ihmisen laita on aivan toinen. Jumalallinen prinsiippi on ihmisessä olemassa aivan riippumatta suhteellisen avaruuden ja ajan rajoituksista. Se on ijäinen ja itsestään olevainen. Sitä ei vastustus kiihoita, siihen ei vaikuta vastaan toimiminen, eikä sitä viisastelut häiritse. Kun se kerran on ihmisessä tullut tietoiseksi omasta voimastaan, ei se tarvitse sitä kiihoitusta, jota aistillinen elimistö vaatii, eikä se myöskään välitä ulkomaailmasta tulevista aistimien vaikutuksista. Se on itse se tahto, joka oman aineensa sisäpuolella luo maailmoita. Se on sielun kaikkien eläimellisten ja alkeellisten voimien herra, ja niiden levottomuus ei sitä kiihoita eikä painosta. Se on jumalallinen itse ijäisessä ja muuttumattomassa puhtaudessaan.
"Ihminen, jossa tämä jumalallinen olemuspuoli kerran on herännyt ja joka käytännössä on kokenut sisäistä elämää, ihminen, joka on astunut sisään taivaan kuningaskuntaan ja jaksaa seisoa lujana omilla jaloillaan, ei enää tarvitse ulkonaisen elämän riehuvien myrskyjen kasvattavia kokemuksia hankkiakseen vastustuksen kautta itselleen voimaa. Hänessä ei myöskään koskaan enää nouse halu palata takaisin maailman huvituksiin ja narrimaisuuksiin. Hän ei vetäytyessään yksinäisyyteen ole mistään kieltäytynyt, sillä emme sitä voi sanoa kieltäytymiseksi, että heitämme luotamme sellaista, jota pidämme vain paheena. Tätä ihmistä ei voi pitää askeettina, sillä hän ei alistu minkäänlaiseen kidutukseen tai itsensä kurittamiseen. Ei ole itsemme kieltämistä se, että kieltäydymme sellaisesta, mistä emme itse välitä. Todellinen askeetti on se, joka elää maailmassa ja jota maailman kiusaukset ympäröivät, — jonka sielussa eläimelliset ainekset vielä ovat toiminnassa ja vaativat halujen tyydyttämistä, — ihminen, jolla on käsissään tyydyttämisen keinot, mutta kuitenkin ylevän tahdon voimalla voittaa eläimellisen itsensä. Kun hän on noussut tuon tilan yläpuolelle, voi hän vetäytyä maailmasta pois ja käyttää energiansa itsensä laajentamiseen ja henkisten voimiensa palvelukseen. Silloin hän on täydellisesti onnellinen, sillä hän voi nyt hankkia kaiken haluamansa oman sisäisen maailmansa piiristä. Hän ei enää odota tulevaista palkintoa taivaissa, sillä mitä voisi taivas hänelle enempää tarjota kuin autuutta, joka hänellä jo on. Hän ei enää kaipaa muuta kuin kykyä hyvän tekemiseen maailmalle.
"Jos voisitte perustaa teosofisia luostareita, joissa älyllinen ja henkinen kehitys kävisivät käsi kädessä, joissa opetettaisiin uutta maailmankaikkeuden peruslakeihin perustuvaa tiedettä ja joissa ihmisille samalla kertaa opetettaisiin itsensä voittamista, silloin tekisitte maailmalle hyvän työn. Sellainen luostari tuottaisi myöskin suurta hyötyä älyllisille tutkimuksille ja sellaisten oppituolien perustaminen kylväisi henkiselle taivaalle ensiluokan tähtiä, joiden säteistä virtaisi koko maailman läpäisevän älyllinen valo. Niiden oppilaat olisivat paljon korkeammalla kehityskannalla, kuin aikamme materialistiset tiedemiehet ja heidän tutkimuksilleen avautuisi paljon laajempi työkenttä. He tuntisivat kaikki todella korkeimmat auktoriteetit, saisivat käyttää kaikkien oppineitten tutkimusten tuloksia, mutta olisivat samalla vapaita tieteellisen oikeauskoisuuden rajoituksista ja voisivat siis täysin itsenäisesti ajatella. Näistä luostareista tulisi älyn keskuksia, jotka valaiseisivat koko maailmaa. Ja kun itsehillinnän voima kasvaisi samassa suhteessa, kuin älyntoiminta, niin voisivat niiden asujamet pian saavuttaa adeptiuden asteen."
Adepti oli lausunut nämä sanat erikoisen suurella lämmöllä, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut vedota minun myötätuntooni saadaksensa minut tällaisia luostareita perustamaan. Hänen silmissään oli myötätunnon ilme ja säälillä ajatteli hän surkean, tietämättömän ihmiskunnan tilaa, ihmiskunnan, jonka karmaan ei hän järjestönsä sääntöjen perustalla saanut sekoittua. Minäkin valitin kykenemättömyyttäni sellaisten luostarien perustamiseen ja toivoin olevani rikas voidakseni edes yrittää. Mutta heti luki imperaattori ajatukseni ja sanoi:
"Erehdyt, ei rahojen puute tee tämän aatteen täytäntöönpanoa mahdottomaksi, vaan mahdotonta on löytää sopivia ihmisiä luostareihin asumaan, jos sellaisia perustettaisiinkin. Olisimme huonoja alkemisteja, jos emme kykenisi hankkimaan vaadittavia rahamääriä tehdäksemme ihmisille tällaisen todellisen hyvän teon. Sen voin sinulle täysin todistaa, jos sitä haluat. Mutta kulta on ihmisten kirous, emmekä tahdo sitä kirousta suurentaa. Levitä kultaa ihmisten eteen ja niissä herää halu saamaan enemmän. Anna heille kultaa ja muutat heidät perkeleiksi. Ei, emme tarvitse kultaa, vaan ihmisiä, jotka janoavat viisautta.
"On tuhansia, jotka kaipaavat tietoa, mutta vain harvoja, jotka etsivät viisautta. Älyllinen kehitys, teräväpäisyys, viekkaus, oveluus ovat nykyään muka henkisen kehityksen merkkejä. Mutta tämä käsitys on vallan väärä. Eläimellinen viekkaus ei ole älyä. Teräväpäisyys ei ole viisautta ja oppineet ovat viimeiset, jotka totuutta kestävät kuulla. Ovatpa vielä monet okkultistinne ja rosenkreuziläisenne ryhtyneet tutkimuksiinsa vain kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämiseksi. He ovat koettaneet päästä perille luonnon salaisuuksista voittaakseen tietoa, jota he sitten tahtoisivat käyttää pirullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Osoittakaa meille miehiä ja naisia, jotka eivät pyydä muuta kuin totuutta, niin pidämme huolta heidän tarpeistaan. Kuinka paljon rahaa tarvitseekaan se ihminen elatuksekseen, joka ei mukavuudesta välitä! Kuinka paljon tarvitaankaan keittiön ylläpitämiseksi ihmiselle, joka ei herkkuja kaipaa! Mitä kirjastoja tarvitsee se, joka voi lukea luonnonkirjaa! Mitä ulkonaisia kuvateoksia tarvitaan häntä miellyttämään, joka on aistinelämästä luopunut ja on tahtonut vetäytyä vain omaan itseensä! Mitä maallisia näköaloja tarvitseisi tarjota niille, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa! Mitä seuroja kaipaisivat ne, jotka seurustelevat oman korkeimman itsensä kanssa! Kuinka voimme heitä ilahduttaa, jotka elävät Jumalan läheisyydessä!
"Niin tosiaankin, se teosofinen luostari, josta uneksin, on vielä ylevämpi kuin omamme. Se on korkealla tämän maan yläpuolella ja kuitenkin voidaan se vaivatta perustaa ja ilman kustannuksia. Sen munkit ja nunnat ovat kohonneet yli itse piirin. He ovat äärettömän laajan temppelin rakentaneet ja se on kaikkihengen läpäisemä, hengen joka on kaikkien yhteistä omaisuutta.
"Siellä lakkaa maailmansielun jakautuminen ja yhteys on astunut sijalle. Siinä luostarissa ei vallitse sukupuolieroavaisuutta, ei erilaisia makuasioita, ei mielipiteitä, ei toivomuksia. Se on paikka, minne eivät paheet ulotu. Siellä ei synnytä, ei naida eikä kuolla, vaan eletään kuin enkelit. Jokainen jäsen on hyvän voiman keskus. Jokainen voi sukeltaa äärettömään valomereen, — jokainen on itsessään kaikkea, mitä hän tahtoo, — tietää kaiken, mitä hän tahtoo tietää. Hän kasvaa voimassa ja laajentaa olemustaan, kunnes kykenee kaikkeutta syleilemään ja on yhtä sen kanssa."
Hetkeksi näytti siltä, kuin adeptin sielu olisi lentänyt Nirvaanan valtakuntaan, mistä ei meillä kuolevaisilla voi olla mitään käsitystä. Mutta pian palasi valo takaisin hänen silmiinsä. Hän pyysi hymyillen anteeksi, että oli antanut tuon aatteen ihanuuden tempaista hänet mukaansa. Uskalsin väittää, että luultavasti tarvittaisiin miljoonia ajanjaksoja, ennenkun ihmiset saavuttaisivat sen tilan.
