TEHTAHAN MERKKI.
Oottako kuullu jotta s'oon vain harva poika, jok'on tullu tähän mailmahan varustettuna selvällä tehtahan merkillä?
Mutta sellaanenki imes on ny tapahtunu täälä Vaasas, vaikka sitä pirethän kovasti salas. Em mäkää tietääsi koko asiasta mitää, jos ei se sama paarmuuska, jok'on sen itte nähäny, olsi kertonu ja kovasti vannottanu jotta:
— Muistakki pitää omana tiatonas, jottei se leviä ympäri mailmaa, ku s'oon sellaane kamala asia, vaikka nii tohtoriki sanoo, jotta kyllä se pia pois menöö.
On se niin kummalline ja oikee yliluannollinen asia, jottei sitä voi muuta ku imehrellä, kuinka kumminki varovaasen ihmisen pitääs olla, jottei tulsi mitää feiliä, niinku akat sanoo.
— Ja sitä se frouvaki oli kovasti peljänny — kertoo se paarmuuska. — S'oli menny täs kevättalvella Rauhankarun saunahan — sen miäs ku on oikee tispunentti — yhren tutun frouvan kans kylpömhän ja siitä se sai alkunsa.
Kun n'oli kylpönhet ja pessehet ittensä ja tulivat pukuhuaneheshe takaasi, niin se tispunentin frouv' oli aukaasnu sanomalehtehe käärityn pakettinsa ja ottanu purkkihit aluusvaattehet framille ja mithän olivat siinä jutellehet keskenänsä kun oli istahtanu penkille vähä huilaamhan ja vilvoottelemhan.
Hyvän aikaa praatasivat kaikenlaasta joutavaa niinku akat pruukaa, ku rupesivat sitte pukemhan.
Se tisputentin frouva nousi ylhä ja rupes palajamhan vehrojansa, ku yht'äkkiää se toine frouva präiskähti sellaasehe nauruhu jott aiva se kiakkarootti yhres mykkyräs siinä penkillä ja oli tukehtua.
— Mitä sä naurat? — kysyy tisputentin frouva ja meinas oikee suuttua.
— Oi voi — voihkii se toine — kuinka hassua! Käänny, että mä lujen, mitä siäl'on —
— Mitä sä puhut? — —
— Käänny, käänny —
— Hyi sua, et saa peljättää mua. Se on vaarallista! — — Mitä se on?
— No käänny ny — — ha ha ha! Siin'on selvästi ja suurella präntillä: Singer C:o.
— Mitä sä höpsit? Mihnä?
— Ha ha ha! Sin'oot istunu tuan sanomalehren päällä ja siit'on tarttunu ilmootus. — — Selvästi Singer C:o!
— Hyi ku mä säikährin! — huakaasi se tisputentin frouva ja kyllä se säikähtiki.
Se meni heti takaasi pesuhuaneheshe ja hyvän aikaa sai pestä ennenkö se lähti pois.
Sellaane se oli se asia, ei se sen kummee ollu. Mutta se vaivas sitä tisputentin frouvaa nii, jotta aina se sitä vai ajatteli ja pelkäs jotta:
— Ku ei vai tulsi mitää merkkiä.
Yätä päivää kummitteli sen silmis Singer Compani ja välistä ku se istuu, nii oikee poltti.
Täs joulun alaasviikolla yhtenä iltana oli sitte tullu, pohjoosesta päi lentään kauhian pitkäjalkaane ja hoikkakinttuune kurkilintu, jok'oli tuanu noukasnansa piänen kapalovauvan sille tisputentin frouvalle ja sanonu jotta se saa sen vauvan oikee ikiomaksi.
Ja sillä kurjella oli ollu toinenkin pikkuvauva noukas, — nii ainaki sanoo paarmuuska, jok'oli itte nähny — mutta sitä s'ei ollu antanu tispunentin frouvalle, vaikka s'olis ottanu senkin.
Kurki oli vai sanonu jotta:
— Joskus toisti!
Kun paarmuuska sitte oli pärvöttäny sen trasumosselon, jonka kurki oli tuanu ja kattonu, minkälaane vauva siäl'on, niin siel'oliki pikkuune poika, niin siävä ja nätti ja ymmyrvääsmuatoone, jotta se ny vasta oliki nätti.
Nenäki oli ku rusina!
Ja toises pääs oli ollu sinisellä präntillä jotta:
— Singer C:o!
SE ELÄÄ VIÄLÄ!
— Oottako kuullu jotta siit on ny justhinsa kolmekymmentäseittemän vuatta sitte ku Mettälän kylän Juurikorven-Heikki-isännän taloos pirettihin se yhtehööne kyläkokous Vääräjojen perkooasiasta, jot oli jo kauan ainoottu, eik ollu ennen parahillensa tullu. Se Vääräjoki ku on nii kiamuraane ja kivine, jotta kevääsin ja useen muutoonkin tukkeentuu verenjuaksu ja silloo nousoo tulva viljelysmaille ja viää siämenet, orahat ja tyyrihillä rahalla ostetut apulannakki mennesnänsä.
Tätä surkiaa asiaa n'oli Mettälän kylän isännät ny kokoontunhet yhres tuumaamahan jotta:
— Mitäs täs olis tehtävä ja pitääskö koittaa kääntyä korkian kruunun pualehen, ku se kuulemma avustaa ja ittekki hommaa joenperkoostöitä, n'ottei taloonpoikaan, jos hyvin sattuu, tarvitte ku vai vähällä ottaa kustannuksihi osaa.
