Matti Järvinen, Tapio Riikonen and the Online Distributed Proofreading

Team at http://www.pgdp.net

SEITSEMÄN PÄIVÄÄ KESKUSASEMALLA

Kirj.

Johan Kock

Helsingissä 1906,
Kirjapainoyhtiö Valo.

SISÄLLYS:

Johdatus
Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat
Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa
Kapinan vaara ja sen välttäminen
Virkatoimitukseni lakkopäivinä
Jälkikirjotus

Johdatus.

Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain, tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? — Vaan oliko se ehkä jo tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?

Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa olisin aavistanut mille matkalle läksin!

Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta, avartunut minunkin rintani.

Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan, kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:

— Kapakat kaikki kiinni!

Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.

— Hyrrät seisomaan!

Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät pysähtyivät.

Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa. Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan, särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät. Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä. Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun, kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva! Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!

Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua — herra Kurikan alotteesta pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.

Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen. Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri vaikeus, se, että se kysyi kaikkea tarmoani, kaikkea voimaani, kaikkea kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.

Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1) Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta, mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka, etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.

Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi. Mutta jos tämäkin oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt, vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.

Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä, kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos kaupungille.

Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat minut asettaneet.

Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli kaikille toimilleni määräävänä.

Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.

Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä, osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli venäläisten vallassa, — olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, — kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi, joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa ja hermostuttamassa — hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu välttää.

Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut, koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.

Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski valtakunnan edun kannalta tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa, olivat pää-asiallisesti seuraavat.

Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa. Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita näkökohtia silmälläpitäen.

Ja ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä eipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä ollut voimaansa näyttämättä — päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen tilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän seikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan. Varsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka sielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli Venäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee nakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi tuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt. Se olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta viesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä suomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa lakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön seuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen — sillä nuo suuren huudon alaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan — olisi kyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen olisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen kapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle merelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle ja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän! Eihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli yleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli sillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa. Seisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton sanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä hyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä Venäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä epäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä; päinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten suojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla pysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä virallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla. Kyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe, selvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään virkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta hän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta, että tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu, joka minun — vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin — kuitenkin hurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat siksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p. marraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka kenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä, lipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten; samalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään yritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.

Oli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan rikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.

Näin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan hurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat liikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.

Keskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja kenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin näin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta, varustautuvan.

Päähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta, mikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.

Mutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan sen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa, että tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas Obolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi — huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden personallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta, — se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän pelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä enemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että hänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä, ja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta pois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen hyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse asiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.

Vaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että vakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään tulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että kenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden valtakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli minun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä suhteessa uhkasi —omassa keskuudessamme.

Se oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai venäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi venäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä seurauksena.

Vaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä kumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa, joka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut aseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.

Semmoinen vaara oli todella olemassa.

Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa.

Jos katsotte Helsingin asemakarttaa tai muuten tunnette tämän kaupungin ja samalla tahdotte pitää mielessänne, mitä asevoimia venäläisillä vallanpitäjillä tarpeen tullessa olisi ollut käytettävänä, niin onpa myönnettävänne, että Helsinki oli kerrassaan turvaton.

Viaporin linna yksin täydellisesti vallitsee tämän kaupungin.

Jokainen lakon aikana satamassa ollut sotalaiva erikseen samaten, ja erityisestikin panssarilaiva "Slava", suurin ja uusin Venäjän sota-aluksista. Mitä sitten nuo laivat yhdessä! Entäs yhdessä linnan kanssa!

Tämä vain taustaksi. Näitä päävoimia ei olisi koskaan tarvinnut käyttää. Mutta olkoon kuitenkin niistä puhuttaessa sanottu, että kaupunki, jossa ei ole ainoatakaan rannikkotykkiä, on niitä vastaan ihan avuton, aivan kerrassaan, vaikka olkoon väkeä miten paljon hyvänsä, järjestettyäkin, harjotettua sotaväkeä.

Mutta sitäkään ei ollut. Eipä edes sen vertaa, että puolustus, saati sitten hyökkäys, olisi ollut mahdollista edes itse kaupungissa olevia venäläisiä sotavoimia vastaan. Täällä oli jalkaväkeä toista rykmenttiä: Uudenmaan, kaartin, Turun ja meriväen kasarmeissa täysin varustettu joukko-osasto kussakin, ja lisäksi tykkiväkeäkin jonkunverran; mikä lisää tuotiin, ei merkinnyt yhtään mitään, koska se ei millään tavalla voinut vaikuttaa voimasuhteisiin, jotka alusta alkaen kaikki olivat vain yhdellä puolella.

Olettakaamme, että venäläisten olisi täytynyt syystä tai toisesta ryhtyä aseelliseen toimintaan kaupunkia vastaan.

Aseman tuntien olisivat he kohta ymmärtäneet, että pommitus on tarkotuksen saavuttamiseksi tarpeeton. Linna ja laivat olisivat pysyneet vaiti. Samoin olisi jalkaväki, turhan verenvuodon välttämiseksi, aluksi voinut jäädä kasarmeihinsa, asettaen ne vain puolustuskuntoon tavallista tarkemman vartiotoimimisen kautta. Koko asian olisivat voineet toimittaa ne pienet höyrypurret, barkassit, joita täällä oli ja on enemmän kuin riittävästi. Sellaisen keulaan tai perään asetetaan kuularuisku: Pohjois- ja Etelä-satamasta, Hietalahden satamasta ja Töölönlahdelta olisi niiden avulla kadut nopeasti lakaistut. Se ei olisi kohdannut mitään vaikeutta. Olkoon, että täällä olisi ollut vastaan asettaa muutamia kuularuiskuja, että niitä olisi osattu käyttää, ei asema siitä paljoa olisi muuttunut. Sitä mukaa olisivat venäläiset voineet käyttää karheampaa tykistöä, ampua raehauleja (kartessia), tarvitsematta vielä varsinaiseen järeään pommitukseen ryhtyä. Pitkänsillan molempiin päihin he pikku laivojensa avustamina helposti olisivat voineet sijoittaa kyllä tepsivät kadunlakaisijat. Kaupunki olisi tuossa tuokiossa ollut joka haaralta ristitulen alaisena. Jonkun osaston maihinnousu Edesvikin luona olisi niinikään ollut toimi, jota me emme olisi kyenneet estämään. Ja silloin oli kaupunki kuin pussissa, jonka suun venäläiset vetävät kiinni ja kysyvät kaikessa rauhassa, aijotaanko nyt pysyä siivolla.

Tietysti olisi vastapainoksi saattanut tapahtua dynamiittiräjähdyksiä, tai jotakin muuta sellaista. Mutta se ei minkään järkisyyn nimessä olisi voinut olla muuta kuin ihan satunnainen ja ohimenevä menestys. Aina oli venäläisillä jäljillä äärimmäistä tapausta varten päävoimansa, joiden kimppuun meillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä, ja jotka muutamassa tuokiossa saattoivat murskata kaupungin niin ettei tästä olisi ollut jäljellä kuin surullinen muisto.

Nämä olivat tosiasioita, jotka jotakin painoivat.

Ainoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin itse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan päällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.

Oliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin kaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun nähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja, kenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti kenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja lopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. "Koska en saa käyttää komennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän ylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni turvallisuudesta", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen Obolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni luotettavalta taholta.

Mutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut mitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä tekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten toisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin ryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö he olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.

Ei tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen sotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa vaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin, ja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta jälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin sotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä hetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan huomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada syntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen syntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin myrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että suomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai antautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että heitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia päälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten kuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin myöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että moiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä sitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista: oli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa sotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta yht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa, ainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy jo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin oltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti ampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että sotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä käyttää.

Minä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä oli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan, niin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin mielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä se rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen, —minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut syytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen tosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin että Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki kaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, — olisi ollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista uskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.

Tätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin merkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko ajan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi venäläisten vallassa.

Ja niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma toiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi. Minun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella puolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään maailman mahtavimpana sotavoimana.

Olihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän saavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon vaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa kyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea sattuma useinkin toimiani auttoi.

Kapinan vaara ja sen välttäminen.

Minulle tehtiin kysymys:

"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan mahdollista?"

"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi muuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei todenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että kaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi näet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan."

Jokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että kapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia siitä.

Mutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut olemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän Suomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä kohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä vastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi, oli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa edusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta hallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat tyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää mielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti sekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan! Kuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle hän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka määrää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?

Kapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät osottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, — minun vakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu venäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.

Saattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.

Kaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka heti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja takertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: — satoja ihmisiä kääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen ilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku muotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös, jollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt näytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia lapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta kiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla onnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei voi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin toivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on pääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien välttämiseen.

Tämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä vaikeuksista niin runsaana viikkona.

Luonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän muotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen epävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se voisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti kartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni toimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti saattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan: epäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto tullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.

Niinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan turhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi kuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa. Pääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin ensimäisiä ohjeitani: "kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä tarvitsen." Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian kirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan vaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle parempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin jättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei liene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule yleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet pahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki muotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.

Varsinaiset kuvainraastot saatoin kuitenkin helposti välttää ja niistä syntyvän turhanpäisen ärsytyksen siten karttaa. Pahempi oli Suomen leijonalipuilla leikitteleminen.

Joko eivät lippusankarit käsittäneet sitä merkitystä mikä lipulla on, ja minkä sen varsinkin sellaisella hetkellä täytyy saada. Taikka ymmärsivät he sen ja tahtoivat kuulla kanuunain soittoa. Oliko sekään mahdollista? Jonkun verran dynamiittia, muutamia satoja browning-revolvereita he kai tiesivät olevan käytettävissä, mutta tuskin he sentään uskoivat niillä kojeillansa pystyvänsä tuhoamaan panssarilaivoja tai valloittamaan Viaporin linnaa. Asia saakin selityksensä siitä, että he uskoivat enemmän kaduilla kiertäviä kulkupuheita, kuin linnan ja laivain edustamia todistuskappaleita. Puhuttiin näet ja uskottiin, että venäläinen sotaväki ei missään tapauksessa tule käyttämään aseita; että sotamiehet eivät tottele, siitä oltiin aivan varmoja. Tämä varmuus luonnollisesti lisäsi rohkeutta, jota ei myöskään vähentänyt se selitys, jota niinikään levitettiin, että jos sotamiehet vastoin luuloa tottelisivatkin, eivät upseerit kuitenkaan muka uskalla käskeä, sillä venäläiset johtomiehet pelkäävät, että koko kansa on aseissa, koska karille joutunut "John Grafton" ei ollut ainoa laiva, joka tänne on aselastissa tullut.

Mutta yhtä herkästi kuin kulkupuhe saavuttaa luottamusta, yhtä helposti seuraava sen kumoaa. Liikkeelle pääsi melkein samaan aikaan toinen, että venäläiset sittenkin varustautuvat ampumaan, ampuvat varmasti, siitä ei ole enään vähintäkään epäilystä. Ja juoksutetaan taas näitä tietoja. Erään kauppiaan palvelijattarella on tuttava venäläinen sotamies ja "se on sanonut", niin vakuutetaan, ja se riittää saamaan arvohenkilöitä "äärettömän tärkeässä asiassa" kääntymään minun puoleeni, toisia kiirehtimään kenraali Salzan, kolmansia ruhtinas Obolenskin luokse. Ei Jumalan nimessä, ei pidä ampua! Uljuus ja pelkuruus, mahtipontisuus ja raukkamaisuus kulkevat käsi kädessä, ristiin rastiin, ja juoksevat toisensa nurin.

Ei mikään saattanut kuitenkaan minulle olla otollisempaa, kuin se että sain kuulla tuon pommituskauhun olevan kulkemassa. Nyt oli se aika että ihmiset olisivat kiitollisia kun vedättäisin nuo Venäjän ärsytykseksi nostetut leijonaliput taas alas, mitä pikemmin sen parempi. Ja itse teossa: ei kuulunut pienintäkään vastalausetta, kun se tapahtui.

Iloiten näen Suomen rakennusten katoilla omat liput niinkuin ennenkin, mutta kyllä tuona hetkenä kuitenkin olin iloisempi saadessani vedättää ne alas tyhjän päiten ärsyttämästä, tuntiessani että samalla vedettiin alas mitä uhkaavin asevaara.

Pommituspelko sai ensimäisen varsinaisen virikkeensä, kun tuli tieto että venäläistä tykkiväkeä oli tulossa Tuusulasta tänne. Tieto nähtiin pian todeksi ja ihmiset menettivät malttinsa. Yhdet puhuttelemaan sotamiehiä, toiset juoksemaan venäläisten päämiesten luona j.n.e. Saatiin hyviä lupauksia, ja kukin mukana ollut oli taas pelastanut isänmaan.

Vaan entä jos lupauksiin ei ollut luottamista?

Lentää keskusasemalle läähättävä mies:

"Herra kapteeni Kock! Pannaanko Vantaan silta ilmaan?"

Samassa toinen: "Totta se räjäytetään?"

"Kapteeni! Mistä saa dynamiittia?"

"No pojat, ammutaan hiljaa! Eihän meidän tule repiä, vaan rakentaa."

Mutta saan kuulla, että varustuksiin on ryhdytty, odotetaan vain minun lopullista määräystäni hetkestä. Ja tällä kertaa on vaara niin lähellä, että Herra Luoto ehtii paikalle hanketta ehkäisemään vain 20 minuuttia ennen kuin tykit ajavat sillalle.

Eivätkö tosiaan hankkeen puuhaajat nähneet, että, jos se tapahtui, se ehdottomasti olisi ollut sodan aihe?

Kuinka hyvänsä. Ehkä sekin olisi vielä selityksillä saatu sovitetuksi.

* * * * *

Mutta tuli sitten se päivä, jona rautatien torilla piti valittaman maalle väliaikainen hallitus. Siihen aikaan olin jo kauvan ollut asemasta varmempi, kuin alussa, jolloinka kaikki vielä oli kaaostilassa, mutta huolestutti tämä puuha sittenkin. Voin tässä kokonaan syrjäyttää kertomuksen niistä syistä, joiden nojalla lakkohallinto eräiden maaseutulaisten esityksen mukaisesti oli päättänyt julistuttaa, että lauvantaina 4 p. marraskuuta Helsingin rautatientorilla valitaan huutoäänestyksen kautta Suomen maalle väliaikainen hallitus, joka toimeenpanee yleisen kansalliskonventin kokoonkutsumisen, ja ymmärrettävästikin hoitaa kaikkea muuta hallintoa siihen saakka kun tuo kansalliskokous ehtii maan asiat pysyvästi järjestää.

Että tätä toimenpidettä ei enää mitenkään sopinut katsoa vain Suomen sisälliseksi kysymykseksi, vaan että se jo tuntuvasti kosketti maan perussuhdetta Venäjään ja hallitsijaan, oli epäilemättä työväen johtajillekin täysin selvillä. Siitä ei kysymystäkään. Mutta että sillä sittenkin tarkotettiin täyttä totta, sekin on yhtä epäilemätöntä, kuin myöskin se, että kaikki muut puolueet olivat aivan voimattomat mitään siinä suhteessa työväestön päätöksiin vaikuttamaan. Perustuslaillinen puolue tämän ymmärsi niin selvästi, että se ei enään edes yrittänyt työväestön kanssa siitä keskustelemaankaan, aktiivisen vastustuspuolueen johtokunta kuuluu laatineen jonkunlaisen selityksen, että asiaa harkittuaan havaitsee puolue, ettei sillä sittenkään ole aseita riittävästi ryhtyäkseen sotaan Venäjää vastaan, ja vanhain suomenmielisten puolelta oli itse valtioneuvos Danielson saapunut varoittamaan. Mutta kaikkein muiden puolueiden irtautuminen ei työväkeä taivuttanut. Muut eivät uskaltaneet antautua keskustelemaankaan niin vaarallisesta asiasta; ainoastaan hra Danielson, nähdessään että työväki oli päättänyt tämän askeleen ottaa, oli ryhtynyt asiata käytännöllisesti käsittelemään. Vanhain suomenmielisten puolue seuraavana aamuna kirjallisissa julistuksissa esitti keinon aseman selvittämiseksi; mutta sillä hetkellä ei muilla julistuksilla ollut mitään merkitystä kuin niillä, jotka annettiin lakkohallinnon taikka minun nimessäni. Minkäverran se lopulta vaikutti lakkohallinnon päätöksen muuttamiseen, en myöskään tiedä. Muistan ainoastaan, että kohta nähdessäni asiain kehittyvän sille kannalle, joka olisi yhdenveroinen kapinajulistuksen kanssa ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, katsoin velvollisuudekseni — en suinkaan töykeästi asettua jyrkkään vastarintaan, joka vain olisi rikkonut työväestön rivit, vaan käsitellä kysymystä järjestyksenpitoasiana, antamalla sille se muoto, että ainakin varsinainen kapinajulistuksen leima vältettäisiin. Siihen lakkohallinto suostui, ja minä levitytin kaupungille julistuksia, että lakkohallituksen vaali alistetaan Hallitsijan vahvistettavaksi.

Se auttoi. Vaali tapahtui ja jo vannottiin, mutta kanuunat olivat vaiti.

Jännitysten ohimentyä on jälkeenpäin mukavassa rauhassa helppo pakista, arvella ja arvostella mitä tahansa. Mutta tokkohan kukaan, joka noina päivinä Helsingissä oli mukana ja hiukan jotakin ymmärsi, jäi ymmärtämättä, että me tuon tuostakin olimme asemassa, jonka kautta suorastaan vaadimme venäläisiä ampumaan, ja että viimeksi mainitsemani hetki niistä kaikista oli arveluttavin, vaara niin ilmeinen, että kaikki riippui hiuskarvasta.

Työväki näytti muille kansanluokille, mihinkä se voi mennä, ja menee hätätilassa yksin, mutta se näytti samalla myöskin, että se arveluttavimmassakin asemassa voipi malttaa mielensä, ja ratkaista senkin asian yksin.

Siinä on valtapuolueilla jotakin miettimistä taistelujen väliajoiksi siksi kunnekka ehkä vielä kerran kuljetaan kapinan kuilun reunaa.

Mutta aina on ihmisiä, joita täydellisesti riittää rauhoittamaan päätelmä: eivät ne siihen mene, eiväthän ne sentään menneet viime kerrallakaan. Ja riikinviisaat ratkaisevat, että se tuskin oli niin tosissa tarkotettukaan, koska sitä ei tapahtunut. Ehkei vaaraa ollutkaan. Olenhan jo sanomalehdissä lukenut kertomuksen, että hallituksen vaali muutettiin ehdokasvaaliksi muka siitä syystä, että — perustuslaillinen puolue oli lakannut kannattamasta työväkeä.

On sekin historian kirjottamista! Asema oli kuitenkin aivan päinvastainen: joka sen päivän psykologiaa ymmärsi, se tiesi että suurimpana kiihottimena tuohon toimeen ryhtymiseen ratkaisevimmassa muodossaan oli juuri se suuttumus, jonka perustuslaillisen puolueen menettely koko viikon kestäessä oli työväestössä synnyttänyt!

Vaan minun ei ollut puhuminen siitä. Kaiketihan ylläolevat viittaukset riittävästi osottavat sen mitä olen tahtonut kertoa: missä vaarassa oltiin ja miten siitä päästiin.

Itsestään selvää on, että yllämainitun lisäksi asiaan kuului, että toimitin rauhoittavan julistuksen kaupungin venäläiselle yleisölle ja että säännöllisesti lähetin sotaväen komentajalle ja kenraalikuvernöörille raportteja järjestyksen tilasta kaupungissa, niinkuin säännöllisissä oloissa. Niinikään kävin personallisestikin niin usein kuin tarve vaati kummankin viimeksi mainitun puheilla.

Virkatoimitukseni lakkopäivinä.

Olen pitänyt tarpeellisena näin laajasti esittää käsitykseni yleisestä asemasta senvuoksi, että tämä käsitykseni on omansa paremmin kuin mikään muu selittämään toimenpiteitäni lakkoviikolla. Sillä tämän kirjotukseni tarkotus ei ole ainoastaan kevyt kuvaus vaikutelmistani ja ympärilläni sattuneista tapahtumista suurella lakkoviikolla, vaan sen täytyy — valitettavasti kyllä — olla samalla myös itsepuolustusta niitä raakoja syytöksiä ja kömpelöjä väärinkäsityksiä vastaan, jotka toimiani suuren yleisön puolelta ovat kohdanneet.

Tiistaina.

Lakkokomitean kokouksesta saattoi minut työväenyhdistyksen puheenjohtaja Perttilä, sitte kun olin asianomaisella valtakirjalla varustettu, kello 8:n ajoissa illalla poliisilaitoksen keskusasemalle, jossa esitti minulle ylioppilas Haapalaisen. Tämä oli hoitanut järjestyksenpitäjän tointa kello 6:sta asti, sillä ajatus kansalliskaartin perustamisesta oli, kuten sittemmin kuulin, jo aikasemmin, herra Luodon alotteesta pantu toimeen. Minun tullessani herra Haapalainen paraillaan kirjotteli väkeä kansalliskaartin riveihin. Minä otin vastaan toimen häneltä. Halukkaita oli niin paljon kuin suinkin ehdimme paperille merkitä.

Tämä tiistai — se oli minun "onnellisin päiväni" koko tuolla viikon kestäneellä virka-ajallani, eli oikeastaan pitäisi kai sanoa onnellisin yöni, sillä yöllä keskiviikkoa vastaan alkoi virkani.