"Oi", sanoi hän, "ne vaatimukset, mitkä meidän aikamme sivistys panee seuraajilleen, pakoittavat useimmat ihmiset suuntaamaan melkein kaiken aikansa ja voimansa ulkonaisiin asioihin, sensijaan, että he käyttäisivät sitä sisäiseen kasvuun. Jokainen ihminen on saanut määrätyn energiamäärän, jota hän saattaa omakseen sanoa. Kun hän kaiken tämän energian tuhlaa joko aistin tyydytysten saamiseksi tai älyllisiin pyrkimyksiin, niin ei hänelle jää mitään jumalallisen idun kehittämiseksi sydämessään. Kun hän aina hajoittaa henkensä ulospäin, ei hänellä ole aikaa koota ajatuksiaan sisäänpäin, joka kuitenkin on välttämätöntä itsetuntemuksen saavuttamiseksi. Työtätekevät luokat, liikemiehet, tiedemiehet, lääkärit, lakimiehet ja papit, kaikki toimivat ulkonaisissa asioissa, eikä heille jää aikaa voimien sisäiseen kokoamiseen. Enemmistö on aina keskittynyt ajamaan takaa varjoja ja harhakuvia, jotka heille parhaimmassa tapauksessa ovat hyödyllisiä, niin kauan kun he elävät, mutta joiden hyödyllisyys häviää sydämen lakatessa lyömästä. Aikansa ja voimansa ovat he käyttäneet huolehtiakseen niinsanotusta elämän välttämättömyydestä ja he puolustavat itseään sillä, että se on heidän velvollisuutensa. Mutta luonto ei välitä puolustuksistamme. Syyn ja seurauksen laki on sokea, eikä muutu todistuksista. Ihminen, joka kiipeää vuorenhuipulle ja vahingossa syöksee kielekkeeltä alas, on yhtä suuressa vaarassa taittaa selkänsä kuin ihminen, joka vapaaehtoisesti on siitä heittäytynyt. Ihminen, joka ei kykene astumaan eteenpäin, jää yhtä kauas jälkeen, kuin se, joka ei halua edistyä. Luonto ei kuitenkaan ole niin julma, kuin miltä se pintapuolisesti katsottuna näyttää. Se, minkä ihminen elämänsä ylläpitämiseksi tarvitsee, on itse asiassa sangen vähäistä, ja sangen helposti voidaan hankkia. Sillä luonto on kaikista lapsistaan yltäkylläisesti huolehtinut. Jos ei joku voi saada itselleen tulevaa osaa, niin on jokin asia vakavasti poissa tolaltaan, joko hänessä yksilöllisesti tai kokonaisuuden yhteiskunnallisessa järjestelyssä. Yhteiskuntaoloissamme on epäilemättä paljon väärää, jonka auttamiseksi valtiomiehet ja filosofit koettavatkin toimia. Mutta heidän ponnistuksensa menestyvät vasta kun heidän onnistuu luoda maailmalle lakeja, jotka ovat sopusoinnussa luonnonlakien kanssa; ei sitä ennen. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa voidaan sellaiseen asioiden tilaan päästä. Mutta meillä ei ole aikaa sitä odottaa. Jokaisen yksityisen pitää koettaa luoda sopusointua omaan yksilölliseen elimistöönsä ja elää luonnonlakien mukaan. Sillä tavalla saadaan sopusointua myöskin yhteiskunnalliseen elimistöön. Kaikki ne monet asiat, joita sanotaan elämän välttämättömyyksiksi, ovat vain kuviteltua välttämättömyyttä. Miljoonat ihmiset elivät ja olivat onnellisia, ennenkuin monet näistä asioista, joita meidän sivistysolomme pitävät välttämättöminä, ollenkaan olivat keksittyjä. Välttämättömyyden määritelmä on hyvin suhteellinen. Kuningas voi pitää välttämättömänä omistaa tusinan palatseja, aatelismies nelivaljakon. Kerjäläinen pitää yhtä välttämättömänä ryyppypulloaan, parooni ja ravintolanpalvelija frakkiansa. Näistä välttämättömyyksistä ja niiden hankkimisen huolehtimisesta pääseminen on lyhin ja varmin tie. On asetuttava niiden yläpuolelle, eikä enää saa pitää niitä välttämättömyyksinä. Täten vapautuisi suuri määrä energiaa, jota sitten voitaisiin käyttää todella välttämättömien asioiden saavuttamiseen, asioiden, jotka ovat ijäisiä ja alati kestäviä, eivätkä palvellen ajallisia tarkoitusperiä aikanaan häviä, kuten edelliset.
"Tuhannet ihmiset työskentelevät päästäkseen perille ulkonaisten kappalten rakenteesta yksityiskohtia myöten, sekä nähdäkseen sen kemiallisen tai fysiologisen prosessin, joka niiden sisässä tapahtuu. Mutta heitä ei vähimmässäkään määrässä innostuta oman rakenteensa tunteminen, eivätkä siitä välitä, mikä prosessi heidän sisässään tapahtuu. Kuitenkin tuntuisi viimemainitun prosessin tunteminen paljon tärkeämmältä, kuin edellinen. Tiede väittää tahtovansa oppia tuntemaan luonnonlakien hienoimmatkin haaraantumat ja kuitenkaan ei se luo vähintäkään huomiota siihen kaikkialliseen peruslakiin, josta kaikki nuo haaraantumat lähtevät. Se on kuin hyönteinen, joka kiipeää pudonneella lehdellä ja kuvittelee siinä voivansa päästä tuntemaan itse puun ominaisuudet. Älyllisellä ihmisellä on todella mahdollisuus tutkia kaikkia luonnonlakeja ulkonaisesti. Mutta ulkonaisten asioiden tutkiminen on kuitenkin vain toisarvoisen tärkeätä, jos mieli päästä tuntemaan sisäisen itsemme voimat. Tärkeimmät voimat vaikuttavat sisässä. Näkyväiset vaikutukset ovat vain toisarvoisia ilmiöitä. Se, joka pitää toisarvoisten asioiden tietoa tärkeämpänä, kuin sisäisten asioiden tuntemista, hänellä on itse asiassa hyvin vähän viisauden tietoa."
"Näitä oppeja eivät kouluoppineemme koskaan tule omaksumaan", arvelin minä. "He halveksivat teosofian nimeä ja pitävät ulkonaisten asioiden tuntemista ainoana saavutettavissa olevana tietona, ainoana, jolla on minkäänlaista arvoa. Tätä tiedon harhakuvaa sanovat he 'eksaktiseksi tieteeksi'."
"Valitan heidän epätäydellisyyttään", vastasi adepti, "vaikkakin myönnän heidän mielipiteensä olevan oikeutettuja heidän kannaltaan. He vastustavat teosofiaa siksi, etteivät he tiedä sen merkitystä. Ja koska sitä nimeä niin usein käytetään väärin, on se kadottanut todellisen merkityksensä. Emme voi tietää mitään muuta kuin sen, minkä teosofisesti tiedämme, sillä teosofinen tieto on asioiden tuntemisen, näkemisen ja ymmärtämisen tulos. Heidän näkö- ja tunnekykynsä ei tunkeudu läpi asioiden ulkonaisen pinnan ja siis tuntevat he teosofisesti vain ulkonaiset ilmiöt. Sisäiset syyt johtavat he loppupäätelmistä, jotka usein ovat vääriä. On olemassa korkeampi aisti, jonka avulla adepti kykenee tunkeutumaan tietoisesti asioiden sisimpään hänen huomionsa käsitellessä kappaletta. Hän voi nähdä asioiden henkisen syyn, jonka tähden hän myöskin kykenee niitä ymmärtämään. Tätä eivät nykyajan oppineet käsitä. Koska he vain ovat oppineita ja heillä on opittu tieto, ei heillä ole viisautta, eikä itsetuntemusta."
Kun adepti oli tämän lauseen lopettanut, kuului yllämme ilmassa pienen hopeakellon ääni. Katsahdin ylöspäin vaan en nähnyt mitään, joka olisi voinut tuon äänen aiheuttaa. "Tämä on sen merkki", sanoi adepti, "että järjestömme jäsenet ovat kokoontuneet seurusteluhuoneeseemme. Menkäämme ottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Varmaankin ovat sinulle virvokkeetkin jo tervetulleita."
IV.
PÖYTÄKESKUSTELUA
Astuimme eteisestä ulos puutarhaan. Ihmeellisenä vastakohtana sille jääkenttien ja synkkien mäntymetsien tarjoamalle lumotun romanttiselle näköalalle, jonka ennen tähän ihmelaaksoon tuloani olin nähnyt, sain täällä ihailla palmuja ja muita troopillisia kasveja. Korkeat fuksiapuut kilpailivat upeissa kukkaispuvuissaan ruusupensaikkojen kanssa. Ilman täyttivät tuoksullaan hyasintit, heliotropit ja tuhannet muut kasvit, joiden nimeä en muista. Tämä ei kuitenkaan ollut kasvihuone, sillä muuta kattoa ei ollut, kuin yläpuolella kaareutuva kirkas, sininen taivas. Ihmettelin, lämmitettiinkö puutarhaa millään tavoin maanalaisesti ja mieleeni iski ajatus, ettei näin suuri ylellisyys oikeastaan ollut sopusoinnussa adeptin edellä lausumien sanojen kanssa. Ne, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa, eivät enää välitä ulkonaisista aistinautinnoista, oli hän sanonut. Mutta adepti näytti arvanneen ajatukseni jo ennenkuin se oli saanut määrätyn muodon ja sanoi:
"Olemme luoneet nämä puutarhat tehdäksemme oleskelusi luonamme niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Kaikki puut ja kasvit, jotka täällä näet, tulevat toimeen ilman puutarhuria. Ne eivät maksa meille mitään muuta kuin pienen mielikuvitusvoiman ponnistuksen."
