Mahlhuber katsoi aivan ällistyneenä ympärilleen, muistaen sitten, että itsehän hän oli ilmoittanut sen nimen, ja käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Kiireesti kiittäen hän kääntyi poispäin edeskäyvästä, maksoi juomansa oluen ja lähti sitten itse takaisin Lichtenfelsiin, mutta ei yhtä iloisella mielellä kuin oli tänne tullut.
13. PAKO
Kello kaksi tuli juna, siihen oli vielä melkein kolme tuntia, ja vasta nyt johtui hänen mieleensä koko sen vaaran suuruus, johon hän oli oikeastaan ehdoin tahdoin antautunut. Niin juuri, ehdoin tahdoin, sillä mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hän olisi selittänyt noille nuorille miehille, että hän on Mahlhuber ja että niin ja niin on asianlaita! Eikö hän ollut aivan syytön, ja eikö sata muuta vanhaa herraa hänen sijassaan olisi tehnyt samoin ja auttanut heiltä apua pyytävää nuorta sievää naista pulasta? Mutta jos nyt nuo tuittupäät eivät olisi kuunnelleet eivätkä uskoneet häntä, niin kuka olisi siinä kiireessä voinut suojella häntä heidän pahoinpitelyltään? — Poliisiko? — Niin, poliisin laita on varsin omituinen: sellaisissa tapauksissa hän tulee aina hiukkasen liian myöhään ja ainakin rankaisee myöhemmin, jos todella saa kiinni pahantekijän, mutta välittää muutoin ylimalkaan hyvin vähän loukatusta itsestään, joka on hänen silmissään vain corpus delicti ja jolla on vain sellaisena hänelle arvoa. Säädetyn lain rikkomisesta rangaistaan eikä vahingosta, jota toinen asianosainen on kärsinyt; hän voi mennä mihin haluaa. Ja sopiko hänen yleensä niin suuresti turvata poliisiin? Eikö hän ollut — hän, kuninkaallinen kauppaneuvos, jolla oli Ludviginristi napinlävessään — tietoisesti valehdellut poliisille, oikeuden viralliselle palvelijalle, kun hänen asemansa olisi velvoittanut häntä kolminkertaisesti ennemmin tukemaan kuin kiertämään lakia.
Hän huokaisi syvään, ja kaunis kävelymatka, josta hän oli toivonut hiukan virkistystä kiusatulle maksalleen, oli siten tullut hänelle karvaaksi ja katkeraksi. — Ja kun nuo molemmat onnettomat, petollisesti Koburgiin toimitetut miehet eivät löytäisikään sisartaan, niin ehkäpä he saisivat sen tuhoisan ajatuksen, että palaavat heti takaisin Lichtenfelsiin? — Hevoset juoksivat kuin oikeat paholaiset, ja saadessaan runsaasti juomarahaa ajaa kevytmielinen kyytipoika vaikkapa tallinsa paraat eläimet kuoliaiksi. Olisipa se kaunis juttu, jos nuo molemmat miehet sieppaisivat hänet kiinni vielä nyt, juuri ennen lähtöä.
Kiusaantunut kauppaneuvos-parka pikemminkin juoksi kuin käveli, kuumista auringonsäteistä huolimatta, Lichtenfelsiä kohti, ikäänkuin hän omalla kiirehtimisellään olisi voinut jouduttaa junan lähtöä. Hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja vatsan seutuvilla oli sellainen tunne, että maksa oli kiireisestä kulusta kasvanut taas ainakin puoli tuumaa. Kuinka tämä päättyisi?
Huohottaen ja kuolemaan saakka väsyneenä hän vihdoinkin tuli Lichtenfelsiin ja vietti siellä vielä puolitoista tuskallista tuntia, ennenkuin Staffelsteinistä tuli tieto, että niin hartaasti kaivattu juna lähenee. Sillä välin hän oli ostattanut eräällä asemamiehellä matkalipun itselleen ja toimittanut matkatavaransa menemään Burgkundstadtiin; sillä tavoin saattoi hän kenties johtaa vainoojiansa harhaan, erittäinkin jos hän sikäläisessä kyytilaitoksessa ilmoittaisi väärän nimen. Pyhä Jumala, kuinka paljon valheita olikaan tuo ainoa totuudesta poikkeaminen tuonut mukanaan, ja mihinkä kauheaan kierouden verkkoon olikaan hänen kova kohtalonsa ajanut hänet suoran, yksinkertaisen pikkukaupunkilaisen! Eikö hänen viimein täytynyt menettää itsekunnioituksensa ja punastua, kun hän taas kiinnittäisi niin autuaasti saatua Ludviginristiä napinläpeensä? Tästä saattoi joutua epätoivoon!
Hänen katseensa siirtyili sillä välin Staffelsteinistä tulevilta ratakiskoilta Lichtenfelsin tielle, jonka valkea viiru terävästi eroittui metsän muodostamasta tummasta taustasta — sieltä tulivat vaunut. Hevoset juoksivat minkä jaksoivat, ja vaunuissa — jos nuo molemmat miehet olivat niissä, niin hän oli hukassa!
»Menkäähän pois kiskoilta, hyvä herra kauppaneuvos!» sanoi poliisi, taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle, ja Mahlhuberin sydän löi miltei kuuluvasti, kun hän tunsi virkapuvun, »tuolla takananne voitte jo nähdä saapuvan junan savun».
»Minä — minä olen teille hyvin kiitollinen», änkytti kauppaneuvos, »eikö totta, että juna pysähtyy tässä vain vähän aikaa?»
»Noin viisi minuuttia —»
Viisi minuuttia — siihen mennessä oli vaunujen täytynyt ehtiä
Lichtenfelsiin.
»Teidän veljentyttärenne matkatavaroista on kai myöskin pidetty huolta?»
»Minun veljentyttäreni?» voihkaisi kiusattu.
»Oh, kaikki on kai järjestyksessä», tyynnytti muuan kulkuri hänen säikähdystään, »minä näin, että hän antoi ne äsken matkatavaratoimistoon».
Kauppaneuvos oli vähällä vaipua pelästyksestä polvilleen, eikä hän kuitenkaan saanut osoittaa miehelle vähintäkään hämmästystä hänen antamastaan tiedosta. Hänen veljentyttärensä, luo onneton nainen, oli taas täällä, matkusti luultavasti jälleen samassa junassa kuin hänkin, ja jokaisen asioita tietämättömänhän täytyi vahvistua siinä epäluulossa, että he toimivat yhteisen suunnitelman mukaan. Ja sen lisäksi vaunut — se vielä puuttui! Mutta yksi mahdollinen pelastuksen tie jäi hänelle sentään: hänellä oli aikaa vaihtaa matkalippua, ja ensimmäisen luokan vaunussa istui tavallisesti, sen hän jo ennen oli huomannut, vain hyvin vähän ihmisiä. Siellä hän saattoi sitten painautua nurkkaansa ja jäädä siihen asemalleen asti. Toteuttaen heti päätöksensä hän suoritti lisämaksun ensimmäisen luokan matkalipusta ja astui juuri oikeaan aikaan takaisin asemarakennuksen eteen, nähdäkseen junan porhaltavan asemalle ja pysähtyvän, samalla kun ravintolan takaa kuului kyytivaunujen ajajan torventoitotus.
Hänen silmissään kiilsi ja välkkyi; mutta kääntämättä päätään mihinkään suuntaan hän kietoi vaippansa lujasti ympärilleen, tarttui matkalaukkuunsa sateensuojaansa ja keppiinsä ja kääntyi ensimmäisen junasta hyppäävän junailijan puoleen, jotta hänelle näytettäisiin paikka ensimmäisessä luokassa.
»Mihin?»
»Burgkundstadtiin!»
»Nouskaa vain tähän vaunuun», huusi mies varsin kohteliaasti, »täällä on kyllä tilaa».
»Sulkeudun suosioonne, herra kauppaneuvos», sanoi poliisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä istui kiusautunut Mahlhuber, tuntien sydämessään kuolettavaa tuskaa, lujasti painautuneena aivan tyhjän vaununosaston nurkkaan ja laski peläten ja vavisten, kuinka monta sekuntia oli lähtöön.
Ulkoa vaununosaston edestä alkoi nyt kuulua ääniä.
»Kiiruhtakaa, hyvä herrasväki!» joudutti junailija; »aika on kulunut, ja jo ilmankin me olemme myöhästyneet seitsemän minuuttia».
»Tässä vaununosastossa on kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi poliisin kohtelias ääni — ja Mahlhuberin veri tyrehtyi — hänen valtimonsa lakkasi lyömästä.
Ovi kiskaistiin samassa auki, ja joku nuori mies katsahti sisälle; veturin kimeä vihellys ei kuitenkaan suonut hänelle valinnan varaa, ja hän hyppäsi nopeasti ylös rautaisia portaita, kääntyi ovessa, ottaakseen vastaan matkalaukun, ja auttoi sitten jonkun nuoren naisen vaunuun. Ovi suljettiin. »Matkalippunne, hyvät herrasväet», sanoi junailija, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.
14. TAAS MATKALLA
Kun kauppaneuvos näki naisen hatun, hengähti hän vapaammin: hän oli pelastunut, juna oli liikkeellä, eikä noiden kahden raivoavan miehen takaa-ajoa tarvinnut enää ajatellakaan. Se vain hänen vielä oli tehtävä, että poistui Burgkundstadtissa asemalta niin huomaamatta kuin suinkin, eksyttääkseen kenties myöhemmin tulevat takaa-ajajat jäljiltä, ja kun häntä ei siellä tunnettu, niin täytyi ollakin helppoa kirjoituttaa väärä nimi luetteloihin oman nimen sijasta. Passia ei häneltä koko matkalla ollut kukaan kysynyt.
Molemmat nuoret ihmiset, jotka istuivat samassa vaununosastossa kuin hänkin, olivat sillä välin nopeasti ja salaperäisesti kuiskailleet toistensa kanssa ja erittäinkin nainen oli useita kertoja kääntänyt päätään häneen päin. Mutta viimeisten katkerain kokemusten johdosta kauppaneuvos oli lujasti päättänyt olla enää ryhtymättä tällä matkalla keskusteluihin kenenkään kanssa, olkoonpa kysymyksessä kuka hyvänsä. Eihän voinut koskaan tietää, mitä kaiken takana oli, ja erittäinkin naisista hän oli saanut näiden parin päivän kuluessa aivan tarpeeksi asti kokemuksia.
»Jollen tykkänään erehdy», puhutteli silloin nuori nainen kauppaneuvosta, joka lämpimästä ilmasta huolimatta oli kietoutunut vaippaansa, »oli minulla jo eilen ilo matkustaa kanssanne samassa vaununosastossa, hyvä herra, ja olen jäänyt teille suureen kiitollisuudenvelkaan».
»Minulle?» sanoi kauppaneuvos ja katsoi naapuriaan suurin pelästynein silmin, »minulle kiitollisuudenvelkaa?» Hän hypähti kuitenkin äkkiä istuimeltaan: »Kaiken pyhän nimessä — sehän — sehän on minun veljentyttäreni!»
»Hyvä herra, en voi teille sanoakaan, kuinka suuren palveluksen meille eilen teitte esiintyessänne ystävällisesti setänä», puuttui nyt nuori mies syvästi punastuvan nuoren naisen sijasta puheeseen; »Marie-parkani, joka rakkaudesta minuun pakeni vihaamaansa avioliittoa, kun hänen isäpuolensa tahtoi pakottaa häntä, olisi kyllä joutunut ilmiannetuksi ja sitten joka tapauksessa lähetetty kotiinsa, ennenkuin olisin voinut saada tiedon hänen tulostaan. Nyt sitä ei enää tarvitse pelätä, ja me olemme juuri matkalla esittelemään itseämme hänen isällensä, jonka täytyy hyvällä tai pahalla mukautua siihen, mitä kerran on tapahtunut.»
»No, onnittelen teitä», sanoi kauppaneuvos varsin kaksimielisellä äänellä. »Jos muutoin joudutte niiden kahden nuoren miehen käsiin, — neidin veljien, jollen erehdy, — jotka lähetin tänään Staffelsteinistä Koburgiin, päästäkseni vain heistä erilleni, niin kiitänpä Jumalaani, jos en ole lähellä.»
»Onko veljeni lähetetty Koburgiin?» huudahti nuori nainen, ruveten tarkasti kuuntelemaan, ja kauppaneuvoksen täytyi nyt kertoa, kuinka se oli tapahtunut ja mitä tuskia hän itse silloin oli rikostoverina kärsinyt. Molemmat nuoret kuuntelivat häntä aluksi aivan vakavina; mutta nuoren naisen kauniit, ruusuiset kasvot välähtelivät ja värähtelivät silloin tällöin kuin auringon kimmellys puron ailahtelevilla aalloilla, hänen suurissa ruskeissa silmissään säkenöi tuskin enää pidätettävissä oleva iloisuus, ja kun kauppaneuvos vihdoin pääsi siihen kohtaan, missä veljet olivat kysyneet häneltä, oliko hän kenties itse tuo vanha herra, ei hän enää voinut hillitä itseään vaan purskahti nauruun. Että se kajahti niin kirkkaana ja hopeanheleänä, ja että pikku kasvot samalla näyttivät niin somilta ja hyväntahtoisilta se ei voinut rauhoittaa kauppaneuvosta, ja kooten yhteen koko suuttumuksensa kärsityn vääryyden ja häpeällisen kohtelun johdosta hän sanoi vihaisimmin äänenpainoin ja katsein, mutta kuitenkin kohteliaasti, mikä oli aina hänelle ominaista: »Arvoisa neiti, teidän on kyllä hyvä nyt nauraa, mutta jos teidän maksanne —»
»Rakas, hyvä herra», keskeytti nuori nainen hänet rukoillen ja mielistelevästi, »olkaa vain minulle hyvin vihainen, olen hyvin ansainnut sen kiittämättömyyteni takia, mutta antakaa sitten myöskin anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, että Oskar ja minä emme eläissämme unohda sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa teille olemme».
»Älkäähän, älkäähän», sanoi kauppaneuvos torjuen ja sydämellisten sanain jo kokonaan rauhoittamana. »Muttei — sallittehan minun tehdä yhden kysymyksen: kuinka te saatatte nyt uskaltaa palata kotiin sen jälkeen, mitä eilen tapahtui? Teidän herra isänne ei asiain näin ollen suostu millään ehdolla päästämään teitä naimisiin tämän nuoren herran kanssa.»
»Me olemme naimisissa», sanoi nuori mies, nuoren rouvan karahtaessa punaiseksi, »eivätkä koko maailmankaan isät kykene enää purkamaan tätä liittoa».
»Niin nopeasti?» huudahti kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Vaimoni setä, joka on aina vastustanut avioliittoa tuon typerän miehen kanssa, on pappi, ja kun hän tiesi rakkautemme, niin eilen illalla hän kirkkomme säännösten mukaan, vaikkakin ilman tarpeellisia kuulutuksia, vihki meidät.»
»Se ilahduttaa minua todellakin», sanoi kauppaneuvos, jonka sydämeltä, veljiinkin nähden, täten putosi kivi, »kaikki tuo on varsin oivallista, mutta enpä tahtoisi kokea uudestaan niitä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kärsimyksiä, jotka minulla sen asian takia on ollut — en, vaikkapa voisin saada aikaan puoli tusinaa avioliittoja!»
»Oi, minun mieltäni niin pahoittaa», sanoi nuori pikku rouva pelästyneenä, pannen kätensä ristiin ja katsoen vanhaa herraa niin säälien, että tämä tuli aivan pehmeäksi ja helläksi sydämeltään.
»Oh, älkää olko sen takia pahoillanne», sanoi kauppaneuvos, »tein sen aivan mielelläni —».
»Jos milloinkaan kykenisin ainakin jossakin määrin palkitsemaan ystävällisyyttänne», huudahti nyt nuori mieskin, »niin olen kokonaan käytettävissänne. Tässä on nimikorttini; voisinko minäkin nyt saada tietää teidän nimenne?»
»Nimeni?» sanoi kauppaneuvos, katsahtaen häneen nopeasti ja epäluuloisesti, »ei, suokaa anteeksi te olette hyvin ystävällinen, mutta nimeni on viime päivinä tuottanut minulle niin paljon haittaa ja selkkauksia, että luopuisin siitä tykkänään, jos se vain jotenkin kävisi laatuun, mutta asiain näin ollen koetan tästä lähtien olla niin pidättyväinen siihen nähden kuin suinkin mahdollista.»
»Mutta, Herran tähden, pyydän —»
»Sanokaa minua ajatuksissanne Mülleriksi», sanoi kauppaneuvos, »se on ollut jo kerran tänään nimenäni, ja se oli minulle varsin hyödyllistä».
»En osaa sanoakaan, kuinka mieltäni pahoittaa se, että teillä näyttää olleen niin paljon ikävyyksiä Marien takia, mutta ehkäpä kuitenkin hiukan tyynnyttää mieltänne se, että olette siten tehnyt kaksi ihmistä onnellisiksi.»
»Jos vain voisin sillä saada taas maksani pienenemään», sanoi kauppaneuvos; »mutta luulenpa, että tulemme asemalle, sillä juna viheltää. No, toivotan teille oikein onnellista matkaa ja oikein hyvää vastaanottoa kotona!»
»Kiitämme kaikesta sydämestämme.»
»Olen kuitenkin hyvin mielissäni siitä, ettei minun tarvitse tulla mukaan», lisäsi kauppaneuvos.
»Ja ettekö todellakaan tahdo sanoa meille osoitettanne?» kysyi Marie.
»Nyt johtuu mieleeni, että nimeni saatte joka tapauksessa tietää veljeltänne, jotka, ikävä kyllä, tietävät sen», huokasi kauppaneuvos, »osoitteeni suhteen sallinette minun olla vaiti. Olen iloinen, jos pääsen… jos ei kotona kukaan saa kuulla seikkailuistani. Jos ajaisitte minua takaa sinne saakka, niin olisin kahden viikon kuluessa kuollut mies!»
»Burgkundstadtin asema — kolmen minuutin pysähdys», sanoi tällä hetkellä junailija, avaten oven. »Te jäätte kai tänne, hyvä herra?»
»Jäänpä niinkin», huusi kauppaneuvos, ottaen matkatavaransa. »Ettekö voi sanoa minulle, milloin kyyti lähtee?»
»Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut ovat jo täällä».
»Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.»
»Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse, hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli saanut kyllänsä!
Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit.
Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä, josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!»
Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti.
»No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista matkaa!»
Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan avoimeen kyytivaunuun.
»No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen nauru, »veturi vihelsi —»
»No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen, painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten, hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen elämässäni sattunut!»
Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu, pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa, antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset.
Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon, palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön.
Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen takana?
»Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse, nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.»
Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?»
»Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te pelästytitte minut!»
»Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No», huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?»
»Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna.
»Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä, veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti aloitetusta keskustelusta.
»Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen.
»Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin.
15. KOTIINPALUU
Sillä tavoin he sivuuttivat aseman toisensa jälkeen, vaihtamatta enää sanaakaan toistensa kanssa, mutta myös ilman mitään vähimmässäkään määrässä tavallisuudesta poikkeavaa tai häiritsevää tapausta. Nukkumista ei matkustamiseen tottumattoman kauppaneuvoksen tietysti tarvinnut ajatellakaan, ja hänen maksansa oli hänen arvelujensa mukaan varmaankin saanut mustelmia, kun se edelleen, sen hän olisi vaikka vannonut, löi vatsaa ja kylkiluita vastaan. Mutta jokainen peninkulma, jonka he jättivät taaksensa, toi häntä myös lähemmäksi hänen kotipaikkaansa, lähemmäksi kodikkuutta, lähemmäksi mukavaa aamunuttuelämää; jokainen vaunun kolahdus auttoi hänet jonkin, hänen ja Gidelsbachin välillä vielä olevan kiven ylitse, ja pahimmankin hän sieti hymy sydämessään.
Yön kuluessa tuli vaunuun vielä useampia matkustajia: muuan paksu herra, jolla oli kamala nuha nousi vaunuun keskiyön tienoissa, kun he vaihtoivat hevosia eräässä pienessä kaupungissa, jossa oli kauhea katukivitys ja käheä-ääninen yövartija, ja aamupuolella tuli vielä nuori poika, jolla oli jättiläiskokoinen viheriäksi kiilloitettu kasvisäiliö, kertoen olleensa ensimmäistä kertaa jalkamatkalla ja palaavansa nyt jälleen vanhempiensa luokse. Hänen nimensä oli — hänen sanansa mukaan — Karl Becker, hän oli neljäntoista vuoden vanha, koulussa neljännellä luokalla, ja oli viime kokeissa saanut parhaat arvosanat. Mutta kaikki tuo meni kauppaneuvoksen korvien ohitse, ja nainen alkoi sitten paksun herran kanssa keskustella lapsista ja voinhinnoista. Tämäkin kääntyi keskustelun kuluessa kerran Mahlhuberin puoleen. »Hän on kuuro kuin pölkky», sanoi nainen kauppaneuvoksen puolustukseksi, ja niin hän sai olla häiritsemättä.
Tuossa oli Gidelsbach — tien käänne paljasti sen äkkiä heidän katseilleen — nyt he menivät ajosillan ylitse, nyt sivuuttivat viertotien varrella olevan talon — tuolla oli kesäpuutarha, edempänä vasemmalla tuulimylly, ja hiljainen tuulenväre kantoi heidän korviinsa vanhan tornikellon sointuvat lyönnit, jotka ilmaisivat keskipäivän hetkeä.
Kyyneleet nousivat kauppaneuvoksen silmiin: hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut poissa kymmenen vuotta, ja kaupungista tuleville talonpojille sekä halkojen vedättäjille hän nyökäytteli päätään ja iloitsi kuin lapsi leivosten riemuisasta laulusta, hanhien kaakotuksesta ja kyytivaunujen vieressä hyppelevien koirien haukunnasta.
Nyt vaunut vierivät kaupungin vanhan kiviportin lävitse kaupungin kivetyille kaduille. Siellä hän tunsi jokaisen liikkeen, ja kun hän kumartui ulos vaunusta, tervehtiäkseen taas rakkaita, suloisia paikkoja, olivat ensimmäiset hänen näkemänsä tutut kasvot tohtori Mittelweilen, joka tuijotti häneen kuin olisi nähnyt aaveen.
»Kauppaneuvos, piruko teitä riivaa?» huusi hän, jääden hämmästyksissään ja säikähdyksissään seisomaan keskelle katua. Mutta kauppaneuvos ei vastannut sanaakaan, ei edes nyökäyttänyt päätään miehelle, ja kyytivaunut vierivät eteenpäin, päämääräänsä kohti.
Kyytitaloon saavuttua ja kyytivirkailijain tervehdittyä häntä mitä ystävällisimmin hän astui pois vaunusta, hyvästelemättä matkatovereitaan yhdellä ainoallakaan sanalla tai katseella, antoi eräälle miehelle määräyksen, että hänen matkatavaransa on heti vietävä hänen asuntoonsa, ja asteli sitten niin kevyesti kuin lentäisi pitkin kotiin vievää kapeata katua.
Juuri tänään oli tietysti serkku syömässä Dorotheen luona, ja kun kauppaneuvos astui koputtamatta sisään, kirkaisi Dorothee vain: »Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa!» ja pudotti lientä täynnä olevan lautasen lattialle.
»Hyvää päivää, Dorothee!» sanoi kauppaneuvos, välittämättä sen enempää serkusta, »onko minun huoneeni kunnossa?»
»Jeesus, minun turvani», huusi vanha taloudenhoitajatar, kuulemattakaan kysymystä, »onko herra kauppaneuvos jo tullut?»
»Onko minun huoneeni kunnossa, Dorothee?»
»On, on, herra kulta, mutta mitä Herran tähden on sitten tapahtunut?»
Kauppaneuvos oli jo kääntynyt poispäin, mennäkseen makuuhuoneeseensa, mutta kääntyi vielä kerran ovella ja sanoi ystävällisesti: »Minä olen jo tullut, Dorothee, ja minä jäänkin tänne enkä lähde enää pois, ja jos se munsööri, se tohtori Mittelweile tulee —»
Samassa silmänräpäyksessä koputettiin ovelle, ja ennenkuin kukaan ehti huutaa »Sisälle» tai »Ei saa tulla», aukeni se, ja tohtori itse seisoi kynnyksellä.
»Mutta sanokaahan taivaan nimessä, herra kauppaneuvos —»
»Hyvää huomenta, tohtori», vastasi kauppaneuvos, yhä vielä lakki päässään, matkalaukku kädessä ja päällystakki ynnä sateensuoja kainalossa.
»Mikä kumma tuo teidät takaisin jo nyt, parin päivän kuluttua?» huusi tohtori. »Luulin teidän nyt olevan onnellisesti Münchenissä. — Mitä teille siis on tapahtunut?»
»Sanonpa teille jotakin, tohtori», vastasi kauppaneuvos, kumea, synkkä päättäväisyys äänessään, »ja teille myöskin, Dorothee — onko serkkunne jo syönyt?»
»Olen kyllä, herra kauppaneuvos, oikein paljon kiitoksia!» huudahti tämä ja puikahti, iloissaan siitä että pääsi niin vähällä, kuin kärppä ulos ovesta. Kauppaneuvos katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli sulkenut oven, ja jatkoi sitten levollisesti, mutta tuiki päättävällä äänellä: »Juuri ennenkuin te, tohtori, tulitte, sanoin Dorotheelle: minä olen tullut ja, mikä parempi, en lähdekään enää pois. Miksi minä olen niin nopeasti palannut, se ei kuulu keneenkään, sitä ei tarvitse kenenkään kysyä minulta, sillä minä olen kylliksi vanha tietääkseni, mikä on minulle hyvää ja hyödyllistä ja mikä ei. Olette kai molemmat ymmärtäneet?»
»Kyllä, kyllä, hyvä herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä, sitten pyydän, että ovet suljetaan nyt täällä ja ettei ketään päästetä sisälle ennen huomenaamua.»
»Matta teidänhän pitää sentään syödä, herra kauppaneuvos», huudahti
Dorothee tuskissaan ja peloissaan.
»Kun minun on nälkä, niin ilmoitan kyllä», vastasi tämä jälleen. »Onko teillä mitään muuta huomautettavaa?»
»Ei, herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä on. Siispä toivotan teille ja itselleni hyvää lepoa», sanoi herra Mahlhuber ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä kamarin oven taakse, jonka hän veti kiinni ja pani lukkoon.
»Hän on tullut hulluksi!» sanoi tohtori olkapäitään kohauttaen, pani hattunsa jälleen päähänsä ja kääntyi, lähteäkseen huoneesta.
»Silloin se on teidän syynne!» huudahti Dorothee, pannen kädet puuskaan, »sillä te yksin ahdistitte tuota vanhaa, onnetonta mies-parkaa, kunnes hänen epätoivoissaan täytyi jättää kotinsa ja lähteä maailmalle».
»Dorothee on myös tullut hulluksi!» sanoi tohtori ja poistui talosta hitaasti ja päätään pudistaen.
Ja kauppaneuvos? — Rakas lukija, aamuisin kello kahdeksalta istuu muuan varsin hyvinvoipa ja ikäisekseen vielä kutakuinkin rivakka mies arkihuoneensa ikkunassa, juo kahviansa ja lukee suureksi mielihyväkseen edessään levällään olevasta sanomalehdestä tietoja »ulkomailta». Se mies on kauppaneuvos Mahlhuber Gidelsbachista, ja hän voi, muuten, tavattoman hyvin.