PIKKU-LASSE.
Eileen m'olin kellahtaa seljälleni tästä toimituslavittalta ku mä nii säikährin. Mä istuun kaikes rauhas konheni ääres ja mithän saapasrasvanahkaan hinnannousu-uutista siinä värkkäälin, kun samas ovelle koputettihin niinku ainaki herroos pruukathan.
Mutta ku m'oon sen luantoone, jotten mä turhista kruusooksista enkä kommervenkiistä välitä, nii mä tykkäsin vain ittekseni jotta:
— Tuu jos tuut, jos'es ymmärrä ovia aukaasta, kun se kerran on saranoolla, niin seiso siälä nii kauan kus tykkäät vaikka tuamiopäivähän asti.
Nii ajattelin, vaikk'en mitää sanonukkaa, ja knaputtelin vain uutistani.
Ku ei ketää ruvennu kuulumhan, niin m'unohrin koko asian. M'olin justhin pääsny siinä uutises siihen, jotta »Raakanahaat, suuret ja keskikokooset vuarat, ovat kovasti noussehet -», ku samas kuulin seljän takaa iloosen äänen jotta:
— Päivää Jaakkoo, vai täällä sä vai knakuttelet.
Käännyyn vähä vinkiää ympäri ja kattoon kuka puhuu — nii huanehes ei ollu yhtää ainutta ihmistä ku mä vain!
Ja ovi oli kiinni ja puhet kuuluu jotta:
— Ompas siitä jo vuasia kulunu sitte ku rookattihin…
Mä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku kylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.
— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?
Mun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä paikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä, mutta sisu ei antanu perhän.
Löin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:
— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin suurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.
— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?
Ja vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta ku mä.
— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —
Kyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten m'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu…
Sitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä tuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas kuuluu ääni jotta:
— Mitä sä oikee meinaat Jaakkoo?
— Tämä nyt on noiruttua! — karjaasin mä ja hyppäsin pystyhyn. — Vaikka sen tuhat olis, nii täs huanehes, on jokin muukin otus ku mä!
Kattelin paperikorin ja vähä tarkasti syynäsinkin, mutta siäl ei ollu muuta ku paperossin pätkiä — ja yhtäkkiä, kuulkaa, ku mä kattoon, nii mun kirjootuspöytäni takaa nousoo piäni valkoone lapsenkäsi ylhä — huuh — ja ä-ä-ääni sanoo jotta:
— Terve!
Mä niälin ja haukoon ja ploosasin aiva kylmää liaskaa. Ajatelkaa ny, ku paljas pikkuune lapsenkäsi kokottaa vasthan pyörän takaa ja näkymätöön ääni sanoo jotta:
— Terve!
Täs on lukijan paras pyärtyä. Antaa mennä vai jotta kolaa, niin mäkin olsin tehny, mutta m'olin nii tyrmistyksis ja kankia ku rautakanki, jotten päässy tikahtamhan.
Mä tuijotin silmät päästä purota sitä pikkuusta kättä, ku — ku samas tuli toimenkin käsi ja pikkuune karvalakki ja suuret silmäklasit — —
— Ei ei jei, nyt täm'on jo liikaa! — huurin mä. — Ja sitte tuli kaks sinistä silmää, ja oikia ihmisen nenä ja partaa, ja suu ja leuka ja viälä toinenki leuka ja kraki ja krusetti — ja ja herrinjee…
— Päivää Jaakkoo, terve miäheen!
— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?
— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.
— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai sinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla. — Vai sinäkö juupeli se olit —?
Se oli Lasse, »Pikku-Lasse», kyynärän pituune iloone pätkä, ylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs, jok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi viisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.
— No koska s'oot tänne tullu?
— Eileen tulin.
— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!
— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään ja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen luanto.
— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita ennenvanhaan — —.
— No jo vai, jotta:
Aalahärrmästä keskeltä pitäjästä rentoja veljeksiiäh. Ja nee saa hyppiä pöyrällee, jokk' on meitäki verrempiiäh! Hih!