Menin ruusupensaan luo ja katkaisin siitä harvinaisen kauniin kukan. Se oli todellinen ruusu, yhtä todellinen kuin konsanaan mikään ennen näkemäni. Sen tuoksu oli suloinen ja lehtensä oli se sulkenut keskipäivän auringolta.
"Varmasti ei tämä kädessäni oleva ruusu ole harhakuva, vaan aivan todellinen ruusu", väitin vastaan.
Adepti hymyili vastaten: "Mikä on todellisuutta? Asiat näyttävät meistä joko todellisuuksilta tai unilta riippuen siitä tilasta, missä tajuntamme kulloinkin on. Muistatko unen, jonka näit muutamia öitä sitten? Uneksit löytäneesi rahakukkaron. Sen tehdessäsi tiesit uneksivasi, mutta kuitenkin näytti tuo kukkaro mielestäsi aivan todelliselta. Arvelit, että jos vaan voisit sen pitää käsissäsi, kunnes todella heräisit, niin ei se varmaankaan hupenisi käsistäsi. Heräsit varovaisesti ja hitaasti ja kouristuksentapaisesti pidit kiinni kukkarosta. Mutta kun avasit silmäsi, et pitänyt kädessäsi kukkaroa, vaan lakananpielusta."
Hän oli oikeassa. Muistin tarkkaan uneni ja kun adepti niin monasti jo oli lukenut ajatukseni, en ensinkään ihmetellyt, että hän oli unenkin nähnyt. Mutta että ruusu olisi ollut unikuva, sitä en tahtonut ottaa uskoakseni, vaan väitin, ettei se suinkaan voinut olla mielikuvitukseni tuote.
"Ei se olekaan sinun mielikuvituksesi luoma", vastasi adepti, "vaan on tulos luonnon mielikuvitusvoimasta, toiminnasta, jota adepti henkisellä tahdollaan saattaa ohjata. Koko maailmankaikkeus kiertotähtineen, graniittikallioineen, valtamerineen ja jokineen, koko maa moninaisine muotoineen, on kaikkiallisen ajatusvoiman, muotojen luojan luoma. Muodot eivät ole todellisuuksia, vaan aineesta luotuja harhakuvia ja muodosteluja. Muoto ilman ainetta on mahdottomuus, sitä ei voi olla olemassa. Ainoa olemus, jonka tunnustamme, on kappalten peruselementti, akaasha. Siihen, perustuu koko maailmankaikkeuden alkuaine. Tätä peruselementtiä on kaikkialla näkymättömässä muodossa. Vasta kun se on kiteytynyt määrättyyn tiivistyksen tilaan, kyllin suureen voidakseen vastustaa maallisen valon läpitunkevaa vaikutusta, joutuu se aistillisen havaintomme piiriin ja siitä tulee meille ulkokohtainen muoto. Luova tahdonvoima läpäisee kaikki kappaleet. Adeptin tajunta läpäisee koko ympäristön. Sentähden hänen henkinen voimansa saattaa ohjata luonnon tahtoa luomaan kaikkiallaolevaan aineeseen ne kappaleet, joita hän on mielessään kuvitellut. Hänen ajatuksensa sisältyy kaikkiallisen hengen piiriin, jossa hän elää ja on yhtä sen kanssa. Erään salatieteellisen menetelmän kautta, jota en tällä kertaa voi sinulle selittää, mutta joka pääasiallisesti perustuu tahdonponnistukseen, tiivistyvät ne muodot, jotka ovat adeptin ajatusaineessa luodut ja tulevat senkautta sinulle havaittaviksi ja todellisiksi."
"Myönnän, etten tätä vielä ymmärrä. Voiko teidän aivoissanne oleva kuva astua ulos ja pukeutua aineelliseen muotoon?"
Adeptia näytti tietämättömyyteni huvittavan ja hän vastasi nauraen: "Luuletko ajatuspiirin, jossa ihminen elää, rajoittuvan vain hänen pääkallonsa sisäpuolelle? Valittaisin siinä tapauksessa ihmisen olotilaa, sillä hän ei silloin kykenisi näkemään, eikä havaitsemaan mitään, paitsi ehkä juuri sitä mikä tapahtuu pääkalloon suljetussa hengen osassa. Koko maailma olisi hänelle läpipääsemätön, käsittämätön pimeydentila. Hän ei kykenisi näkemään aurinkoa tai mitään muuta ulkonaista kappaletta, sillä ihminen ei voi nähdä mitään, joka ei ole hänen oman henkensä sisäpuolella. Mutta onneksi ulottuu jokaisen ihmisen hengenpiiri aina tähtiin asti. Se ulottuu hänen havaintopiirinsä rajoihin asti. Hänen henkensä tulee kosketuksiin kaikkien siinä olevien kappalten kanssa, olkoot ne kuinka kaukana tahansa hänen fyysillisestä ruumiistaan. Ensiksi tulevat vaikutukset hänen henkeensä, sitten hänen aivoihinsa. Henkiset vaikutukset tulevat niinmuodoin hänen ruumiillisten aivojensa sisäpuolelle, joita meidän siis on pidettävä keskuksena, jonka kautta henki välittää sanomat personalliselle tajunnalle."
"Personalliselle tajunnalle", huudahdin hämmästyneenä. "Voiko siis myöskin olla personatonta tajuntaa?"
Tähän kysymykseen vastasi Mestari: "Se, joka vain tajuaa personallisen olemassaolonsa, ei ole paljoa eläintä korkeammalla. Joka taas itsessään tajuaa kaiken, on yhtä kaikkeuden kanssa. Hän elää kaikkena kaikessa ja tajuaa henkisesti oman personallisuutensa, samoin kuin kaikki muutkin ilmiöt. Henki on valo, personallisuus varjot. Kun viisauden aurinko nousee ihmissydäntä valaisemaan, kaikkoaa personallisuuden harha hänen tajunnastaan. Se hajoaa kuin sumu nousevan auringon tieltä."
Näiden selitysten jälkeen adepti, joka nähtävästi vielä havaitsi mielessäni piilevät epäilykset, vei minut edessämme olevan magnoliapuun luo. Se oli noin 60 jalan korkuinen ja kauttaaltaan ihanien, suurten, valkoisten kukkien peittämä. Sitä katsellessani rupesi se näyttämään yhä hienommalta, vähemmän tiiviiltä. Viheriäinen lehvistö vaaleni ja tuli harmaaksi, joten valkoiset kukat tuskin enää erottautuivat sitä vastaan. Se tuli yhä varjomaisemmaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes se vihdoin näytti olevan vain puun henki. Lopulta se kokonaan haihtui.
"Näet siis", jatkoi adepti, "että tuo puu oli olemassa sekä sinun että minun henkisessä piirissä aivan todellisena. Elämme kaikki lähimmäistemme henkisessä piirissä. Se, joka on kehittänyt henkistä havaintokykyä, voi aina nähdä toisen ihmisen hengessä ilmestyvät kuvat. Adepti luo omat kuvansa. Tavallinen ihminen saa elää toisten ihmisten ja luonnon mielikuvituksen luomien kuvien ympäröimänä. Me elämme oman sielumme luomassa paratiisissa ja siellä löydät kaikkea, mitä täällä näet. Tällä valtakunnalla on kuitenkin hyvin laajat rajat. Se nousee korkealle yläpuolelle näkyväisen ruumiin ja laajenee, kunnes se on yhtä kaikkisielun kanssa.
"Ihmiskunta tuntee vain sangen vähän mielikuvituksen voimaa, muussa tapauksessa se enemmän huolehtisi ajatuksistaan. Kun ihminen luo hyvän tai pahan ajatuksen, syntyy hänen henkisessä piirissään vastaava muoto, elementaalikuva. Tämä kuva voi tiivistyä ja saada elämän. Se voi elää vielä kauan luojansa ruumiillisen kuoleman jälkeen. Se seuraa hänen sieluaan kuoleman jälkeen, koska luodut ovat luojaansa sidotut."
"Luoko siis jokainen paha ajatus tai kaikki pahan ajatteleminen jonkun pahan olion ja saattaa sen elämään edelleen?"