Kohta tulin huomaamaan, että tuo "kansalliskaartin" nimi vaikutti tenhoavasti Helsingin nuorisoon. Iloisin, reippain, päättävin kasvoin alkoi poliisiasemalle, jonne olimme sijoittuneet, saapua sivistynyttä yläluokan nuorisoa, josta monet minua suuresti miellyttivät. Hauska oli nähdä sitä intoa, sitä alttiutta rohkeimpiinkin tekoihin. Rauhallisimmat ryhtyivät pyynnöstäni kansliatoimiin, hurjapäät jäivät odottamaan mahdollisesti annettavia toimia, joissa saisivat panna tarmokkuuttaan ja rohkeuttaan koetukselle. Erittäin voimakkaan ja valtavan vaikutuksen teki minuun tuo outo näky: jäseniä melkein kaikista kansankerroksista hyöri edessäni iloisessa, toverillisessa yhteistoiminnassa. Minusta tuntui kuin todenteolla uusi aika olisi syntymässä, aika ilman luokkaerotuksia, niin vilpitön ja sydämmellinen tuntui suhde olevan hienojen herrasnuorukaisten ja vakavain, ystävällisten työmiesten välillä. Näytti kuin olisi nuori polvi yhdellä iskulla repinyt vanhan, vuosisataisen eromuurin alas ja ojennetuin käsin siirtynyt työväen puolelle, joten tämän nuorison ansiota arvostelin silloin hyvin suureksi. Kaikki olivat uhrautuvaisia, rohkeita ja järjestymään valmiita, — seikka, joka ennen kaikkea antoi hyvän tulevaisuuden takeita. Sanalla sanoen: harvoin olen elämässäni tuntenut niin vilpitöntä iloa ja innostusta kuin tuona ensimäisenä virkayönäni.

Kaikki oli alussa täydellisessä sekaannuksen tilassa: pikalähettien vastaanotto ja lähettäminen, vahtipalveluksen toimittaminen, poliisitoimen suorittaminen — se kaikki oli mitä alkuperäisimmällä kannalla; eikä mistään järjestelystä tässä suhteessa voinut olla kysymystäkään, sillä juoksevien asiain tulva oli niin suuri, ettei vähintäkään aikaa jäänyt muuhun. Mutta jos aikaa olisi ollutkin, tuskinpa meistä kukaan olisi siihen edes pystynyt, sillä kukapa meistä tunsi edes poliisilaitoksen rakennusta, jossa me levittelimme itseämme sen mukaan kuin asiain paljous kasvoi, ja vallotimme huoneen huoneen perästä aivankuin uutisasukas, joka anastaa maita kuokkansa alle. Suuri vaikeus oli minulla personallisesti siinä, etten ollut eläessäni ennen nähnyt niitä henkilöitä, joiden kanssa nyt olin tullut tekemisiin. En voinut siinä kiireessä ja hälinässä edes oppia heidän nimiänsä. Sitä paitsi minulla ei ollut mitään pakottavaa valtaa kenenkään ylitse, vaan kaikki täytyi tapahtua vapaaehtoisen alistumisen, "hyväntahtoisuuden" avulla. Kansliani jäsenet tulivat ja menivät milloin hyväksi näkivät, työstä luovuttiin yhtä vapaaehtoisesti kuin oli siihen ryhdyttykin.

Näin ollen päätin minä jo kohta ensi yönä kokonaan luopua kaikista poliisilaitoksen järjestely-hankkeista entiseen malliin ja korvata järjestetyn passipalveluksen joukkojen paljoudella. Missä ennen oli yksi ainoa poliisi vahtivuoroa suorittanut, sinne nyt pantiin kymmenen.

Tämä ensi yö kului kaikessa rauhassa, ellei ota lukuun niitä monenmoisia huhuja, joita jännittynyt ja kiihottunut mielikuvitus loi ja lakkaamatta poliisiasemallemme lennätti. Toiselta puolen en voi kieltää, että ympärilleni ikäänkuin itsestään muodostunut kaarti osotti tavallaan jonkinlaista suurtakin rohkeutta, sillä kaiken aikaa uhkasi meitä se mahdollisuus, että venäläinen sotaväki olisi ottanut käsistämme järjestyksen valvomisen tehtävän, ja tunkenut meidät väkipakolla keskusasemalta, jonka aivan hyvin saattoi ajatella tapahtuvaksi kiväärinperien ja miksei pistintenkin avulla.

Keskiviikkona.

Verrattain rauhallisen yön jälkeen, jonka kuluessa taisimme kerran juoda teetäkin, vaikkei tosin nukkumisesta voinutkaan olla kysymystä, alkoi varsinainen kuuma aikamme kohta keskiviikko-aamusta varhain. Keskusasemalle alkoi tulvaamalla tulvata väkeä puhelemaan kanssani hetken vaatimuksista ja tehtävistä. Useimmilla oli tietysti "perin" tärkeätä sanottavaa, mutta oli myös paljon niitä, joilla oli "äärettömän" tärkeätä sydämmellään, ja oli yleensä tuo sana "tärkeä" melkein kaikkien meille raportteerattujen tapahtumien välttämätön atribuutti sinä viikkona. Lukemattomat olivat ne kansalaiset, jotka tulivat kertomaan, mitä he olivat kuulleet "varmalta taholta", mutta vielä useimmat olivat uutisensa saaneet "ehdottomasti varmalta taholta." Paljon oli myös niitä, jotka kävivät selittämässä minulle, kuinka vaarallista muutamien rakennusten katolle vedettyjen suomalaisten lippujen paikalleen jättäminen oikeastaan oli. Monet tulivat suoraan kysymään, josko minä ymmärsin situatsionia. Toiset vaativat minua tekemään selvää tästä situatsionista, jotta he sitten saattaisivat päättää, olinko minä sen oikein käsittänyt. Oli tosin myös niitä, jotka tulivat suoraan tiedustamaan situatsionia. "Antakaa meille avain tähän kummalliseen vyyhtiin!" —"Tiedättekö ja voitteko antaa meille selvää, mikä tämän salaisuuden lunnas-sana on?" — "Sanokaa meille suoraan ja rehellisesti koko totuus, niin me voimme rauhottua." — "Meidän täytyy saada tietää, oletteko te 'situationen vuxen', esittäkää siis peittelemättä ajatuksenne, sanokaa suoraan koko totuus, se yksin voi rauhottaa ihmisiä tällä hetkellä! Jos te sen tiedätte, niin sanokaa, totuus, totuus on ylin kaikesta!" — Tämmöisiä ohjeita sateli minulle vanhemmilta ja hienommilta herroilta. Minulta vaadittiin muun muassa takeita siihen, että minä voin hillitä näiden työmieslaumojen käytöstä, ja ettei ole suunniteltu mitään väkivallantekoja, joiden seurauksena voisi olla sekaantuminen venäläiseltä taholta. Vastasin, että kansan puolelta ei ollut mitään suunniteltu, mutta valitettavasti eräältä toiselta puolelta. "Miltä puolelta, ketkä, missä on suunniteltu?" tiuskastiin minulle. — "Siitä en voi ruveta tekemään selkoa, en voi ketään ilmiantaa, mutta olkaa varmat, että jos kaupungissa kaikki pysyy hiljaisena ja rauhallisena, niin asiat voivat ajautua myös onnellisille perille." — Ei ollut niitäkään aivan vähän, jotka kävivät ainoastaan antamassa minulle "hyviä neuvoja". Kuten sanottu, olivat "liput" useimpien huulilla: "Herran nimessä, vetäkää alas nuo liput!" Ja omituiselta näytti minusta, että ne, jotka tänä päivänä antoivat minulle näitä neuvoja, kuuluivat samaan yhteiskunta-luokkaan kuin ne, jotka eilen olivat samat liput nostaneet. Vastaukseni oli: "Minä en tällä hetkellä uskalla sitä tehdä, sillä en vielä tunne tarpeeksi yleistä mielialaa, mutta tehkää te se, minä olisin todella teille hyvin kiitollinen siitä, en ainakaan tule tekemään mitään esteitä." Jos olisin heidän puolestaan sen tehnyt, niin tuskinpa olisin voinut välttää mitä raskauttavimpia syytöksiä saman yleisön puolelta, joka nyt minulta sitä vaati; mutta siinä yleisössä ei ollut ainoatakaan sellaista uskalikkoa, joka olisi minun luvallani "isänmaan onnen nimessä" itse vetänyt liput alas, niinkuin oli ne nostanut.

Sitte oli vielä semmoisia — eikä niitäkään suinkaan vähän, — jotka kävivät minua kehottamassa luopumaan tehtävästäni siirtääkseni sen översti Gordielle. "Se olisi minun puolelta muka hienotunteisuuden vaatimus, se olisi myös yhteishyvän vaatima palvelus isänmaalle."

Yht'aikaa kuin varovaisten ja huolestuneiden joukko yhä näytti kasvavan, kasvoi toistaiseksi myös yltiöpäiden sekä lukumäärä että rohkeus. Niistä ehdotuksista, joita päivän kuluessa minulle näiden puolelta tehtiin, mainitsen tässä muutamia, joita esitettiin "erittäin tärkeinä". Kas tässä useimmin toistuvat niistä: 1) ehdotus toimenpiteistä, joiden avulla "eräs puolue" lopullisesti nolattaisiin, 2) ehdotus eräänlaisten kuvien alasottamisesta, 3) santarmien riisumisesta ja poislähettämisestä, 4) sensorien rankaisemisesta ja vangitsemisesta, 5) senaattorien käyttämisestä yleisön nähtävänä häpeä-kulkueessa pitkin katuja, 6) luterilaisen kirkon erottamisesta valtiosta, 7) pappien pidättämisestä virkatoimituksesta ja estämisestä tulemasta kirkkoon, 8) kirkon avaamisesta yleiseksi kokoushuoneeksi, 9) kaikkien yleisten rahavarain anastamisesta, 10) senaatin haltuunottamisesta, 11) vankien vapauteen päästämisestä, 12) panttitavarain ulosantamisesta pelkkää kuittia vastaan, 13) hyyrymaksujen julistamisesta ainaiseksi lakkautetuksi. Mutta riittäköön jo tätä luetteloa. Sanon vaan vielä, että aivan samassa tuokiossa kuin puheillani oli ollut joku "valtiovarain anastaja", saattoi seuraavassa tuokiossa jo esiintyä tämmöisen sanan tuoja: "Olen aivan varmalta taholta kuullut, että on olemassa suurenmoinen suunnitelma yleisten rahavarain anastamisesta, oletteko saaneet siitä vihiä?" Näihin ilmotuksiin tavallisesti vastasin: "Sula mahdottomuus, herrani, sillä olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin, olen erityisesti käskenyt pitää silmällä Suomen pankkia ja muita rahalaitoksia." — Asialla kävijät tavallisesti vaativat puheilleen kahden kesken, mieluummin vielä eri huoneeseen. Muutamat vaativat minulta kiven kovaan valtakirjaa, jotta olisivat saaneet muitta mutkitta panna mielihalujaan täytäntöön. Vaikka nämä radikaaliset ehdotukset tunnustaakseni useinkin saattoivat minut levottomaksi ja mieltäni pöyristytti kun ajattelin niitä seurauksia, joita moiset teot olisivat saattaneet aiheuttaa, onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoa ja purjehdin kaikkien karien ohitse niihin törmäämättä. Antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta minä tavallisesti vaan selitin, että muka olin itse jo suunnitellut näitä samoja seikkoja ja että odotan vaan soveliasta hetkeä pannakseni aikeeni toteen kaikki yhdellä kertaa, mutta että se hetki ei vielä ollut käsillä, pakottavien asianhaarain vuoksi se oli muka lykättävä tuonnemmaksi, ja otin näiden lupaukset, ettei mihinkään valmistumattomaan tekoon ilman minua ryhdyttäisi. Tämmöisillä hätävalheilla sain hetki hetkeltä lykätyksi skandaalit tuonnemmaksi.

Mutta mainitsematta olen vielä jättänyt kokonaisen lahkon kävijöitä: ne olivat niitä, jotka aivan yksinkertaisesti tulivat — omissa asioissaan! — Niinpä eräs aviomies sanoi hänkin "tulleensa erittäin tärkeissä asioissa". Minä vein siis hänet eri huoneeseen, istuin häntä vastapäätä, ja nyt hän alkoi kertoa minulle onnettomasta avioelämästään — (istu ja pala!) — vaimonsa pahuudesta, heidän vuosikausia kestäneestä eripuraisuudestaan. Hänet sain kuitenkin suostutetuksi siihen, että hän tulee viikon perästä uudelleen puheilleni, silloin minä ratkaisen hänen avioero-asiansa, mutta että nyt estävät kiireellisemmät seikat siihen tarpeeksi syventymästä. Samassa meitä jo keskeytetään: "Herra kapteeni, täällä on eräs kansalainen äärettömän tärkeissä asioissa!" Pyrkipä kerran huoneeseen ja myös pääsi eräs tuttava, jota en ollut kymmeneen vuoteen tavannut. Hän tulee loistavin kasvoin, ojennetuin käsin: "Terve! Täälläkö sinä nyt istut! Kuka olisi luullut, että sinä kerran maailmassa istut täällä Carlstedtin ja Enehjelmin valtaistuimella! Kylläpä ovat suuria vastakohtia nuo kuvat tuossa seinällä ja sinun läsnäolosi täällä! No paneppa tupakaksi!" — Hän vetää esiin paperossikotelonsa, tarjoo, taputtaa minua olkapäälle, nauraa, sytyttää tupakkansa, ja on valmis istumaan uudelleen —turisemaan. Tarvinneeko sanoa, miltä tämmöinen minusta tuntui? Tuskin olisi merihädässä oleva voinut panna enemmän huomiota rantaan saapuneelle tutulle, joka olisi hänelle ojentanut paperossikoteloa ja sanonut: "pannaanko tupakaksi!" Lyhyeen kysymykseeni: "onko mitään muuta asiaa?" pompahti tuttavani tietysti pystyyn ja rupesi sanomaan: "No, no, ei minulla mitään sen kummempaa muuta kuin tahdoin vaan toivottaa sinulle onnea, taitaa sinulla olla vähän kiire? No voi hyvin, voi hyvin sitte!"

Useat avustajistani neuvoivat minulle, etten lainkaan ottaisi tämmöisiä kävijöitä vastaan, vaan antaisin sen tehtävän muille, jotta itse voisin sitä paremmin pitää pääasioita silmällä. Mutta sitä neuvoa en liioin voinut seurata, sillä ensiksikin kävijät itse eivät olisi tyytyneet puhumaan kenenkään muun kanssa kuin juuri minun, sillä minä olin nyt kerran tullut heidän näkökulmaksensa. Minä olisin heitä pahasti loukannut kieltämällä keskustelua, ja niinä hetkinä ei ollut varaa ketään loukata. Käytökseni olisi helposti antanut aihetta käsitykseen, että on olemassa terroristinen hallitus, joka ei ota mitään lukua yleisön mielipiteistä. Toiseksi oli perin tärkeätä minulle itselleni, että olin tilaisuudessa omin silmin näkemään ihmisten vaikuttimia, mielihaluja ja puuhia niinä hetkinä, että olin toisin sanoen ikäänkuin tilaisuudessa koko ajan pitämään kädessäni eri virtausten ja vaistojen valtimoa, jota paitsi minun toimeni olisi saattanut muuttua hyvinkin umpimähkäiseksi. En voi kyllin usein kertoa, että toimessani oli kaikkein tärkeintä osata johtaa yht'aikaa sekä yltiöpäisyyttä että pelkuruutta, sekä rajua toimintahalua että hätääntyvää saamattomuutta kultaiselle ja rauhalliselle keskitielle.

Tämän sanomattoman hälinän ja hyörinän suuruutta kuvaa myös se tosiasia, että aamusta alkaen noin viiteen asti iltapäivällä en löytänyt hetkeäkään aikaa, jolloin olisin ehtinyt pistää ruokapalaa suuhuni tai edes juoda lasillisen vettä. Huuleni olivat niin kuivat, että minun oli lopulta melkein mahdoton mitään puhua. Tunsin jo muutenkin olevani niin väsyksissä äärimmäisestä ajatusten ja hermojen jännityksestä, etten pystynyt ottamaan selvää tavallisesta kirjotuksesta, en jaksanut ymmärtää ajatusta, vaan oli minun pyytäminen, että joku läsnäolijoista tekisi minulle selkoa kirjotuksen sisällyksestä. Vaikken ollut tilaisuudessa katsahtamaan peiliin, saatoin hyvin arvata, että olin ulkomuodoltanikin aivan sairaan näköinen. Sen voin sitäkin paremmin käsittää ympärilläni olijoista, jotka olivat yhtä paljon puuhanneet ja valvoneet kuin minäkin, useat horjuivat aivankuin juopuneet, silmät törröttivät kuin mielettöminä päässä ja kieli sammalteli sekavia, katkonaisia sanoja.

Minun ollessani jotenkin tämmöisessä tilassa saapui keskusasemalle herra Kurikka, puoluehallinnon kehotuksesta käskemään minua hänen ja herra Hellstenin seurassa kenraalikuvernöörin puheille, tämän asunnolle. Siellä en jaksanut puhua melkein mitään. Olletikin oli minun mahdoton suostua puhumaan venättä, sillä minun oli sangen vaikea puhua suomeakin. Muistan erittäin selvästi, että esimerkiksi sellaisen venäläisen sanan lausuminen kuin "konstitutsija" oli minulle sillä kertaa täydellinen mahdottomuus. Kurikka sitävastoin esitti kenraalikuvernöörille työväen vaatimuksia kaikessa laajuudessaan. Sitä esittämistä kesti toista tuntia. Kenraalikuvernööri kuunteli hyvin tarkkaavasti ja suopeasti lähetystöämme. Sittemmin siirtyi puhe myöskin siihen mitä oli tapahtunut edellisenä iltana, ja mainitsi hän erityisesti kuinka vähän oli tarvittu, että oli syntynyt mitä hirvein sekasorto, eipä ollut tarvittu muuta kuin, että joku pahansuopa tai pahoin pelästynyt ihminen oli nostanut huudon: "kasakat tulevat!" silloin oli kaikki ollut valmista. Ja hän lisäsi vielä painavasti: "Jumala varjelkoon, ettei tippaakaan ihmisverta tulisi vuotamaan, saati sitä, mikä sen ylitse on mahdollista!" Tämän käynnin jälkeen olivat voimani niin lopussa, että ilmotin keskusasemalle lähteväni kotiin lepäämään. Kello saattoi silloin olla noin 1/2 5:n paikoilla, kuten jälestäpäin saatan arvella, sillä kellon lyönneistä, ajan kulusta, vuorokauden ajoista, viikon päivistä emme muuten keskusasemalla mitään tienneet. Kaikki aika oli sulanut yhdeksi suureksi ajan hyökyaalloksi. Toisinaan muutamat hetket tuntuivat ikuisuudelta, toisinaan lensivät tunnit tuokioina, ja me useinkaan emme olisi voineet miettimättä ratkaista, oliko käsillä yö vai päivä.

Oleskelin kotonani muistaakseni kaikkiaan noin pari tuntia. Nukkumisesta ei voinut tulla puhettakaan, ruumiissa kävi hermostuneet hytkäykset, ja ajatukset liikkuivat niinkuin kuumeessa. Ainoa lepo oli istua paikallaan ja tahdon voimalla pakottaa ajatuksia pois vuorokauden tapahtumista.

Noin 7:n ajoissa, ikäänkuin jonkun merkillisen vaiston ajamana, minä kavahdin pystyyn ja läksin kotoani jälleen keskusasemalle. Kuitenkin päätin sitä ennen poiketa lakkokomitean puheille Yrjönkadulle N:o 31. Talon portilla minut pysäytti kaksi henkilöä hyvin hätääntyneinä: "Oletteko kuullut, että tänä yönä alkaa Helsingin kaupungin pommitus!?" Tähän vastasin: "Hyvä on, kiitän tiedonannostanne." Ja kun tahdoin tunkeutua portista sisälle, niin huudettiin minulle edelleen: "Te tiedätte siis, te siis ymmärrätte, mitä on tehtävä?!" — "Ymmärrän, ymmärrän", minä vastasin. Oltuani hetken työväen talolla läksin edelleen keskusasemalle. Matkalla sinne pysäytettiin minua vielä Aleksanterinkadulla pari kertaa: "Oletteko te herra Kock?" — "Olen." — "Oletteko kuullut, että pommitus alkaa tänä yönä?"

Minä kun sitte tulin keskusasemalle, niin siellä se vasta hirveä sekasorto vallitsi —sekasorto ja äärimmäinen hätääntyminen. Ensi hetkenä minun oli mahdoton käsittää mitä ihmiset puhuivat, kaikki tuli niin yhdestä suusta, niin yht'aikaa, niin välittömänä purkauksena sisällisestä levottomuudesta. Tuntui kuin olisi yleinen mielenhäiriö saanut vallan ihmisten yli. Jo ovesta sisään tultuani kuulin kuitenkin huudon: "Missä on kapteeni Kock?" Ja kuulin myös vastauksen siihen: "Hän on karannut kaupungista, ei maksa vaivaa häntä hakea!" Nyt avasin minäkin suuni: "Mitä Herran nimessä nyt on oikeastaan tapahtunut?" — "Kaikki on hukassa!" minulle vastattiin. Ja nyt sain kuulla kertomuksen tapahtumista minun poissa-ollessani, lopulta sain selville melkein välittömästi, että pommitusjuttu oli syntynyt väärästä tiedosta, että muka sähkölennätinlaitoksen koneet olisi väkivaltaisesti siirretyt paikoiltaan, kannetut rakennuksen vinnille ja siten saadut toimettomuuteen. Minä annan tässä "Työmiehen" kertojan puhua. "Työmiehessä" 8 p:ltä marraskuuta lausutaan tästä tapahtumasta puhuttaessa:

"Haapalaisen ollessa näissä puuhissa klo 6 illalla oli epäjärjestys hänen saapuessaan keskusasemalle täällä sangen suuri. Oli kysymys venäläisen telegrafilaitoksen kohtalosta. Tämä kysymys kuitenkin ratkaistiin siten, että tuohon laitokseen ei saa koskea, sillä se samoin kuin muutkin venäläiset laitokset ovat jätettävät koskematta, jotta vältettäisiin sotaväen kanssa yhteentörmäystä. Mutta tuskin oli tämä päätös tehty kun lähetti tulee ja ilmoittaa, että venäläisen sähkösanomalaitoksen kaapeli on katkaistu ja koneet rikottu. Hetken kuluttua tulee kapellimestari Apostol hengästyneenä erään toisen herrasmiehen kanssa ja ilmoittaa Haapalaiselle olleensa venäläisten tykistöupseerien luona. Samalla hän kertoi, että koska nyt on sähkölennätinlaitos rikottu ja tehty yhteys Helsingin ja Pietarin sekä Räävelin kanssa mahdottomaksi, tulee heti tykistö kaduilla puhdistamaan sen kansasta ja ottamaan sähkölennätinlaitoksen haltuunsa. Sotaneuvottelua pidetään kenraalikuvernöörin luona. Haapalainen komensi heti ne kaartin joukot, jotka olivat lähetetyt vahtiin venäläisen sähkölennätinlaitoksen luo, tulemaan takasin keskusasemalle. Vasta toistamiseen käskemällä saatiin nuo joukot lähtemään vahtipaikastaan. Mutta tuskin he olivat saapuneet keskusasemalle kun jo saapui sanoma, että toiset kaartin osastot ovat marssineet heidän sijaansa. Kuka tuon teki, kuka lähetti nuo uudet joukot sähkölennätinlaitokselle, on tuntematonta.

"Mutta sillä välin oli toinen apulainen Mannerstam lähettänyt automobililla lähetin hakemaan ylipäällikkö Kockia kotoaan, kun epäjärjestys keskusasemalla yltyi ja tuo puhe tykistön tulosta iltapimeässä pääsi yhä valtavammaksi saattaen levottomaksi mielet. Mutta tyhjin toimin palasi tuo lähetti. Kertoi olleensa Kockin kotona, mutta täällä oli ilmoitettu että Kock perheineen on lähtenyt asunnostaan. Heti selitettiin yhteen ääneen että Kock on livistänyt pakoon ja jättänyt koko Kansalliskaartin oman onnensa nojaan ja mitä tukalimpaan pulaan venäläisen tykistön ruuaksi. Samalla äärettömästä sekamelskasta vaativat herrat keskusasemalla että översti Gordie on kutsuttava heti sinne ja hänelle on annettava puolustuksen ylijohto. Heti saapuikin Gordie kaupungin valtuuston edustajain kanssa paikalle. Haapalainen selitti hänelle aseman saamainsa tietojen perustalla. Gordie oli taipuvainen ottamaan ylijohdon käsiinsä, jos koko kaarti asettuisi häntä ehdottomasti tottelemaan. Kockin apulainen Haapalainen selitti, että jos Gordie lupaa ajaa työväen vaatimuksia ja kaikelle kansalle antaa tästä tiedon, niin kyllä häntä tullaan seuraamaan. Tätä hän ei ollut kuitenkaan valmis antamaan. Samalla aukeni Haapalaisenkin silmät huomaamaan, että meillä Helsingissä ei ollakaan yksimielisiä, vaan että koko tuo ääretön sekamelska oli vartavasten pantu toimeen, jotta sen avulla Gordie joukkoineen saisi käsiinsä koko liikkeen johdon mielensä mukaan. Tämän tajuttuaan Haapalainen heti lähetti kutsumaan Kansallislakon keskuskomitean, joka saisi päättää asiasta. Tämä saapuikin tuossa tuokiossa ja samalla tuli paikalle ylipäällikkö, herra Kockikin. Kysyttäessä häneltä, onko hänen luonaan käynyt lähettejä, saatiin tietää, ettei lähettiläät hänen kotonaan olleet käyneetkään. He olivat siis suoraan valhetelleet. Nyt ei ollut enää epäilystä. Keskuskomitea piti Valtuusmiesten kanssa kokouksen, jossa päätettiin, että työväki luottaa ylipäällikköönsä, eikä Gordiella ole mitään tekemistä liikkeen johdossa. Näin oli tämä herrain suunnittelema valtiokaappaus torjuttu."

Tähän kertomukseen on minun ainoastaan lisääminen, etten minä puolestani usko, että mitään "vallankaappausta" olisi herrain puolelta tällä petollisella tavalla suunniteltu. On kyllä mahdollista, että jollakin taholla olisi innolla vastaanotettu huhua minun paostani, jolloin Gordien astuminen sijalleni olisi ollut itsestään selvä. Mutta että nämä tämmöiset huhut olisivat herrain puolelta mietityn suunnitelman aikeissa pantu vireille, sitä on minun vaikea ajatella. Moiset huhut ovat pikemminkin selitettävissä ainoastaan sen suuren hätääntymisen ja mielikuvituksen tavattoman herkistymisen tuotteeksi, jotka niinä hetkinä olivat valloilla.

Kuinka lieneekään, saapuivat keskusasemalle nyt herrat Norrmén, Gordie ja ehkäpä vielä joku kolmaskin, kutsuttuina sinne arvattavasti jonkun erehdyksen kautta, vastaanottamaan tointani. Samassa saapui myös herra Kurikka paikalle lausuen suuren kummastuksensa sen huhun johdosta, jonka oli minusta kuullut, eli että minä olisin luopunut toimestani. Ilmotin nyt jääväni paikoilleni siksi kunnes lakkokomitea, joka on minut toimeeni asettanut, toisin päättää. Silloin Kurikka kääntyi tulokkaiden puoleen selittäen, että koska tällä hetkellä ei kukaan muu nauti työväen luottamusta kuin kapteeni Kock, niin saa hän ilmottaa, ettei voi tulla kysymykseen mitään personamuutosta siinä asiassa. Muuten on minun vielä lisääminen, että herrain Kurikan ja Valppaan läsnäolo ja heidän maltillinen ja arvokas esiintymisensä mitä suurimmassa määrin helpotti minulle järjestyksen palauttamisen ja mielten rauhottamisen keskusasemalla.

Kun siis tästä onnettomasta sähköjutusta oli näin päästy selville, jäi yleisöön sittekin se luulo, että Helsingin pommitus oli yöllä alkava. Nähtävästi sitä luuloa piti vireillä osaltaan sekin seikka, että Tuusulassa majaileva tykkiväki sai vapaasti kulkea Helsinkiin ja kaikki puolustustoimet, yksin "sillan räjähdystäkin", meidän puolelta tarmokkaasti estettiin. Aseman ollessa jo kauan sitte selvänä kävi minun puheillani vielä monta henkilöä kehottamassa ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin pommituksen ehkäisemiseksi. Eräskin sanoi minulle seuraavat kovat sanat: "Kuinka teillä on otsaa istua levollisena täällä, kun sellainen vaara uhkaa kaupunkiamme!"

Vaikken mitenkään voinut uskoa pommituksen mahdollisuuteen, päätin kuitenkin siltä varalta että joku asianhaara olisi todella jotenkin jäänyt tietooni tulematta, lähteä kenraalikuvernöörin palatsiin. Otin ylioppilas Toikan kumppanikseni. Tässä sivumennen huomautettakoon, etten kertaakaan käynyt venäläisten viranomaisten luona ilman venäjän kielen taitavaa seuraajaa, joten kaikki puheeni ja toimenpiteeni näiden luona ovat päivän valossa ja todistettavissa. Kenraalikuvernöörin asunnolla meitä otti vastaan översti Lvovskij, joka kohta kysyi tahdommeko keskustella kenraalikuvernöörin itsensä kanssa. Tähän vastasin, etten mitenkään tahtonut vaivata ruhtinasta, jos översti luulee voivansa saattaa perille keskustelumme sisällyksen. Minulle oli tämmöinen keskustelutapa mukavampikin, koskapa arvelin mahdolliseksi, että minun, tämmöisen "laittomasti asetetun" järjestyksen valvojan ilmestyminen korkeimman-vallan edustajan puheille olisi saattanut suuressa määrin vaikeuttaa suorapuheista keskustelua hänen itsensä kanssa. Nyt aloin minä kautta rantain selitellä överstille aseman vaaran-alaisuutta, kun oli liikkeellä kaikenmoisia kiihottavia huhuja muka Venäjän uhkaavista hankkeista kaupungin asujamistoa vastaan. Pidin samalla tarpeellisena huomauttaa itse puolestani varmasti uskovani siihen, ettei venäläisten asema nykyhetkellä mitenkään ollut sellainen, että se olisi antanut aihetta pommituksen pelkoon, vaan että nuo huhut olivat ehkä saaneet alkunsa pahansuopain ihmisten suusta, jotka mahdollisesti tulisivat kalastamaan sameassa vedessä. Vielä mainitsin että jos venäläisen sotaväen puolelta ilman syytä ryhdyttäisiin tarpeettomiin ja julmiin toimenpiteisiin niin tuo sytyttäisi sellaisen liekin, ympäri koko Suomea, joka ei enää olisi mitenkään sammutettavissa. Esitykseeni översti heti vastasi voivansa antaa kunniasanansa pantiksi siitä, ettei ruhtinaalla, Suomen korkeimmalla sotilasvallan edustajalla, ollut vähintäkään aihetta agressiivisiin toimenpiteisiin muussa kuin siinä tapauksessa, että suomalaiset itse hyökkäisivät sotaväen kimppuun. Tämän ilmotuksen saatuani tein vielä muutamia kysymyksiä sen johdosta, että mahdollisesti saattaisi syntyä selkkauksia yksityisten sotilaspatrullien ja kaupungin väestön kesken, johon översti vastasi! "Olkaa aivan huoleti, ruhtinas käsittää mainiosti mikä kahakka on yksityistä laatua ja millä voidaan katsoa olevan suurempaa kantavuutta, jälkimäisellä ymmärretään ainoastaan sitä tapausta että venäläisen sotaväen kimppuun hyökätään järjestelmällisesti." "Herra översti siis", jatkoin minä, "vakuuttaa, ettei tulla panemaan mitään merkitystä, vaikkakin sellainen valitettava tapaus sattuisi, että esimerkiksi joku yksityinen sotamies tai joku siviili henkilö väkivaltaisella tavalla tulisi jossain kahakassa menettämään henkensä, seikka, joka tämmöisenä aikana, kun ihmiset sekä epäilevät että pelkäävät toisiansa, voi olettaa mahdolliseksi, koskapa yksityisiä murhia 'laillisinakin aikoina' — kuten herra överstille on tunnettu — saattaa tapahtua." Tietysti, tietysti, vakuutti översti Lvovskij ja lisäsi vieläkin, että hallituksen taholta ei tarvitse mitään pahaa odottaa. Sen jälkeen minä vielä pyysin, että jos mahdollista niin koetettaisiin välttää sotilasvahtien liikkumista kaupungilla, mikä mahdollisesti saattaisi aiheuttaa ikävyyksiä. Tähän pyyntöön suostuttiin asianomaisella taholla ilman mitään ehtoja, ja mainitsen minä tästä asiasta kumotakseni sen kaupungissa liikkuneen huhun että kenraalikuvernööri olisi muka tuon lupauksen antanut ehdolla että kansalliskaarti olisi itse astunut hänen henkivartijoikseen. Että todella kenraalikuvernöörin asunnon seutua eristimme, emmekä sen ympärillä oleville kaduille yleisöä päästäneet, niin se tapahtui kokonaan omasta alotteestamme ja yksinomaisessa tarkotuksessa estää edellisen illan tapahtumia uudistumasta, joissa noin 40 henkilöä ruhjoutui ja vikaantui. Myös oli tarkotuksemme estää yltiöpäiden jatkuvia yrityksiä vetää kenraalikuvernöörinkin asunnon katolta venäläinen lippu alas ja pystyttää sijalle suomalainen. Viimeiset sanani översti Lvovskille olivat: Jos niin on kuin herra översti sanoo — eikä minulla ole vähintäkään syytä sitä epäillä — niin voin minä puolestani tällä hetkellä vakuuttaa teille, ettei suomalaisten puolelta tule tapahtumaan mitään ankarampaa häiriötä. Tähän översti Lvovski sanoi liikutettuna: Te siis luulette todella voivanne sitä vakuuttaa? Minä vastasin: Olen asiasta varma, ellei vaan minun toimintaani tulla häiritsemään. Översti läksi nyt yläkertaan tekemään kenraalikuvernöörille selkoa keskustelustamme. Jonkun ajan kuluttua hän palasi kysymään oliko minulla mahdollisesti vielä jotain lisättävää, johon minä vastasin että olin sanottavani sanonut. Överstin koko olemuksesta näin, että se minkä hän oli luvannut oli todenteolla tarkotettu. Ja me läksimme tyytyväisinä pois.

Keskusasemalle ilmotin kohta muutamille läheisilleni keskustelun tuloksen ja sanoin että nyt olin saanut varmuutta siihen mitä oikeastaan kaiken aikaa olin varmaksi otaksunut. Kuinka todella olisin saattanut istua rauhallisena keskusasemalla odottamassa synnyinkaupunkini pommitusta; johon pelkkä ajatus siitä kauhun tuskasta, mikä sellaisissa tilaisuuksissa esimerkiksi synnytyskipuja kärsivät vaimot tai kuoleman kanssa kamppailevat ja yleensä tautivuoteella olevat ihmiset saavat kokea, ajatus siitä, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas räjähtävien pommien keskelle; ja pelkkä ajatuskin olisi pitänyt minua pöyristyttää ja herättää minussa levottomuutta. Jos olisin tämmöisiä hirmuja edes vähimmässä määrässä pitänyt mahdollisena, saattaako kukaan uskoa, että olisin voinut jäädä paikoilleni istumaan, edes lakko-komiteallekaan pelkoani ilmaisematta ja varottamatta?! Ei, vaan olisin minä kaiketi vaikka rukoilemalla rukoillut kaikkia niitä ihmisiä, joista onnettomuuden ehkäiseminen olisi riippunut, ryhtymään kaikkiin heille mahdollisiin toimiin. Kun en minä mitään tällaista tehnyt, vaan todella istuin rauhallisena paikallani, täytyi minulla tietysti olla hyvin varma vakuutus pommitus-huhujen perättömyydestä. Ja rauhallisuuteni ainoa tarkotus oli vaikuttaa rauhottavasti myös ympäristööni.