9. »HIRVEN» SEURUE
»Hirven» vierashuone oli tänään kutakuinkin täynnä juhlapukuisia ihmisiä, joita matkustaja oli jo koko joukon kaduillakin tavannut. Siellä juotiin paljon olutta, ja kaikkiin suuntiin kannettiin lukemattomia ruoka-annoksia, jotka kuitenkin katosivat yhtä pian kuin tulivatkin. Siitäkin sai kauppaneuvos kärsiä, sillä hän tahtoi ensin syödä huoneessaan, jonne tilasi häränpaistia ja tuoreita papuja sekä pullollisen viiniä; mutta turhaan hän odotti sitä puoli tuntia: se ei tullut. Hän huusi portailta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. — Alhaalla avattiin ja suljettiin ovia ja sieltä kuului katkonaista puhetta, kuten: »Annos vasikanpaistia» — »Perunoita» — »Kolme puolikasta olutta» — »Heti» — »Tulen paikalla». Joitakuita tällaisia huudahduksia hänkin sai vastaukseksi, mutta ei muuta mitään, ja hän ymmärsi vihdoin, että jos hän ylimalkaan aikoi syödä jotakin tänään, niin hänen täytyi mennä vierashuoneeseen, päästäkseen siellä liikuteltavien elintarpeiden ja juomien kohdalle.
Se onnistuikin hänelle vihdoin vaivan jälkeen, ja kun nuori viinuri eli tarjoilijapoika, joka kantoi lautasta aivan kuin olisi hommannut jollakin tavoin sattumalta tai omaksi huvikseen, oli tuonut hänelle varsin hyvää häränpaistia ja varsin huonoa punaviiniä, painautui pieni mies nurkkaansa parin politikoivan baijerilaisen porvarin väliin ja kuunteli kärsivällisesti heidän hänen ylitseen vaihtamiansa mielipiteitä uusimmista tapahtumista, vast'ikään puhjenneen Venäjän-sodan puoltelua ja tuomitsemista, sekä heidän arvosteluaan isänmaan ministeriöstä. Nuo molemmat väkevän oluen hiukkasen kiihoittamat miehet esittivät silloin lausuntoja, jotka täyttivät aran kauppaneuvoksen ensin hämmästyksellä, sitten todellisella kauhulla. Jos joku, joka piti Baijerin ministeriön puolta, olisi heitä kuunnellut, niin hänenhän olisi täytynyt luulla, että hän, kauppaneuvos Mahlhuber, Ludviginristin omistaja ja uskollisin alamainen, oli yhtä mieltä kuin nämä miehet, ja jos hän nyt nousisi ja kantaisi lautasensa toiselle pöydälle — olettaen, että toinen pöytä olisi vapaana —, niin voisi siitä syntyä kaunis selkkaus noiden kaikkeen valmiiden ihmisten kanssa. Niin suuresti kuin hän olikin iloinnut ajatellessaan ankaran kävelyn jälkeen, syötävää ateriaa, ei ruoka eikä juoma maistunut hänestä miltään. Vaikka se olikin ikävää häränpaistiin nähden, niin se oli hyväkin viinin tullessa nautittavaksi, ja hän oli juuri tyhjentänyt pullon ja syönyt paistiannoksensa, kun vielä kaksi virkapukuista miestä, eilinen poliisi ja Thüringenistä tulevan kyytivaunun kuljettaja, astui huoneeseen ja tuli heidän pöytäänsä. Jumalan kiitos, nuo punaiset tasavaltalaiset lakkasivat nyt politikoimasta!
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», sanoi kyytivaunun kuljettaja, nostaen käden sotilaallisesti lakkiinsa tervehdykseksi; »tämä paikka kai ei vielä ole otettu?»
»Ei, olkaa niin hyvä vain!» sanoi toinen poliitikko. »Oletteko kuullut mitään uutta sotanäyttämöltä? — Onko uusia sanomalehtiä?»
»Minullako? Ei!» sanoi kyytilaitoksen virkailija. »Mutta tässä kaupungissa on juuri vastikään tapahtunut onnettomuus», lisäsi hän sitten vakavammin.
»Onnettomuus? Täälläkö Lichtenfelsissä?»
»Niin», sanoi kyytivaununkuljettaja, »Porraskadulla putosi muuan muurari parka, suuriperheinen, telineiltä».
»Sanoitteko: perheineen?» huudahti keskustelua hiukan hajamielisesti kuunnellut kauppaneuvos säikähtyneenä.
»Ei, ei», nauroi kuljettaja, »miehellä oli vain suuri perhe kotona, mutta hän taittoi niskansa».
»Tehän nilkutatte, herra vaununkuljettaja?» sanoi toinen kauppaneuvoksen pöytänaapureista, joka oli noussut antaakseen paikkansa kyytivirkailijalle, »mikä teidän jalassanne on?»
»Oh, ei mitään», tuumi hän, puolittain kauppaneuvokseen kääntyneenä, »äskettäin eräänä iltana, vähää ennen maatamenoa, kävelin vielä kerran paljain jaloin huoneeni poikki; mutta samana päivänä oli nuorin tyttöni rikkonut ikkunaruudun, ja yksi terävä-, piikin tapainen sirpale oli sattumalta joutunut lattianrakoon ja jäänyt siihen pystyyn. Kun siis kuljen tuvassa —»
»Taivaan tähden, lakatkaa!» pyysi häntä kauppaneuvos, joka jo ajatellessaankin niin pelottavaa haavoittumista tunsi kuin puukonpiston kiireestä kantapäähän saakka, »sehän menee läpi luiden ja ytimien».
»Mikä sitten?» kysyi kuljettaja hämmästyneenä.
»No se, että astuitte niin terävään lasiin», sanoi kauppaneuvos, yhä vielä silminnähtävästi tutisten.
»Minäkö?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Minäkö astuin lasiin?»
»Mutta tehän kerroitte meille juuri —»
»Ettäkö sellainen lasinsirpale oli huoneessani? Niinpä kyllä,» nauroi kuljettaja, »mutta onhan ihmisellä silmät, ja kun minä kuljin paljain jaloin, niin olen aina hirveän varovainen».
»Mutta tehän sanoitte, että se oli syynä teidän nilkuttamiseenne —»
»Minun nilkuttamiseeni? Minä en nilkuta enää ensinkään», sanoi kuljettaja levollisesti, »jalkani oli vain hiukan puutunut».
Muut nauroivat, ja kuljettaja nousi seisomaan, sytyttäen sikaarinsa, mutta kauppaneuvos katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän ei oikein tiennyt, oliko mies tosissaan vai tahtoiko pitää häntä pilkkanaan. Mutta poliisi keskeytti hänen ajattelunsa, käyttäen hyväkseen tyhjäksi tullutta paikkaa sekä oluttuvan vapautta, ja istuutui, nostaen kätensä kunnioittavasti lakin reunaan, kauppaneuvoksen viereen.
»Ettekö vielä ole kuullut mitään tavaroistanne, herra kauppaneuvos?» kysyi hän niin ystävällisesti kuin poliisi ylimalkaan voi olla ystävällisen näköinen.
»Ah, te olette se herra, joka lähetti sähkösanoman minun puolestani?» vastasi kauppaneuvos ja punastui samassa, sillä hän valehteli tällä hetkellä, teeskennellessään järjestysviranomaiselle, ettei ollut tuntenut häntä. Hyvä Jumala, hänhän tahtoi salata, ettei hän tuntenut oloansa tämänpäiväisten tapahtumain jälkeen varsin turvalliseksi, ja luuli voivansa parhaiten toteuttaa sen olemalla olevinaan välinpitämätön. Mutta poliisi, jolla ei ollut vähintäkään epäilystä siivoon vieraaseen nähden, sanoi hymyillen ja kohteliaasti:
»Niinpä niin, herra kauppaneuvos, palvelukseksenne! Ikävä asia se, että noin menettää matkatavaransa! Ja anteeksiantamatonta on, ettei tavarain vastaanottaja pitänyt parempaa huolta. Totta totisesti, jos tavarat kerran on määrätty menemään Lichtenfelsiin, niin ne on myöskin jätettävä Lichtenfelsiin. Muutoin on ystävyys lopussa.»
