Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut. Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus. Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. — Haavoista ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä, nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista, kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti. Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla, sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä. Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas. Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa. Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi, että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari. Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän, ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti, nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta. Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja mies oli — Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos, ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan, kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa kuolleena edessäni." — Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään. Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan. Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo, jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

— En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.

— Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

— Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi, että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta, kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava. Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni. Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään. Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä. Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin ampukoot.

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. — Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon. Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään. Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla, semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään. Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi näkynyt karhun merkkejä. — Mies oli palannut myöhemmin syksyllä saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä, ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty — se oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli, ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle, jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen, veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava. Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa, kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle. Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan. Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön, että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin, että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin, jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty. Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä. Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos, vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun — paha vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni, ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä, mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin. Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa, jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt, oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni. Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui. Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat, avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

* * * * *

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.
Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.
Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta
Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä
metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.

JOULUAATTO LAMMIKOSSA

Kuvaus kalojen elämästä

Luulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että minun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa. Näin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen tässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään päällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin jouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa kuluttivat.

I.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella. Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen kalansaantiin — sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin —, vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan. Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea, ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin, ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua jouluaattoansa viettämään.

— Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat. Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen. Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen. Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta, ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

— Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen, ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina, ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi. Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. — Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi lammikon läpi tänä päivänä?

— En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt päivälliseksi tänään?

— En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston. Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät. Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs. Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

— Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä. Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä tule matikanpoikia.

— Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

— Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.
Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

— Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen, vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä — kukapa ei sitä ole —, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme. Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

— Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä. Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

— Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja kyttyräselkäisenä ja — —

— Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen, koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi. — — — Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

— Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha. Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa, sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa, vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon. Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

— Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen. Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli tarkoitettu. — Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen, muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. — Mainitsit kerran jotain eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne sydänmaahan."

— Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin ajatuksiinsa.

— Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

— Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

— Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. — Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa. Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa maatessani saanut minua näkyviin.

— Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa vedessä asumiseni ajoilta.

— Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan, ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun kimaltelivat niin eksyttävästi.

— Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa, mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku, joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni, onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

— Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten, että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni — näin! Ja suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai kahdeksan metriä.

— Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole joulua. — Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.

II.

Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.

— Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin karkeilla kapineilla. — Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli antautunut yleisen pelon valtaan. — Ellei pulmallisempaan tilanteeseen tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä. Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri tehnyt itsensä syylliseksi.

— Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa. Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana. Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen heittänyt.

— Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.

— Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle, niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.

— Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään, niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä. Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.

— Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle miehelle.

Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton, siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.

Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen, mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.

Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.

Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli ollut suloista. — Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan. Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin. Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.

— Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. — Olin nyt saanut seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.

Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.

— Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala, ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta elämässään kuin hänellä itsellään.

— Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. — Se, jolta vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi. Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä. Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen. Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti, että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin, toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo ympärilläni.

— Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. — Poikahauki tahtoi esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.

Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.

— Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata tyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi itseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta mitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti huomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei yksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos viime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi vaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin, josta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon katalaksi.

Kaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi kerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä oli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat yhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon paikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos. Kaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta — tässä kaikki katselivat matikkaa — olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli saanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.

Lahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa tapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta antanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi hän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin pussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.

— Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi houkuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani epäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme kaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme mahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta rannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään. Kulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan asti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki ryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan nähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa. Kaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin. Mahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt vasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei ollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki vähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi meitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin sakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki uivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.

Jo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi hetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki vihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti uimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä pujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä mies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme antaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen alitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri oli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka eivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat sillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi, kolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä rintaa.

— Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen pikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen nimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen tarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä arvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa riippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että olitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin sattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta. Liikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin tullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti esille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle. Ei ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.

Monet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät edullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää sen yli.

Jo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni reiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu kutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi kuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen julkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään katiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme kasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut, nuottakeskustelusta ei myöskään.

Niin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa, selitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti häntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan. Poikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia vastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut täysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä asemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa. Luikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei ikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista tehdä.

Kaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu, joka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin typerää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan tulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei ollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun häntä vain syyhytti hännälle vähäisen. — "Ryömi takaperin koloosi takaisin", sanoi ahven, "äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin, jotka tietävät enemmän kuin sinä." Epähurskas menettely! Ei, vaan jos joku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli juuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!

Suurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun esitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa. Kaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli jaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet kaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona — hurskaita tai epähurskaita —, koituisi sekä heille itselleen että myöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää olisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.

Esitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa. Kaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja selvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä todistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun piirin hänen ympärillään.

Tarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että suurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat kuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä luikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki tämä varomattoman käänteen, ja — samassa sulkeutuivat suurhauin mahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa ympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen kaukana lammikossa.

Hänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut joulurauhaa rikkomaan.

Suuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä hyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.