Sellaane oli hianoone tiato jo siihen aikhan Mettälän kylän isännillä ja ne päätti koittaa, onko siinä puhees perää.
Ja nii tekivät päätöksen, jotta kylän yhtehöösellä kustannuksella lähretethän kolme miästä eväsmyätä oikee läänin pääkaupunkihi ottamhan siitä asiasta selkua.
Lähetystölle palvattihin lamphanreittä, tehtihin varileipää, panthin voita askihi ja kessuja massihi. Kontti seljäs, iloone piippukänä hampahis lähti ne kolme Mettälän uskottua miästä tärkiälle asialle kaupunkihin, suurten herraan puheelle.
Jalkapatikas tallusteltihin neljättäkymmentä virstaa, ennenku tultihin rautatiän vartehen ja nähtihin sekin imes, jotta maa oli raurootettu ja sitä pitkin kulki pyärien päällä kokonaasia tuparatia, john'oli oikee klasit seinis.
Henki kurkus äijät kömpiivät vaunuhu ja nii olivat peloosnansa, jotta laattialla istuuvat ja pitelivät lujasti penkin jaloosta kiinni. Aiva olivat pökerryksis ku kaupunkihi tultihin.
Siälä ne sitte ettiivät ja kyselivät vastahantulijoolta sitä korkiaa konttuuria, johna niitä jojen perkooasioota hoirethan ja löytivät ku löytiväkki viimmee suuren taloon, johna se hosrmestari piti kortteeria.
Kontti seljäs ja lakki kouras viäthin isännät sen korkian virkaherran ethen, jok'oli vanha krätyyne ruattalaane äijä.
Miähet kakistelivat kurkkuansa jotta:
— Korkiaasti kunniootettava esivalta, laki ja oikeus, me oomma tullu tänne yhtehöösestä päätöksestä, jotta meirän Vääräjoki pitääs oikaasta —.
— Mite sine tomppeli sano? — karjuu se korkia virkaherra, sillä siihen aikhan olivat virkamiähet täs maas rutiruattalaasia, eikä niiren trengänny ymmärtää suamen sanaa, vaikk' olisivat tainnehekki.
— Puhu sine rootti!
Isäntään pöksyt tutaji, niin karmia ääni ja tyly kattinta sillä herralla oli.
Kun Mettälän kylän isännät eivät ollehet elääsnänsä ruattinsanaa ennen kuullehekkaa, nii pääsi yhreltä jotta:
— Ku ei me taira…
Silloo hirmustuu se vanha virkaherra n'otta se aiva vapaji, viittas ovesta pihalle jotta:
— Ulos teeltä sellane tomppeli!
Isännät olivat nii säikähröksis, jottei ne ittekkää tiännehet kuinka n'olivat pihalle tullehet, mutta kontit ja lakit tuli heti peräs.
Sen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä sanovat jotta:
— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin vihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo paiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune ja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii…
Siihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä seittemän vuatta sitten.
Mutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos Mettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku naapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän isännät tuumasivat jotta:
— Eikhän s'oon jo kuallu —?
Ja päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.
Samat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.
Nyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai niinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja löytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas taloos.
Astoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.
Mutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii n'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.
Kääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat suaraa asemalle.
Vasta kotia päästyä haikaasivat jotta:
— Se elää viälä!
KUKOOT TAPPELI.
Kyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas olla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa tulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja elämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja toisen tukkahan tarraamine.
Mutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan kuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva itteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen tutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö syrämmellekki hyvää.
Jos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän färiä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen elämän tuntua.
— Ja saipa se toinenki!
Se se on parasta piaasteria syrämmelle!
Niin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti iloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee syrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä, siinä elämä ja ilo.
Totisesti, ku mä tätä asiaa ajattelen, nii vereni kuumentuu, käsivarteni kouristuu ja sormia syyttää! Kun sais faartata jonkin niskaha ja riapoottaa sitä ku kananraatua — — Min'en ookkaa saanu pitkähän aikaha tapella ja siitä se vissihin johtuu, ku mä pakkaan lihoomahan ja tylsistymähän. — — Mhy' täs pitää koittaa olla fiiniä, ja kulkia kraki kaulas, jotta ihmisestä tuloo aiva nukkoo…
Tuata, tuata, se se on oikia järjestys luamakunnas, niin elukkaan ku ihmistenkin joukos jotta, ku on hyvä olla nii:
— Kukkukiikaa!
Ja ku toisen kukoon näköö, nii:
— Huskii!
Niin se oli Nurmooski ennen.
Siälä tuli kerraasti toiskan kukkoo korko-oloohi ja lähti mahtavaa marssimhan krannin tunkiolle, vaikka se hyvin tiäsi, jottei sen passaa mennä sinne kiakumhan.
Mutta meni vai!
Korkiasti ja komjasti jalkojansa nosteli ja nii pää ja kaula ylpiällä sangalla jotta se ny vasta oliki prötevää ja mahtavaa.
Näki kyllä, jotta krannin kukkoo nosti päänsä ylhä, ku kepinnenähän lykkääs, ja katteli ku silanrenkahilla. Mutta marssii vai, vaikka tiäsi mitä tuleman pitää!
Kaikista korkiimmalle nyppylälle astoo ja siitä otti ja kiskaasi oikee vattan pohjasta tulemhan nii pitkän ja komjan kukkukiikan n'otta kyykkyä piti äijäparaan vähä syvhän ennenku sai sen viimmeeseen kiakuran kurkustansa pihalle.
Mutta kyllä se sitte kans oli eri komja kiakaasu ja nii kauas kuuluu, n'otta joka taloos jäi kylän kanoolta jyvä suuhu. Pää vääräs kuuntelivat.
Ja vaikka se toiskan kukkoo hyvi näki ku se toisella silmällä kattoo, jotta nyt se krannin kukkoo tuloo n'otta suhajaa kaula pitkällä, nii eikös vai meinannukki kiakaasta viälä toisenkin kerran. Mutta kyllä se jäi vai meinoohi ku Yllin-Jussin yskährös, ku samas tömähti töine niskaha niinku kertapussill' olis huitaastu n'otta koko tunkio tomahti.
Ja sitte se aikoo se plokkoo! Noukat yhres ylhä ja alha ja siipispankoolla senkunkerkes! Välistä panivat noukkansa niin alaha, n'otta aiva maaha kiinni ja heltat kuraha ja taas nostivat nii korkialle, jotta varpahat maasta ja hyppiä piti.
Ja annas pehkana, jos ei töine keriinnykkää hyppimhän samas tahris, nii pääsi päälle, iski niskasta kiinni ja riapootti ympärinsä n'otta höyhenet pöläji. Eikä siinä silloo toisen koivet enää yhtää pryhrännehet. Ei muuta ku maata alla ja huitoja vastahan senku kerkes.
Nii tappelivat kukoot verispäin ja olivat aiva karvoottomia kurkeloosia molemmat, ku toiskan isäntä kerkes häthän jotta:
— Vai sä raakkulhen lekhorni täälä meirän maatiaaskukkoja tualla lailla plokkaat, jotta aiva henkiä haukkoo!
Nii ähkääsi toiskan isäntä ja kalahutti kalikalla päähän sitä krannin kukkoja, — n'otta henki pois ja heti paikalla!
— Vai sinä täällä meirän kukkoja pänttäät! — kuuluu samas kauhia ääni tunkion toiselta lairalta, ku siältä tulla paasootti krannin isäntä itte vihansinisenä sähisten nyrkit pystys, eikä muuta ku korvista kiinni ja tunkioho n'otta koko mailma heiluu ja tunkio täräji.
Siinä alkas uusi huhtomine, sellaane juntturoomine, ähkymine, puhkumine ja pengastus n'otta knapit ja housunfankut vai pritkuu ja prätkyy. Eikä siinä yhtää kattottu, ku lyärä läiskittihin vai toistansa ummessasilmin vastapläsiä ja ympärikorvia ja revittihin ja nyjittihin ja pukittihin n'otta toisin aijoon n'oli aiva päästä sekaasi ja pakkasivat huitoomhan tyhjää ilmaaki.
Ja ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän, n'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli aina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat kurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa. Ja ähyyttihin.
Hyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä kantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone ja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi, rastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri. Kovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee lystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.
Niin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat, tulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:
— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla aiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on revenny aiva juuria myäri…
Silloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja kylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.
Ja kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:
— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!
Mutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä myäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.
Akat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni niitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa tukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii ryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.
N'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa sanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät meinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta, n'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.
Kattelivat suu auki ja kyselivät jotta:
— Kumpi se nuasta on meirän isä, ku n'oon niin saman näköösiä, jottei silmiäkää eroota?
Jokiranthan piti taluttaa, pestä ja liottaa vähä mones veres ennenkö tunnettihin.
* * * * *
N'otta sama sisu se luamakunnas jyllää nii ihmisis ku elukooski, jos n'oon tervestä ja oikiaa laija. Miäs s'oon kukkoo ku se siksi tuloo, ja oikia miäs se vasta kukkoo onki.
JUPIAASEN KUALEMANLOUKKU.
Mull' olis yks nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin poliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvän ystäväni Eljas Jupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.
Niinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen kuulunsa rautatiän ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan n.s. Vöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanothan täälä monestakin syystä »Kualcmanloukuksi».
Eljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki krutus ja olkia seljäs, niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä putkas.
Epätoivoosena se seliitti jotta:
— Täs mä ny taas oon niinkus näjet…
— No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?
— Putkas tiätysti! — huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä — Kyllä s'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina mä tartun siinä kiinni.
— Kuinka nii?
— No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku, josta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää yrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla min'en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti ja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny. Kun sitte tuliin Kualemanloukulle, nii siinä seisoo taas vahris se sama maaltatullu poliisi, joka heti niskahan jotta siitä tuata nuan jollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me vöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas…
— Jaa, kuinkhan tua olis oikee…
— Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siinä killerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa pitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä seisoo — manas Jupiaane. — Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe laihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei viitti yhtää kävellä. — Pansit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari käskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä sittekki nurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii silloo livahtais ku koira veräjästä…
RAUTAKANKI.
Kauan se kesti ennenku lunta saathin tänä talvena. Ihmiset pakkas tulhon jo nii krätyysiksi ja kiukkuusiksi n’ottei kärsinehet paljo puhuakaa, ku kaikki tarvestyät jäi tekemätä, puut mettähän ja heinät latoohi. Lehmät huutivat navetas kurkku suarana suuhunpantavaa ja tuvas meiskas emäntä jotta:
— Millä mä täs pärnöötä keitän ja ruakaa laitan, ku ei oo puita paran ala? — Kaikki riskut ja purut on puularosta poltettu. Samoon kenkärajat kokilta ja ne lavittarauskat ja se isävainaas vanha kaljatynnöriki on menny saman tiän tornin kautta taivahalle. Ei siit'ollukkaa enää muuta ku kimmet jälellä. — Jaa, oli siitä näimäs viälä tappiki tallella ja sillä mä keitinki tänä aamuna kaffit — —
Isännät on kiärtäny kartanolla, repinhet airaksia, särkenhet vanhat kärrynlavansa ja kivirekensäkki polttopuuksi. Monet on joutunhet antamahan takanpeshän koivuuset väärät värkkipuunsakki, jota n'oon säästänhet katonrajas sata vuatta ja meinannehet tehrä oikee kahrenhengen lullulavittan taloohi.
Kyllä s’oon ollu nii kamalaa talvia, jottei s’oo kuin makaa, jos ihmiset on pakannu tulla oikee riivooksihi, ku hiataaki olis pitäny ajaa tiäosalle, eik’oo reki luistanu, vaikk’olis ollu kuinka hyvi raurootettu.
Joka aamu on isäntä noussu jo neljältä ylhä ja käyny portahilla kattomas, jotta eikö jo oo lunta tullu, ja aina vai on pitäny konttia takaasi emännän seljän taa ja huakaasta jotta:
— Kyllä s’oon kauhiaa, ku mailina on aiva kuralla ja helmikuu on jo pualivälis — — —
Mutta yhtenä aamuna sitte tuliki isäntä vähä äkkiä takaasi jotta:
— Nousekkos Maija joutua ylhä laittamhan kaffeeta ja ruakaa väjelle — nyt on tulin luuta!
Ja sitte takaasi tuphan jotta:
— Hoi Nikolai ja Kalle siälä ylisängys, älkää enää hornakko, joutua ylhä panhon hevoosia aseehi, nyt lährethänki mettähän koko taloon väjellä!
Siinä tuliki eri pouket ja samallaasta s’oli joka taloos n’otta ovet paukkuu ja aisakellot heläji. Tiät oli mustana hevoosia joka taholle. Puita ja heiniä ajettihin n’otta hevoosen hännät soittuu ku fiulun kiälet.
Ja sitä menua s’oon sitte piisannu lumi ja kiirus, n’ottei nyt oo enää häränpalaa, ku sais vai viälä hiatakuarmat tiälle.
Siälä hiataplasilla sitä ny onki kuhinaa. Satoja miähiä kaivaa ja kavertaa monttua, survoo hiataa rautakangilla irti ja menöövät ku myyrät maan ala, josta kuarma toisensa perhän lähtöö liikkeelle.
Pakkaa siinä tulemhan, ku kiirus on, vähä kahinootaki jotta:
— Mitä sulla mun kruuvasnani on tekemistä? Eikä tämä teiränkyläästen hiatapaikkaa ookkaa, jotta pysy vähä kaukempana, elikkä mottaan tualla lapiolla n’ott’ oot päätäs lyhee ku kotias tuut.
Mutta niin kiirus siin’on jottei kerkiä paljo lyämhänkää, ku vai sais pian kuarmansa täythön ja lisää hakemhn.
— Ja sitte ku ne ripottaa nua toiset tuata hiataa viälä tiällekki, jottei tahro reki luistaakkaa. Siinäki pitää manata tullen mennen.
Ja ku pakkaa kamppehekki menhön siinä kiiruhus sekaasinsa, niinku Vääränloukon isäntään täs menhellä viikolla. N’oli kans hiki hatus punnastanhet yhtehööses hiatakruuvas ja mitäs ollakkaa, nii hairasivat samhan rautakankhen kiinni ja rupesivat hokohon jotta:
— Täm’on mun!
— Ei ku mun se on!
— Ei ookkaa!
— Oo-ompas!
— Älä yhtää siinä! — Päästä irti vai ja vähä äkkiä!
— No kyllähän mä rautakankeni tunnen. Mitä sä sitä omit, ei s’oo sun, äääh — — —
— Hulluhan sä oot, äääh — — —
— Itte sä hullu oot, äääh — — ähisivät äijät silmät tapilla ja kinnasivat niskat kryhys ja irvillä kampahin kummastaki päästä.
Eikä se kumma oilukkaa, jotta siinä erehrys tuli ku s’oli nii justhin samallaane, se rautakanki.
Siinä tuli kauhia kissinhännän veto, ähkymine ja puhkumine, eikä kumpikaa tohtinu käsihinsä sylkiä, jottei vai pääsisi irti ku pakkas muutoonki käret luistamhan.
Mutta se toine, joka veti siloosesta päästä, rupes tuntemhan, jotta nyt se luistaa, ku se rautakanki on sellaane poika, jottei se perttana venykkää. Nii veti toiselta läpi käsien kangen, jotta pyllyllensä plyssähti. Mutta siinä samas lenti toinenki kanttui kankinensa ja justhin siinä se onnettomuus tuliki, ku se löi takaraivansa jukopuuhu aiva pökerryksihi.
Eikä se meininki nii ollu, mutta ku se rautakanki oli nii samallaane, jotta kumpiki luuli sitä omaksensa. Siinä se sekaannus tuli ja kuhmu toiselle päähän, niinku usee elämäs sattuu, ku kiirus on eikä yhtää kattota, mistä nyjithän, vaikka kaatuus koko sänkyrati niskaha.
Lopuksi se löytyy se toine rautakankiki sen kuhmupäämiähen lootikon pohjalta, n'ottei siinä sitte enää niitää ollu.
Muuta ku se kuhmu sen toisen pääs.
KAUHAVAN HULLUPOIKA.
Se Kauhavan hullupoika vasta tulemukset teki Lapualla sinä samana lauantaina, ku se Pökän juttu oli käräjis esillä. Sekootti pualen Lapuaa aiva mullinmallin n'otta ihmiset luulivat jo itte häntäheikin rikuneeraavan.
S'oli se poika päässy kotuansa karkaamahan ja lähteny kans Lapuan toripäiville. Kulki siälä noukkapystys syynäämäs lampahan reisiä, kyselemäs hintoja, tinkii ja moittii tavaroota huoanooksi ja tyyrihiksi niinku viisahat ihmiset ainaki ja trossas jotta:
— Vartion puarista saa paljo halvemmalla!
Torikauppiahat sähäjivät kiukuusnansa jotta:
— Mee sinne sitte ostamhan, mitäs täälä kyselet!
— Se on mun asiani, mistä mä ostan — mahtavootti vai hullupoika ja nosteli noukkaansa ku ainaki rahamiähet.
Ku aikansa katteli, nii viimmee hairas yhren villapakan vähä siävästi takkinsa ala ja lähti kävelemhän meijärille päi muina miähinä. Eikä yhtää torikauppias huamannu. N'otta halvalla se poika pairan sai. Ei se ollukkaa nii hotales ku Kaapoon-Kustaa, joka varasti oman takkinsa ja akallensa ihasteli jotta: taas tuli töskää!
Torilta se lähti meijäriä kattelemhan ja nii tarkasti kattooki joka nurkan n'otta meijärin isännööttijän köökin kaapista löyti kaks komjaa limppua, jokka pisti kainalohonsa. Eikä yhtää hätäälly. Meni viälä konhenkäyttäjän kans juttelemhan ja kyselemhän, mitä sill'on palkkaa kuus.
Siltä konhenkäyttäjältä se kuuliki, jotta kirkoski oltihin kesken lauantakikiiruhia.
— Hyvästi ny vai, pitääpä tästä lähtiä kuulemhan minkälaane se teirän uusi prouvaasti on.
Se meni kirkkohon niinku suuret herrat. Ei siältä tavallisen kansan ovesta, ku suaraa sakastihi tiätysti. Istuu ja kuunteli siälä hetken aikaa, mutta tuumas sitte jotta:
— Mitäs mä täälä oikiastansa teenkään, kun on viälä paljo muitaki asioota toimittamata. — — Kah, tuaspa on komja paaseerikeppi, justhin mulle passeli — havaatti poika ja otti Kareksen kepin sakaastin nurkasta. — Yhtehööstähän s'oon uskovaasten tavara…
Koetteli sitä prouvaastin keppiä ja meinas jo lähtiä ku samas äkkäski siinä pöyrällä Pikkusaaren-Eelin komjan nahkaasen käsilaukun, johna sill'on Kenoveevan ja monen muun Eevan liikuttavat elämäntarinat postillaan joukos.
— No tämäpä ny vasta passaa ku laukkuki — tykkäs hullupoika ja pisti kainalohonsa.
Nii tuli sakaastista Kareksen paaseerikeppiä heilutellen ja Pikkusaaren kirjalaukku kainalos, n'otta s'oli oikee täysi herra kaiken pualesta ku takin alla pullotti ne limput ja villapaita.
Se pasteeras mahtavaa maantiällä ja kaikki vastahantulevat akat niiasivat vähä syvähän, tihrustivat silmänsä ja supajivat itteksensä jotta:
— Onkhan tua ny se meirän uusi prouvaasti, ku emm'oo nähnykkää…
Lahrensuan keulan alla se hullupoika havaatti Eskoolan isännän hevoosen seisovan aiva jouten. Se rupes tykkäämhän, jotta hän on jo kyllä komistunu Lapuan reissulla ja jahkaasi jotta:
— Mitäs mä täs tällääne isoo herra rupiaasin Kauhavalle jalkaasin patikoomhan? Aivahan ihmiset kattoosivat silmät päästänsä mun perähäni. Mä otan ja laihnaan tuata hevoosta.
Ja otti kans ja lähti ajelemhan Ala-Nurmoohi päi kovasti korkiaatte kattellen. — Mutta siinä kansakoulun kohralla sen piskahti miälehen jotta jos käyys kattomas kuinka opettaja voii.
Ajoo pihaan, sitoo hevoosen renkahasehe, pani fällyt selkähänki ja asteli sitte opettajan köökin pualelle. Opettaja kyllä klasista näki jotta jokin isäntä siältä ny tuli ja kakarat vahtas aiva suu auki, muttei passannu tuntia ennen aikoja lopettaa.
— Kuka tiätää vaikk'olis johtokunnan jäsen — ajatteli opettaja.