Kauppaneuvos harkitsi vielä, pitäisikö hänen ilmoittaa miehelle, että matkatavarat eivät suinkaan olleet määrätyt Lichtenfelsiin, ja ajatteli juuri, minkä tekosyyn hän keksisi sille, että oli ihan odottamatta astunut täällä junasta, kun poliisi tuli hiukan lähemmäksi häntä, toi paksut viiksensä niin liki kauppaneuvoksen korvaa kuin mahdollista — itse asiassa niin liki, että muutamat pystyt karvat kutittivat hänen korvaansa — ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Tiedättehän, herra kauppaneuvos, mitä teille tänä aamuna sanoin siitä karanneesta neidistä —»
»Karanneesta?» huusi kauppaneuvos säikähtyneenä, »onko siis taas onnettomuus tapahtunut?»
»Onnettomuusko? — No, onnettomuus se ei kai juuri ole», tuumi poliisi puolustellen, »nuorilla ihmisillä on vilkas veri, ja he tekevät monta kertaa kepposia, joita eivät tekisi, jos olisivat viisikolmattavuotta vanhempia. Mutta me saimme viime junassa tiedon kartanosta, joka on tuon nuoren naisen koti. Näyttää siltä, että hän on näinä päivinä —»
»Mutta Herran nimessä», sanoi kauppaneuvos kauhuissaan, »mistä nuoresta naisesta te sitten puhutte? En ymmärrä sanaakaan kaikesta siitä, mitä sanotte?»
»Mistä nuoresta naisesta?» sanoi poliisi, »no, siitä paenneesta, josta meille sähkötettiin tänne, ja jonka takia me aluksi pidätimme teidän veljentyttärenne, kun hän kulki niin yksin iso käsityölaukku kainalossaan».
Kauppaneuvos huokasi syvään, mutta ei vastannut enää sanaakaan, ja poliisi jatkoi, käyden tuttavallisemmaksi, kun saattoi antaa niin mieltäkiinnittäviä tietoja:
»Näyttää siltä, että tuon nuoren tytön piti lähipäivinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli hänelle vastenmielinen, mutta että hän teki vielä oikeaan aikaan ratkaisevan päätöksen ja karkasi. Kaikesta päättäen hän on noussut junasta Bambergissa, sillä sikäläinen poliisi on, kuten meille ilmoitettiin, saanut tietoonsa ja pidättänyt kaksi epäluulonalaista henkilöä.»
»Bambergissako?» sanoi kauppaneuvos.
»Niin», vakuutti poliisi. »Ja viime junassa, joka meni täältä ohitse noin tunti sitten, tulivat myöskin hänen molemmat veljensä kartanosta ja jatkoivat heti matkaansa Bambergiin. He tiedustivat minulta, eikö täällä ollut näkynyt mitään epäluulonalaista, Ja minä saatoin ilmoittaa heille jo noiden kahden nuoren naisen pidättämisen. — Oivallinen keksintö, tuo sähkösanomalaitos», lisäsi poliisi hymähdellen, »ja poliisi kuuluukin sen keksineen».
»Minkä? Kenet? Sen nuoren tytönkö?»
»Ei, sähköttämisen», vakuutti poliisi itsetyytyväisesti hymyillen, »ja kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla. Kun hän oli sen tehnyt, niin kuuluu herra poliisimestari huudahtaneen: 'Tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä' — Mutta niin se käy aina. Viisaat ihmiset keksivät, ja muut herrat sanovat sitten: 'Niin, tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä'.»
»Mutta millä tavoin se on keksitty?» kysyi kauppaneuvos, sillä huolimatta niistä monenlaisista ajatuksesta, jotka hänen aivoissaan pyörivät, hän kuitenkin oli utelias saadakseen kuulla, millä tavoin kirkaskypäräinen mies perustelisi ja kehittelisi sellaista olettamusta.
»Se on kauhean yksinkertaista», nauroi tämä; »koko juttuhan perustuu kellojensoiton periaatteeseen, kuten esimerkiksi ravintoloissa. Jos soittaa kerran, tulee viinuri, kaksi, niin siivoojatar, kolmasti, niin renki. Sama on laita poliisilaitoksessa, missä erilaisilla soitoilla, yhden kerran tai useampia kertoja vetäisemällä, kutsutaan sitä tai tätä järjestyksenvalvojaa, ja meilläkin on täällä kaksi tai kolme kellonvedintä päälletysten. Virkaveljeni oli oikeudenistuntosalin odotushuoneessa parin sinne tuomansa vangin kanssa, kun asia juolahti mieleen. Mutta sensijaan että olisi ollut viisas ja ottanut sille patentin, hän kertoi sen eräälle kirjurille, tämä jutteli siitä jonkun professorin kanssa, ja kuinka olikaan, järjesti professori jutun sen mukaan — ja nyt on joka kerta, kun kellon nuorasta vedetään, vaikkapa soitettaisiin vain Bambergiin, maksettava kolmekymmentä kreuzeria — laskekaahan kuinka monta puolikasta olutta sillä voisi juoda!»
»Hm», sanoi kauppaneuvos, jonka piti nyt poliisin mielestä olla täysin selvillä sähköttämisestä, mutta joka kuitenkin oli enemmän huvitettu toisesta asiasta, »kaksi tuon nuoren naisen veljeä matkusti siis tämän kautta Bambergiin noutamaan pakolaista?»
»Aivan niin, herra kauppaneuvos», vastasi poliisi. »Minua säälittää tyttö-raukka. Hyvä Jumala, jos hän kerran ei halua ottaa sulhastaan, niin on kovaa pakottaa hänet siihen; mutta se on asia, jonka perhe saa ratkaista omassa keskuudessaan. Poliisin täytyy joka tapauksessa tehdä velvollisuutensa, ja jos hän olisi joutunut minun käsiini, niin olisin luovuttanut hänet, vaikkapa hän olisi ollut minun oma sisareni.»
Tämän uljaan tunnustuksen jälkeen virkapukuinen mies nousi kolisten seisomaan, ryyppäsi oluensa loppuun, antaen samalla katseensa tarkastaen kiertää salissa olevissa henkilöissä, ja aikoi juuri sotilaalliseen tapaan hyvästellen lähteä huoneesta, kun eräs unohtunut kohteliaisuus johtui hänen mieleensä.
»Teidän veljentyttärenne toivottavasti voi oikein hyvin, jos saan kysyä», sanoi hän kohteliaasti kumartuen kauppaneuvokseen päin, »kenties vain hiukan väsynyt matkasta?»
»Kyllä — kiitos», vastasi kauppaneuvos ja tunsi, kuinka veri oikein syöksymällä tulvi hänen otsalleen ja ohimoilleen, kun hänen täytyi valehdella kuninkaalliselle virkamiehelle.
»On ikävää, varsinkin naisille», lisäsi kohtelias poliisi, »menettää matkatavaransa, vaikkapa vain vähäksi aikaa. No, toivottavasti saatte kaikki tänne takaisin huomenna aamujunassa. — Toivon teille hauskaa iltaa, herra kauppaneuvos!»
Ja kilisevin kannuksin ja kalahtelevin miekanhankkiluksin mies mennä jytyytti ovesta ulos.
10. MAKUUTOVERI
»Tässä sitä nyt ollaan!» voihkaisi kauppaneuvos hiljaa surumielin itsekseen, kun poliisi oli jättänyt hänet ja mennyt varsinaisiin tehtäviinsä. »Tässä minä istun, jo tätä ilmankin puolittain vankina, ja odotan matkatavaroitani. Ja tuon mamsellin molemmat veljet, jotka tehden minut sedäkseen ovat saattaneet minut mitä joutavanpäiväisimpään pulaan, matkustavat ympäri seudun ja tulevat varmasti tänne takaisin, kun näkevät olleensa väärillä jäljillä. Jos huomaavat minut kanssarikolliseksi, niin saanpa onnitella itseäni, sillä että minä olen koko kirottuun juttuun niin syytön kuin vastasyntynyt lapsi, sitä ei tietysti kukaan usko. Ja miten olen menetellyt poliisiin nähden? Taivaan Jumala, jos se myöhemmin tulisi sanomalehtiin ja Dorothee saisi sen lukea — silloin olisin myöty mies!»
Kauppaneuvos jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan pöydän ääreen mietteissään, jotka eivät olleet juuri ilahduttavia. Mutta kun yö yhä läheni ja tupakansavu ahtaassa vierashuoneessa kävi yhä tiheämmäksi, päätti hän mieluummin mennä omaan huoneeseensa. Hän pyysi senvuoksi itselleen kynttilän, nousi hitaasti portaita ylös, kulki pitkin käytävää ovelleen, avasi sen ja aikoi juuri haukotellen astua sisään, kun näki siellä tulta ja pöydän ääressä vieraan istumassa.
»Oh, pyydän tuhannesti anteeksi», huudahti kauppaneuvos, peräytyen tämän odottamattoman huomion tehdessään, »olen erehtynyt ovesta».
Vieras nyökäytti välinpitämättömästi hiukkasen päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Saatte mielellänne anteeksi!» ja tutki sitten edelleen edessään olevia papereita. Kauppaneuvos sitävastoin painoi oven hiljaa ja kohteliaasti jälleen lukkoon, ollakseen sisällä olevaa vierasta enää häiritsemättä ja etsiäkseen oman huoneensa. Mutta missä se oli? Käytävän monien ovien joukosta hän ei enää sitä löytänyt, ja missä hän yrittikin sisälle, oli joku huoneessa tai ovi oli suljettu. Vielä kerran hän meni takaisin portaille, löytääkseen sieltä tullessaan oven ikäänkuin vaistomaisesti. Mutta hänen tiensä johti hänet taas samaan huoneeseen, jossa mies istui pöydän ääressä lukemassa, eikä hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä alakertaan kysymään numeroaan.
»Herra kauppaneuvoksen numero — mikä numero on herra kauppaneuvoksella?»
»Numero seitsemän.»
»Numero seitsemän, herra kauppaneuvos!» toisti isäntä.
»Ei, se ei ole mahdollista», sanoi herra Mahlhuber; »siinä huoneessa asuu eräs toinen herra. Numero seitsemäntoista kenties.»
»Ei, numero seitsemän», sanoi nyt isäntä, kumartaen hiukan hämillään, »ah, hyvä herra kauppaneuvos, teidän ei pidä panna pahaksenne —»
»Mutta numero seitsemässä asuu jo joku», sanoi tämä lujasti. »Minä katsoin varmasti sinne.»
»Minä tiedän kyllä, herra kauppaneuvos», sanoi isäntä, hymyillen ystävälliseltä hymyään, »mutta kauhean lukuisat vieraat, jotka juuri tänä iltana tulivat — pelkkiä pyhiinvaeltajia —»
»Niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa; sanokaa minulle vain numeroni!»
»Minun täytyi sijoittaa se herra teidän kanssanne samaan huoneeseen», lausui mies epätoivoisen päättäväisesti.
»Minun huoneeseeni?» huusi kauppaneuvos, ja vähällä oli, ettei hän pudottanut kädessään pitämäänsä kynttilää; kynttiläsakset ainakin putosivat.
»Muu ei tosiaankaan ollut mahdollista.»
»Minun pitää siis maata tuon vieraan kanssa samassa huoneessa?»
»Vain yksi yö, paras herra kauppaneuvos. Hän on oikein kelpo mies ja minun hyvä ystäväni.»
»Mutta, piru viekään, miksi ette sitten ota häntä omaan huoneeseenne?» kysyi kauppaneuvos varsin johdonmukaisesti.
»Paras herra kauppaneuvos, minun huoneessani on jo vaimo ja neljä lasta», puolustelihe isäntä, samalla ikäänkuin lepytelläkseen silitellen hänen olkapäätään. »Kaikki, mikä on oikein —»
»Vaimo ja neljä lasta yhdessä huoneessa?» sanoi kauppaneuvos päätään pudistaen. »Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Minä vuokrasin teiltä tänään iltapäivällä huoneen minulle yksin, ja maksan mielelläni siitä sen, mitä voitte vaatia molemmilta yhteensä. Toimittakaa vain vieras mies ulos sieltä; minä en voi maata toisen kanssa samassa huoneessa! Se on vastoin minun luontoani.»
»Oletteko te naimisissa?» kysyi isäntä.
»En — kuinka niin?»
»Niin, minä vain ajattelin — mutta enhän minä toki voi sitä herraa heittää ulos huoneesta, arvoisa herra kauppaneuvos», valitti isäntä, »eikä koko kaupungissa ole enää ainoatakaan vapaata paikkaa. Tiedän, että teillä on täysi oikeus, ja jos te ehdottomasti tahdotte, niin toisen herran täytyy lähteä, mutta ette uskokaan, kuinka suuren ystävyydentyön teette minulle, jos annatte hänen olla. Mihinkään muuhunkaan huoneeseen en voi häntä panna, sillä yhdessäkään ei ole vähempää kuin neljä tai viisi, ja monessa on vielä useampiakin. Se oli ainoa tyhjä vuode. Ja niin kelpo mies!» — Ja nyt ryhtyi kaunopuhelias isäntä pyytämään ja vannottamaan sekä esittämään kuvauksia kauppaneuvoksen saamasta rakastettavasta makuutoverista, niin että hyväntahtoinen kauppaneuvos, joka tuskin voi kieltäytyä täyttämästä ainoankaan ihmisen pyyntöä, lopuksi myöntyi ja palasi vihdoin huoaten, kynttilä kädessä, numero seitsemään.
Sinne saavuttuaan hän koputti kohteliaasti ovelle ja astui, hänelle tyrkytetyn huonetoverin muristua: »Sisälle!» omaan huoneeseensa, lausuen arasti: »Hyvää iltaa — suonette anteeksi.»
»Hyvää iltaa», sanoi huoneessa olija, taivuttaen päätänsä taaksepäin ja varjostaen kädellään silmiään, voidakseen paremmin tuntea tulijan, »aiotteko tekin nukkua täällä?»
»Kyllähän minulla oli sellainen aikomus», vastasi kauppaneuvos, kuitenkin hiukan hämmästyneenä kysymyksestä. »Olen asunut tässä huoneessa puoleltapäivin saakka.»
»Ah, niin, minä tiedän», sanoi vieras, »näin tavaranne tänne tullessani. Isäntä aikoi koettaa hankkia teille toisen makuuhuoneen.»
»Minulle?» huudahti kauppaneuvos, todellakin äimistyneenä tuon miehen levollisesta kylmyydestä, jonka kuitenkin oikeastaan olisi pitänyt — hän tunsi sen epäselvästi — pyytää häneltä anteeksi. Mutta vieras katkaisi nämä ajatukset lyhyesti, sanoen ystävällisemmin kuin hän tähän saakka oli puhunut:' »No, katsokaammepa, miten voimme tänne sijoittua, herra makuutoveri! Kyllä sopu sijaa antaa. Ja sitäpaitsihan meidän täytyy sietää toisiamme vain yksi yö, ja tämä on minulle joka tapauksessa mieluisempaa kuin jos isäntä olisi pannut minut yhteen jonkun hurskaan kanssa. Olkaa hyvä ja painakaa puuta!»
