Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos viskasi seitsemättätoista ulos ovesta.
»Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta kuin nimeni on Hieronymus. Onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten, kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli tullutkin.
Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin, määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille.
»Siinä on taas yksi!» sanoi hän vielä unessa, joka varmaan oli vainonnut häntä vielä nuo lyhyet hetketkin. »Pirun penikka, jollen minä sinua nyt —»
»Mitä se hullu höpsöttää?» sanoi renki levollisesti ja jatkoi työtään, saadakseen hänet valveutuneeksi, »hoi, hoi — kahvi on pöydällä, eikä kyytivaunun tuloon enää ole pitkää aikaa.»
»Kuka on pöydällä?» kysyi kauppaneuvos, äkkiä valveutuen ja nousten vuoteessaan pystyyn kuin pyssystä ammuttuna. »Pyhä Jumalan äiti!» lisäsi hän sitten voihkaisten, muistaessaan taas viime yön elämykset, »koko ruumiini on kuin peitottu ja ruhjottu! Ja siksi annoin kyytivaunun jatkaa matkaansa, että saisin täällä kunnollisesti levätä, ja nyt — mutta kyllä minä sanon neidille ajatukseni asiasta — missä neiti on?»
Mutta mies, jolle hän arveli kysymyksen tehneensä, oli velvollisuutensa täytettyään ja herätettyään tuon kummallisen matkustajan, jonka vaatteet olivat puhtaina tuolilla, saappaat välkkyvän kiiltävinä vuoteen vieressä, taas palannut muihin toimiinsa, eikä kauppaneuvos Mahlhuber voinut tehdä muuta kuin vatkata vielä jonkun aikaa vihaansa ja ennen kaikkea nopeasti pukeutua. Taivas varjelkoon, jos hän myöhästyisi kyytivaunusta ja hänen olisi pakko viettää vielä yksi yö tässä talossa, tässä kamalassa »viheriässä kamarissa»! Mutta hänellä oli vielä riittävästi aikaa, ja huutaen taas palvelijaa, joka, odottaen juomarahaa, tänä aamuna saapui hyvin nopeasti paikalle, hän kannatti kapineensa matkatavaratoimistoon, jotta ne siellä punnittaisiin ja lähetettäisiin sitten eteenpäin.
Mutta alakerran ihmisille, ja erittäinkin neidille, hän päätti kerrankin painavasti lausua mielipiteensä sellaisesta kohtalosta — hän oli jo napittanut takkinsa kiinni ylös asti, näyttääkseen oikein lujalta ja päättäväiseltä, ja käveli tosiaankin pienessä huoneessaan nopein askelin pari kertaa edestakaisin, toistaakseen mielessään ne suuttumuksen sanat, jotka aikoi viskata heitä vastaan. Oliko sellainen kohtelu soveliasta kunnon miehelle, vaikkapa ei olisi lainkaan kysymys kauppaneuvoksesta? Eikö ollut alhaista tuolla tavoin suorastaan varastaa sairaalta hänelle niin tarpeellinen uni, sillä eihän riittänyt se, että hänen huoneeseensa pantiin joku koira, ei, hänet salvattiin pienten, kurjien, vinkuvien, ulvovien rakkien joukkoon ikäänkuin olisi ollut aikomuksena tehdä hänestä tykkänään loppu! »Te — neiti, te», aikoi hän sanoa, ja samalla katsoa läpitunkevin silmäyksin, »kuinka te uskallatte —»
»Kahvi on valmista», ilmoitti renki jälleen, nostaen päänsä ullakkoluukusta näkyviin, »ja jollette heti tule, ette voi enää juoda sitä».
Ei juoda kahvia — koko päivä olisi ollut hukassa häneltä, ja nopeasti hän sieppasi matkalakkinsa ja lähti kulkemaan alakertaan nopein, päättävin askelin, jotka kuitenkin kävivät varovaisemmiksi, kun hän tuli verrattain jyrkille portaille.
Neiti seisoi portaitten alapäässä, ja ystävällisesti hymyillen sekä luoden katseensa kainosti maahan — luultavasti hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin he eilen illalla olivat viimeksi nähneet toisensa — hän sanoi kohteliaasti: »Toivon kaikesta sydämestäni, että olette hyvin levännyt. Ettekö nyt hyväntahtoisesti tule lähemmäksi ja juo kahvia!»
Hyvin levännyt — kaiken lisäksi vielä ivaakin! Hyvin levännyt seitsemäntoista koiran parissa, se oli jo liikaa, ja nyt neiti saisi kuulla!
»Rakas neiti», sanoi kauppaneuvos äänellä, johon kuitenkin sekoittautui kärsityn vääryyden aiheuttamaa liikutusta ja joka senvuoksi kuului pehmeämmältä kuin oli tarkoitettukaan, »rakas neiti, pyytäisin —»
»Oh, arvoisa herra Mahlhuber», keskeytti neiti hänet nopeasti, »teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää — sehän oli oikeastaan minun syyni!»
»Mitään anteeksipyydettävää?» kysyi kauppaneuvos, jonka silmälasit olivat lämpimämmässä huoneessa peittyneet huurteella ja joka senvuoksi taivutti päätään alaspäin, nähdäkseen niiden ylitse, »anteeksipyydettävää —»
»Luulin teidän jo kauan sitten menneen levolle, — ja uskalsin senvuoksi —»
»Levolle?» toisti kauppaneuvos ja kumartui yhä enemmän alaspäin, nähdäkseen emäntänsä kasvojen ilmeen, »luuletteko, arvoisa neiti, että yleensä saattaa mennä levolle, jos koko huone on täynnä koiria?»
»Täynnä koiria, herra Mahlhuber? — Mutta taivaan tähden, kuinka niin: täynnä koiria?»
»Jos on oikeutettu», sanoi kauppaneuvos, astuen pöydän ääreen ja antaen vihansa kohdistua vähemmän luoksepääsemättömään kahviin, jota hän kaato kuppiin ja joi seuraavan keskustelun aikana, »käyttämään lähes puolentoista tusinan johdosta sanaa 'täynnä', niin voin vastata siitä, mitä väitän. Oletteko ystävällinen ja annatte minulle laskuni?»
»Puolitoista tusinaa koiria? Mutta, hyvä herra Mahlhuber — olkaa hyvä — kaikkiaan kaksi guldenia viisitoista kreuzeria — puolitoista tusinaa koiria? — Meillä on vain yksi ainoa villakoiranpenikka, jonka kyytilaitoksen hoitaja vasta viime viikolla toi minulle Bambergista.»
»Yksi ainoa?» huusi herra Mahlhuber suuttuneena, pannen pöydälle maksun illallisestaan ja yösijastaan, »sanotteko te sitä yhdeksi ainoaksi? — Seitsemäntoista, sanon minä, seitsemäntoista olen tänä onnettomana yönä omin käsin ottanut vuoteeni alta ja heittänyt ulos ovesta ja — emä on ehkä vieläkin siellä ylhäällä.»
»Seitsemäntoista koiraa?» huusi neiti, laskien ensin rahat ja pannen ne taskuunsa, sekä lyöden sitten kädet päänsä yli yhteen, »seitsemäntoista koiranpenikkaa?»
Kauppaneuvos nyökäytti kahvikupin takaa, joka juuri oli hänen huulillaan.
»Mutta meillähän on vain yksi ainoa koira, joka tosin makaa siellä ylhäällä ja jonka eilen tykkänään unohdin.»
»Tahdotteko väittää, ettei minulla ole viittä aistiani jäljellä ja etten viettänyt unetonta yötä?» huusi matkustaja.
»Voi taivasten tekijä!» huusi neiti, jolle koko seikka näytti nyt yht'äkkiä vaikenevan, »silloin se penikka on tullut aina takaisin huoneeseen seinästä olevasta reiästä.»
»Mistä reiästä?» huusi kauppaneuvos pelästyneenä.
»Herra kyytiaseman hoitaja on teettänyt reiän vuoteen alle seinään, ettei penikka likaisi huonetta, jos ovi olisi kiinni.»
»Ja teillä on vain yksi koira?»
»Vain yksi ainoa!»
»Ja minä siis olen heittänyt sen pienen peto-paholaisen seitsemäntoista kertaa ulos ovesta ja sulkenut oven sen jälkeen, ja se on taas tullut takaisin tuosta kirotusta reiästä, niinkö?»
Neiti aikoi vastata siihen jotakin, kun samalla saapuvan kyytivaunun kolina ja ajajan torventoitotus kutsui hänet pois. Kenties iloissaan siitä, että pääsi niin epämiellyttävää keskustelua jatkamasta, hän nopeasti riensi ulos, katsoakseen, tahtoivatko uudet matkustajat ehkä jotakin, eikä kauppaneuvoksellakaan ollut enää hetkeäkään hukattavissa, jos mieli ehtiä maksaa matkansa ja matkatavarainsa liikapainosta menevän summan ja nousta vaunuun.
Juuri kun hän, tavaroita kantavan rengin seuraamana, aikoi astua ulos ovesta, näki hän pienen villakoiran istuvan keskellä tietä ja raapivan tuuheata turkkiaan ja kuuli sen pitävän liiankin tuttua vikinää. Kauppaneuvos nostikin jo jalkaansa, maksaakseen tuolle pikku pedolle edes jotakin unettomasta yöstään, mutta hänen synnynnäinen hyvyytensä voitti: syvään huokaisten hän kiersi koiran, joka ei välittänyt hänestä mitään tai ei juuri mitään, vaan jatkoi levollisena työtänsä. Ja kauppaneuvos nousi kyytivaunuun, luomatta silmäystäkään taaksensa.
6. KOHTALOKKAAT KENGÄT
Kauheasti vietetty yö oli niin uuvuttanut tuon muutoin aivan häiritsemättömään lepoon ja mukavuuteen tottuneen miehen, että hän tuskin tervehti uutta matkaseuraansa, eikä siitä muutenkaan välittänyt vähääkään, vaan nojautui vain nurkkaansa ja sulki silmänsä, saadaksensa menetetyn ainakin jossakin määrin ja parhaansa mukaan takaisin. Onni olikin tällä kertaa hänelle suotuisampi: hänen matkakumppaninsa nuokkuivat myöskin siellä täällä nurkissaan, ja kauppaneuvos nukkui lujasti Burgkundstadtiin saakka, johon he tulivat kello kaksi iltapäivällä. Hetkeä myöhemmin heidän piti lähteä sieltä junassa Bambergiin.
Mutta tässäpä tosiaan alkoikin toinen elämä kauppaneuvokselle. Koko elämässään hän ei ollut vielä matkustanut junassa, ja vähinkin, mitättöminkin, mikä oli sen yhteydessä, aina nappien pieniin siivitettyihin pyöriin ja lakinkoristeihin saakka, huvitti häntä. Perin liikutettu hän oli hänelle aivan outojen ihmisten kohteliaisuudesta, he kun kantoivat hänen sateensuojaansa tai mitä ikinä hänellä oli kädessä, — kukapa olisi itse Gidelsbachissakaan hänestä niin huolehtinut! — ja hän kylvi kreuzereita noin vain ympärilleen. Mutta hän tarvitsikin vieraita ihmisiä, jotta hän löytäisi ravintolan ja matkata varahuoneen, lippumyymälän ja vaununosastonsa. Mukavasti siellä nurkkaansa ja pehmeätä patjaa vastaan nojautuneena hän omituisesti karmivin mielihyvän tuntein kuuli veturin kimeän vihellyksen, tunsi vaunun nytkähtävän ja näki pian rajattomaksi hämmästyksekseen kiitävänsä eteenpäin sellaista vauhtia, jollaisesta hänellä todella ei ollut ennen ollut aavistustakaan.
Vaununosasto oli verrattain täynnä, ja kauppaneuvos oli suuren naisjoukon keskellä. He olivat matkustaneet jo kauan yhdessä, kuiskivat ja tirskuivat keskenään ja sipisivät salaa toistensa korviin huomautuksia vastikään junaan tulleista matkakumppaneistansa. Hänen kanssaan yht’aikaa oli tullut nuori, kenties kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuoden vanha hyvin kaunis tyttö, ja vaunussa istujat tietysti luulivat, mistä kauppaneuvos Mahlhuberilla kuitenkaan ei ollut aavistustakaan, että he molemmat kuuluivat yhteen. Tavattoman mielenkiintoisia olivat nyt eri ajatukset siitä, saattoivatko he olla vastanainut pariskunta vai isä ja tytär.
Mutta niin viattomana kuin ystävämme Mahlhuber istuikin tässä todellisessa olettamustuiskussa, kiinnittäen huomiotansa vain kaikkeen siihen, mikä oli yhteydessä radan ja sen rakenteen sekä eri vaunujen ja niiden liikunnan kanssa, yhtä tarkkaavaisena oli hänen nuoren naapurinsa korva tajunnut sanan sieltä toisen täältä, ja hänen katseensa kiintyi useita kertoja, niin kauan kuin se saattoi huomaamatta tapahtua, naapuriin.
Hän oli varsin yksinkertaisesti ja aistikkaasti puettu; hänen päällään oli tiukasti vartalon mukainen, valkaisemattomasta silkistä tehty päällystakki punaisine silkki-kaulanauhoineen, ja kädessä hänellä oli leveälierinen, yksinkertaisin silkkinauhoin somistettu olkihattu sekä päivänvarjo, ja viereensä permannolle hän oli pannut hiukan hankalan matkalaukun, johon hän nojautui vasemmalla kyynärpäällään. Hän näytti nuorelta naiselta, joka matkustaa pari aseman väliä jonkun sukulaisen luokse viipyäkseen siellä yhden tai kaksi yötä ja palatakseen sitten kotiin samoissa vaatteissa. Siitä huolimatta hänen käytöksessään oli jotakin levotonta, joka ei suinkaan ollut jäänyt vaununosastossa olevien naisten teräviltä katseilta huomaamatta ja joka meni jäljettömästi vain kauppaneuvoksen hyväntahtoisen hymyn ohitse. Vain yhden ainoan kerran, kun nuori nainen, muiden huomion ollessa kiintyneenä toisaalle, kiinnitti häneen suurten mustain silmiensä tuskallisesti kysyvän katseen, huomasi hänkin sen, ja hän aikoi todella jo tiedustaa, tahtoiko tämä häneltä jotakin tai oliko hän, kauppaneuvos, kenties aivan hämmästyttävästi saman näköinen kuin jokin neidin tuttava, joka hän tietysti ei ollut. Nainen käänsi kuitenkin pikku päänsä heti taas, hiukan punastuen, toiseen suuntaan, eikä hän enää ajatellut sitä.
»Ne ovat varmasti mies ja vaimo», sanoi sillä välin toinen vaununosaston toisella puolella istuva vanha nainen, taivuttaen yläruumistaan häntä vastapäätä istuvan naisen puoleen, jotta hänen ei tarvitsisi vaunun kolinan takia huutaa, »he eivät puhu miltei ensinkään toistensa kanssa, ja nuori rouva kääntää vain silloin tällöin pikku päätään hänen puoleensa, nähdäkseen, mitä hän tuumii».
»Tuon vanhan aasin olisi pitänyt mieluummin ajatella hautaansa kuin avioliittoa noin nuoren tytön kanssa — jos se on totta —», sanoi toinen.
»Tahtoisinpa vain tietää, kuinka kauan tuota kestää», arveli taas ensimmäinen ja loi salavihkaa syrjäsilmäyksen nuoreen naiseen, kääntyen kuitenkin heti, kun huomasi tämän katseen olevan lujasti häneen kiintyneenä. »Ei kai hän vain kuullut mitään?» lisäsi hän nopeasti ja hiljaa.
»Ja mitäpä se tekisi?» sanoi toinen päätään heilauttaen; »jokaisella on oikeus pitää ajatuksensa, luulisi».
Kauppaneuvosta vastapäätä istuva nainen oli sillä välin pysynyt tuskin hetkeäkään levollisena paikallaan. Hän oli tunnustellut milloin istuimensa ympäriltä, milloin jaloillaan altansa, milloin taas painanut vaatteitaan syrjään ja katsonut alas kauppaneuvoksen oikeaa ja vasenta säärtä myöten.
»Haetteko jotakin?» kysyi herra Mahlhuber.
»Ah, se on tosiaankin hyvin ikävää», sanoi nainen, »minä olen varmaankin jättänyt päällyskenkäni kotiin, sillä en muista ottaneeni niitä jalasta täällä vaunussa, eikä niitä kuitenkaan näy missään. Jos tulee vielä sade, niin en voi kahlata ohuissa kangaskengissäni teitä, jotka muutenkin ovat niin kuraisia.»
»Jos sallitte», sanoi kauppaneuvos ja teki epätoivoisen, vaikkakin aivan tuloksettoman taivuttautumisyrityksen, »niin katsonpa itse».
»Oh, älkää vaivautuko — se on minulle niin ikävää», sanoi tuo varsin soma, vielä verrattain nuori ja kukoistavalta näyttävä nainen.
»Niin, matkoilla joutuu niin monille ikävyyksille alttiiksi», huokasi kauppaneuvos, »täytyy olla ilman paljoa sellaista, jonka hyödyn ja välttämättömyyden tajuaa oikein vasta sitten, kun sen menettää».
»Niin, ja erittäinkin jos on sairas», sanoi tuo nuori kaunis nainen syvään huoaten. Hän näytti luopuneen kaikista toiveistaan löytää päällyskenkänsä ja katsoi ulos ikkunasta kauppaneuvoksen ohitse. »Minä voin saada kuolemantaudin ohuissa kengissäni.»
»Minun on niin mieleni paha», sanoi kauppaneuvos ja katsoi vielä kerran vasemmalle alas naisten polviin, jotka auttamattomasti salpasivat häneltä näköalan alaspäin.
»Minä en kulje koskaan vaatekengissä», sanoi eräs paksu nainen, jolla oli räikeän viheriä silkkihattu ja siinä sinisiä kukkia, hyvin punaiset kasvot ja kamalan suuret emaljoidut korvarenkaat riippumassa hatusta oikealle ja vasemmalle. Hän istui nuoren naisen vieressä, vinosti vastapäätä kauppaneuvosta, ja oli juuri syönyt sämpylän, jonka päälle levitetystä voista ja juustosta oli vaununosastoon tullut lämmin, epämiellyttävä tuoksu. »Rumalla ilmalla minulla on aina nahkakengät, ja ne ovat minulle usein vielä liian kuumat. Päällyskengillä pilaa jalkansa. Miehet pitävät niitä, ja pitäkööt — miehet polttavat myöskin sikaareja, — mutta minä pidän päällyskenkiä epänaisellisina.»
Kauppaneuvos, joka ei suinkaan ollut ymmärtänyt sanojen koko tarkoitusta, piti niitä, ihme kyllä, hänelle lausuttuna ylistyksenä; ainakin hän kumartui naista kohti ja virkkoi kohteliaasti: »Minä en myöskään muista pitäneeni koskaan päällyskenkiä, vaikkakin sairaloisuuteni kai olisi ollut siinä puolustuksenani. Dorothee, tiedän mä, koetti usein pakottaa minua hankkimaan parin niitä itselleni, mutta minä olen pinnistänyt jäykästi vastaan — minun vasemmassa jalassani on paleltumisesta tulleita kyhmyjä.»
»Hänen nimensä on Dorothee!» sanoi vaununosaston toisella puolella istuva nainen hiljaa ystävättärelleen.
»Mutta te ette näytä lainkaan siltä kuin olisitte sairaloinen», vastasi kauppaneuvokselle se paksu nainen, jolla oli isot korvarenkaat. »On ihmeellistä, kuinka miehet aina vinkuvat ja vonkuvat, jos heidän sormeensakaan vain koskee, ja meitä he sanovat heikoksi sukupuoleksi! Teidän pitäisi kerran saada meidän tuskat kestettäväksenne!» Ja niin sanoessaan hän nyökäytti päätään ja loi naapureihinsa riemuitsevan katseen, joka ei pyytänyt tunnustusta, ei, se tiesi saattavansa sitä vaatia.
»No, enpä sentään tiedä», tuumi kauppaneuvos, ja peläten, että vaunun kolinalta ei oikein kuultaisi häntä, hän huusi hiukan kovemmin kuin olisi juuri ollut tarpeellista, »kestettyäni sangen tuskallisen leikkauksen, jonka seuraukset kenties vielä kaiken jälkeen vaanivat minua, esimerkiksi minä sairastan keltaista hypertrofiaa, joka tuottaa minulle suurta huolta ja joka itse asiassa on pakottanut minut matkallekin lähtemään».
»Hypelsofiaa?» kysyi paksu nainen hämmästyneenä, »kuka on ikinä elämässään kuullut puhuttavan hypelsofiasta? Mitä hassuja nimiä nyt onkaan taudeilla!»
»Se on maksan rasvainen epämuodostuma», sanoi kauppaneuvos nopeasti ja hyvin iloissaan siitä, että saattoi opettaa jotakin naiselle, jolla oli isot korvarenkaat, »eräänlainen rasvamaksa, joka on kokonaista kolme tuumaa liian suuri muuhun ruumiinrakenteeseeni verrattuna ja joka ulottuu kylkiluihin, palleaan ja mahalaukkuun, tuottaen minulle mitä surkeinta epämukavuutta. Lääkäri on senvuoksi suositellut minulle vaunussa matkustamista jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»
»Jonkinlaisena… minä?» kysyi paksu nainen ja katsoi häntä hämmästyneenä, silmät pyöreinä, kääntäen punaiset kasvonsa suoraan häntä kohti.
»Jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»
»Matkustamistako?»
»Niin.»
»No, Jumalan kiitos», sanoi paksu nainen ja loi jälleen ympärilleen katseen kuten äskenkin, »ja matkustaako rouvannekin passiivisena — mikä se toinen sana olikaan?»
»Voimistelu — hyvä rouva», lausui kauppaneuvos hämmästyneenä, ja toiset naiset supattelivat keskenään. Mutta ennenkuin hän vielä saattoi vastata siihen enempää, vihelsi veturi, junan vauhti hiljeni, ja nuori, kaunis, häntä vastapäätä istuva, päällyskenkänsä unohtanut nainen nousi, pannakseen takaisin hartioilleen liinan, joka oli valahtanut niiltä alas.
»Aiotteko jättää meidät jo täällä?» kysyi kauppaneuvos, kun taas paksu nainen taivuttautui poispäin hänestä ja oli miltei tukahduttaa oikealla istuvan naapurinsa, koettaessaan kuiskata jotakin toisessa nurkassa istuvalle naiselle.
»Aion, minä matkustan vain Hochstadtiin», kuului vastaus, ja puhuja katsoi samassa ulos ikkunasta, tarkastellen taivasta. »Hyvä Jumala», huokasi hän sitä tehdessään, »tuolla nousee tosiaankin jo pilviä ja jos saamme vielä enemmän sadetta, niin olen hukassa».
»Teidän täytyy ostaa itsellenne toiset kengät», sanoi kauppaneuvos hyväätarkoittavasti, »se on tosiaankin teille parasta».
»Ah, heittää sillä tavoin niin paljon rahaa menemään», sanoi pikku nainen huoaten, »mutta ei kai lopuksi muu auta, ja minä kun niin varmasti luulin ottaneeni ne mukaan!»
»No, ehkäpä löydätte ne vielä», koetti herra Mahlhuber lohduttaa häntä; mutta se oli varsin huono lohdutus, sillä juna pysähtyi samassa, ja kun ovi avattiin, astui nuori nainen ystävällisesti hyvästellen ulos.
»Hochstadt!» sanoi junailija. »Juna jatkaa heti matkaansa.»
Kauppaneuvos oli juuri ojentanut neidille hänen matkalaukkunsa, kun ulkopuolella kulki ohitse olutta kantava tarjoilija. Herra Mahlhuberin oli yhtä mittaa jano — sekin seuraus maksataudista, kuten hän itseään puolusteli — eikä hän aikonut antaa niin hyvän janonsammuttamistilaisuuden mennä ohitse. Mutta kun hän astui ulos, varoitti junailija, ettei hän vain jäisi junasta, joka lähtisi aivan samassa hetkessä eteenpäin.
»Vain kerran ryyppään, rakas ystävä», sanoi kauppaneuvos säikähtyneenä, »minulla on maksatauti, keltainen hypertro —»
»Niin, siitä se johtuu», nauroi mies, myös tyhjentäen lasin yhdellä kulauksella ja kuivaten partaansa, »tietäähän sen hittokin, että se on aina kuiva», ja ryhtymättä matkustajan kanssa pitempiin puheisiin hän kulki tehtävänsä mukaisesti pitkin junan vierustaa.
Kauppaneuvos Mahlhuber joi oluensa viimeistä tippaa myöten, mutta hyppäsi heti senjälkeen, kun veturi hiukan hihkaisi, säikähtyneenä takaisin vaununosastoonsa, sillä niin kovasti hän pelkäsi jäävänsä junasta. Paljon hänelle muutoin ei suinkaan aikaa jäänytkään, sillä juuri kun hän vielä katsoi ulos ikkunasta, kuului ulkoa todellakin vihellys, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. Kun he menivät asemarakennusten ohitse, näki hän nuoren naisen, joka oli poistunut junasta ja jonka paikan oli ottanut nuori vaaleatukkainen mies, seisovan ulkona verrattain lähellä ratakiskoja. Mutta samassa hetkessä kosketti hänen jalkansa sattumalta jotakin lattialla olevaa, mikä tuntui hänestä päällyskengältä, ja nopeasti, sen iloisen tunteen kiihoittamana, että hän nyt tekee hyväntyön, ja vieläpä sen uhallakin, että siitä olisi vaaraa hänen maksalleen tai että hänen vaatteistaan lähtisi pari nappia, hän hapuili vasemmalla kädellään permannolta ja sai tosiaankin sieltä käteensä kaksi isoa kenkää.
»Täällä ovat kadonneet kenkänne, neiti!» huusi hän riemuissaan.
»Ah, onko se mahdollista?» huusi nuori nainen ja ojensi kätensä, ottaakseen ne. Ei ollut enää ajattelemistakaan antaa niitä kohteliaasti, sillä juna alkoi jo kulkea nopeasti, ja tosiaankin kiitettävän päättäväisesti hän tarttui molempiin kenkiin ja heitti ne siihen suuntaan, missä nainen seisoi ja kiitti häntä kädenheilutuksella hänen kohteliaisuudestaan, kun hän vielä hymyillen taivuttautui ulos ikkunasta.
»Herra, piruko teitä riivaa?» kirkaisi samassa silmänräpäyksessä paksu, vinosti häntä vastapäätä istuva nainen ja kävi kiukusta ja kiihtymyksestä kasvoiltaan punaiseksi kuin kirsikka. »Te heititte minun kenkäni ulos ikkunasta — pysähtykää! — Seis! — Seis!» huusi hän samalla ja tunkeutui hurjasti kiihtyneenä ikkunan luokse, työntäen tiellään istuvat kiilana erilleen toisistaan; »seis!» kirkui hän ulkona olevien ratavartijani ja työmiesten suureksi huviksi, sillä rakennusten ohi oli jo menty, »seis, minun kenkäni — minun täytyy saada kenkäni — minä en voi matkustaa kengittä eteenpäin!»
Muuta vastausta hän ei saanut kuin että näki ulkona seisojien virnistelevät kasvot. »Ptruu!» huusivat kyllä muutamat, häijyn pilkallisesti verraten veturia pillastuneeseen hevoseen, ja eräs rupesi käsivarrellaan matkimaan sähköttäjää, joka tavattoman nopeasti ilmoittaa jotakin tärkeätä tietoa; mutta myötätuntoa hänen oli turha sieltä odottaa — vielä vähemmän kenkiään, ja joitakuita hetkiä myöhemmin oli juna jättänyt aseman kauas ja saavuttamattomiin taaksensa.
»Herra, teidät sietäisi heittää kenkien perästä ulos», kääntyi nyt paksun naisen viha kauhistuneeseen kauppaneuvokseen, joka aluksi vielä ei edes oikein kyennyt ajattelemaan, minkä onnettomuuden hän oli saanut aikaan; »nyt saan juosta paljain jaloin».
»Mutta ettehän te käytä päällyskenkiä?» huusi pelästynyt mies, joka, ollen maailman kiusallisimmassa tilanteessa, tarrautui kiinni tähän viimeiseen toivonankkuriin.
»Päällyskenkiä! — Kuka puhuu päällyskengistä?» kirkui nainen, painaen nuoren vaaleanverisen miehen lujasti nurkkaan, »paholainen vieköön teidän päällyskenkänne; minun kenkäni te heititte ulos».
»Teidän kenkänne?» kysyi kauppaneuvos suunnattoman hämmästyneenä, toisten naisten nauraessa ja kikattaessa keskenään, »mutta kuinka se on mahdollista?»
»Mahdollista?» toisti kiukustunut nainen säihkyvin silmin, »mahdollista? Minä olin riisunut ne, kun jalkojani rupesi hiostamaan — minä sairastan jalkahikeä; nyt minä istun sukkasillani.»
»Mutta Herran tähden, minä pyydän —»
»Menkää helvettiin pyyntöinenne!» huusi suuttunut nainen, ja hänen kasvonsa kävivät aivan ruskeiksi, niin hirveän kiihtynyt hän oli. »Nyt minä istun tässä paljain jaloin ja voin saada kuolemantaudin, ennenkuin pääsen Bambergiin.»
»Mutta minä annan teille kunniasanani —»
»Pitäkää kunniasananne ja antakaa minulle kenkäni!» kirkui naissankari.
Hänen vieressään istuva nuori tyttö oli, lukuunottamatta nuorta vaaleanveristä miestä, joka ei vielä laisinkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja joka näytti hiukan ällistyneeltä yleisessä ilossa, katsojista ainoa, joka ei ollut nauranut; tai hän tahtoi sen kenties salata, sillä vaaleaverisen miehen tullessa vaunuun hän taivutti päänsä syvään alas, aivan niinkuin tahtoisi peittää kasvojensa ilmeen — kenties koko kasvonsa. Keskustelun aikana, jota naisen taholta ylläpidettiin kylläkin kiihkoisasti, hän ei sanonut sanaakaan, ja itse asiassa ei viheriähattuinen nainen ollen tietoinen häpeällisesti väärinkäytetystä avuttomasta tilastaan, antanut kenellekään suunvuoroa.
»Mutta, rakas rouva —», sanoi kauppaneuvos, tehden lohduttoman yrityksen hänen lepyttämisekseen.
»Menkää siitä rouvillenne», huusi nainen, »hankkikaa minulle kenkäni — herra! Kuka teille on antanut oikeuden heittää toisten ihmisten kenkiä ulos ikkunasta?»
»Mutta minä maksan ne teille niin kovin mielelläni.»
»Ja mitä minä sitten nyt panen jalkaani? Pitääkö minun ehkä juosta
Bambergissa suutarille paljain jaloin tai sukkasillani?»
»Minä antaisin teille mielelläni parin omia —»
»Onko teillä puolikenkiä muassanne?»
»Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —»
»Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?» huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut sellaista hävyttömyyttä?»
»Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi kauppaneuvos epätoivoissaan. »Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä, mitä minun on tehtävä.»
Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa, osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat hänelle liian väljät.
Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä. Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt.
»Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti Redmeier?»
Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia sanoja.
»Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään, ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni, Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on sanomattoman onnellinen.»
Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos, rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia, jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.»
Hänen näin puhuessaan nuori nainen vaihtoi useita kertoja väriä ja näytti olevan kiusallisessa tilanteessa, mitä nuori vaaleaverinen mies kuitenkaan ei huomannut, vaan jatkoi puhettaan äitelään, imelään tapaansa:
»Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.»
Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi odottanut häntä?»
»On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään, kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita.
Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä, kuka tuo mies oli, mikä nimeltään.
Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta, missä hän on ollut hallituksen asioilla.
Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli siis nuoren tytön setä — ei mies?
Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta — hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä viulua.
Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan puhuttiin.
»Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti, lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen käsivarttaan.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», mutisi kauppaneuvos, joka nähtävästi luuli tyrkänneensä häntä.
»Hyvä herra», toisti tyttö kuolettavassa hädässä, sillä suotuisa hetki saattoi jo seuraavassa silmänräpäyksessä olla mennyttä, »jos tahdotte sääliä tyttö raukkaa, niin älkää väittäkö minua vastaan ja nouskaa Lichtenfelsissä minun kanssani pois junasta — vaikkapa vain siirtyäksenne toiseen vaununosastoon — hätä ja epätoivo pakottavat minut näin menettelemään ja te teette onnettomalle olennolle suuren palveluksen.»
»Ohoi!» ajatteli kauppaneuvos ja katsoi hämmästyneenä naapurittareensa, jonka herttaiset, omituisen tilanteen punaisiksi tekemät kasvot olivat käännetyt häneen niin rukoilevina ja luottavaisina, niin tuskaisina ja huolestuneina, ja jonka uskollisissa tummissa silmissä päilyi kokonainen taivas. Kun hän oli ymmärtänyt vain puolet sanoista, niin hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä nuori tyttö hänestä tahtoi, mutta ei hän myöskään olisi hennonut kieltää, vaikkapa se olisi ollut mitä tahansa. Pitkää miettimisaikaa hän ei saanutkaan, sillä herra Fädchen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että hänen tuleva kälynsä oli kuiskaillut jotakin setänsä kanssa ja varmaankin ilmoittanut tälle, kuka hän itse oli — vanha herra oli silloin näyttänyt varsin hämmästyneeltä —, uskoi nyt jälleen tulleen sellaisen suotuisan hetken, jolloin hän itsekin saattoi sanoa jonkin sanan.
»Toivottavasti teillä on ollut onnellinen matka, herra hallintoneuvos?» sanoi hän imelällä, mairittelevalla äänellään, joka taipui kaikkeen muuhun, mutta ei vastustamiseen.
»Hallintoneuvos?» Kauppaneuvos tahtoi panna vastalauseensa sellaisen hänelle kuulumattoman arvonimen johdosta, mutta hiljainen kosketus, jonka hän tunsi käsivarressaan, oli hänelle samaa kuin vangitulle on tietoisuus kahleista — hän ei ollut enää vapaa, ja hämärästi aavistaen kaikkia mahdollisia uusia ikävyyksiä hän taas teki hiukan kömpelön kumarruksen nuorta vaaleaveristä miestä kohti.
»Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja onnellinen matka?» huusi tämä, mutta nyt kovemmalla äänellä kuin äsken, sillä hän lienee luullut, että vanha herra ei ollut ymmärtänyt häntä, ja sitäpaitsi hänellä oli hämärä tunne, että joku oli sanonut tämän kuulevan hiukan huonosti.
»Onnellinen matka?» mutisi kauppaneuvos, jonka sielun silmien eteen nyt nousivat viimeisten kahdeksanviidettä tunnin kärsimykset, »hyvä matka? — tähän saakka se on ollut pelkkää kärsimystä, ja jos olisin noudattanut Dorotheen neuvoa…»
»Bambergissa minulla on suuri ilo viedä teidät erään setäni luokse», huusi nuori toivorikas mies edelleen, »hänellä on mauste- ja siirtomaatavarainkauppa ja hän on kelpo vanha herra — soittaa myös oivallisesti huilua — tänä iltana hän soittaa meille jotakin — hän soittaa joka ilta, usein kaksi, kolme tuntia —hän on omituinen kunnon ukko. — Kai te tulette Bambergiin asti?»
Kauppaneuvos, jolla oli vain epämääräinen aavistus siitä, missä Bamberg oli, olisi tehnyt kierroksen, kun hän vain kuuli huilusta puhuttavankin, sillä ensiksikin oli hänestä jokainen soittokone epämiellyttävä lukuunottamatta huuliharppua, ja huilua hän vihasi vielä aivan erikoisesti. Mutta hän tunsi myöskin, että hän joutuisi tässä nuoren sievän tytön ja toisaalta niin narrimaiselta näyttävän nuoren miehen kanssa joka tapauksessa kommelluksiin, jotka hän kenties vielä saattaisi välttää peräytymällä ajoissa. Seikkailuja — eikö hän ollut jo ennakolta sanonut sitä tohtorille? Kiehumistilassa hän oli päässyt tulelta ja joutunut sille heti taas uudestaan, tullakseen tuhotuksi. Sepä vielä olisi puuttunut: yöllä ei unta laisinkaan, ja kirkkaalla päivällä mielenliikutuksia ja selkkauksia! Ei, sitä vastaan oli olemassa varma keino: seuraavalla asemalla hän ottaa hiljaa ja kenellekään sanaakaan sanomatta matkalaukkunsa ja istuinpatjansa kainaloonsa ja lähtee; sitten saa muu seurue mennä rauhassa Bambergiin tai mihin vain haluaa, ja kun hän on siellä levännyt yhden päivän, kykenee hän taas jatkamaan matkaansa mukavasti ja huolettomasti. Ennen kaikkea hän päätti pysyä loitolla naisista, jotka olivat nyt saattaneet hänet säännöllisesti mitä erilaatuisimpiin pulmiin, ja jos on totta, että vahingosta viisaaksi tullaan, niin tahtoi hän pitää sen mielessään ja ottaa sen opikseen.
Ja jottei häntä ainakaan enää puhuteltaisi ja vaivattaisi, nojasi hän nurkkaansa, sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan.
7. VELJENTYTÄR
Myöskin hänen nuori naapurittarensa oli lujasti kietoutunut huiviinsa ja nojautunut taaksepäin, mutta vaaleaverinen tuleva lankomies ei näyttänyt sen antavan säikähdyttää itseään, vaan jatkoi juttelua hellittämättä, vaikkakin yksin, kunnes juna vihelsi seuraavan aseman, Lichtenfelsin, lähellä.
»Jumalan kiitos!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, »siitä pulasta pääsen siis pian!» Ja pannen sateensuojansa hiljaa paikoilleen sekä kääntäen vieressään olevan matkalaukun niin, että hän saattaisi heti tarttua kädensijaan, hän istui lähtövalmiina ja tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta katsellen, kunnes juna pysähtyi ja junailija avasi oven.
»Lichtenfels!»
»Aiotteko jättää meidät jo tässä, herra hallintoneuvos?» kajahti ääni keskeltä vaunua — se oli viheriähattuinen nainen, joka ei tahtonut ainakaan vihassa erota miehestä, kenellä oli sellainen arvonimi.
»Toivotan kaikinpuolin onnellista matkaa!» sanoi kauppaneuvos, katsomatta taakseen ja suomatta edes tulevillekaan ainoatakaan katsetta.
»Mieltäni pahoittaa niin äärettömästi, kun meidän täytyy menettää näin hauska matkaseura jo nyt», kuuli hän vielä takaansa, ja mutisten partaansa: »Kiitos, hyvin suuri kiitos!» kapusi hän, matkalaukkua ja istuinpatjaa perässään riepoittaen, rautaisia portaita alas, ja riensi nyt täyttä vauhtia ja taakseen katsomatta ravintolaa kohti, pannakseen sinne tavaransa ja mennäkseen huolehtimaan muista matkakapineistaan. Muuan pikku poika, joka palvelushaluisena tarjoutui hänen oppaakseen, saattoi hänet nopeasti takaisin matkatavaravaunulle, missä vaunumies, joka oli jo nostanut pois Lichtenfelsiin määrätyt tavarat, otti vastaan mukaantulevia kääröjä.
»Tahtoisin mielelläni saada matkatavarani!» huusi kauppaneuvos.
»Ne ovat tuolla», kuului nopsa vastaus, ja herra Mahlhuber pudisti hämmästyneenä päätään ja sanoi ihmetellen: »Minun täytyy myöntää, että se on erinomaisen nopeaa toimintaa.»
Mutta juna pysähtyi täällä vain muutamia minuutteja; merkki annettiin, junailijat hyppäsivät paikoilleen, ja pitkä tumma vaunurivi lähti taas hitaasti, ketjujen tempaisuittain kiristyessä, liikkeelle.
»Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään.
»… sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!» mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa.
»Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu.
»Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —»
»Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos.
»En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista.»
»Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —»
Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään, muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan olkapäänsä yli.
»Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan.
Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan.
Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää sanomatta ja meni hitaasti töihinsä.
Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan.
Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön, vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin — oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä.
Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä, ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut, vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa.
»Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä, jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra kauppaneuvos suonee anteeksi —»
»Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?»
»Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa sellaiselle herralle neuvon.
»Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?»
»Pitääkö ne palauttaa tänne?»
»Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti.
»Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?»
»Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne, oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa. Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa asemasillalla.
»Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian…»
»Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä? Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.»
»Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja maksatautini estävät minua —»
»Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.»
»Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin — jotakin pahaa?»
»En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan mahdoton epäillä hänen sanojaan.
»Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos, jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä tilanteesta?»
»Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen ylitse — siellä minulla on ystäviä.»
Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä, ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan. Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan.
Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian levollisesti ja makeasti.
Kauppaneuvos Mahlhuber oli lujasti päättänyt joidenkuiden narrien ja tunnottomien ihmisten pilkasta huolimatta lähteä kotimatkalle ensimmäisessä aamujunassa, heti kun saisi takaisin matka-arkkunsa.
8. HYÖKKÄYS
Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat — kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt, hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu!
Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua. Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää.
Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus; kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä? Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä? Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin pitkin hänen selkäpiitänsä.
Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan — mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle; hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö, jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan, portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa, todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa. Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei, mutta katsokaahan… tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa.
»Eläköön, eläköön!» kuuli kauppaneuvos unessaan poikien kirkuvan ja tulevan katua myöten yhä lähemmäksi, yhä kovaäänisemmin huutaen. »Mutta, herra kauppaneuvos», sanoi rakennusneuvoksetar Brilling, joka tuli katua pitkin suoraan häntä vastaan ja otti nopeasti ja pelästyneenä viheriät silmälasinsa nenältään. — Kauppaneuvos ei kuunnellut enempää, ei odottanut enää, vaan ryntäsi, välittämättä mihin joutui, ensimmäiseen eteentulevaan lukitsemattomaan taloon, jonka hän huomasi ja tavattomaksi helpotuksekseen tunsi. Hän muisti nimittäin, että tämän talon takaseinä rajoittui hänen omaan taloonsa, ja jos hän pääsisi huomaamatta ullakolle, joka oli yhteydessä hänen kattonsa kanssa, niin hän olisi pelastettu.
Niin nopeasti kuin jalat kannattivat hän juoksi portaita ylös ja oli ensimmäisessä kerroksessa vähällä työntää kumoon erään palvelustytön, joka hänet nähdessään pudotti täysinäisen vesisangon ja huusi apua. Hänen takanaan haukkui koira, huudettiin, paukutettiin ovia: hän pakeni kuin ajettu kauris ylös jyrkkiä portaita, ajattelematta yhtä vähän maksaansa kuin paisettaankaan, kunnes pääsi ullakolle, huomaten oven sinne olevan auki. Nyt hän oli pelastettu, juoksi läpi ensimmäisen huoneen, sitten läpi toisen, läpi kolmannen, kunnes vihdoin äkkiä saapui viimeisen katonkannattimen kohdalle. Siinä ei ullakko enää ollut laudoitettua, ja lattia loppui. Vain ristiin asetetut parrut, jotka olivat noin kolmen jalan päässä toisistaan, veivät siitä ylitse, mutta aivan hänen takanaan kaikuivat vainoojien huudot, eikä valitsemisen varaa ollut — hänen täytyi päästä ylitse. Hän hyppäsi ensimmäiselle parrulle, siitä toiselle — hän tunsi, kuinka silloin maksa löi vasten kylkiluita, kuinka veri sykki hänen päälaellaan olevassa arvessa, hän tahtoi pysähtyä, mutta ei voinut enää, hänen painava ruumiinsa oli kertakaikkiaan joutunut liikkeelle, hänen täytyi hypätä eteenpäin. — Ja hänen allansa ammotti synkkä syvyys — kuilu, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan ja jonka syvyyttä hän ei voinut aralla katseellaan mitata. Ja eri parrujen välimatka kävi pitemmäksi, ollen nyt kolme ja puoli, nyt neljä jalkaa; yhä hän hyppäsi ylitse, ja oli kuin hätä olisi siivittänyt hänet. Nyt ne olivat neljän ja puolen, nyt viiden, nyt kuuden jalan päässä toisistaan. Hengähtämättä hän kiiti parrulta parrulle eikä voinut huomata loppua, niin kauas äärettömyyteen ulottui vaarallinen tie, jota hän kulki ja jota pitkin jokin vahingoniloinen henki häntä kiidätti Tuskin hän vielä varpaittensa kärjillä ulottui kapeaan parruun, nyt hän horjahti, koetti saavuttaa uudelleen tasapainonsa, — turhaan, vielä hän uskalsi tehdä epätoivoisen hypyn lähimmälle parrulle, se räsähti, taittui hänen painonsa alla, ja kädellään, jota hän ojensi tarttuakseen pelastukselleen johonkin kiinni, kauppaneuvos löi vuoteensa vieressä olevaan valkoiseen kalkkiseinään niin, että hän, tuskanhiessä uiden ja kaikilta jäseniltään vapisten, heräsi ja hyppäsi pystyyn vuoteessaan. Ensi silmänräpäyksessä hänellä tosiaankaan ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli.
Kova koputus ovelle saattoi hänet vihdoin sikäli ennalleen, että hän saattoi ajatella, ettei ollut juossut tuossa sopimattomassa puvussa pitkin Gidelsbachin katuja eikä myöskään syöksynyt alas ullakon parruilta, vaikkakin hänen jäseniään itse asiassa juuri sillä tavein pakotti. Mutta kuka koputti niin itsepintaisesti hänen oveaan? Ja hänhän oli antanut ankaran määräyksen — hän katsoi kelloaan, se näytti viittä, iltapäivällä, ja hän lienee nukkunut noin neljä tuntia —, ettei häntä saanut millään ehdolla häiritä!
»Oih, Dorothee», valitti kiusattu mies itsekseen, »jospa olisin noudattanut sinun enkä tuon kirotun tohtorin tahtoa, niin istuisin vielä nyt — sisään sieltä, piru vieköön! Kuka siellä on, ja miksi te hakkaatte niinkuin aikoisitte murtaa oven?»
»Minä en pääse sisälle», sanoi ulkoa ystävällinen ääni, joka ainakin oli miehen, »ovi on sisältä suljettu».
»Mutta kuka te olette, mitä te tahdotte?» huusi kauppaneuvos, jolla oli jonkinlainen epämääräinen aavistus siitä, että tämänpäiväisellä poliisilla saattoi olla jotakin lähempää tekemistä tuossa koputuksessa.
»Minulla on annettavana teille ilahduttava tieto», sanoi taas ääni ulkoa, »ja pyydän, ettette kainostelisi minun takiani».
»Kainostelisi?» murisi kauppaneuvos ja ojensi, puolittain harkitsevasti, toisen jalkansa vuoteesta; »mies luulee kai, että pukeudun hännystakkiin —. Mutta ilahduttava tieto? Luultavasti matkatavarani ovat saapuneet — Jumalan kiitos, että siitäkin vihdoinkin on päästy! Odottakaa hetkinen», huusi hän sitten taas kovalla äänellä ja niin pontevasti, ettei hän tähän saakka ollut ainoassakaan elämänsä vaiheessa sellaista pontevuutta osoittanut, »minä avaan heti»; nousi sitten vuoteesta, väänsi lukon auki, kiiruhti hiljaa tuskaisesti valittaen ja »Oi, minun maksani!» peitteen alle ja sanoi: »Sisälle!»
»Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» kuului miltei yht’aikaa kuin »Sisälle», vieno, erittäin kohtelias ääni, ja huolellisesti sudittu ja käherretty pää, keskellä jakaus, mikä teki pään kantajan eittämättömästi hiukan tyhmän näköiseksi, kuroittautui samassa silmänräpäyksessä huoneeseen muun ruumiin seuraamana. Vieras oli muutoin hyvin hienosti, joskaan ei juuri aistikkaasti puettu: hänellä oli paksut kultaiset taikka luultavasti kullatut kellonperät, kaulahuivineulana jättiläismäinen korkokuvakivi, sormissa sormuksia, jopa vasemmassa korvassa hyvin pieni ja hyvin siro korvarengas; sitäpaitsi kiiltonahkaiset saappaat, alaspäin käännetty, posken alle suippeneva irtokaulus ja hyvin pitkät valkoiset kalvostimet.
»Kenen kanssa minulla on kunnia?» sanoi kauppaneuvos, joka, tuntien pukeutumattoman epämiellyttävää tunnetta sellaisen juhlapuvun edessä, vetäytyi, jos mahdollista, entistä syvemmälle peitteensä alle. »Te tahdoitte ilmoittaa minulle jotakin hauskaa. Minun täytyy pyytää tuhannesti anteeksi, että tähän aikaan päivästä —»
»Herran tähden, älkää ensinkään kursailko, hyvä herra kauppaneuvos», virkkoi vieras, joka oli turhaan katsonut tyhjää paikkaa, mihin panisi hattunsa, ja jonka vihdoin täytyi panna se täysinäisen matkalaukun päälle, missä se ei oikein näyttänyt pysyvän tasapainossa; »kuten olen kuullut, aiotte asettua asumaan tänne Lichtenfelsiin».
»Minäkö?» huusi kauppaneuvos, kurkistaen hämmästyneenä peitteen alta.
»Niin minä tiedän, että sen pitää pysyä vielä salaisuutena», rauhoitti vieras häntä, »ja minun vaiteliaisuuteeni voitte luottaa. Mutta joka tapauksessa on teille hyvin onnellinen sattuma, että myöhästyin tänään aamujunalta ja saavuin liian myöhään Koburgista: olen kauppahuone Helboldt ja Pojan matkustaja ja myyn hienoja viinejä ja samppanjoja. —Helboldt ja Poika, herra kauppaneuvos, minun tarvitsee mainita teille ainoastaan se nimi, ja te ymmärrätte, että vain onnellinen sattuma saattoi pidättää minua vielä täällä. Helboldt ja Poika pitää kaupaksi todellakin loistavia viinejä, enkä epäile vähintäkään, että te tilaatte niitä runsaasti parhaan valikoiman mukaan. Tässä», jatkoi hän sitten, ottaen vähitellen kaikista lukuisista taskuistaan pienen-pieniä nimilapuilla varustettuja pulloja ja asettaen ne hämmästyksestä todella sanattoman kauppaneuvoksen yöpöydälle, »olen tuonut teille mukanani heti parhaat laadut, joista varmaan löydätte sen, mitä etsitte».
»Mutta herra, totta vieköön», purkautui vihdoinkin kauppaneuvoksen suuttumus ilmoille, »piruko teitä riivaa, vai tahdotteko pitää minua narrinanne?»
»Minäkö, herra kauppaneuvos?»
»Siksikö te tänne tulitte? Ylistämään minulle happamia viinejä?» huusi nyt levossaan, unessaan — maksaa ja paisetta vielä laisinkaan lukuunottamatta — pahasti häiritty mies. »Sekö oli se hyvä uutinen, joka teillä oli minulle tuotavana?»