Ku se hullupoik oli aikasa orotellu opettajaa, eikä sitä ruvennu kuulumhan, nii rupes ihmehtelemhän jotta:
— Mikä täälä oikee haisoo nii kovasti hyvältä? — Taitaa olla lihoja justhin paistumas…
Se katteli hellanuunihi, siäl'ei ollu. Mutta ruakasenkis oli kokonaane lehmänlapa. Sen se pisti kainalohonsa ja tykkäs jotta:
— Mä tuun joskus toiste opettajaa helssaamhan, ku sillä näyttää olevan kovasti kiirusta.
Astuskeli hevosensa tyä, heitti lehmänreiren rekhen ja lähti jatkamhan matkaa kotia Kauhavalle.
Mutta siälä kirkoll oli Eskoolan emäntä nostanu aika melun ku sen koppa ja koko hevoone oli karonnu, eikä isännästäkää ollu mitää tiatua.
Ja Pikkusaari se vasta haikaasi ku sakaastihi tuli jotta:
— Mi-mi-mihkä mun käsilaukkuni herra prouvaasti on tuasta pöyrältä karonnu? — Siäl'oli Kenoveeva ja — tuahon panin, ja nyt sit'ei oo mihnää!!?
Ja Kareski imehteli jotta:
— Kuka minun kävelykeppini on vieny? — Tuonne nurkkaan sen panin —.
— Tääl'on käyty!! — kiljaasi Pikkusaari ja lähti vähä vinkiää suaraa
Kunnantaloolle kyselemhän jotta:
— Oottako nähny mun käsilaukkuani?
— Sitäkö kirjalaukkuako?
— Sitä justihin!! — hätääli Pikkusaari.
— Oommehan me sen monaasti nähnehet joka miäs. Kukas ei sun laukkuas tuntisi?
— S'oon kuulkaa ny varaastettu oikee kirkon sakastista! Ja Kareksen keppi on viäty…
Siihe tuli jo Eskoolan emäntäki ettimhän isäntäänsä ja koppaansa jotta:
— Hevoonenki on karonnu!
— No mä tykkäsin, jotta sillä Eskoolan hevoosella tuli ajaan jokin herrammoonen miäs tuala Ala-Nurmon tiällä mua vastahan ku mä äsköön tulin — rupes yks isäntä sanomhan.
Silloo soitettihin heti faltesmannille, ja se pani poliisit kallihin ja tiatua levitettihin ympäri koko emäseurakuntaa.
Kellojalla Matti-Koivulahren taloon kohralla se saatihinki sitte kiinni ja tuatihin takaasi kirkolle oikee eri hamppua. Limput ja lihanpalat, Kareksen keppi ja Pikkusaaren laukku saatihin takaasi samoonku Eskoolan hevoone.
Faltesmanni kuulusteli ankarasti poikaa ja poliisit toristivat lujaa.
Mutta se Kauhavan poika tykkäs vai jotta:
— Mä meinasin lähtiä kotia Kauhavalle ku on nii kaunis ilmaki täällä
Lapualla ja halpaa tavaraa n'otta tänne kannattaa tulla toistekki…
Mitäs sille miälettömälle teki? Piti soittaa Kauhavalle jotta:
— Tulkaa hakemhan tämä pois! Se sotkoo kaikkien ihmisten asiat aiva pirinpärin ja viä köyhiltä opettajilta lihanpalat suusta…
Aamulla tuliki sitte velii hakemhan ja kovasti nuhteli, jotteihän se sellaane passaa. Vei asemalle ja käski istua penkillä korjasti sen aikaa ku hän ostaa piletit.
Se hullupoika istuuki ja orotti hyvän aikaa, mutta ku sitä rahaa räknättihin nii kauan, nii lähti pihalle vilvoottelemhan ja huamas siinä Poutun paapan hevoosen ja pitkäloimiset fällyt.
— Tiärä tuata, kuinka kauan täs saa tuata veliimiästä orottaakki ennenku se piletin saa ja kuka tiätää, koska se junakaa tuloo — tykkäs poika itteksensä, istuu lohnahan ja lähti ajelemhan. — Se pilettiki maksaa rahaa, ja raha on ny tyyristä…
Annalan kylän vainiolla tuli sitä vastahan toinen pössöö, se Hanttales-Leena hömpöttään. Flikkaihmine ku oli, nii se Kauhavan hullupoika nosti komjasti lakkia ja kysyy rennosti jotta:
— Eikös neiti lähtisi vähä ajelemhan?
Leena katteli esti vähä sekaasena, mutta ajatteli sitte jotta:
— Jokhan ny viimmeeki tärppäs!
Niias ja nytkytteli kauan aikaa ja taisi se vähä vetää suuta mukavalle messingille jotta:
— Se on ny aiva liikaa…
Kovasti tarkasti peitteli Kauhavan poika neitiänsä Poutun emännän loimivillaasihi fällyyhi ja itte istuu viärehe. Mitä ne siinä juttelivat, sit'ei kukaan kuullu, mutta mukavaa se oli koska hevooneki pakkas kääntämhän päätä ja höristelemhän.
Ja Leenan oli nii posket punaaset ku omena ja sen poijan silmät lipajivat kovasti jotta:
— Täm on sitte vasta hyvä hevoone!
Nii mentihin ja aurinko paistoo. Mutta siinä Poutun tiähaaras hevoone kääntyyki vähä vinkiää omalle pihalle ja toi sen nuaren parin tallin ethen jotta tärähti.