Vieras asetti sitten kynttilän hiukan mukavammin, nojasi päätään vasempaan käteensä ja syventyi uudelleen edessään oleviin kirjeisiin tai papereihin, joista ei enää nostanut katsettaan.
Hän oli nuori, kaikesta päättäen solakka mies, iältään noin neljänkolmatta ja kuudenkolmatta väliltä, hyvin ja muodinmukaisesti puettu, mutta hänellä oli silmäänpistävän pitkä, tumma tukka, otsalla kaksi ylöspäin käännettyä Jupiter-Ammon-kähärää, ja myös pitkä, suippo täysiparta; joka tapauksessa hän oli muukalainen, ja murteestaan päättäen itävaltalainen. Vasemman käden etusormessa hänellä oli iso sinettisormus, jossa oli punainen kaiverrettu kivi; hänen mustassa kaulahuivissaan oli kenties oikea briljantti — kauppaneuvos ei ollut jalokiventuntija — ja takki, jossa oli yksi nappirivi, oli kiinni kaulanauhan neulaan saakka.
Kauppaneuvos Mahlhuber istui sohvalla, edessään himmeästi palava talikynttilä, johon oli tullut pitkä karsi, ja tuijotti syvissä ajatuksissa lukijaan, joka ei laisinkaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen edessään palava kynttilä loi häneen punertavaa, tutisevaa valoa, joka pani pään ääriviivat liikkumaan ja näytti hiljaisilta vavahduksilta, ja syvät huokaukset, joita hän samaan aikaan näytti voivan vain vaivoin pidättää, kunnes ei enää voinut niitä ehkäistä, kävivät vihdoin pienelle hyväluontoiselle miehelle itselleenkin kamaliksi.
Vieras oli varmaan hyvin onneton — oli kenties saanut kotimaastaan surullisen kirjeen ja istui nyt miettien sitä mielessään. — Mutta, hyvä Jumala, eihän hän voinut auttaa, hän oli jo osallisena useammissa vieraissa jutuissa kuin halusi ollakaan, ja miesparan täytyi katsoa, miten itse suoriutuisi osakseen tulleista kärsimyksistä. Jokaisella ihmisellä on yleensä kuormansa kannettavanaan, toisilla raskaampi, toisilla kevyempi — hänellä oli paiseensa, ainakin sen seuraukset, ja maksansa — hänen huonetoverinsa vääntelehti varmaan muissa huolissa.
Ajattelemisesta hän tuli väsyneeksi, mutta hillitsi itseään kuitenkin vielä ja olisi oikeastaan mieluummin suonut, että vieras olisi ensin mennyt makuulle. Silloin tämä äkkiä alkoi haukotella, ja kauppaneuvos tuskin huomasi sen, kun hänenkin leukaluunsa alkoivat liikkua, eikä hän enää voinut laisinkaan pidättäytyä.
»Teitä rupeaa nukuttamaan», sanoi vieras.
»Minuako? Suokaa anteeksi, tässä vain veti niin —» Taas keskeytti haukotus kaikki kenties aiotut huomautukset. »Tunsin vain leuoissani hiukan vetoa. Mutta se tulee vilustumisesta, jonka alaiseksi hiljakkoin jouduin. Kaikki paha kerääntyy minulla maksaan ja leukoihin; minä sairastan maksatautia.»
»Niinkö?» sanoi vieras, välittämättä hänestä sen enempää.
»Niin», sanoi kauppaneuvos huoaten, »minun maksani on kolmea tuumaa liian iso — se ei sovi minulle enää, eikä se pienenekään, suurenee vain, kunnes se kerran työntää sydämeni paikoiltaan».
Vieras huokasi syvästi, osanottavasti, mutta ei vastannut mitään, kunnes herra Mahlhuber, joka sentään entisten matkamuistojensa takia halusi saada tietää, kenen kanssa hän oikeastaan tulisi makaamaan yön samassa huoneessa, sanoi hyvin kohteliaasti: »Mutta, arvoisa herra, kenen kanssa minulla oikeastaan on ilo olla niin läheinen naapuri?»
»Olen tohtori Wickendorf Wienistä», sanoi vieras, katsomatta ylös papereistaan.
»Ah, Wienistä — vai niin, katsokaahan!» huudahti kauppaneuvos, jonka päähän pälkähti uusi ajatus. »Olen tosiaankin jo kerran aikonut matkustaa Wieniin, jotta — hm, sepä sopisikin todella oikein erinomaisesti ja saattaisi olla meidät tänne niin onnellisesti yhteen tuoneen kaitselmuksen hyvänsuopa viittaus. Sallitteko, että teen teille erään kysymyksen?»
»Mitä te haluatte?» kysyi vieras, suunnaten katseensa hitaasti kynttilän ylitse, mutta hämmästyi varsin suuresti, kun hänen makuutoverinsa, joka oli noussut sohvalta, tuli häntä kohti pää alas taivutettuna, niinkuin olisi tahtonut pässin tavoin puskea hänet tuolilta alas.
»Olkaapa hyvä ja koettakaa tätä paikkaa» sanoi kauppaneuvos, tultuaan niin lähelle vierasta, että tämä jo aikoi hypähtää tuoliltaan, ja ojensi alastaivutettua päätään hänelle sekä viittasi oikealla etusormella lähelle päälakeaan. »Olkaa niin hyvä ja koettakaa tätä paikkaa!»
»Mutta mitä te tahdotte?»
»Tähän, jos saan pyytää — vielä hiukan enemmän oikealle — niin, se on oikea paikka, ettekö tunne siinä mitään?»
»En.»
»Ettekö kerrassaan mitään, ettekö mitään kuhmua?»
»En, pikemminkin kolon —», sanoi tohtori Wickendorf. »Löitte kai ylös tullessanne päänne portaisiin?»
Kauppaneuvos voihkaisi.
»Löin pääni portaisiin?» toisti hän huoaten, »suokoon Jumala, ettei se olisi mitään muuta kuin sitä, mutta minä olen jo kauan tahtonut neuvotella jonkun kuuluisan wieniläisen lääkärin kanssa, ja kohtalo näyttää nyt olevan minulle suotuisa. Maksani on nimittäin kolme tuumaa liian iso», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, kun nuori mies aikoi keskeyttää. »Minulla on ihramainen kasvettuina maksassani, jonka tunnen ulottuvan kylkiluihin, palleaan ja vatsalaukkuun. Mutta pahinta on, mitä kotilääkärini kuitenkaan ei tahdo myöntää, sen kanssa yhteydessä oleva aikaisemmin leikattu paise.»
»Herra, tehkää niin hyvin ja olkaa vaiti», huusi tohtori Wickendorf, vääntäen kasvojaan niinkuin olisi niellyt katkerovettä, »minä rupean heti voimaan pahoin, kun kuulen tuollaista».
»Pahoin?» huusi kauppaneuvos; »lääkäri, ja rupeatte voimaan pahoin — koettakaahan tätä paikkaa — paise oli kutakuinkin kyyhkysenmunan kokoinen, se liikkui hiukan, kun koski sitä sormillaan, ja —»
»Mutta mitä se minuun kuuluu?» huusi nuori mies ja kääntyi inhoten poispäin, »enhän minä ole lääkäri, että kiusaisitte minua sellaisilla perin surkeilla asioilla.»
»Ettekö lääkäri?» huudahti kauppaneuvos todellakin hämmästyneenä, »mutta ettekö te äsken itse sanonut olevanne tohtori?»
»Minä olen filosofiantohtori, mutta en lääkäri» mutisi nuori mies suuttuneena itsekseen.
»Oh, siinä tapauksessa pyydän tuhannesti anteeksi» sanoi pieni mies hyvin säikähtyneenä ja hiipi takaisin sohvannurkkaansa, väärin ymmärretyn tohtorin syventyessä jälleen pohtimaan kirjoituksiaan.
Mutta kauppaneuvokselle kävi kolkoksi tai kenties pitkäveteiseksi istua sillä tavoin vastapäätä tuota hiljaista, synkkää miestä, kun ei edes saanut puhua maksastaan. »Tohtori — kenenkään ihmisen ei oikeastaan pitäisi saada lupaa sanoa itseään tohtoriksi, jollei ole oikea lääkäri, sillä siitähän täytyy lopuksi johtua rangaistavaa sekavuutta. — Eikä tuolla miehellä ole vähintäkään tunnetta toisten kärsimyksille», lisäsi hän ajatuksissaan, päätään vakavasti pudistaen, »rupeaa voimaan pahoin, kun lähimmäinen kertoo hänelle tuskiaan, — ja on kaiken lisäksi töykeä. Minä menen maata.» Ja sydämen pohjasta huoaten hän päätti heti panna toimeen tämän hyvän aikomuksen.
Vuode oli hyvä — peite hiukan raskas ja lämmin, mutta sitä ei käynyt muuttaminen; miksi hän makasi vieraissa vuoteissa, kun hänellä oli kotona parempi! Kunpa hän edes saattaisi nukkua, korvatakseen jotenkuten viime yön laiminlyönnit ja säikähdykset. Hyvä Jumala, mitä kaikkea hän olikaan näinä viimeisinä neljänäkymmenenäkahdeksana tuntina kokenut! — Ja missä hän nyt oli? — Hän sammutti kynttilän, jottei hänen vain tarvitsisi enää laisinkaan nähdä epämiellyttävää vierasta paikkaa, ja aikoi sitten, sanoen huonetoverilleen kohteliaasti »Hyvää yötä!» kääntyä oikealle kyljelleen; mutta toinen kynttilä paloi vielä, eikä hän voinut nukkua, jos huoneessa paloi valkea. Se ei käynyt, olkoonpa hän kuinka väsynyt tahansa; aikoiko tuo mies siis lukea koko yön?
Kauppaneuvos kääntelehti melkein kokonaisen tunnin vuoteessaan, nukkumista ei käynyt ajatteleminenkaan, ja hänen ähkimisensä teki vihdoin vieraankin tarkkaavaiseksi.
»Ettekö voi nukkua?» sanoi tämä, kääntäen päätään puoleksi häneen päin.
»En, herra tohtori — ainakaan en niin kauan kuin kynttilässä on tulta», vastasi kauppaneuvos, joka oli lujasti päättänyt ainakin antaa uuden kiusanhenkensä tietää, mikä hänet teki rauhattomaksi. Mutta tohtori Wickendorf joko ei ollut laisinkaan kuullut viittausta, tai ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä hän luki levollisesti edelleen, ja vasta unettoman uudistunut voihke herätti hänet vihdoin jälleen hänen ajatuksistaan.
»Hyvä herra», sanoi hän ja katsoi raskaasti huoaten ylös kirjastaan, kääntyen kokonaan toisen vuodetta kohti, »kuulkaahan, te ette ole vielä sanonut minulle edes nimeänne».
»Mahlhuber!» voihkaisi kauppaneuvos.
»Ah, rakas Mahlhuber, näyttää siltä, että ette kuitenkaan voi nukkua —»
»Ainakaan en niin kauan kuin kynttiläni palaa.»
»Siinä tapauksessa kenties suostuisitte», jatkoi tohtori, kuuntelematta vastaväitettä, »antamaan minulle apuanne eräässä hyvin vaikeassa asiassa».
»Apuani?» sanoi kauppaneuvos, nousten säikähtyneenä istumaan vuoteessaan, »hyvä herra tohtori, minä en voi auttaa itseänikään enkä laisinkaan aio sekaantua toisten ihmisten asioihin enempää kuin jo olen aivan vastoin tahtoani niihin sekaantunut. Kun vain sallisitte minun —»
»En pyydä teiltä mitään muuta kuin neuvoanne», sanoi tohtori, kiinnittämättä suurempaa huomiota puheeseen. »Teille ei tule siitä vähintäkään vastuunalaisuutta, teidän nimeänne ei edes mainita asian yhteydessä. Kuten sanottu, vain neuvoanne minä toivon, sillä olen jo usein huomannut, että aivan puolueettoman, levollisen miehen arvostelu monta kertaa osuu helposti ja kuin leikkien oikeaan, meidän kuolevais-parkojen koettaessa turhaan päästä jotakin keinotekoista tietä onnelliseen, tyydyttävään tulokseen. Se koskee erään sellaisen ihmisen elämää ja kuolemaa, joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia —»
»Elämää ja kuolemaa?» huusi kauppaneuvos, säikähtyneenä.
»Pyydän, älkää keskeyttäkö!» sanoi tohtori, ojentaen samalla kättään kaukaista tyhjää huoneennurkkaa kohti ja jatkaen kumealla, mutta innostuneella äänellä, »— joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia kristillisen tai, oikeammin, teeskennellyn hurskauden varjossa, pääsi luikertelemalla perheisiin ja vietteli tyttäret, tunkeutui liikkeisiin ja saattoi ne vararikkoon, liittyi miljoonamiehiin ja imi heidät tyhjiksi, kunnes he epätoivoissaan riensivät nopeaan kuolemaan tai kurjuudessa ja hivuttavassa taudissa hoippuivat hautaansa kohti. Viimeinen sattunut tapaus on pelottavin, enkä tiedä vielä, mitä seurauksia siitä on. Siveellisten lakiemme mukaan ei sellainen rikollinen saa jäädä rankaisematta, ja kuitenkaan häntä ei voi panna kiinni, kuitenkin hän on tähän saakka ovelasti osannut välttää kaikkea, mikä antaisi oikeudelle vähimmässäkään määrin tilaisuutta ahdistaa häntä —»
»Senhän täytyy olla paatunut roisto!» huudahti kauppaneuvos, puolittain siinä toivossa, että hän tämän huomautuksen tehtyään taas voisi vetäytyä peitteensä alle ja saisi katkaistuksi keskustelun tältä päivältä, mutta puoleksi myöskin valtionkansalaisen oikein kauhuntuntein sellaista hirviötä kohtaan uskonnon varjossa kylvi tuskaa ja kurjuutta maailmaan ja jota maallinen oikeus kaiken lisäksi, huolimatta siitä, että hänen syyllisyytensä oli todistettu, ei voinut vangita ja murskata.
»Saanko ehkä lukea teille nämä muistiinpanot?» sanoi tohtori nyt taas, luoden ystävällisen katseen kauppaneuvokseen, »kun ensin opitte tästä tuntemaan rikoksentekijän luonteen vaikuttimet, niin sitä paremmin voitte lausua arvostelunne. Minä pelkään, että hyvän Jumalan itsensä täytyy lähettää salama tai kamala tauti tai jotakin muuta senkaltaista tuollaisen ihmisen rangaistukseksi, sillä en näe muuta keinoa, miten päästä hänen kimppuunsa — viimeinen rikos olisi muuten selvästi näytettävä toteen ja sen olisi todistettava häntä vastaan.»
»Mutta minä luulisin, että poliisiviranomaisten pitäisi kuitenkin kyetä todistamaan hänen syyllisyytensä!» huudahti kauppaneuvos. »Mitä varten he sitten ovat olemassa?»
»Teitte tuossa vaikean kysymyksen», hymyili tohtori, »mutta saatuanne kuulla yksityiskohdat myönnätte minun olevan oikeassa.»