— Älä älä Lasse kulta verä nuan rakkahasti, mun tuloo veret silmihi ja rupiaa hypittämhän. — — Ook'sä tullu tänne Vaasaha konserttimatkalle vai? — — Mihnä sä esiinnyt?
— Tuas Latokartanos, Senttrullas mä laulan pari iltaa ja sitte Änstis — — tuu tänä iltana istumhan.
— Sehän on ruattalaasten puulaaki, johka sä Lassi oot joutunu laulamhan ja suitsuttamhan pyhää tulta.
— Kreekilääne eli roomalaane, se on mulle se ja sama! Taires s'oon taivahia syleelevä.
— No niihä se on, jotta näppylöötä m'oomma kaikki tuikkivien tähtien alla.
— Tuu ny kuulemha tänä iltana, mä laulan aarioota.
— No se on selvä! Mutta annas mä esitän sun toisille toimituskaveriillekki.
Hairasin Pikku-Lassen kainalohoni, sillä s'ei paina ku 38 kilua, ja marssiin toimitussihteerin huaneheshe. Siälä miähet kattelivat suurin silmin jotta:
— Mikä kapistus se tua on?
— Täm'on Pikku-Lasse, joka laulaa Sentraalis!
VALLANKUMOUKSET KRISTIINAS.
Hohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe aikhan ku mä asustin Kristiinas.
Se oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.
Keväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset olimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me kristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren jäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan läjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo lopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen kansalaaset.
Silloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome päivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin tiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!
Kaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret vallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli siälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu mones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle vallankumouksellisen puheen.
Ja siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.
Mä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi vaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin tämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.
No se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin ja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle, kiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin niinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä nyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi tullehelle vallankumoukselle jotta:
— Da sdravtstvujet revulutsia!
Ja solttupoijat karjuu kurkut suarina:
— Uraaaaaa!
Samas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat kiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.
— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas pääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny. Hattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei päähän iljenny panna.
Mutta suuri vallankumoussankari mä olin.
No nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija paremmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.
Tuli marraskuu —.
Sosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne Kristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä sitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti sen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti syrjäyttäen mun, vanhan tekijän.
Yhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna m'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen luakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:
— Nyt on vallankumous!
— Mitäh? — Häh!
— Vallankumous…
— Nykkö taas? — Mihnä?
— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres oli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on vallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa kiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni, nii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet pani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin ja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.
— Takkiako?
— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo mullekki, jotta nyt on vallankumous.
— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta vallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.
No me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva oikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta miliisilaitokselle!
Niin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en meinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.
Ryssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu »punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.
Mä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:
— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa…
Mutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän. Juaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja flinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle poliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».
Mua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.
Sain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:
— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?
— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.
— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —
— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole vallankumos! Uuraaa!
Ja nii se meni.
Silloon mä jo suutuun.
Ja päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!
Mä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla.
Tälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:
— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous, t'ootta erehtyny!
Torilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli juasten mun tyä kysymhän jotta:
— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?
— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte loppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.
— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se loppuuki…
Ja lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas täyttä kurkkua.
Samas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu punakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa sylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs niitä miliisilaitokselle.
— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli ympärillensä ja rupes pelkäämhän.
— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!
Mutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.
— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.
Poika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan miliisilaitokselle.
Ei kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen punakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat lähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:
— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.
— No tulkaa ny…
— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät kiinni jos talutatta.
Ja niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.
Vasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa komisarion paikalla?
— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien tuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?
— Minähän täälä — — nauroo Männistö.
— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja — pahkuloottin mä.
— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö puhumhan.
— Millä lailla? — kysyyn mä.
— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —
Ihmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta mennä — kysyy Männistö.
— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.
Ne piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:
— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän putkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö…
— Mitäs turhia. Enhän mä —.
Ja niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven päälle.
Putka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja sainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin vahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla yhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin valkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman menua.
Lopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte
Aarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:
— Vallankumous on ny loppunu…
— Joko ny?
— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla loppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu ennen sanaa.
— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun jahkaasta.
Hyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan korkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä levolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.
TORPPARI SUAMI.
Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on ny joutunu pualuepolitiikan pyärteesihi niinku se itte sanoo?
S'oon se hra Plumpäri asustanu hissuksensa pitkät aijat, eikä sille oo ny sattunu mitää erinomaasempia hairahruksiakaa. Kevähän oirehet pakkasivat kyllä vähä myllertämhän hra Plumpärinkin rinnas, mutta ne se tukahutti heti alkuhunsa. Naisten kirjavalle färiloistolle, silmään hehkulle ja posken punalle on hra Plumpäri ummistanu silmänsä ja kukkaronsa ny kokonansa.
— Kallista lystiä, kallista lystiä — on hra Plumpäri hokenu itteksensä. — Tyyrihiksi tuloo, ottaa uuren eli vanhaa paikkaa, kaikki maksaa, kaikki maksaa.
Ja sitä varte onkin hra Plumpäri ny ruvennu harrastamhan politiikkaa.
Se ku ei maksa mitää!
S'oon pari kuukautta lukenu eri pualuehien sanomalehtiä ja kaiken mailman »äänenkannattajia» — jotta sen on menny pää aiva sekaasinsa. — Vaalit tuloo, enkä mä tiärä, millekkä pualueelle täs kraapooksensa vetääs, ku jokahinen kehuu olovansa oikias ja haukkuu toistansa n'otta vahtu suupiälistä nokkuu — huakaali hra Plumpäri tiistaki illalla kello kuus, ku mä sen rookasin Pitkälläkarulla.
— Ei sitä tiärä uskua enää oikiastansa ketää. Omhan pussihi kaikki ne puhuu. Mäkin oon ruvennu vähä kallistumhan vasemmalle päin — — seliitti hra Plumpäri.
— Ohoh, vai rupiaa kallistelemhan? S'oon paha merkki. Ku aikansa kallisteloo, niin lopuksi kaatuu! Seiso sä vaa Plumpäri suaras, äläkä rupia klenkkumhan, kyllä se paras ja varmin konsti on täs mailmas ja viälä tulevaasuureski. Ei saa klenkkua yhtää!
— Niin mutta ku nua verot aina vai nousoo — huokaasi Plumpäri.
— No mutta siinäpä se justhin onkin! Jota enempi sä kallistelet, sitä hullummin verot nousoo. Pitääshän se olla selvää nii närväpäiselle miähelle kun sä oot.
— Kuinka nii? — kysyy hra Plumpäri suu auki.
— Taitaa olla paras, jotta mä koitan seliittää sen sulle vertauskuvilla: No ajatteles ny, jotta koko Suamen kansa, kaikki punikit ja lahtarit, taantumuksen mustat korpit ja eristyksen ja sivistyksen taivahalliset talitiijaaset, jokka nii kaunihisti poutapäivinä visertäävät, mutta myrskysäällä ja ku salasmaa lyää, pistäävät pillit pussibin ja konttiivat suuren kiven taa piilohon, — — jotta koko tämä suloone Suamen kansa ja kourallinen ruattalaasia kaupan päällisiksi — mitä se on? S'ei oo muuta ku pikkuune vaivaane ja köyhä torppari-valtakunta, joka isäntään, isojen miästen rytäkäs, kerkes julistamhan maansa itsenääseksi. Ryssä-riapu on viäläki sen pänttöön perästä nii sekaasinsa, jottei se vissihi taira viäläkää oikee käsittää, jotta täs on sen yks entinen uskolline torppari, Matti Matinpoika Suami, julistautunu ja pullistautunu oikee ittenääseksi.
— No eikös s'oo hyvä se? — kysyy hra Plumpäri silmät nii piikillä ku neulat.
— Ompa vai, hyvä ja erinomaane asia totisesti onki. — Mutta torpparin on menny ittenääsyys päähä. S'oon ollu ja monta vuatta yhtämittaases pöhnäs, eikä näytä selviävänkään.
— Häh? Mitä, teek'sä pilkkaa kialtolaista? — karjuu hra Plumpäri.
— Ei toki, mutta mä tarkootan, jotta Suamen kansa on niinkun s'olis pöhnäs, oikee kovas nousuhumalas, ku ihmine on rikas ja väkevä —.
— Mitä sä oikee meinaat? — tutkas Plumpäri.