Emäntä juaksi kovasti höllöösillänsä pihalle, ku isäntä tuloo ny valtiopäiviltä kotia, mutta aiva s'oli piaksuultansa purota, ku lohnas istuu kaks tuntematoonta pössöjä, jokka kattelivat vai toisiansa silmihi ja suloosesti hymyylivät.
Kauan haukkooli Poutun emäntä ilmaa, mutta käski sitte trengin mennä riisumhan hevoone aseesta ja nostamhan ne hömppänät prunninkannelle istumhan.
Hetken istuuvat siinä, mutta sitte muistiki se hullupoika jotta:
— Ei, kyllä mun pitää ny lähtiä kotia jo tästä, hyvästi ny vai.
Ja nii lähti Poutun pihasta painelemhan Kauhavaa kohri.
Vissihin on perille tullu, kosk'ei oo mitää kuulunu.
HALLITUSHOITO ERESTÄ JA TAKAA.
N'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun, jota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää vähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma oikiastansa on.
Kattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta este me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta ja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja hasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte joura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.
Valtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa toistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne viärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän eri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät juhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja. Friipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.
Tiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin tulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.
Ku yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:
— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset havertamhan koivista ja takinhännästä jotta:
— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei sull'oo »kansan» kannatusta.
Niin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri koittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:
— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs…
Mutta ei! Pois vai kakistavat.
Luulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!
Uloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria keskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset: Hallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys ja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.
Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat, nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!
Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa tuhannenmmooses takus!
Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.
Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa nykiä eikä repiä.
Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti, kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.
Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei »hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle» elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe» jne., — niinku ny taas on käyny.
Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula», ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla saara ketää siihe souvihi.
Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:
— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt' on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien nenäs…
— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä kruusooksia takinkaulukses.
Mutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.
Istuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka saivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton Lahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on saanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua, samalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja tarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.
Tasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää otti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken aikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä eläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru jotta:
— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä äkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä…
Niin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta, hyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.
No, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku päästää irti ja jättää siihe koko homma.
— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.
Ja nii tuli maahan taas hallituspula…
ALIOKETTU.
Että taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on eteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku oikee kirjanjälkhen sanothan.
No nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon hyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo akkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa sitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.
Tämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee erinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran ja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira sitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon yhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa meinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen kimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.
No nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä piittaakkaa.
Mutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat kotkotuksensa.
Sitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina välhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla tiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli täynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli tullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu sen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja häntä suarana ku keppi!
Tiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin patansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se sen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa ennenkö sai kiljaastuksi jotta:
— Herrinjee, nyt se meni!
Sinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se tormootti perhän huutaan jotta:
— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän! — — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa, juaskaa ethen!
Isännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka sitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä käsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni sen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:
— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!
Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille, sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun perhän.
Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat. Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.
Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.
Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.
Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.
Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:
— Tuus tänne rakkari!
Ja kettu tuli!
Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan ja huuthon jotta:
— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset sentähre auttakaa!
Kettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta kauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja kettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.
Ja siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!
Se huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja pyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs sisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.
Viimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu niin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.
— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne tykkäsivät vai jotta:
— No, ny s'oon pussis kettu!
Ne piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.
Siinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta kiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.
Lopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo jotta:
— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu yhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku takiaane.
Sai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli naamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki emännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.
Ku toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän voitetuksi.
Ja justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen haarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista kiinni jotta:
— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!
Ja emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:
— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä häpyä. Lentäävät mihkä rookaa…
MATTU, MÖKIN MIÄS.
Oottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?
Se ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille rikkahalle leskiemännälle.
Se leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä kiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta ku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi taloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans jonnekki ylimaihin.
Siälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs emäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku pruukathan.
Ja hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä sai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä puutett' ollu mistää laista.
Mutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne, vaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.
Kyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan yrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.
— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas se leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.
— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei puutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää…
— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä on alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa. Kuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.
— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina kaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii holtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa…
— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs erityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.
— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.
— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli leski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille hevoosta, eikhän se friskaasi.
Ja se friskas.
— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari sotahan.
Siitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.
— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs hevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina ehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä…
Ja ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista asioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata truiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä porstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.
Nii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille tiälle jäi.
Oli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta viimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa keskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.
— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi on ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.
Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.
Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.
Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla monta päivää.
Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää erellä suuhunsa.
Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:
— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä, jok'oli lähteny Matun perhän.
Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.
— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane?
Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi ja sanoo jotta:
— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.
— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu ku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja rahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? — — Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.
Ja se sanoo jotta:
— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.
— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän n'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja laitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista poljethan!
Nii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.
— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki — huuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!
— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta ovensuuhun.
Masiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla se leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi kovasti motkottaan.
Ajoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:
— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä maksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle ennenkö asema lähtöö.
— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.
— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.
Ja nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka suarana.
Se hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:
— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!
— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää tarvihekka — —
ÄSSIIRI.
Oottako kuulin kuinka niiren rotuvasikkaan ostajaan käythin?