»Kuinka paljon kello nyt oikeastaan on?» sanoi kauppaneuvos, turhaan koetettuaan pimeässä nurkassaan nähdä kellonsa taulua.
»Oh, kello on tuskin kymmentä, meillä on vielä kylliksi aikaa nukkumiseen. Mutta olkaa nyt hyvä ja seuratkaa tarkkaavaisesti yksityiskohtia, niin hämmästytte sellaista pahuuden verkkoa.»
Kauppaneuvos aikoi vielä tehdä vastaväitteitä: kello oli kymmenen, ja hänen oli mentävä levolle, sillä jos hän valvoi yli tuon ajan, niin hän sai auttamattomasti kärsiä siitä seuraavana päivänä; mutta hän häpesi tällaisenkin pelottavan välttämättömyyden edessä osoittautua välinpitämättömäksi asiassa, joka koski todella vaarallisen ihmisen rankaisemista tai ilmisaamista. Ja hän koetteli vielä kerran maksaansa ja päätänsä, huokasi raskaasti ja tuskaisesti sekä sanoi vihdoin alistuen:
»No hyvä, herra tohtori, jos asia todella niin on, niin alkakaa Jumalan nimessä. — Se kai ei kestä kovin kauan?»
»Tuskin puoltakaan tuntia», kuului ainakin tässä suhteessa lohdullinen vastaus, ja tohtori niisti kynttilän, kakisteli kurkkuaan, joi kulauksen olutta vieressään olevasta lasista, nojasi jälleen päänsä vasempaan käteensä ja alkoi:
11. HIRVIÖN TARINA
»Eräässä Saksan suuressa kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, — olen tahallani jättänyt pois oikean nimen — erinäisistä syistä — eli kauppaneuvos Schöler —»
»Kauppaneuvosko?» kysyi ystävämme jännittyneenä ja kurottautui hiukan ulommaksi vuoteestaan, voidakseen paremmin kuulla jutun.
»Kauppaneuvos Schöler; mutta minun täytyy pyytää teitä, että ette enää keskeytä minua, sillä muutoin eksytte juonesta ettekä voi seurata kertomusta kyllin tarkkaavaisesti. Alanpa vielä kerran alusta: Eräässä Saksan kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, eli kauppaneuvos Schöler hyvin onnellisissa, kaikilla maallisilla elämänlahjoilla runsaasti varustetuissa oloissa. Hänellä oli komea talo keskellä kaupunkia, parailla paikoilla, — ensimmäisessä kerroksessa asui hän itse, toinen yksin tuotti hänelle neljäsataa taaleria vuokraa —, seurusteli kaikkein hienoimmissa perheissä, häntä pidettiin sen ohessa kuninkaan suosikkina, hän kantoi kolmen eri kuninkaan maiden ritarimerkkejä, sai valtiolta vielä sen lisäksi tuhatkaksisataa taaleria eläkettä, jotapaitsi hänellä erään rikkaan, jonkun aikaa sitten kuolleen pankkiirin tyttären holhoojana oli käytettävissään varsin huomattava pääoma. Tämän nuoren naisen nimi oli Rosaura.
»Kauppaneuvos Schöler oli tunnustetusti kunnianarvoisa ja sen lisäksi hyvin hurskas mies, Gustav Adolf-yhdistyksen jäsen, erään köyhäinhoitolaitoksen johtaja, orpokodin rahastonhoitaja, lähetysyhdistyksen esimies ja kaikkien muiden kaupungissa ja ympäristössä toimivien hyväntekeväisyyslaitosten suojelija, sen ohessa noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen, yhä vielä varsin reipas ja naimaton —»
»Mutta ette kai toki tahdo väittää, että tämä mies —» huomautti kauppaneuvos Mahlhuber melkein yhtä säikähtyneenä kuin hämmästyneenäkin.
»Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan; mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen; se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna. Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa — sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa, maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.»
»Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos.
»Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos, joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei —»
»Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär, hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen ja vatsankouristuksia.»
»Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian alku».
Tohtori, joka oli kääntynyt pöydän ääressä olevine tuoleineen häntä kohti, katsoi häneen hämmästyneenä paperiensa ylitse ja sanoi levollisesti: »Minun täytyy vakavasti pyytää teitä välttämään kaikkia senlaatuisia keskeytyksiä; muutoin katson olevani pakotettu lopettamaan lukemisen.» Kauppaneuvos harkitsi juuri, onko tuo ylimalkaan mikään uhkaus, kun tohtori, etsien kirjoituksestaan paikkaa, joka oli häipynyt hänen silmistään, jatkoi: »Hänen rintaansa ahdistaa, hengitys on raskasta, otsalla vahva hiki, yleistä pahoinvointia ja päänsärkyä —»
»Vakuutan teille, että —», huudahti kauppaneuvos ehdottomasti, mutta katkaisi nopeasti lauseensa ja nieli loput sanansa, kohdatessaan lukijan synkän, vihaisen katseen.
»Ihmeellistä», jatkoi tämä, antamatta sen enempää häiritä itseään, »että tämä tila usein lyhyeksi aikaa parani, jopa tauti miltei tykkänään poistuikin, palatakseen sitten sitä voimakkaampana, kunnes se vihdoin surmasi hänet. Nyt astui voimaan jälkisäädös, jonka mukaan — siinä tapauksessa, että perijätär kuolisi ennenkuin ehti tulla täysikäiseksi — huomattavia rahaeriä joutui hyväntekeväisyyslaitoksille ja muihin kristillisiin tarkoituksiin; mutta noin 100,000:aan taaleriin nousevan jäännöksen perijäksi oli määrätty kauppaneuvos Schöler.»
»Tyttö sai myrkkyä!» huusi toinen kauppaneuvos, lyöden kauhusta kädet yhteen vuoteessaan.
»Kauppaneuvos Schöler oli nyt vielä rikkaampi mies kuin ennen», luki tohtori hymyillen edelleen, »hän suri kyllä nuoren perijättären kuolemaa kokonaisen vuoden, käyttäen mustaa pukua sekä leveätä harsoa lakkinsa ympärillä, mutta otti tuntuvan omaisuuden viivyttelemättä haltuunsa ja eli komeasti ja iloisesti.
»Vielä oli olemassa pankkiirin köyhä, mutta läheinen sukulainen, hänen sisarensa poikapuoli, joka kuitenkaan, ollen nuori ja kevytmielinen, ei koskaan ollut vanhan rikkaan herran suosiossa. Karl, se oli nuoren miehen nimi, oli erittäin hyvä, kunnon poika, tosin kyllä useimmiten pennitön, mutta aina iloinen sielultaan ja mieleltään, kunnes hän kerran, ollessaan käynnillä enonsa talossa, oppi tuntemaan tämän tyttären ja — astui kuolettava nuoli sydämessään takaisin talon kynnyksen ylitse.
»Perheessä oli olemassa sellainen tarina, että tämän nuoren miehen isoäiti oli aikoinaan mennyt Intiassa naimisiin, kuollut siellä sittemmin ja jättänyt jälkeensä suunnattoman omaisuuden, jonka kuitenkin muuan malaijilainen hallitsija tahtoi tehdä erään väärin haltuun otetun seudun takia riidanalaiseksi ja joka jo lienee senvuoksi saattanut syntymään levottomuuksia eräässä tuolla seudulla olevassa piirissä. Muuanna aamuna astuu äkkiä eräs päivänpaahtama mies, näöltään matruusia muistuttava, nuoren miehen ovesta sisään, kysyy häneltä, eikö hän ole Karl Neumann, erään Intiassa kuolleen Katarina Neumann-nimisen rouvan pojanpoika, ja onko hän saanut käsiinsä sieltä hänelle tulevan perinnön, noin seitsemän miljoonaa Espanjan taaleria.»