"Jokainen ajatus kyllä synnyttää muodon tai voimakeskuksen", vastasi Mestari, "mutta ne jäävät vain silloin elämään, kun niihin tahdon kautta vuodatetaan elämää. Jos ei niin käy, kalpenevat ne ja haihtuvat vähitellen kokonaan. Muutenhan ei ihminen koskaan voisi lukea rikoksista elämättä henkisesti niiden mukana ja luomatta vahingollisia elementaaleja. Voit kyllä mielessäsi kuvitella kaikenlaatuisia pahoja tekoja, jos et tahdo niitä panna toimeen, sillä silloin ei myöskään ole mielikuvituksesi tuotteilla elämää. Mutta jos mielesi tekee niitä toteuttamaan ja tahtosi on niihin suunnattu, niin vaikkakin ulkonaiset asiat estäisivät sinua aikomuksiasi täytäntöönpanemasta, on asia yhtä paha, kuin jos todella olisit sen tehnyt. Luot senkautta elävän, vaikka näkymättömän pahan voiman. Tahto se on, joka elähyttää mielikuvat, sillä tahto ja elämä ovat alkujaan yhtä."
Nähdessään taas epäilysten nousevan mielessäni, jatkoi hän. "Kun puhun tahdosta eloa-antavana voimana, niin tarkoitan sitä henkistä tahdonvoimaa, jonka paikka on sydämessä. Se tahdonvoima, joka vain lähtee mielikuvituksesta, on kuin kylmä kuuvalo. Se tosin valaisee ruumiin, mutta ei voi sitä lämmittää. Se elävä tahdonvoima, joka taas lähtee sydämestä, vaikuttaa kuin auringonsäteet. Se herättää elämän toimimaan kivissä, kasveissa ja eläimissä. Se, mitä ihminen sydämellään tahtoo, ei se, mitä hänen järkensä kuvittelee, on tosivoimaa. Tätä luovaa tahdonvoimaa, joka kykenee herättämään eloon ulkokohtaisia ja näkyväisiä mielikuvia, tapaa ihmiskunnassa onneksi hyvin vähän. Muuten olisi pian maailma täynnä ruumistuneita hirviöitä, jotka pian sen hävittäisivät. Nykyisellä sivistysasteella on useimmilla ihmisillä pahoja haluja kuin hyviä. Mutta heidän tahtonsa ei ole kylläksi henkinen, ollakseen voimakas. Se lähtee useimmin aivoista kuin sydämestä. Tavallisesti on se kyllin voimakas vahingoittamaan sitä, josta se lähti, mutta jättää muut rauhaan. Näet siis, kuinka tärkeätä ihmisen on hankkia henkistä voimaa, kun hän on siveellinen ja hyvä. Mutta tämä on salaisuus, jota ennen pidettiin hyvin tarkasti peitettynä. Jos tahdot siitä hyötyä, niin opi ensiksi tekemään tarkka ero hyvän ja pahan välillä."
Astuimme nyt goottilaisen käytävän läpi suureen halliin. Valo lankesi neljästä korkeasta ikkunasta kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Keskessä oli tuolien ympäröimä pyöreä pöytä, seiniä pitkin erilaisia huonekaluja. Koko joukko veljiä oli jo kokoontunut. Muistin nähneeni eräiden kuvat historiallisissa julkaisuissa. Mutta eniten hämmästyin kahden naisen läsnäolosta. Toinen oli kookas ja arvokkaannäköinen, toinen pienempi ja hennompi, mutta yhtä jalokasvoinen ja erikoisen kaunis. Minua kovasti ihmetytti tavata naisia kulta- ja ruusuristiveljesten keskuudessa ja kaikki tuntuivat huomaavan hämmästykseni. Kun minut oli esitetty läsnäoleville tai oikeammin sanoen heidät minulle, sillä he näkyivät kaikki tuntevan minut ennestään, tarttui tuo kookkaampi nainen käteeni ja vieden minut pöydän luo sanoi hän nauraen:
"Miksi niin hämmästyt, ystäväni, nähdessäsi naisen muotoon puettuja adepteja tässä miesseurassa? Eihän älyllä ole mitään tekemistä ruumiin ja sukupuolen kanssa. Kun sukupuolivaistot lakkaavat, niin lakkaa myöskin sukupuoli. Tule nyt istumaan tänne luoksemme ja nauti näitä mainioita hedelmiä."
Pöydällä oli valikoima hyvin harvinaisia hedelmiä. Useita niistä en koskaan ennen ollut nähnyt, koska ei niitä meidän seuduilla kasva. Koko tuo arvokas seurue istuutui ja kehkeytyi hyvin mielenkiintoinen keskustelu, johon kaikki ottivat osaa. Tunsin vain syvästi arvottomuuteni tässä paikassa, vaikka kukin teki parhaansa minua rauhoittaakseen ja saadakseen minut pitämään itseäni tasa-arvoisena. Veljet ja sisaret tuskin maistoivat ruokia, mutta iloitsivat nähdessään, että ne minulle maistuivat. Ja itse asiassa olikin aamukävelyni ja puhdas vuoristoilma hankkineet minulle oivan ruokahalun. Vieressäni istuva jalo nainen haihdutti pian ujouteni. Hän vastasi eräisiin salatieteellisiä ilmiöitä koskeviin kysymyksiini ja esitti opetustensa valaisemiseksi joitakin käytännöllisiä kokeita. Tässä esimerkki hänen taidostaan harhakuvien luomisessa.
Olimme puhuneet pelkäämättömyydestä ja horjumattomasta rohkeudesta, jotka ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikille salatieteellisten tutkimusten piiriin pyrkivillä, sillä, sanoi hän, niinsanottu elementaalimaailma hirviöineen ja eläimellisine aineksineen vastustaa ihmisen henkistä edistystä. Eläimet, elementaalit, jotka elävät ihmismuodossa eläimellisistä aineksista, saavat ravintoa ihmisten elinvoimasta ja hänen eläimellisten aineittensa ytimestä. Kun jumalallinen henki herää ihmisen sydämessä ja sen polttavat säteet käyvät noihin eläimellisiin aineksiin, niin se substanssi, mistä nuo loiseläimet saavat ravintoa, häviää ja ne alkavat raivota kuin villieläimet ainakin. Ne taistelevat elämästään ja ravinnostaan ja sentähden ovat ne ihmisen henkisen kehityksen suurimpana esteenä ja vastuksena. Eläen hänen sielussaan ja ollen luonnollisissa olosuhteissa hänen ulkonaisille aisteilleen näkymättömiä, voivat ne määrätyissä olosuhteissa tulla objektiivisiksi ja havaittaviksi. Ne elävät perheyhdyskunnissa ja jatkavat sukuaan kuten maallisetkin eläimet. Ne taistelevat keskenään ja koettavat hävittää toinen toisensa. Jos itsekästä ihmistä hallitsee yksi ainoa suuri ja valtava intohimo, niin todistaa se, että äärettömän voimakas elementaali on ottanut haltuunsa hänen sielunsa ja ajanut pois tieltään kaikki pienemmät himot.
Sanoin olevan aivan mahdotonta kuvitella ihmisen liikkuvan tuollaisena eläintarhana ja lausuin toivomuksen saada nähdä tuollainen elementaali omin silmin, jotta saisin siitä oikean kuvan. "Etkö pelkäisi, jos saisit nähdä tuollaisen inhottavan olion?" kysyi hän.
Aloin kehua rohkeuttani ja väitin, etten pelkäisi mitään, jota saatoin silmilläni nähdä ja käsilläni koskettaa. Väitin pelkoa tietämättömyydestä johtuvaksi ja sanoin sen heti väistyvän tiedon tieltä.
"Olet oikeassa", myönsi hän. "Ojenna minulle tuo hedelmäkori!" — Ojensin käteni hänen pyytämäänsä, keskellä pöytää olevaan hedelmäkoriin tarttuakseni ja olin juuri sen tekemäisilläni, kun huomasin hirveännäköisen kalkerokäärmeen kohottavan päätänsä hedelmien välistä. Se helskytteli renkaitaan vihaisen näköisenä. Pelosta kalveten vetäsin käteni pois ja väistin siten myrkyllisen pureman. Mutta vielä siihen tuijottaissani kääriytyi se uudelleen kokoon hedelmien väliin, sen kiiltelevät suomukset hävisivät koriin ja käärme oli poissa näkyvistäni.
"Jos olisit tarttunut tuohon käärmeeseen", sanoi eräs veli, joka oli tapausta seurannut, "olisit havainnut sen olevan harhakuvan."
"Tahto ei ole ainoastaan elähyttävä, vaan myöskin hävittävä voima", selitti imperaattori. "Se saattaa alkuaineen atoomit kokoontumaan yhteen, se ylläpitää ne siinä asennossa tai hajoittaa ne avaruuteen. Se on samalla Brahma, Vishnu ja Shiva, — muotojen luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä."
"Nämä elementaalit hallitsevat meitä", jatkoi kaunis nainen, "jos emme me niitä hallitse. Kun vain käymme niitä vastaan ilman pelkoa, ovat ne voimattomia. Meidän tahtomme hävittää ne kokonaan."
Keskustelimme aamiaisen kuluessa kaikenlaisista salatieteellisistä ja sentapaisista aineista. "Salatiede ja alkemia ovat", sanoi eräs veli, "samalla kertaa hyvin vaikeasti ja helposti käsitettäviä asioita Käsitämme ne todella hyvin helposti, jos vaan itse pysymme luonnollisina ja jos viisauden valossa tutkimme niitä luonnon salaisuuksia, joilla jokainen ihminen, tylsämielistä lukuunottamatta, on syntymästään varustettu. Mutta jos väärä kasvatus asettaa viisauden sijalle keinotekoisen kynttilänvalon, väärän logiikan, viisastelun ja turhan huolehtimisen, niin unohtaa ihminen luonnollisen tilansa ja muuttuu luonnottomaksi. Ikuiset totuudet heijastuivat hänen henkeensä, kun hän vielä oli tietämätön lapsi, jonka äly ei ollut kyllin kehittynyt niitä älyllisesti tajuamaan. Mutta myöhemmin, älyn kehittyessä tulivat nuo kuvat arvostelujen ja erehdysten kautta, joilla hänen henkeään ravittiin, niin vääristetyiksi ja rumennetuiksi, ettei niiden alkuperäistä muotoa enää saattanut tunteakaan — Sen sijaan, että ihminen voisi nähdä itse totuuden, näkee hän nyt vain oman mielikuvituksensa luomat harhakuvat."
"Tahdotko tällä väittää, että ihminen itsessään voisi päästä tietämään luonnon salaisuuksista enemmän, kuin mitä muut voivat hänelle opettaa?"
"Kuka neuvoo lapselle, että hän äidinrinnasta saa ravintonsa", kysyi adepti. "Tarvitseeko eläin kasviopin oppikirjoja tietääkseen, mitkä ruohot ovat myrkyllisiä, mitkä hyödyllisiä. Noita keinotekoisia järjestelmiä, joita ihminen on suunnitellut ja jotka sentähden ovat luonnottomia, emme tapaa luonnonkirjassa. Päästäksemme tietämään nimen, jonka ihminen on jollekin asialle keksinyt, tarvitsemme ihmisten opetuksia. Mutta asioiden oleelliset ominaisuudet ovat kokonaan riippumattomia sille annetuista nimistä. Shakespeare sanoo, että ruusu pitää ihanan tuoksunsa annettakoon sille mikä nimi tahansa. Nykyisen kasvatusmenetelmän opettamina tietävät tietysti filosofit kappaleiden kaikki taidokkaat nimet ja niiden luokitukset, mutta hyvin vähän tietävät he niiden sisäisistä ominaisuuksista. Mitä tietää nykyajan kasvitieteilijä niistä kasvien ominaisuuksista, jotka salatieteilijälle heti pistävät silmään kasvin nähdessään ja joille hän sitten perustaa lääketieteelliset ja salaiset voimansa. Eläintieteilijän ei tarvitse selittää lampaalle, että sen on paettava tiikerin lähetessä. Se tietää vaistonsa avulla, ilman muuta todistusta, että tiikeri on sen vihollinen. Lampaalle on paljon tärkeämpi tietää, että tiikeri on petoeläin, kuin että se kuuluu Felis-sukuun. Jos lammas ihmeen kautta saisi suuremman älyn, saisi se oppia niin paljon tiikerin ulkonaisesta muodosta, sen anatomiasta, fysiologiasta ja genealogiasta, että se kokonaan kadottaisi näkemyksensä sen sisäisestä luonnosta ja joutuisi helposti sen saaliiksi. Niin mahdoton kuin tuo esimerkki onkin, niin esittää se kuitenkin todella asioita, mitä kouluissanne tapahtuu. Niissä saa nykyinen sukupolvi niinsanotun tieteellisen kasvatuksen. Muuten kaikki mahdolliset tiedot ihmisen ulkonaisesta muodosta, tavoista, millä sitä parhaiten ravitaan, puetaan ja ylläpidetään. Mutta kaikki tieto siitä todellisesta ihmisestä, joka tuossa muodossa asustaa, on hävinnyt. Sen tarpeista ei huolehdita, se saa nähdä nälkää, sitä pahoinpidellään ja kidutetaan ja jotkut 'suuret tieteen valot' ovat niinkin lyhytnäköisiä, että he kokonaan kieltävät sen olemassaolon."
"Mutta", keskeytin minä, "eikö se juuri aseta ihmistä eläinmaailmaa korkeammalle, että hänellä on äly, jonka kautta hän kykenee ymmärtämään kappaleiden ominaisuudet, kun eläin vain tuntee ne vaistomaisesti?"
"Aivan oikein", vastasi veli, "mutta ihmisen tulisi käyttää älyään sopusoinnussa järjen kanssa, eikä sitä vastaan. Eläimen vaisto on sama eläinelimistössä toimiva prinsiippi kuin se, mitä ihmisessä sanomme järjeksi. Se on sielunvoima, joka kykenee tuntemaan totuuden, jota vastoin älyn tehtävä on ymmärtää, mitä vaistomaisesti tai intuitiivisesti sielun kautta tunnetaan tai havaitaan. Jos äly vain toimisi sopusoinnussa järjen kanssa, niin eivät ihmisolennot olisi ainoastaan älyllisiä, vaan myöskin viisaita. Mutta tiedämmehän jokapäiväisen elämämme kokemuksista, ettei älyä suinkaan ehdottomasti seuraa viisaus. Ovelimmat ihmiset ovat usein paheellisimpia ja oppineimmat usein hyvinkin järjettömiä."
"Ensimmäinen ja tärkein askel henkisten voimien saavuttamiseen pyrkivän ihmisen tiellä", jatkoi veli, "on luonnolliseksi tuleminen. Vasta kun hän on heittänyt luotaan kaiken luonnottomuuksien liikapainon, voi hänestä tulla henkisesti voimakas. Jos hänestä tulisi henkinen ennen luonnolliseksi tulemistaan, koituisi hänestä luonnoton henkinen hirviö. Tällaisia hirviöitä on ollut olemassa ja niitä on vieläkin. Ne ovat henkisiä pahanvoimia, jotka toimivat ihmismuodoissa. Ne ovat eriasteisia mustan magian adepteja, noitia ja rikoksellisia."
"Onko siis otaksuttava, että suuret rikoksentekijät aina ovat jonkunverran maagikoita?"
"Ei ehdottomasti", vastasi veli. "Useimmat rikokselliset eivät tee rikoksiaan rakkaudesta pahaan, vaan voittaakseen itsekkäitä tarkoitusperiä. Ne roistot, jotka lähtevät mustan magian tielle, tekevät rikoksensa sentähden, että he rakastavat pahaa samoinkuin todelliset adeptit toimivat rakkaudesta hyvään. Mutta tehköön ihminen hyvää tai pahaa, niin jatkuvat tai useimmiten, uudistuvat hänen tekonsa ja vihdoin tekee hän ne vaistomaisesti. Siten tulee koko hänen luontonsa joko hyväksi tai pahaksi. Ihminen, joka kiduttaa kärpästä vain sitä kiduttaakseen ja koska se häntä huvittaa, on ehkä kauempana pahan tiellä kuin murhaaja, joka pitää tekoaan välttämättömänä omalle edistykselleen."
Tulin tässä ajatelleeksi, miten on suhtauduttava niiden oppineiden ajatuskantaan, jotka kiduttavat eläimiä tieteellisiä tarkoituksia varten. En tarvinnut lausua ääneen tätä kysymystä, sillä syvä liikutus kuvastui kaikkien läsnäolijoitten kasvoilla ja eräs adepti sanoi:
"Kun joku kerran tulee kirjoittamaan historian ihmisten typeryydestä ja siitä johtuvista perkeleellisistä rikoksista, niin on siinä tällä, himomurhaajan nautinnolle perustavalla vivisektsioonilla tärkeä sija. Siitä ei vielä koskaan ole koitunut ihmiskunnalle sanottavaa hyötyä, mutta kyllä äärettömän paljon vahinkoa. Se on erehdyksestä johtunut ja vie erehdykseen. Ja siitä seuraa lopuksi, että ihmisten mielet kovettuvat ja heistä tulee perkeleitä. Jo tätä kauheutta ajatellessa myrkyttyy ilma."
Näiden sanojen aikana olikin rajuilman kylmyys vallinnut huoneessa, niin että minun oli vaikea hengittää. Mutta adepti viittasi kädellään ja kohta oli taas kaikki entisellään.
Nyt johtui keskustelu valkoiseen magiaan ja eräitten tibettiläisten adeptien ihmeellisiin voimiin. Eräs läsnäolijoista oli kerran matkustanut heidän luonaan ja antoi seikkaperäisen kuvauksen käynnistään siellä. Mutta, ihmeellistä kyllä ei hänen kertomansa mielenkiintoinen kuvaus jäänyt minulle mieleen, vaan haihtui muististani, vaikkakin kaikki muu keskustelu painui syvästi aivoihini. En muista siitä enää mitään. — Aamiaisen syötyä jätti imperaattori minut naisadeptien turviin luvaten pian palata hakemaan minut alkemiallista laboratoriota katselemaan. Seurasin molempia suojelijattariani ihanaan puutarhaan.