»Happamia viinejä, herra kauppaneuvos?» toisti viinien kauppamatkustaja aivan niinkuin joku olisi pistänyt häntä tikarilla. »Helboldt ja Poika — happamia viinejä — taivaan tähden, pyydän tuhannesti — ei edes meidän viinietikkamme —»
»Menkää helvettiin, herra!» keskeytti hänet tuo muutoin niin hiljainen, mutta nyt kuitenkin epätoivoiseksi saatettu pieni mies, »makaan täällä puolikuolleena vuoteessani, levätäkseni, hoitaakseni terveyttäni ja voidakseni jättää tämän kirotun pesän jo päivän koittaessa, ja te hyökkäätte petollisesti, vastoin kaikkia maan- ja kansanoikeuksia, huoneeseeni, rääkätäksenne minua omassa vuoteessani! Pankaa kirotut pullonne taas taskuihinne, älkääkä kiusatko minua!
»Mutta, herra kauppaneuvos, oleskellessanne täällä kauemmin — Helboldt ja Poika —»
»Minähän sanon teille, että matkustan vain tämän paikan kautta, herra!
Eikö se ole teille tarpeeksi selvää?»
»Mutta teidän veljentyttärenne —»
»Veljentyttäreni!» huusi kauppaneuvos nolostuen ja heristäen korviaan.
»Teidän veljentyttärenne», jatkoi mies, jota ei ollut niinkään helppo saada poistumaan, »sanoi minun läsnäollessani, että aiotte asettua tänne asumaan, kun seutu teitä tavattomasti miellytti».
»Minun veljentyttäreni? Herra, jättäkää minut rauhaan viineinenne ja veljentyttärineni!» jymähytti kauppaneuvos, jota uusi todistus ei ollut tehnyt vähimmässäkään määrin lempeämmäksi, »minä en tahdo tietää kumpaisistakaan mitään; ja nyt olkaa niin hyvä ja pankaa nuo kirotut pullot takaisin taskuihinne — ymmärrättehän kai selvää puhetta? — ja jättäkää minut rauhaan! Minä en jää tänne, minulla ei ole veljentytärtä, minä en tahdo viinejä, enkä halua keskustella vieraiden ihmisten kanssa, kun makaan vuoteessani. Hyvästi, herra Helboldt ja Poika!»
»Herra kauppaneuvos», sanoi viinimatkustaja loukattuna, pannen pullot takaisin taskuihinsa ja tarttuen hattuunsa, »jollei minulle henkilökohtaisesti niin ainakin Helboldt ja Pojan takia pitäisi teidän -»
»Menköön Helboldt ja Poika —», mutisi kauppaneuvos, kääntyen tahtomattaankin vuoteessaan seinään päin, mutta kiepauttaen itsensä nopeasti ympäri, kun ajatteli pöydällä olevaa kelloaan ja kukkaroaan.
»No, minä näen», sanoi kauppamatkustaja olkapäitään kohauttaen, »ettemme voi ryhtyä toistemme kanssa mihinkään liikeyhteyteen; mieltäni pahoittaa myöskin, että olen vaivannut teitä ja sillä tavoin tuhlannut aikaani. Minä olen matkustaja —»
»Hauskaa matkaa!» murahti kauppaneuvos puolittain ivallisesti peitteensä alta.
»Hyvästi, herra kauppaneuvos!» keskeytti kauppamatkustaja nopeasti ja paukautti oven mennessään kiinni, niin että ikkunaruudut helähtivät ja pesulaitteen päällä oleva lasi ja vesiastia kilahtivat yhteen.
»Pöhkö!» murisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, painautuessaan takaisin vuoteeseensa, ja uudelleen hän sulki silmänsä, näyttäen koettavan vielä nukahtaa. Mutta se ei onnistunut millään ehdolla; hän oli niin kiihtynyt suuttuessaan tuohon hävyttömään, tunkeilevaan mieheen, että hänen keskeytyneen ja kylläkin keskinkertaisen leponsa jatkamista ei ollut ajateltavissakaan. Vihdoin hän raskaasti huoaten nousi vuoteestaan, peseytyi ja pukeutui sekä päätti tehdä kävelyretken todellakin kauniiseen ympäristöön, väsyäkseen ja voidakseen sitten toivoa saavansa ainakin yöllä unta. Hänen matkatavarainsahan täytyi saapua vielä tänään tai myöhäisintään aikaisin huomisaamuna, eikä Gidelsbach ollut niin kauhean kaukana, ettei sinne voisi päästä takaisin.
Kävely ei näyttänyt olleen varsin huono ajatus; häntä häiritsivät vain lukemattomat pyhimysten ja marttyyrien kuvat, joita hän näki kaikkialla, ja niiden veriset hahmot ja haavat toivat kiusallisesti hänen ajatuksiinsa takaisin hänen oman maksansa ja paiseleikkauksen. Väkisin hän pakottautui joka kerta olemaan niitä ajattelematta, mutta tuskin oli jokin toinen esine saattanut hänen mietteensä toisaalle, kun jälleen tuli hänen näkyviinsä uusi, aina korein värein kiveen tai puuhun maalattu kuva.
»Tämä saattaa aivan epätoivoon!» huokasi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, vetäytyen arkana niin kauas kuin mahdollista häneen tuollaisen pahan vaikutuksen tekevistä taideteoksista, »tämä saattaa tosiaankin aivan epätoivoon, enkä oikeastaan sentään käsitä, mihin näin monia muistomerkkejä tarvitaan». Kauppaneuvoksena ja hyvänä kristittynä hän ei kuitenkaan saanut enempää ajatella, vieläpä hän sisimmässään hirveästi soimasi itseään siitä, että oli ajatellut niin paljon, ja koetti vihdoin saada helpotusta siten, että lähti pyrkimään erään pellon halki lähimpään metsään, saadakseen siellä olla »häiritsemättömämpänä». Siitä oli kyllä vain se ikävä seuraus häneen nähden, että juuri hänen kulkiessaan erästä hiukan pehmeätä ja epämukavaa oraspeltoa muuan maamies, sen omistaja, pysäytti hänet ja vaati häneltä kaksi guldenia sakkoa tieltä poikkeamisesta, muussa tapauksessa hän, talonpoika, katsoisi olevansa pakotettu ottamaan vieraalta jotakin pantiksi.
Kauppaneuvos koetti kyllä panna vastalauseensa sitä vastaan, vieläpä antaakseen hänelle nimikorttinsa ja todistaakseen, ettei hän ollut ehdoin tahdoin tuottanut vahinkoa, aukaisi takkinsa, jonka alta näkyi ritarimerkin nauha. Mutta talonpoika pysyi aivan tunteettomana, vieläpä vieraan napinlävessä olevaa koreaa nauhaakin kohtaan, jota hän kenties ei edes nähnyt; ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän tiukkasi vain kahta guldenia tai hattua ja nenäliinaa asetusten rikkojalta, kävipä niin töykeäksi pientä, avutonta miestä kohtaan, ettei tämä voinut mitään muuta kuin myöntyä hänen ehdottomasti kohtuuttomaan vaatimukseensa ja maksaa.
Silti hän ei edes päässyt metsään, vaan hänet lähetettiin pakkokyydillä takaisin tielle, missä hänen täytyi vielä kerran kestää kujanjuoksu hänelle surkeiden muistelmien lävitse Lichtenfelsiin asti.
Mutta se hyvä oli kävelystä hänelle, että hän saapui nälkäisenä ja janoisena takaisin pikku kaupunkiin, jossa meni ensi työkseen asemalle, saadakseen siellä varmuuden siitä, että hänen tavaransa eivät olleet vielä saapuneet, ja sitten hitaammin pitkin mutkikkaita, kurjasti kivettyjä katuja majapaikkaansa.