Kattokaas s’oli sillä lailla, jotta eileen oli Vanhan-Vaasan latukoolis rotuvasikkaan huutokauppa ja niit oli lähteny ostohon monta komjaa isäntää Munakasta, Kyrööstä ja kolme oli tullu Ähtävältä asti.
Ja sen tiätää sanomatta jotta rotulehmän ostajat on leviää ja puhuu lujaa.
Ne Ähtävän kolme isäntää istuuvat jo Seinäjoelta asti kovasti takakenos ja seliittivät toisillensa ässiirivasikoota, rasvaprosenttia, meijärilitviikiä ja järkiperäästä lannanhoitua, jota sanomalehris on koitettu ihmisille hartahasti opettaa, jottei ne olsi niin tuhlaavaasia.
Silloo astoo Munakan asemalta yks tukeva isäntä samaha vaunuhu ja kerran vaan mulkaasi Ähtävän miästen päälle, niin heti jotta:
— Jahas, t'ootta kans vissihin menos osthon niitä ässiirivasikoota. Vai kuinka — —
— Joo — sanoo Ähtävän miähet.
— No sepä hauskaa — tykkäs Munakan miäs. — M’oon kans samalla asialla.
— No tuu tuaho istumhan jotta Saarahan jutella.
— Kyllä se nii on jotta ässiirihi täs pitää maatiaasista siirtyä. Se on se rasvaprosenttia sellaane. Ja läpilypsyysiä kuuluvat olevan.
Ja siitä alkas heti nii lehmältääne keskustelu, jotta yks herra, elikkä mikhän oli, nousi viimmee ylhä, veti kaikki venttiilit katos auki ja sanoo jotta:
— Navetas pitää olla hyvä ilmanvaihto, jotta vasikat menestyy — —
Niin n'oli ne lehmän ostajat tohkehes, jottei ne kuullehet eikä paljo nähnehekkää Kun konehtööri tuli pilettiä kattomhan, niin se sai hyvän aikaa pökkiä sitä Munakan miästä kylkehe, ku se nii hapenesta seliitti niille Ähtävälääsille yhtä panskalaasta isoja lammasta, iok’on justhin niiku ässiiri.
Konehtööri pukkii ja pukkii ja hoki jotta:
— Piletti!
Mutta se vai seliitti sitä panskalaasta. Viimee äkkäs, ku konehtööri pökkäs n’otta pää klenkahti. Rupes sitte toisas-silmin kopeloomhan plakkaria ja aina vaa seliitti jotta:
— Pitääs hankkia ässiirirotuusia iampahiaki — — —
S’oli niin ässiiritöpinäs, jottei havaannukkaa ku töyttäs piletin sijasta paperossilootansa konehtöörille.
Konehtööri vähä hämmästyy, mutta otti kumminkin laatikon vasthan. Pisti paperossin palamahan ja antoo looran sitte takaasi. Ja taas sanoo jotta:
— Piletti.
Samas tultihin Ikoolan pysäkille ja siitä tuli yks Kyröön-isäntä junhan.
— No päivää, ookko sä kans menos ässiiriä ostamhan? —
— Joo, sitähän mä — —
Nyt oli viis vasikan ostajaa yhres. Ne istuu vastapäätä toisiansa ja puhuu paukuttivat n'otta klasit täräji. Välistä ne huutivat toistensa korvahanki, kun ei tahtonu kuulla.
Oli jo reisuusti tulla tappeluki kahren välillä kun molemmat olsivat tahtonhet huutaa yhtaikaa toistensa korvahan.
Mustasaaren asemalla vilkaasi Ähtävän miäs klasista pihalle ja kysääsi jotta:
— Eikös täm’oo ny Mustasaari?
— Ei s’oo vasta ku Tuavila — sanoo toinen, eikä kattonukkaa, hairas vai korvasta kiinni ja rupes huutamhan jotta:
— Kyllä se nii on, jotta ässiiriä täs pitää ruveta laittamhan —
— Mutta eikö täm’oo sitteki Mustasaari? — kysyy jo kolmaski vasikan ostaja. —
— Ei s’oo ku Tuavila!
— Olis se mukavaa, jos me niin fläsäjääsimmä ku akat jotta ajaasimma sivun —
— Ne ässiirilehmät on kuulemma paljon nättyruakaasempiakin ku maatiaaset — —
Sitte se juttu taas repes ja sitä kesti siihe asti ku juna toppas. Ihmiset kokoolivat kimpsunsa ja lähtivät, mutta vasikan ostajat ne istuu ja juttelivat aina vaa.
Viimmee yks vilkaasi ympärillensä jotta:
— Mihkä ne kaikki muut on menny, ku ei tää! oo enää ketää, ja ovekki on auki?
Silloo toisekki rupesivat kattelhon ympärillensä ja viimmee haikaasivat jotta:
— M’oomma Vaasas!
Muut ihmiset oli aikaa jo sitte lähtenhet, ku aseman ovesta astoo viis vankkaa vasikanostajaa peräkanaa silmät pyäriääsnä jotta:
— Tämäpä ny vast'oli tulemus, ku yhtää ei havaattu — —
— Mitäs ny emännille sanothan ku ei ässiirivasikoota saatukaa — huakii toine.
— Sanothan jotta nousivat niin tyyrihiksi, jottei kannattanu huutaa — ehrootteli kolmas.
Nii saivat palata tyhjin toimin iltajunalla takaasi eiväkkä puhunhet enää sanaakaa ässiiristä.