Kuljimme pitkin täydessä kukassa olevien oleanteripuiden reunustamaa kujaa ja tulimme pienelle kummulla sijaitsevalle pyöreälle huvimajalle. Sieltä oli ihana näköala koko alueelle ja kaukana etäisyydessä kohoaville vuorenhuipuille. Huvimajan katosta kannattivat marmoripylväät. Mehevä muratti kierteli pylväitä pitkin ylös, peitti rehevänä koko katoksen ja riippui taas aukeamien välistä alas. Istuuduimme huvimajaan ja hiukan aikaa vaiettuamme alkoi ystävättäreni, jota tahdon nimittää Leilaksi, puhumaan:
"Olen vielä sinulle velkaa selityksen siihen asiaan, joka sinua niin näytti hämmästyttävän tullessasi luoksemme. Ihmettelit nähdessäsi naissuvun edustajia kulta- ja ruusuristiveljesten keskessä. Intuitsioonisi oli kyllä puhunut sinulle oikein. Sattuu todella harvoin, että yksilö saavuttaa adeptiuden naisruumiissa ollessaan. On kuitenkin poikkeuksia. Tiedät, ettei miehen sielunelimistö perusteeltaan eroa naisesta, vaan jokaisessa ihmisolennossa on yhtyneinä miehellisiä ja naisellisia aineksia. Naisessa toimivat yleensä enemmän naiselliset, miehessä miehelliset. Mutta onhan usein naisia, joilla on miehekäs luonne ja taas miehiä, joissa naiselliset ominaisuudet ovat etualalla. Täydellisessä ihmisessä ovat miehelliset ja naiselliset ainekset melkein yhtä voimakkaita, vaikkakin miehellinen aines edustaen luonnon luovaa voimaa on hiukan etualalla, naisainesten edustaessa muodostavaa olemuspuolta. Tämä salatieteellinen laki, jonka selittäminen veisi meidät tällä kertaa liian syvälle luonnon salaisuuksiin, selviää sinulle tutkiessasi harmonian lakeja. Huomaat silloin, että molliakordi on duuriakordin vastakaiku, mutta että suurin kauneus aina kuitenkin on duurin värinen. On paljon tällaisia yhdenkaltaisuuksia, mutta jätämme oman älysi tehtäväksi niiden löytämisen."
"Kun tapaat naisen ruumiissa elävän adeptin, niin voit siitä tehdä sen oikean johtopäätöksen, että tämä luonnonvastainen asia riippuu niistä harvinaisen vaikeista olosuhteista ja kokemuksista, joissa adeptin viimeinen elämä oli eletty. Kasvi kasvaa nopeammin kasvihuoneen lämmössä, kuin jos ei siitä kukaan olisi huolehtinut. Samaten voi erikoisen suuri kärsimys kehittää henkisen kukan kasvua ja jouduttaa kehitysalaa, joka ilman tuota kärsimystä olisi saavutettu ehkä vasta paljon myöhemmin, jossakin tulevassa ruumistuksessa."
Tämä ilmiö herätti uteliaisuuttani ja pyysin häntä kertomaan minulle viimeisestä ruumistuksestaan, ennen hänen tuloaan adeptiksi.
"On hyvin vaikea eläytyä menneisyyden muistoihin", vastasi Leila.
"Mutta ehkä sisaremme Helena kuvaisi omaa entistä elämäänsä."
Tähän ehdotukseen vastasi Helena hymyillen: "Mielelläni teen sen ystävällemme, vaan minun elämäni on hyvin vähän mielenkiintoinen suhteessa sinun elämääsi. Mutta jos ensiksi aloittaisit kertomalla omastasi, jatkaisin minä sitten."
"Tehkäämme siis niin", sanoi Leila. "Mutta tehdäkseni asian yksinkertaisemmaksi ja säästääksemme aikaa, näytän sinulle kuvaesityksen astraalivalossa. Katso edessäsi olevaan pöytään."
Katselin huvimajan keskessä olevan pöydän kiilloitettuun marmoripintaan ja näin siinä elävännäköisen kuvan taistelutantereesta. Näin taistelevia armeijoja pistimineen ja miekkoineen. Näin paljon ratsastajia ja jalkaväkeä, ritareita loistavissa varustuksissa ja tavallisia sotamiehiä. Käytiin kiivasta taistelua, kuolleet ja haavoitetut peittivät maan. Vasemmalla kädellä olevat joukot perääntyivät, oikealla olevat taas tunkeutuivat eteenpäin. Äkkiä ilmestyi kaunis nainen täysissä varustuksissa. Toisessa kädessä oli hänellä miekka, toisessa lippu. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat naisadeptia vieressäni. Hänet huomatessaan näyttivät vasemmalla olevat joukot taas saavan uskallusta ja rohkeutta. Viholliset valtasi pelko. He pakenivat vasemmanpuolisten ajamina. Voitonhuuto kaikui ja kuva hävisi.
Sitten ilmestyi toinen kuva pöydän pinnalle. Se näytti esittävän katolisen kirkon sisustaa. Sen täytti suuri joukko kirkon ja valtion arvohenkilöitä, ritareita, aatelismiehiä, piispoja, pappeja ja kansaa. Alttarin edessä polvistui täysissä varustuksissa oleva ritari. Hän näytti olevan kuningas ja eräs piispa virkamerkkiensä koristamana laski kultaisen kruunun hänen päähänsä. Kuninkaan vieressä seisoi tuo sama nainen voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Juhlallinen soitto kaikuu kruunua laskettaessa kuninkaan päähän. Hän nousee tuhansien äänten tervehtimänä ja sitten haihtuu kuva.
Seuraava esittää vankikoppia täyteen ahdattuna inkvisitsioonin aikaisilla kidutuskoneilla. Siellä oli muutamia mustiin puettuja miehiä, joiden silmissä paloi vihan tuli, — toisia punaisiin puettuja, nähtävästi pyöveleitä. Ihmisiä tulee soihdut käsissä ja heidän keskessään Leila kahleisiin sidottuna. Hän katselee säälien mustiin puettuja miehiä. Tuomari tekee hänelle joitakin typeriä kysymyksiä, joihin hän kieltäytyy vastaamasta ja sitten alkavat pyövelit häntä kiduttamaan. Käännän pois silmäni ja kun taas katsahdan kuvaan, on se hävinnyt.
Sen paikalle ilmestyi taas uusi. Se kuvasi polttoroviota, jonka keskelle oli pystytetty paalu. Siinä riippui vitjat. Kulkue lähestyy. Sitä johtaa roistomaisen näköiset munkit ja sotilaat ovat vartioimassa sitä. Munkkien ja pyövelien keskessä kulkee Leila kalpeana, kärsimyksistä ja kidutuksista riutuneena. Hänen kätensä ovat kahleissa ja nuora on kääritty kaulan ympärille. Hän nousee roviolle ja sidotaan paaluun. Yrittäessään puhumaan saa hän vihkivettä kasvoilleen, jota munkit heittävät estääkseen häntä siitä. Pyöveli tuo palavan tulikekäleen.
Puu syttyy palamaan ja liekit nielevät tuon ihanan naisen ruumista. En enää jaksanut sitä katsella, vaan peitin kasvoni. Tiesin nyt kuka Leila oli. Kun vihdoin olin toipunut siitä vaikutuksesta, minkä tämä kauhea näky oli minuun tehnyt, lausuin Leilalle suurimman ihastukseni hänen rohkeudestaan ja kunnostaan. Olin aina ihaillut hänen luonnettaan historiallisena henkilönä ja olin toivonut, että joskus olisin hänet tuntenut. Nyt oli hän edessäni, elävänä olentona, nuorena ja voimakkaana, jalona ja kauniina. Kuolevaisten laskujen mukaan pitäisi hänen kuitenkin olla 450 vuoden vanha.
Koska adeptien läsnäollessa on turha ajatuksiaan peittää, oli hän jo huomannut omani ja vastasi niihin.
"Olen vielä paljon vanhempi kuin luuletkaan. Sinä ja minä ja me kaikki olemme yhtä vanhoja kuin luomakunta. Kun henki, luomisen yön kuluttua oli herännyt hengittämään ja lähetti keskuudestaan valon, joka sai maailman syntymään, elimme me jo ja tulemme elämään, kunnes valo palaa takaisin alkulähteeseensä. Meidän todellisella itsellämme ei ole ikää. Se on aina nuori ja ikuinen ja riippumaton ajallisista olosuhteista. Yhtä vähän voidaan ruumiitamme hävittää. Ne ovat niitä peiliä, joihin henki heijastaa jumalallisen kuvansa. Aine on ikuista samoin kuin avaruus ja aika. Niinkauan kuin on ainetta, niin kauan kuvastaa siinä itseään sen sisässä asuva henki. Henki tarvitsee siten omaa kuvaansa oppiakseen siitä itsensä tuntemista. Ihminen ei ilman peiliä voi nähdä omaa kuvaansa. Emme siis voi nähdä itseämme ulkokohtaisina, ellemme astu ulos itsestämme. Se taas on mahdottomuus, koska henki on yksi ja jakamaton. Sentähden heijastaa se aineessa omaa valoaan ja näkee siinä itsensä kuin peilikuvassa."
"Mutta hävittihän tuli sinun ruumiisi", sanoin minä, "mistä siis johtuu, että nyt näen sinut edessäni näkyväisessä ja kosketettavassa muodossa?"
"Se osa, mikä ruumiistani hävitettiin, oli vain karkein aineellinen aines fyysillisestä elimistöstäni. Silloin kun tuli hävitti karkean aineen, nousi astraaliruumiini ylös tulesta ja savusta. Läsnäolevien suuri joukko ei sitä nähnyt, koska heidän aistimensa ovat niin karkeita, etteivät ne havaitse muuta kuin karkeimpia aineksia. Mutta luonani olevat eetterimuodossa oleskelevat ystäväni näkivät sen. He pitivät minusta hyvää huolta ja lyhyen tajuttomuudentilan jälkeen heräsin taas ulkonaiseen elämään. Vähitellen tiivistyi taas ruumiini uudessa olotilassa vallitsevien vaikutusten voimasta ja sentähden olen nyt tässä edessäsi yhtä näkyväinen ja kosketeltava kuin jos vielä olisin karkeassa aineellisessa muodossani."
"Otaksun siis, että jokaisen ihmis- ja eläinolennon astraaliruumis voi fyysillisen muodon jätettyään niin tiivistyä, että kuolleitten henget voivat näyttäytyä kosketeltavassa ja näkyväisessä muodossa?"
"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan", vastasi Leila. "Sen saavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa se tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat luonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli paljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla keinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää, eivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään fyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa elämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien ruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja sieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin talonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien kanssa. Mutta", jatkoi hän, "kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan kertomusta."
Olin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja tuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, — ehkä unissani. Niin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä. Enkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna leijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja, jota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni toivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en erehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.
Nainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat omituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan pukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja herkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät tunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja kunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.
"Minun elämäni", sanoi Helena, "ei merkinnyt paljoa. Synnyin Pietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli ollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei maan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja opettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista. Haaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä, näin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden sankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä henkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen hajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen, keuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne luokseen."
Hänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni myötätunnolla. — "Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi ollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle apua?"
"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin hautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu", vastasi hän. "Pieni osa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi riittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja terveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat runojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. — Mutta jättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman karmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia ansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni tyytyväinen."
Hänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se todella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten taivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka tuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli siellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma olla vain uni?
Eikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin? Eikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se tuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?
Helena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän katkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän minulle sanoen:
"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi tiedät, etten minäkään ole harhakuva."
Kiitin häntä liikutettuna ja pyysin häntä myöskin tulevaisuudessa minua suojaamaan samoin kuin ennen. Siihen vastasi hän: "Voimme auttaa vain niitä, jotka itseään suojaavat. Voimme vaikuttaa vaan niihin, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan vaikutuksiamme. Voimme lähestyä vain niitä, jotka henkisesti kohoavat meidän piiriimme. Rakkaus vaikuttaa molemminpuolisena vetovoimana, viha taas työntää luotaan. Puhdas vetäytyy puhdasta kohtaan, paha pahaa kohtaan. Antaminen synnyttää vastaanottamisen kyvyn.
"Auringonvalo valaisee kaikkia, mutta kaikki eivät voi sitä nähdä. Samoin on ikuinen totuudenlähde sammumaton ja kaikkiallinen, mutta vain harvat avaavat auringonvalolle sydämensä. Koeta aina nousta eläimellisen piirin yläpuolelle ja koeta tulla kosketuksiin niiden kanssa, jotka ovat poistaneet itsestään eläimelliset aineksensa ja elävät hengessä."
Kun nainen oli lopettanut, lähestyi eräs toinen adepti huvimajaa. Hän oli kasvultaan pieni, mutta hänen kasvoissaan oli niin henkevä ilme, että heti saattoi nähdä hänen olevan Mestarin. Pää oli melkein kalju ja muodoltaan hyvin merkillinen. Kaljun kohdan ympärillä oli harmaita kiharoita ja tunsin hänessä heti erään henkilön, jonka kuvan olin usein nähnyt ja jonka läheisyyden olin usein selvästi tuntenut. Tahdon sanoa häntä Teodorukseksi. Elämänsä aikana oli hän ollut rosenkreuziläinen mestari ja oli ollut tunnettu ihmeellisistä parantamistapauksistaan.
Astuessaan huvimajaan ilmoitti hän, että imperaattori oli kutsuttu tehtävään, jolla oli suuri merkitys valtiollisessa elämässä. Hän kertoi leikkiä laskien imperaattorin menneen estämään muuatta valtiomiestä tekemästä suuren tyhmyyden. Jos hän ei siinä onnistuisi, voisi seurata suuri sota. Hän oli itse lähetetty viemään minua alkemialliseen laboratorioon ja selittämään minulle eräitä alkemiallisia salaisuuksia.
V.
ALKEMIALLINEN LABORATORIO
Kuljimme pitkin kaunista käytävää, jonka seiniä koristivat taiteellisesti veistetyt marmorikuvapatsaat. Ne esittivät vanhan ajan jumalia ja jumalattaria sekä menneitten aikojen sankareita. "Nämä kuvapatsaat esittävät elementaarisia prinsiippejä sekä luonnonvoimia personoituina", huomautti oppaani. Vanhan ajan viisaat arvelivat niiden ominaisuuksien senkautta helpommin painautuvan ihmisten ymmärrykseen. Ei kukaan vanhanajan kreikkalainen tai roomalainen aivan tietämättömiä lukuunottamatta, pitänyt Zeusta, Plutoa, Neptunusta y.m. personallisuuksina, eikä heitä sellaisina palvellut. Jumalat olivat vain ruumiittomien luonnonlakien vertauskuvia tai ilmestymismuotoja. Niinpä ei ihmismuotokaan ole todellinen ihminen, vaan todellisen ihmisen ja hänen luonteensa vertauskuva ja ruumistuma. Tässä aineellisessa muodossa ovat ihmisen ajatukset saaneet ulkonaisen ilmennyksensä. Sen tiesivät vanhan ajan ihmiset, mutta nykyajan oppineet pitävät sensijaan ulkonaisia ilmennyksiä sisäisinä totuuksina. Nykyajan aineellinen uskonto on alentanut kaikkiallisen maailmanhengen rajoitetuksi olennoksi ja tehnyt ylevistä luonnonvoimista personallisia pyhimyksiä.
Astuimme sitten kehänmuotoiseen saliin, joka teki temppelin vaikutuksen. Seinissä ei ollut ikkunoita, vaan valo lankesi kupukatossa olevan kristallilasin kautta. Laesta riippui korkealla päämme päällä suuri kultainen kaksoiskolmio, jota ympäröi pyrstöään pureva käärme. Huoneen keskellä ja aivan tuon vertauskuvan alla oli pyöreä marmoripintainen pöytä ja sen keskellä pienempi hopeaan valettu samanmuotoinen vertauskuva. Seiniä peittivät kirjahyllyt täynnä alkemiallista kirjallisuutta. Toisella puolella huonetta oli jonkinlainen alttari, jota valaisi palava lamppu. Eräällä sivupöydällä olevat pari sulatuskulhoa ja muutamat pullot sekä kaksi nojatuolia täydensivät huoneen sisustuksen.
Katselin ympärilleni nähdäkseni sulatusuunin, retortteja ja muita laitteita, joista alkemiallisissa kirjoissa puhutaan, mutta en nähnyt mitään. Oppaani luki ajatukseni ja sanoi nauraen: "Luulit varmaankin näkeväsi täällä koko apteekin. Erehdyt, ystäväni. Koko tuo pitkä pullojen ja astioiden, sulatuskulhojen, uunien, retorttien, huhmarien, siilauslaitteitten, puristimien, tislaus- ja härmelaitteiden luettelo, josta alkemiallisissa teoksissa puhutaan, on vain hullutusta. Ne ovat keksityt vain johdattamaan harhaan itsekkäitä ja typeriä ihmisiä ja estämään arvottomia salaisuuksiin tunkeutumasta. Todellinen alkemisti ei tarvitse työssänsä aineita, joita kaupoista voitaisiin ostaa. Hän saa tarpeelliset ainekset omasta elimistöstään.
"Niitä näkymättömiä prinsiippejä, joista ihminen on rakennettu, sanotaan hänen metalleikseen, sillä ne ovat lujempia ja kestävämpiä kuin hänen lihansa ja verensä. Metallit, jotka ovat syntyneet hänen ajatuksistaan ja haluistaan, jäävät elämään, kun hänen fyysillisen ruumiinsa katoavaiset ainekset ovat haihtuneet. Ihmisen eläimelliset voimat ovat niitä alempia metalleja, joista eläimellinen elimistö on kokoonpantu. Ne muutetaan jalommiksi siten, että ihmisen paheet muutetaan hyveiksi. Niiden on kuljettava kaikkien väriasteitten läpi, kunnes niistä on tullut puhdasta kultaa, kunnes ihminen on puhdas ja pyhä. Tähän tilaan päästääkseen täytyy ihmisen ehdottomasti tappaa ruumiinsa karkeimmat ainekset, jotta hengen valo voisi läpäistä karkean kuoren ja herättää sisäinen ihminen elämään."
"Siis ovat kaikki alkemiallisissa kirjoissa tapaamamme selitykset käsitettävät kuvaannollisesti, eikä niillä niinmuodoin ole mitään tekemistä aineellisten substanssien kuten suolan, rikin, elohopean y.m.s. kanssa", kysyin minä.
"Asianlaita ei ole aivan niin", vastasi adepti "Luonnonvaltakuntien välillä ei ole jyrkkiä rajoja ja sentähden on vaikutuksilla, jotka aiheutuvat määrätyistä luonnonlaeista yhdessä luonnonvaltakunnassa, vastaavaisuutensa toisessa. Henkisellä tasolla tapahtuvat salaiset asiat heijastuvat niinmuodon heti astraali- ja ainetasoilla. Ne sopeutuvat vain eri tasojen vaatimiin elinehtoihin. Luonto ei ole kokoonpantu joukosta alkujaan erilaisia kappaleita ja aineksia, vaan se on kokonaisuus ja kaikki tähän elimistöön kuuluva on suhteessa toiseensa ja toisestaan eroittamatonta. Tämän tosiasian tunnustivat jo vanhat alkemistit, sillä jo Zoharissa tapaamme seuraavat sanat, jotka kehoitan sinua kirjoittamaan muistikirjaasi, ettet niitä unohtaisi. 'Jokaisella maan päällä ilmenevällä kappaleella on eetterinen vastakuvansa maan yläpuolella, s.o. sisäisellä tasolla. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä, vaikka se siltä näyttäisikin, ettei se olisi korkeamman tai sisäisemmän kanssa yhteydessä. Jos siis alempi liikkuu, niin liikkuu vastassa oleva korkeampi sitä vastaan.' Ihmisen mikrokosmos on täydellinen vastakohta tai esitys luonnosta, makrokosmoksesta. Ihmisessä ilmenevät kaikki voimat, perusteet, mehusteet ja ainekset, jotka maailmankaikkeudessa esiintyvät kaikkien kappaleitten korkeasta ja jumalallisesta henkisestä alkulähteestä aina kaikkiallisen ainoan elämän karkeimpaan olotilaan, aineeseen asti. Jokaisessa ihmisolennossa on niitä ydinaineksia, joista kivennäiset, eläimet ja koko ihmismaailma rakennetaan. Jokaisessa olennossa on voimia, jotka saattavat hänestä jonakin päivänä kehittymään joko tiikerin tai lohikäärmeen, käärmeen tai sammakon, viisaan tai roiston, enkelin tai perkeleen. Nuo elementit, joiden tarkoituksena on kasvaa ja kehittyä ihmisessä, muodostavat hänen oman itsensä. Katsele pääsi päällä olevaa kaksoiskolmiota. Se esittää makrokosmosta kaikkine siinä piilevine voimineen hengen ja aineen läpäistessä toisiaan ja yhtyessä ikuisuuden äärettömässä kehässä. Ja katsele pienempää vertauskuvaa pöydällä edessäsi. Se esittää samoja aineksia ihmisrakenteessa. Kun sinä saat omassa itsessäsi olevan kaksoiskolmion sopusointuun maailmankaikkeuden kaksoiskolmion kanssa, niin tulee sinun voimistasi luonnonvoimia ja kykenet järkesi ja tahtosi voimalla johtamaan ja hallitsemaan niitä toimintoja, jotka itsetiedottomasti tapahtuvat luonnossa.
"Kaikkiallinen voima, jonka kautta kaikki elämäntoiminnat aiheutuvat, on elämän olemus. Joka niin osaa elämänvoimaa johtaa ja hallita, että se alistuu hänen tahtoonsa, on alkemisti. Hän voi luoda uusia muotoja ja voi lisätä noiden muotojen ainetta. Kemisti ei luo uutta. Hän muodostelee vain uusia yhdistelmiä ennen olemassaolleista aineksista. Alkemisti vetää elementtien ainetta luonnon näkymättömästä varastohuoneesta ja saattaa sen lisääntymään. Kemisti käsittelee ainetta, jossa elämänprinsiippi on toimettomana s.o. jossa se vain mekaanisena tai kemiallisena voimana ilmenee. Alkemisti käsittelee tajuntaa ja luo eläviä muotoja. Kemisti muuttaa rikin näkymättömäksi ilmaksi ja saattaa taas tämän ilman muuttumaan rikiksi luomatta mitään uutta. Puutarhuri sitävastoin, joka pistää siemenen maahan hankkien sille vaadittavat olosuhteet, on alkemisti, sillä hän synnyttää jotain, joka ei ennen ollut olemassa ja saattaa yhdestä siemenestä hankkia tuhansia samanlaatuisia siemeniä."
"Mutta", keskeytin minä, "sanotaan, että rosencreuziläiset kykenevät muuttamaan raudan hopeaksi ja elohopean kullaksi. Kuinka saattavat he luoda jotain, jota ei ole ennestään?"
Adepti hymyili. "Nykyisen sivistyskauden tietämättömyys puhuu sinun suusi kautta. Se ei näe totuutta, koska se on nostanut erehdysten ja tieteellisten arvioimisten muurin itsensä ja totuuden välille. Salli minun siis kerran vielä huomauttaa, että luonto on yhtenäinen. Sentähden piilee jokaisessa luonnossa esiintyvässä, pienimmässäkin ainehiukkasessa koko luomakunnan kaikki mahdollisuudet. Jokainen hiukkanen voi siten suotuisien olosuhteiden vallitessa kehittyä maailmankaikkeudeksi, jossa kaikki luonnossa esiintyvät elementit voivat ilmetä. Tiedemiehenne eivät voi käsittää totuutta, koska perusopit aineen kokoonpanosta ja voimasta ovat vääriä. Teologianne dualismi on aiheuttanut sanomatonta kurjuutta, koska se herätti eloon ainaisen taistelun jumalan ja perkeleen välillä. Tieteellinen polyteisminne taas häikäisee silmät, hämmentää oppineitten arvostelukyvyn ja pitää heitä tietämättömyyden kahleissa. Mitä tiedätte perusaineen ominaisuuksista? Mitä tiedätte erosta aineen ja voiman välillä? Kaikki tieteenne tuntemat niinsanotut yksinkertaiset aineet ovat alkujaan tästä perusaineesta kehittyneet. Mutta tämä perusaine on yhtenäinen, se on vain yksi. Siitä johtuu, että jokainen perusaineen hiukkanen määrätyillä edellytyksillä voi muuttua kullaksi, toisissa olosuhteissa taas raudaksi ja vielä toisissa elohopeaksi. Sitä tarkoittivat vanhat viisaat sanoessaan, että kaikki seitsemän metallia kantavat sisässään kukin toistensa siemenen. He opettivat myöskin, että kun kappale on toiseksi muutettava, on tuo muutettava kappale ensin muutettava prima materiaksi.
"Mutta", jatkoi hän, "näytät olevan utelias saamaan oman kokemuksesi perustalla nähdä tämän opin todistetuksi. Katsokaamme, onko mahdollista saada kultaa kasvamaan omasta idustaan?"
Nousematta suuresta nojatuolista, johon hän oli istuutunut, käski Teodorus minua ottamaan pöydältä sulatuskulhon ja katsomaan oliko se tyhjä. Sitten käski hän minua panemaan sen kolmijalalle alttarilla palavan liekin yli. Tein kuten hän käski. Sitten sanoi hän: "Ota nyt muutamia taskussasi olevia hopearahoja ja heitä ne kulhoon." — Otin taskustani muutaman markanrahan ja viskasin ne kulhoon. Muutaman minuutin kuluttua rupesivat ne sulamaan ja kun näin hopean tulleen juoksevaksi sulatuskulhossa, mainitsin siitä adeptille. Hän otti sitten taskustaan pienen pullon, jossa oli punaista pulveria ja pyysi minua heittämään kulhoon jonkun verran siitä. Pöydällä oli pieni hopealusikka ja otin sillä noin kahden gramman verran punaista pulveria pullosta ja aijoin juuri viskata sen sulatuskulhoon, kun Teodorus esti minut siitä. Hän sanoi määrän olevan aivan liian suuren ja käski minun käyttää säästäen pulveria. Hän neuvoi minua panemaan sen takaisin pulloon ja kuivaamaan sitten lusikan paperilla. Sen sain sitten heittää kulhoon. Pulverimäärä, joka jäi lusikkaan, oli niin pieni, että sitä tuskin voi nähdä. Kuitenkin tein hänen neuvojensa mukaan ja viskasin paperipalasen juoksevan hopean joukkoon. Se paloi silmänräpäyksessä. Sulanut metalli rupesi nyt vaahtoamaan ja nousemaan, niin että pelkäsin sen kohoavan yli kulhon laidan. Mutta jokainen kupla halkesi laitaan asti tultuaan loistaen kaikenlaisissa kauniissa väreissä.
Tätä kesti noin viidentoista minuutin ajan. Sitten lakkasi kiehuminen ja vaahtoava aine painui takaisin kulhon pohjalle. Kun Teodorus huomasi juoksevan aineen rauhoittuvan, käski hän minun ottamaan sen tulelta ja kaatamaan sisällön marmorilaatalle. Tein sen ja hetkessä jähmettyi massa puhtaimmaksi kullaksi.
"Ota mukaasi tuo kulta", sanoi Teodorus. "Vie se arvioitavaksi, niin saat vakuutuksen siitä, ettet ole ollut hourujen vallassa."