Lopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden Impivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä luontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi ihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä kivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti. »Mitähän tuostakin tulis,—hyvä kakkulakeppi», aatteli hän, iski kirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu kakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan; ja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä veljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä iskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero, jotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän. Mutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia kiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan kohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden. Vaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen kirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi Eeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin, hikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön Lauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen aina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan haukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.
JUHANI. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa, tietääkseen mistä hän on tullut.
TUOMAS. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina
Ilvesjärvelle.
JUHANI. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa, veikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika, kinttus. Tuossa!
TUOMAS. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo!
AAPO. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että Eeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero, hyvin!
TUOMAS. Kunnia Eerolle, kunnia korkea!
JUHANI. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo metsän pohjassa, äijä-parat.
TUOMAS. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi.
EERO. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas.
AAPO. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään.
TUOMAS. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte?
EERO. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät lurpassa, kadonneen lampaan jäljessä.
TUOMAS. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula
Rajamäen rykmentistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan
kestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla.
Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä.
EERO. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia laulustani.
Rajamäell' korkealla
Asuu pariskunta,
Harjoitellen virkaa viisi,
Ammattia monta.
Mikko, ukko viltti-hattu,
Kuoharina kulkee,
Usein pelimiehenäkin
Laattiata polkee.
Kantelee hän, kauppailee hän
Pikipalleroita,
Katsoo kaivot, sulkee veret,
Vallan kiltti noita.
Kaisa, akka nuuskanaama
Imeskelee sarvee,
Askarrellen saunanlöylyss',
Keskell' ämmäparvee.
Seuraa heitä poikaa viisi
Kaikiss' matkan vaaroiss',
Heikka, vanhin, ratsastellen,
Keppihepo haaroiss'.
Toinen poika, harjastukka,
Matti-nimen kantaa,
Maailma nimen »Mörökölli»
Veitikalle antaa.
Sitten tulee kaksoispari,
Nalliaista kaksi;
Nuorimpansa kutsuu Mikko
»Pikkutallukaksi».
Siinä ompi rykmänttimme
Lähtemässä reissuun;
Valmihina vankkurit jo
Tunkiolla seisoo.
Karsitaan nyt kulkemahan
Ylös, alas mäkii,
Kuohimahan, kuppaamahan,
Kauppailemaan pikii.
Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
Itse olla tykkää;
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään lykkää.
Kuormana on rattahilla
Kolme nalliaista,
Pikisäkki, sarvipussi.
Pientä kaikellaista.
Poika-nallit vankkureissa
Kirkkuu kitaa täyttä,
Kaisa heille huutaa, kiroo,
Mikko nyrkkins' näyttää.
Edelläpä konillansa
Heikka-poika kaahaa.
Mörökölli viimeisenä
Pullorattait' raahaa.
Tullaan viimein suureen kylään:
Portit räikkyy, paukkuu,
Lapset parkuin piiloon juoksee,
Koirat kiljuu, haukkuu.
Onpa Mikkoon monen Hallin
Syytä katsoo karsaast';
Uhattu on Mikon veitsell'
Lasta piimäpartaist'.
Siitä talon koirat reuhuu,
Siitä lasten kauhu,
Rykmäntti kun Rajamäen
Astuu sisään pauhull'.
Laattialla lentoo juoksee
Heikka orhins kanssa,
Mörökölli jyrittelee
Pullorattaillansa.
Nytpä aika potkauksen
Antaa orhi hurja:
Pirstaleiksi Köllin rattaat,
Möräämähän kurja.
Tuima Kaisa tunkiolta
Ruoskan hirveen tuopi,
Jolla Heikka-peijakasta
Ankarasti suomii.
Mutta tuolla kaksoispari
Kiskoo tukkanuottaa;
Heitä taasen vuorostansa
Kaisan hulja suoppaa.
Heikka voihkaa, Kölli mörää,
Rääkkyy nalliaiset,
Kaisa huutaa, lyöden jalkaans':
»Peikot, Mustalaiset!»
Voittaisipa kirku tämä
Kurjet Pohjan soilla,
Voittais juoppo-vaihettajat
Hevosmarkkinoilla.
JUHANI. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut kiekkoani visaista ja vahvaa.
TUOMAS. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi mielestäni lähelle tuota pientä närettä.—Päivää, Lauri! No miksi seisot tuossa noin äkeänä ja äänetönnä?
EERO. Mitä kuuluu metsästä, Lauri?
JUHANI. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se Myllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä.—Mutta Aapo, Aapo, sinä peijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä.
TIMO. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni.
JUHANI. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa…
»Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu…»
Siirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat käpäläsi vaarassa.—Kuuletko sinä? Pois tieltä.
»Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu,
Kultani ääni se kaukana kaikuu».
Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä mahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä. Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua.—Mutta soikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies!
EERO. Tässä on kalu.
TUOMAS. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin.
AAPO. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta.
JUHANI. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki.
TUOMAS. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan.
AAPO. Ohipa se humisee!