— Mä meinaan sitä, jotta tämä torppari Suami on ruvennu asumhan huusholliansa niinku oikee isoot ja rikkahat rusthollarit, niinku kauppaneuvos John Bull, valtioneuvos de Franska, sotafiskaali Vilhelm fon Saksa, puhumatakkaa sellaasista pikkutilallisista ku Freetrik Tanskasta ja punssifaprikööri Kustaa Ruattista!
Ei! — Torppari Suami, s'oon päättäny, jotta se ottaa koko mailman eristykset ja sivistykset ja parannukset, tiäthet ja taithet, virastot ja laitokset, tekniikat ja teoriijat, konsulentit ja kompromissit, kialtolait ja imeväästen äänestykset ja kansanopetuksen uuristukset, oppivelvollisuuspakot ja käsittämättömät suajeluslain säärökset, tähtitaivahan kartoottamiset ja normaaliaijat — — summakaupalla koko höskä!
— Mitäs sitä kituuttaa, - tykkää Suami. - Otethan heti kaikki mailman lait ja parakraafit, nii totta jukulauta m'oommaki eristyksen kehityksen riamukuluus vähä niinku fööris, eikä aina häntäpääs! Mitä tuata kahreksaakaa tuntia täs enää tehrähän, ku siit'ei oo muuta ku harmia?
— No, non noo! — koitti Plumpäri keriitä välihi, mutta mä verin vai henkiä pikimmiten ja paasasin jotta:
— Ja jos sillä hyvä eres, mutta ku aina vai uusia lakia ja asetuksia tuloo ku turkinhiasta, n'ottei s'oo kummakaa jos sua Plumpäri rupiaa jo vähä viippoottamhan täs uuristusten hirmumyrskys, jota me ny meemmä aiva tukka oikoosna, — ja ku mä oikee toren sanon, nii muakin pakkaa jo viämistämhän, mutta takakenohon.
— Mhyy-yh — tuumas Plumpäri.
— Mitä sä luulet, jotta tästä huushollista tuloo? Valtiomyllyn käyttäjät ovat kruuvvannehet myllyntullin nii korkialle, jotta jos tynnörin rukihia maastas saat, nii kapan jättäävät omhan käthes. Mutta myllärit tykkäävät vai jotta:
— Hyvin menöö valtiotalous ja kovasti kannattaa!
— Ymmärräk' sä Plumpäri, jotta sitä pitää koittaa tällätä aikanansa suu säkkiä myäri, eikä aina vai huutaa ja hoilata jotta:
— Näin me laitamma ja näin me rustaamma ja sellaasia uuristuksia ja tällääsiä parannuksia — mutta mistä ne rahat tuloo? Helppo s'oon huseerata niinkauan, kun kansall' on viälä jotakin kynittävää, mutta mitäs sitte nypithän, ku ei oo enääkarvojakaa?
— Tuata, tuata — — sanoo Plumpäri.
— Älä yhtää hynkäälekkää! Kyllä s'oon kumminkin niinku laihialaaset sanoo ennen ku niitä ruvettihin ittekasvattamhan jotta: kelis kelis!
— Hm, jaa tuata, ei kyllä mun ny pitää jo lähtiä — rupes Plumpäri paneskelohon, mutta mä sanoon jotta:
— Älä ny viälä lähre, en mä keriinny viälä alkuhunkaa.
Mutta meni se vai.
Ja ku mä peräsin sen käyntiä, niin oijennu oli miäs, eikä yhtää enää kallistellu. Kyllä tiätää, mihkä kraapooksensa vetää.
HILIMA, KUULEKSÄ!
Se, jota ne sanoo rakkaureksi, on sellaasta tuhinaa, jotta siinä tahtoo jokahinen olla itte noukkinensa ja asuulla omhan laihinsa. Siin'ei menesty osuustoimintakaa, jota tämän mailman aikaha joka paikkahan tukithan. Eikä siinä vetele eres kommandiittipuulaakikaa, vaikka toinen koittaas olla kuinka hiljaane ja äänetöön yhtiökumppani ja satsata täysiä panoksia.
Kyllä se nii on, jotta pussoo ja akanotto on ainaki viälä toistaaseksi jätettävä kaiken yhteistoimintamuoron ulkopuolelle, yksityysen yritteliääsyyren varahan.
Muutoon nousoo het karvat pystyhyn jotta:
— Vai nii ja jassoo —?
Ja niinhän se sanoo Eenokkiki ennen vanhaan jotta:
— S'oon muh!
Ja samas kans paukahti.
Mutta s'oon sitte kamalaa ku välistä rupiaa paukkumnhan n'ottei tiäräkkää ja aiva ilman syytä. Vaikkei sitä nii vissisti tiärä, koska s'oon erehrys ja koska ei.
Siihen luuloho se jäi se kevarin isäntäki Hilimastansa jotta:
— Kuinkhan se oli oikee sen asian laita. — — Ei nuata lakijuristia ainakaa tiärä uskua, jokk'on aina vääryyttä pualtamas…
Kattokaas s'oli sillä lailla, jotta näis syyskäräjis oli nii paljo kaikellaasia viinajuttuja, jotta asianajajiaki oli tullu monta kuarmallista eikä niille tahrottu saara mistää yösijaa. Kevaris makas lakijuristia jo kamarin laattiakki täynnä, ku viälä tuli yks vaasalaane ittiänsä tukkimhan jotta:
— Pitäähän mun hyvä isäntä johki päästä yäksi!
— Jaa, jonsei Hilima voi teille järjestää, nii en minä ny ainakaa täs sängyksi repee — oli kevarin isäntä sanonu, jok'on pulska ja kaikinpualin moitteetoon vanhapoika, n'ottei akooll' oo ollu mitää sanomista, vaikka n'oon kyllä vähä epäälly. S'oon vain hoirellu taluansa ja pitäny sitä kevarinpitua siinä, ja se Hilima on sillä ollu niinku huushollaamas.
Ja hyvä ja kätevä ihminen se Hilima onkin. Ja viälä komjan näköönenki ja hyväs lihas. Poskekki on punaaset ja pullollansa ku puukissillä, n'ottei sen mikää puutu.
— No Hilimojen kans m'oon ennenki hyvin pärjänny — oli se vaasalaane juristi sanonu. — Jos hyvin sattuu, niin kuka tiätää, vaikka pääsis viälä hialle ja poikamiähen ylimäärääsistä veroostaki — niin oli hihkaassu se lakijuristi ja iskeny kiärästi silimää ku lähti Hilimalle puhumhan siitä yäsijasta.
Ja hyvinhän ne sopiivakki. Hilima oli heti valmis jotta:
— Ei täälä ny oo muuta paikkaa ku mun kamarini tuala vintillä, mutta saatta mennä sinne. — Mä meen täksi yäksi osuuskaupan Hiltan tyä maata, ku s'oon niin monta kertaa haastanu, ku sen pitää maata aina yksin ja pakkaa pelkäämhänki…
— Kunko ei käyrä kopistelemas — — vai hiiriäkö se pelekää?
— Vissihi, ku ei siäl'oo kissiäkää — nauroo Hilima ja lähti laittohon sänkyä kuntoho. Hiaroo parjanki nii pehmooseksi, jotta siin' ei ollu sitte yhtää kupuloota. Oikee kaksinkertaaset lakanakki tälläs sänkyhyn niinku herroos pruukathan, ja vesiklasin viärehe.
Kelpas siihen lakijuristerin oikaasta syntisen kruppinsa ja nährä suloosia unia rasvaasista konkurssipesistä.
Tuas pualenyän aikoohin ku se justhin näki unta, kuinka se »selvitti» yhtä saranmiljoonan pesää n'otta saamamiähet joutuuvat maksamhan viälä »hoitokustannuksekki», nii rupeski kuulumhan hiljaasta koputusta ovehen, n'otta sen meni laskut aivan sekaasinsa.
Se huamaatti siihen paikkaha, poukahti sängys istumhan ja hätäännyksis imehteli jotta:
— Mi-mikäh se oli, joka koputti —?
Kuunteli hyvän aikaa, mutta ku mitää ei enää kuulunu, niin jahkaasi viimmee itteksensä jotta:
— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti…
Ja pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais uurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.
Mutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta krahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus jotta:
— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?
Ja taas koputettihin ja sitte jotta:
— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan…
— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla äänellä.
Jos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva kualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.
Mutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:
— No, kukas siäl' on sitte?
— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti se juristeri vastahan.
— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! —
Tuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!
— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!
— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot, joka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi, jost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä tuun ramat kaulas!
Ja ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit heläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet sinkooli.
Ja vannoo ja huuti jotta:
— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa kirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!
Lakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii pimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat poukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku tapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin pärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja peltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.
Samas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves pystys kamarihi ja huuti jotta:
— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!
Ku sitte tuli alakerrasta ihmisiä housut tutisten lamppu käres kattomhan, nii ne näkivät kauhian näyn. Miäs hakkas kirves käres keskilaattialla sen lakijuristin housuja ku korppi kalasäkkiä. Aiva tuusan nuuskaksi peittos.
Ja silloo kans nähtihin kaikkien suureksi hämmästykseksi, jotta se julmistunu friijarimiäs oli kevarinisäntä itte, se vanhapoika…
N'otta kyllä nyt on kylän ämmillä kotkottamista jotta:
— Sitähän m'oon aina sanonu, jotta eikhän ne vai yhtyyttä pirä — — ja kuinkas muutoon — — mutta jopas ny rookattihin rysän päältä!
VANHAANPOIKAAN VERO.
No ny vasta kummia kuuluu ku meinathan panna vanhoollepoijille ja kissiille klapu kaulahan!!
Niinku koirille verolappu rintahan, eli nirri pois! Täm'on kauhiaa!
Mitä pahaa vanhatpoijat on tehny, jotta niitä tällä lailla ruvethan sakottamhan ja räknäämähän kissien kans samhan luakkahan? Eikö siin'oo kyllä, jotta niitä ahristaa ja vainuaa vanhatpiijat joka pualelta ja koittavat surenkuappia kaivaa?
Vai viälä ny erityyne vero vanhoollepoijille siitä hyvästä, ku ne koittaa kunniallisesti ja nuhteettomasti vajeltaa?
Tällääne katala ajatus on voinu syntyä vain kateuresta ja halusta saattaa toisekki samahan karotuksehen, ku itte on joutunu. Elikkä sitte täss on vanhaanpiikaan sormet pelis. Meinaavat vetää oikee isoon rysän ja pakottaa vanhatpoijat vängällä naimhan.
Mihnä on oikeus ja lain turva?
Mettän peroollaki on rauhootus-aikansa, mutta nyt meinathan vanhatpoijat julistaa lainsuojan ulkopualelle, n'otta poliisit saavat niitä ampua mihnä vai rookaavat niinku kulkukoiria, jos ei niil'oo verolappua kaulas.
Täm'on kauhiaa vääryyttä!
Ihmisiähän n'oon toki vanhatpoijakki, eikä mitää mettäneläviä, joita sillä lailla saa jahrata.
Veronsa n'oon aina maksanhet siinä ku muukki miähet, mutta nyt niitä ruvethan sakottamhan ja linnahan viämähän, jos eivät jaksa lunastaa veroklapua kaulahansa.
Kunniallinen vanhanpoijan elämä julistethan siis rikolliseksi, ja siitä voi menettää äänioikeutensakki. Pitääshän toki ihmisten ymmärtää, jottei kaikille passaa akka. Se tuloo tyyrihiksi muutoonkin vanhanpoijan elämä, viälä täs ny akkasakkoja maksamhan.
Kuka vastaa seurauksista, kysyn mä, jos vanhatpoijat pannahan vängällä naimisihin? Se ei oo silloon ainakaa niiren syy, jos n'oon yhtä mahrottomia ku ennenki.
Jos ny kumminki vanhoollepoijille erityyne vero pannahan siitä hyvästä, jottei niiren trenkää ottaa akkaa, nii se vero pitää mun miälestäni tulla ainaki tekressiiviseksi eli asteettaan alenevaksi rumhinvoimien ja iän mukhan. Reumatismi ja vattakatarri on otettava huamiohon, mutta kaljupääsyyrestä älköön verohelpootusta tyännettäkö, sillä se ei oo mikään syy. Päinvastoon, kaljupäille saa panna kolme markkaa lisää, siitä hyvästä, ku ei akka saa niitä tukistetuksi.
Vanhanpoijan verua ruvethan räknäämähän vissihin 30 vuaresta. Sen ikääsille sitä verua sopiikin lyärä nii friskisti, jotta vissisti lähtööväkki korvat luimus heti akkamettähän. Mutta vanhemmille on myännettävä helpootusta sitä mukaa ku vuaret lisääntyy ja voimat vähenöö. Ja ku vanhapoika on uskollisesti maksanu akattomuusveruansa 60 vuaren ikähän, niin sen raukan pitää jo päästä rauhaan, vapauttaa verosta ja ripustaa vapaurenristi kaulahan.
Sen se on silloon hyvin ansaannu.
Mistä tämä pahanilkiys ja viha vanhojapoikia kohtahan oikee johtuu? Eikö n'oo koittanhet olla ja elää ihmiskunnalle oikee esimerkiksi ja kaunistukseksi? Onko koskaa kuultu vanhaanpoikaan pahaa sanaa naisista sanonehen? Jos nainehekki miähet olsivat nii ystävällisiä ja huamaavaasia naisille ku vanhatpoijat, nii avioliitto olis kaikille paratiisi. Vanhatpoijat ovat ensimmääsiä aina puallustamhan naisten vapautta.
Muutoonkin on vanhatpoijat erityysesti naisten suasios. Aivan niinku kissikki, joiren kans ne ny joutuuvat klapuniekooksi.
Miksei naiset nouse puallustamhan lemmikkiänsä tätä vääryyttä vastahan?
Kaikki se hyvä ja kaunis mitä voirahan sanua kissiistä, kuuluu myös vanhoollepoijille.
Esimerkiksi:
Kissi on kaunis elään. Niin on vanhapoikakin. Kissiistä tykkää kaikki naiset ja siloottaavat niiren selkää. Niin myäs vanhaanpoikaan. Kiitokseksi nostaa kissi korkialle häntää. Niin teköövät vanhatpoijakki.
Kissi on viisas elään. Niin on vanhapoikaki. Kissi ei koskaan maista, ennenku se haistaa. Ja se on viisahasti tehty. Mutta vanhapoika ei haista eikä maista. S'oon viälä viisaheet.
Kissi on rauhalline elään. Nii on vanhapoikaki. Moni nainen pelkää kissiä, mutta vanhaapoikaa ei ykskää. Se ei tee kellekkää pahaa. Ja varkaureksi ei voi sanua sitä, jos joskus rookathan toiskan kissi krannin maittilakupista. Sillä n'oon erehtyvääsiä niinku vanhatpoijakki. Mutta tapanansa n'ei sitä pirä. S'oon vissi se.
Kissi on puhras elään. Niin on vanhapoikaki puhras ja purkis ku nualtu lusikka. Kissi ei asto koskaa tassuansa kurahan. Eikä oo oikiaa vanhaapoikaa koskaa rapakosta rookattu, vaikk' olis joskus sinne puronnukki.
Kissi on sähkööne elään. Niin on vanhapoikaki. Jos sen turkkia pimees siloottaa, nii se sätii ja hehkuu ku valkia. Jos että usko, nii koittakaa. Mutta vastakarvahan ei saa vetää.
Kissi näköö pimiäs. Niin teköö vanhatpoijakki. Ja sitä varte niitä rookathanki useen pimiäs kulkeella.
Kissi on sitkiähenkinen. Ja niin on vanhatpoijakki. Monta kertaa on hirttonuara jo ollu vanhanpoijan niinku kissinki kaulan ympärillä ja lujaa kinnattu, mutta henkiä ei oo irti saatu. Niinki lujaa on vanhojapoikia rinnoosta rynkytetty, jotta knapit piraannu, muttei sittekää!
Jos vanhatpoijat nyt hävitethän, nii pitääs toki ajatella niitä orpoja lapsukaisia, jokka — — jaa jaa tuata…