»Seitsemän miljoonaa taaleria!» kuiskasi kauppaneuvos hämmästyneenä puoliääneen itsekseen.
»Karl hätkähti», jatkoi tohtori, »aivan kuin hän olisi tehnyt rikoksen ja yllätetty; veri pakeni hänen poskiltaan, hänen jäsenensä tutisivat, ja hänen täytyi pitää tuolista kiinni, pysyäkseen pystyssä.»
»'Seitsemän miljoonaa taaleria', ähki hän, seitsemän miljoonaa taaleria
— Intiassa?'
»'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä; 'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.»
»'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?'
»'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne, vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän toimittaa ne kunnollisesti perille.'
»'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen valtaamana.
»'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki: 'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan, että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli ottanut nuo rahat haltuunsa.»
»Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin nyt sanan.
»Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?»
»Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan, vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa, sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden, täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.»
»Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua, joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!»
Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo, jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä, ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta, mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti sieltä taas pois.
»Merimiehelle hän nyt avasi koko sydämensä, myönsi hänelle olevansa köyhä, mutta rehellinen, ja pyysi häneltä neuvoa, kuinka hän voisi saada ahnaalta holhoojaltaan tämän todennäköisesti anastaman omaisuuden.
»'En rahan tähden', huusi nuori mies, ja jalo tuli salamoi hänen silmistään, 'en kurjan mammonan takia kaipaa omaisuutta; mitä tarvitsen, sen ansaitsen kynälläni, ja vapaana ja riippumattomana olen maailmassa, mutta voi minua — minä rakastan toivottomasti, ja minun rakastettuni on petollisen enoni holhokki!'»
»Mutta hänhän on jo kuollut!» huudahti kauppaneuvos hämmästyksissään, »olen ollut jo varmasti vakuutettu siitä, että tuo kehno ihminen on myrkyttänyt hänet».
»Niin — olette oikeassa», sanoi tohtori, »mutta tässä minä annan lukijan aavistaa oletettua valekuolemaa — panen hänet tavallansa piinapenkille, ja luulenpa, että tämä käänne on minulta oivallisesti onnistunut. Odottakaahan nyt — nyt katoaa tyttö, jonka hän on ottanut taloonsa, ja sen nojalla, että Karl kuuli kellarissa kaivamista ja mullan lapioimista, on kauppaneuvos täydellisesti vallassani — voin todistaa hänet syylliseksi ja saattaa rikoksen ilmi toimituttamalla kotitarkastuksen — tai antaa kenties ennemminkin merimiehen, joka sen johdosta saa osan noista seitsemästä miljoonasta, varoittaa häntä, ja päästää hänet pakenemaan Ameriikkaan.»
»Minä tulen vielä hulluksi!» voihki kauppaneuvos, tarttuen molemmin käsin otsaansa ja puristaen sitä. »Onko holhokki sitten todella kuollut, vai elääkö hän vielä?»
»Minähän sanon teille, että voin sen vielä järjestää kuinka tahdon», vastasi tohtori ystävällisesti. »Ja pyytäisin kuulla mielipiteenne siitäkin, ettekö usko, että lukijan mielenkiintoa voisi suuresti jännittää onnellisella valekuolemalla.»
Kauppaneuvos kiepautti molemmat jalkansa yhtaikaa peitteen alta.
»Oletteko esittänyt minulle tosiasioita?» huusi hän samassa, »vai oletteko pitänyt minua narrinanne lukemalla minulle järjettömän, keksityn jutun, herra?»
»Pitänyt narrina? Järjettömän jutun? Hyvä herra, se on tai siitä pikemminkin tulee novelli, joka etsii kirjallisuudessa vertaistaan, jos kykenen viemään aiheen loppuun sillä tavoin kuin on tarkoitus, ja teille minä luin sen vain saadakseni kuulla ajatuksenne siitä ja kenties jonkun yksinkertaisen käytännöllisen neuvon.»
»Herra tohtori!» huudahti kauppaneuvos, vetäen jälleen jalkansa peitteen alle, aivan kuin olisi astunut kuumalle raudalle, ja kiskaisten molemmilla käsillään valkoisen yömyssynsä korvilleen, »jos minä nyt sanoisin teille, mitä teistä ajattelen, niin voisitte missä tuomioistuimessa tahansa syyttää minua mitä hirveimmästä solvauksesta. Mutta niin paljon minä tahdon ja niin paljon minun täytyy teille huomauttaa, että minä olen sairas mies, enkä saanut viime yönä ummistaakaan silmiäni, ja että ylen suuresta, ja, kuten näen, hupsusta hyvästätahdosta otin teidät omaan huoneeseeni, joutuakseni nyt, sillä tekosyyllä, että minulle kerrottaisiin tärkeitä tosiasioita, kiusattavaksi sekavalla, typerällä novellilla. Pyydän vakavasti, että jätätte minut rauhaan ja vihdoinkin sammutatte kynttilänne, jotta saatan nukkua, ja — ja toivotan teille hyvää unta.»
Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan.
»Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa hyvin!»
Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa, joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä pahimmankin mutisematta vastaan.
»Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään. Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut, ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan.
»Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta, tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen, jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle.
»Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi vapissut.
Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra tohtori —»
»Mitä?»
»Ettekö nuku vielä?»
»En.»
»Saisinko pyytää teitä sammuttamaan kynttilän? Minä en voi ennen nukkua, ja se on tulenvaarallistakin.»
»Sanonpa teille jotakin, herra Mahlhuber», vastasi hänen makuutoverinsa ystävällisesti; »katson olevani pakotettu antamaan teille selvityksen, jotta ette olisi levottomampi kuin on tarpeen: — olen tahallani jättänyt kynttilän palamaan.»
»Mutta miksi, taivaan tähden?»
»Sanonpa teille», huokasi tohtori, »että niin kauan kuin täyden kuun aikana kynttilä palaa yöllä huoneessani, makaan levollisesti, — mutta heti kun sen sammutan, rupean kävelemään unissani.»
»Hyvä Jumala», voihkaisi kauppaneuvos, »se nyt vielä puuttui!»
»Jos haluatte», jatkoi tuo kamala mies levollisesti, »niin sammutan kynttilän heti, mutta pyydän teitä vakavasti sitten pidättämään minua, jos yritän kiivetä ulos ikkunasta. Me asumme kyllä vain toisessa kerroksessa, mutta ikkunan alla on kiviä.»
»Hyvä herra», sanoi kauppaneuvos, ollen aivan suunniltaan, »älkää pahastuko, mutta kun teillä on sellainen tauti, niin teidän pitäisi asua yksin ja mieluimmin sellaisessa huoneessa, jossa on ristikot ikkunain edessä».
»Teidän takianne olinkin pyytänyt, että isäntä sijoittaisi teidät muualle», sanoi tohtori aivan levollisesti. »Siis: vaaditteko, että sammutan kynttilän?»
»En, Herran tähden, en!» huusi kauppaneuvos.
»Niinpä toivotan teille oikein hyvää lepoa!» sanoi tohtori Wickendorf, kääntyi, ja oli jo seuraavassa silmänräpäyksessä vaipunut makeaan ja syvään uneen.
12. OLETTEKO TE HERRA MAHLHUBER?
Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa, ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.
Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa.
Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach — mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois siitä kelpo kaupungista.
Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää, että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä.
Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin. Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle, missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten alas ihanaa Mainin laaksoa kohti.
Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten ajaja kertoi, tuli Bambergista.
»Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä».
»Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!»
Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä, että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella keskustelevan hänestä.
Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään, lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista, samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto, ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja tunnetteko tämän seudun?»
»En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos, sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa täällä ja tulen Lichtenfelsistä».
»Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?»
»Vain niukasti.»
»Olitteko siellä eilen?»
»Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä».
»Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?»
»Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä, toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti.
»Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti, vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään, välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos neuvoisitte meidät oikeille jäljille.»
Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota hän saattoi käyttää hyväkseen.
»No, ettekö muista?» kysyi ensimmäinen taas, »naisella oli, jollen erehdy, valkaisematon silkkipuku ja olkihattu».
»Niin, aivan oikein», sanoi kauppaneuvos, jolle ei suotu enempää aikaa asian harkitsemiseen, »luulenpa muistavani sellaisen parin — nuori, hyvin sievä tyttö ja vanha, arvokas herra —»
»Arvokas aasi!» huusi toinen raivoissaan, »sen vanhan lurjuksen pitäisi ajatella hautaansa, sen sijaan että ikäisenään tekee tuollaisia temppuja. Mutta perhe on nyt häväisty, ja jos tyttö kerran tahtoo olla niin järjetön, hyvä, ottakoon hänet minun puolestani, mutta meidän läsnäollessamme on häät vietettävä, ja minä revin palasiksi sen heittiön, jos hän vain silmäänsä räpäyttämälläkään vastustaa sitä!»
»Mutta, hyvät herrat», puuttui nyt kauppaneuvos hämillään puheeseen, »tiedättekö siis myöskin, että vanha herra todellakin on paennut tuon naisen kanssa? — Saattavathan loppujen lopuksi olosuhteet — omituinen sattuma —»
»Ohoi!» huudahti toinen heistä äkkiä, katsoen kauppaneuvosta silmät selällään, »onko teidän nimenne loppujen lopuksi Mahlhuber?»
»Minunko? — Ei!» huusi kauppaneuvos, ennenkuin vielä tiesikään, mitä oli sanonut, ja itsesäilytysvaistosta kieltäen nimensä, aivonsa, ritarimerkkinsä, lyhyesti sanoen: kaikki, — »hehehe! näytänkö minä — näytänkö minä — kauppaneuvokselta?»
»Ette», nauroi toinen tuollaista typerää kysymystä, »ette suinkaan, ja veljeni teki vain pilaa, mutta sellaista kummallista olosuhteiden, kuten te sanotte, yhteensattumaa ei myöskään ole voinut olla olemassa sillä muuan vanha herra, luultavasti sama, on viime aikoina usein nähty hänen kanssansa. Nielköön maa sen kelvottoman! Sappeni paisuu, kun vain ajattelen häntä, ja Herra armahtakoon häntä, jos hän joutuu minun käsiini! Tahdonpa ensin hiukan jäähdyttää vertani häntä käsittelemällä, myöhemmin esittäköön hän anteeksipyyntönsä. Ja mihin he molemmat ovat joutuneet? Lichtenfelsissä siitä kai kuitenkin saa selvän!»
»Varmaankin», vastasi hänelle kauppaneuvos, jonka otsalle nousi kylmä tuskanhiki, »jos — jos vain heti kysytte asemalla matkatavarain vastaanottajalta tai ravintolassa isännältä siellä he luullakseni ovat asuneet».
Hän ei enää laisinkaan tiennyt, mitä puhui.
Nuorempi miehistä polki jalkaansa, niin että pöydällä olevat lasit kilisivät.
»Ovat asuneet?» kysyi vanhempi, käyden tarkkaavaiseksi.
»Niin —», sanoi kauppaneuvos ja tunsi sitä sanoessaan, kuinka hänen valheensa kietoi hänet yhä lujemmin selkkausten verkkoon, johon hän auttamattomasti takertuisi, jollei nopeasti yhdellä iskulla vapauttaisi itseänsä siitä. Harkitsemisaikaa hänellä ei ollut laisinkaan, ja vain jonkinlaisesta vaistosta hän änkytti: »Niin, ovat asuneet, mutta — mutta — nainen on matkustanut!»
»Mihin?» huusivat molemmat yht'aikaa.
Kauppaneuvos Mahlhuber ei ollut vielä eläissään ajatellut niin nopeasti kuin tällä hetkellä. Heti kun nuo molemmat hirveät miehet tulisivat Lichtenfelsiin, jossa miltei jokainen kipsi rautatieasemalla tunsi hänet ja jossa asema poliisi piti häntä erikoisena ystävänään, olisi hän hukassa. Sieltä he tietysti ensiksi kyselisivät tietoja. — Poliisille hän oli ilmoittanut tytön veljentyttärekseen, ainakin ääneti sietänyt, että tyttö nimitti häntä sedäkseen, ja kaikki hänen matkatavaransa olivat siellä: hän ei voinut mitenkään päästä pakoon heidän käsistään. Sinne he siis eivät saisi lähteä, ja vain yksi ainoa keino oli, millä hän voisi voittaa ainakin pari tuntia.
Salamannopeasti risteilivät ajatukset hänen päässänsä, ja epätoivoissaan, itsesäilytysvaistosta, tarttuen viimeiseen keinoon hän huudahti nopeasti ja päättäväisesti: »Koburgiin — he matkustivat molemmat noin tunti sitten — tuskin siitä on niinkään kauan, ja juuri samalla hetkellä kun lähdin tänne — suljetuissa vaunuissa Koburgiin. Tiedän, että he vielä asemalla kysyivät matkatavarain hoitajalta Koburgin parasta majataloa, ja jollen erehdy, neuvoi tämä heitä menemään 'Karhuun'.»
Kauppaneuvos valehteli kuin hautakivi.
»Ja sen te tiedätte varmasti?» huudahti nuorempi miehistä.
»Sen tiedän varmasti — he aikoivat syödä päivällistä Koburgissa ja matkustaa sitten Sonnebergiin.»
»Sieltäpäin varmaan se vanha vintiö on kotoisin», huudahti vanhempi vilkkaasti. »Ja hän oli mukana?»
Kauppaneuvos puri huultaan, mutta näytti olevan lujasti päättänyt olla ottamatta tällä hetkellä mitään pahakseen, ja sanoi: »Vanhaa herraa en itse nähnyt, mutta matka-arkku oli sidottu vaunujen taakse.»
»Sitten hän on meidän käsissämme!» huusi nuorempi riemuiten, ja juosten ovelle hän sanoi kyytimiehelle, että tämän oli pidettävä itseään valmiina lähtemään tuossa tuokiossa Koburgiin.
»Koburgiin!» huudahti tämä perin hämmästyneenä, »Lichtenfelsin kauttako?»
Kauppaneuvoksen sydän lakkasi sykkimästä, mutta vanhempi teki pikaisen lopun hänen tuskastaan »Jumala varjelkoon», huusi hän, »me menemme Banzin kautta, siten lyhenee tie koko lailla, ja me voimme kahdessa tunnissa olla Koburgissa. Tule Heinrich, juo oluesi loppuun, emme saa enää hukata silmänräpäystäkään. Asiasta toiseen, mikä on nimenne, hyvä herra?»
»Minunko nimeni?» huudahti kauppaneuvos, jolle kysymys oli tehty, ällistyneenä. »Müller— kauppias Müller.»
»Ottakaa vastaan sydämellisin kiitoksemme — te olette tehnyt meille erittäin suuren palveluksen. Onko kaikki järjestyksessä, kyytimies?»
»Kaikki», sanoi tämä tyhjentäen lasinsa yhdellä siemauksella ja ojentaen sen jonkinlaiselle edeskäyvälle.
»Siis Koburgiin!» huusi nuorempi, hypäten veljensä edellä vaunuihin, ja hetkistä myöhemmin vierivät ajopelit ratisten Banziin vievää tietä, ajajan soittaessa iloisesti torveaan. Mutta kauppaneuvos jäi kuin lattiaan juurtuneena paikoilleen ja tuijotti vaunujen jälkeen niin kauan kuin saattoi seurata niitä katseellaan.
»Suvaitsetteko vielä lasillisen oluita, herra Müller?»