EERO. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin?
JUHANI. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä nahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa!— peeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisi paria vitsoja, verkkasen vekama!
TUOMAS. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas Rajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna savuaa?
EERO.
Mutta sana kulkemahan
Eipä ollut myöhä:
Tullut ompi Kuppa-Kaisa,
Hemmon sauna ryöhää.
Kohta ämmii sauna täysi
Joka ilmast' neljäst';
Maailmat kumoon juttelevat.
Sata sarvee seljäss'.
Kaisan huulet massahtelee,
Napsuttelee kirves,
Kreeta-muori Kaisan kynsiss',
Juttuu hampaat irviss'.
Mutta tuolla tarhan puoless',
Mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
Pikku-porsaat veisaa.
Miksi kyltät rähisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.
Hyvin Mikko kaikki teki,
Kaisa hyvin kaikki;
Sitten akka niinkuin ukko
Harjaisia naukkii.
Sitten taasen kulkemahan
Kohden kylää toista;
Mikko, aina lysti-poika,
Lähtömarssin soittaa.
Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
Itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään-lykkää.
Tuollapa jo retkeilevät
Uuden pellon alla,
Koirat heitä saattelevat
Kiivaall' haukkinalla.
Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,
Mörää Mörökölli,
Mikko koirii kivittelee,
Santa tiellä pöllyy.
Mutta viimein loppu tulee
Hirveest' pauhinasta,
Kotihin jo koirat käyvät
Joukkoo saattamasta.
Loppunut on lasten tuska,
Kurjain itkuhyrsky,
Koska ompi ohimennyt
Rajamäen myrsky.
Kerran viel' tok' rähinätä
Korppimäelt' kaikuu;
Ukon-ilma pakeneva
Taivaan reunall' raikkuu;
Niinpä hirmurykmäntistä
Laskettelin laulaa;
Aika ompi kastamahan
Lauluniekan kaulaa.
Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka. Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin, Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä, katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi, vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten, surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös muut veljet yölliseen lepoon.
Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.
JUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?
MÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.
JUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa, ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.
TIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin,
Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka
Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka
huudettiin: »Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä
Timoteeus!»
JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen.—Niin,
Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.
MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?
JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.
MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?
JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.
MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.
JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen,—joka oliskin oikean tomppelin kysymys—mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki.
MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos.
JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti.
MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!
JUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme meistä aattelee tähän aikaan?
MÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa.
JUHANI. Karasoo!
MÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.
JUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut.
MÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? »Komppania kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa». Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä tulee, ei enemmin.
JUHANI. Anna heidän tulla.
MÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta niinhän on piispamme toimittanut.
JUHANI. Hyvin kaikki!
MÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!
JUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran huomaan ja nimeen.
TUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta?
JUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita!
Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi!
AAPO. Epäilenpä kovin…
JUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa, mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi!
AAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu.
JUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi.
LAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.
AAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.
TUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko.
AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.
JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!
AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian aika lähestyy.
Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä härkä.
EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.
JUHANI. Syö itse!
TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.
SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän silmäni tuonne pataan.
TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!
JUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa! Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.
TIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.
JUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie!
Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se
tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh!
Aatokseni kipenä syttyy.
TIMO. Mimmoinen kipenä?
JUHANI. No, noh!
TIMO. Mimmoinen kipenä?
JUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!
TIMO. Oletko keksinyt keinon?
JUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja tuhansittain ympärillämme.
TIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?
JUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa. Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos Eerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin. Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.
TIMO. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo Mikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän, että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä kunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin viisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä. Muistakaamme se kanssa.
JUHANI. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä, ja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä rahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani?
AAPO. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman järkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin voimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla. Ja onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle!
JUHANI. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii.
AAPO. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti.
JUHANI. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme härkänsä?
AAPO. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot, männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille, joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen, tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme, puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden mutta koska huhdassamme seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä kolkkeilemme, no niinhän silloin työskentelemme kuin oikeassa talossa. Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.
TUOMAS. Sitä neuvoa kelpaa harkita.
JUHANI. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei hatsaleen ämmän pääkkösestä.
AAPO. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.
Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät, veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.
Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.
Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta, ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.
Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan asujamista jonkun muun.—Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa. Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet, koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat, kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä, jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät suuntansa.
Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas, hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.
Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan, kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohoittaen tulisesta leikistä.
Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.
KYMMENES LUKU
Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan.
Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi. Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta, noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto. Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun; sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon. Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.
Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin, ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet. Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.
Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean elävän. Tyytyväisenä lausui hän: »Jumalan kiitos että ketun sain!» mutta pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto: »Viertolan ruskea kissa ja saatana!» Niin hän huusi, viskasi kissan vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien viileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa pirtissä.
Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.—Mutta pirtissä jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin, ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä viipyivät Simeoni ja Eero.
Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia. Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika». Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin helmeilevää nestettä haarikasta.—Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä, juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana, lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä, riensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa.
Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa. Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea esiin.
Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin, ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: »suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan, sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan parane». Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa, kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.
Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä. Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä, mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja pimeä kuoleman yö?
Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena, viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla tavalla: »Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs pirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee, tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen, tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan, vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut? Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.—Kas kun hän nyt lähtee ulos raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki, poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä! Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu viikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon, kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu, karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena, vakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla, tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia taas; ja nytpä ukko »maistaa että pohja paistaa». Niin hartaasti naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran Härkämäen puukenkiin.—Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee temppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein peevelin tepposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa kalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh! hammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että pirtti roikkaa». Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta alas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat muutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun.
Mutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään. Tuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin koska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin, kolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän muristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista. Olipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista äijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen ympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus muutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi Juhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä, huudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka, kirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin täyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä yönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä ääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä pistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen etsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja eri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa se kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea, ilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta, koivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä parhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva.
Varhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli se piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos. Alkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli äärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja valtaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs Impivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit viivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin suuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi syyskuun aurinko.—Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä mäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja puolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa väsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän kummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa tilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin ukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen juurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan kuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi häneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä ainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia tuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä pirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös vuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa ankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta kidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei kuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa uudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen kerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi juhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä, lännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä.—Meni tuota taasen hetki, meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki Simeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä, joka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena takaisin heitä vastaan.
JUHANI. Simeoni veljemme!
TUOMAS. Kuinka on laitas?
TIMO. Tunnetkos minua?—Ei luotua sanaa.—Tunnetkos minua?
SIMEONI. Tunnen kyllä.
TIMO. Kukas minä olen?
SIMEONI. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis?
TIMO. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes.—Hätä ei ole vielä suurin suuri, pojat.
SIMEONI. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on hävityksen kauhistus.
AAPO. Miksi ennustat niin?
SIMEONI. Hän sanoi.
JUHANI. Kuka?
SIMEONI. Hän, hän, mun toverini matkalla.
EERO. Ja minäkö?
SIMEONI. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet! teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas.
JUHANI. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.
SIMEONI. Suurkiitos!—Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt hänen.
JUHANI. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?
SIMEONI. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!
AAPO. Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan väkevien ylellinen nautinto.
SIMEONI. Hänen olen totisesti nähnyt.
TIMO. Minkä muotoinen hän oli?
SIMEONI. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin siellä takana.
TIMO. Oliko hän suurikin?
SIMEONI. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; »ystävä» hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: »näetkös minun päätäni?» Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi »astuppas selkääni». Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: »ylöspäin mennään». Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!
TUOMAS. Tee se voimiesi mukaan.
JUHANI. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk'ei niinkuin vaatisi aineen ankaruus.
SIMEONI. Koettaa tahdon.—Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele». Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele». Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: »se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme». Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!
JUHANI. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa: käyskellä perkeleen kanssa kuussa?
SIMEONI. Ja nahkatornissa!
JUHANI. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?
TIMO. Saapasnahka-tornissa!
JUHANI. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut, niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?
SIMEONI. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemaan ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun.—Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.
JUHANI. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht'aikaa.
TIMO. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.
SIMEONI. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.
TIMO. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.
SIMEONI. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka karvainen se oli!
JUHANI. Voi meitä poika-parkoja, voi!
SIMEONI. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt
Lusifeeruksen. Se pyörii!
JUHANI. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!
SIMEONI. Rukoillaan kaikki yhdessä.—Minä olen nähnyt Lusifeeruksen karvaisen voiman!—Rukoillaan kaikki!
TIMO. NO, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?
JUHANI. Surkeatahan tämä on, ah, voi!
TIMO. Älä itke, Juhani.
JUHANI. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori, ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaaria.
LAURI. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla, käyskelin metsässä, haeskelin kalupuita talon tarpeeksi, näin minä ihmeellistä unta, ma'atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset, oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi? Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen miekallansa, huusi korkealla äänellä: »iijaa, iijaa!» ja kohta lähestyi peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.
JUHANI. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.
AAPO. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.
TUOMAS. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt, on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.
JUHANI. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?
TIMO. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.
SIMEONI. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!
TUOMAS. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten ma'ata.
SIMEONI. Niin, mitähän tuo tekis?
TIMO. Ei ole viinaa enään.
TUOMAS. Se on ero asiassa.
SIMEONI. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja vannon.
JUHANI. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!
TIMO. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä juoma-ainetta.
AAPO. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.
JUHANI. Onpa viina sinullekin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi, niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin toinen laki.—Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan kuin harakan-pesän.
SIMEONI. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.
JUHANI. Minä teen sen.
AAPO. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme kunniallisesti myydä?
JUHANI. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana, tullessani viimein Herran tuomiolle.—Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä nurin!
AAPO. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.
JUHANI. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan. Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies, muutoin meitä saatana leivoittaa.—Sudentarhaan, Timo!
Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla »Huutava-ääni», mutta, punakan-sinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.
SIMEONI. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.
TIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.
SIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.
JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme.