SEPPELÖITY

Murheellinen komedia

Kirj.

JUHANI SILJO

WSOY, Porvoo, 1918.

HENKILÖT:

 Aaro Vesuri.
 Leskirouva Vestman, hänen äitinsä.
 Kerttu Keränen, musiikkiopistolainen.
 Johan Wilhelm Moisio, fil.lis., toimittaja, 'tirehtööri', y.m.
 Torsten Tanhua, dosentti, kirjailija.
 Kalle Tikka, maalari.

Aika ja paikka: huhtikuun alkupuolelta vappuun;
Aaro Vesurin asunnossa tullin ulkopuolella.

I NÄYTÖS.

Isonpuoleinen, matala kamari vanhanaikaisessa puutalossa. Taustaseinässä kaksi ovea, joiden välissä suuri, valkaistu nelikulmainen kakluuni. Vasemmalla seinällä pesukaappi, piironki, leveä ikkuna, jonka edessä soikea pöytä, kevyt sohva ynnä tuoleja, sekä kirjahylly. Oikealla seinällä, samoin ikkunan edessä, kapea kukkapöytä poikittain, kirjoituspöytä viistosti sitä vastaan, kumpikin vähän matkan päässä ikkunasta; kokoumaton, ryijyllä peitetty vuode, ulottuen lähes näyttämön reunaan. Tuoleja siellä täällä, pari pitkää riepumattoa yli lattian. Seinillä kuvajäljennöksiä, joku pieni taulu, ovipielessä vaatenaulakko. — Jokseenkin täysinpalvellut huonekalusto todistaa köyhyyden ohessa asujamen hyvää huolenpitoa siitä.

Huhtikuun kirkas aamupäivä; päivänpaistetta eteläisen — oikeanpuoleisen — ikkunan täydeltä, joka on raollaan. Uunissa tuli.

Aaro Vesuri ja Kerttu Keränen.

AARO (asettuen puoli-istuvaan asentoon kirjoituspöydän reunaa vasten, deklamoi korjauslukuarkista.) 'Laps olin, kun jo tuta sain, oi aika, pyytees, aattehes: vaan valheina mua kietoi vain ne lukinverkko-vaattehes!'

KERTTU (askarrellen kukkien luona.)
'Sotilaspojaitapa' kajahtaa:
'Laps olin… — Silläkö sä aiot alkaa?

AARO. Sotilaan pojaks synnyinhän myös minä ja sotaan aion, mistä ikänään ei isä mitään tiennyt. Tää on alku, tää ensi toitaus on, haaste taistoon.

KERTTU (tullen likemmäs.)
Vaan luehan ne laulut leivosesta.
Ne on toista, ne on sulaa soittoa!

AARO.
Siks että sinusta ne laulavat!

(Selailee arkkeja, löytää ja deklamoi.)

'Tuhatvuotiaaksi jo itseni luulin, lumen peittämäksi jo pääni luulin, ja luulin syömeni jäähän jääneen, — kun pääni päältä sun laulus kuulin.

Kevätlaulus kuulin ja nuorruin siitä, ja lumi ja jää suli ilosta siitä! Nyt, sydän, liity sen leivon ääneen, ja laulu, hautaani saakka riitä!'

— Ei, tämä ammonaikaist' on jo mulle.

KERTTU.
Oo, minäkin siis ammonaikainen!

AARO (tavoittaen häntä kiinni.) Et, Herran-Kerttu, sit' et uskokaan! Vaan kuules, odotahan vuosi, kaksi, jo lempes arvoinen on lauluni! Sa leivonen, ja minä kevätpuro: sa lauloit minulle jäänlähtö-päivän, ma sulin, jääni loin — ja tulvin nyt. Sä viserrellä vierilläni saat, mä riennän, liityn suurten virtain soittoon; sä päivän säihky laula minulle, mä kevään uhman soitan ihmiselle: 'pois vanhat sillat, lahot laiturit, pois palkovenheet lasten, haaveksijain, pois maalle, mik' on pettävää ja mätää!' — Niin, taistelua, vihaa viritän, ja vasta voiton palkaks sinut valtaan.

KERTTU (torjuen häntä pois.)
Uh sua! Vihoissasko minut veisit!
Ei, rauhaan saat sä jättää maailman.
Tuo kukkapöytä kaada lattiaan!
Kas tässähän sull' onkin taistelua.

    (Käy laulahtaen käsiksi Aaron tukkaan;
    Aaro saa hänet kiinni.)

AARO. Nyt aseet alas, taikka —! Kuule tosi: ma laulan uhmall' oman kodin kokoon, — vaan runon uhma, rakkautt' on sekin!

KERTTU. Hui, sille rakkaudelle nauretaan! (Halaten.) Vain tämä rakkautt' on maailmassa. Ne sinut tuppisuuksi nauravat. — Tiedänhän: 'naisille' sa vihoittelet, kun ahdast' on sun muka maailmassa; vaan naiset sinut pussiin pistävät, siell' uuden äänen kyllä laulus saa. Ja miehet ovat paranemaan päin: miks suutut heihin, kun ei naisetkaan? Ja miehiä he suuria on kaikki, voi, Aaro-parkani ne tallaa pian.

AARO.
Tuo juuri, tuo se oikein naista on!

    (Puristaa käsivarsista Kerttua:
    Kerttu riistäytyy irti.)

KERTTU (uhitellen.)
Ja miestä! Moisiokin —

AARO.
                        Moisiokin —?
Mit' on se korppi sulle sepittänyt?
Ja missä?

KERTTU. Kas, jo nenälleshän otat! Vain vähän pyörin viime vappuna mä hänen kanssaan 'Riennon' iltamassa. 'Et etees katso', sinusta hän sanoi; 'vesoimes kiviin hakkaat', nauroi hän.

AARO.
Aa, nauroi! 'Vesoimesta' pilkkaa veisti!
Niin herrain kestää. Vaan mun kuunnella
ei kannata sen haaskalinnun ääntä!

KERTTU. Ei sentään pahalla hän puhunut! Sa turhaa taas —. Vain itseäsi sääli, vain sukulaisenas hän siihen johtui, — ei toki pilkkaa hän —

AARO. Ei tietenkään! Ja kuinka minua ei säälis mies, ma jolle sukua oon taatusti kuin kermalle on kirnun viimeinen virutusvesi sukua! Mut ollaan —, viel' ensi vappuun ollaan sukua! Vaan silloin minä tanssit tarjoon heille, niin herroille kuin narreille, — on viulu jo viritetty…

(Heiluttaa korjauslukuarkkeja.)

KERTTU.
Viulutanssit vain!

AARO. Piano ensi vuonna heille soi, ehk' orkesteri täys jo seuraavana. Vaan nyt jo tuta saa he nilkoissaan, mi mun on sukuvirttä, mikä heidän. (Selaillen taas papereitaan.) Ja 'Vapputanssit' — siinä kirjan nimi! Kuin ketut Simsonin nää säkeet tulta voi tuoda eloon monen moision —.

KERTTU. Myös minut yhteen iloon lasket kai — mut uudet tanssikengät tarvitsen!

AARO. Ne kustannetaan pääsymaksuista — enk' ota sanaas kuvaannollisesti.

KERTTU.
Ei, älä toki!
    (Pudottautuu halaamaan Aaron polvia.)
              Kiitos, kiitos!
    (Aaro nostaa toisen jalkansa hänen päänsä päälle.)
                              Karhu!
Nyt olen kiltti, uskon sua vain.

AARO. Niin, nainen, uskos hyvin palkitaan: mun lähin yleisöni saat sa olla. (Nostaa hänet ylös, työntää hänelle arkkeja.) Mun nuoruuttani kannat kädessäs, kun näitä kannat; ja tää nuoruuteni, se raivaa tien mun miehuudelleni, jos mikään raivaa. Tilini mä teen, teen välit selviks 'ystävien' kanssa: elämäkertaani nää lehdet on, elämäkertaa monen ystävyyden, jotk' on koi syönyt, ruoste raiskannut; tarinaa, milloin kevään-valoisaa ja milloin syksyn-synkkää, lemmen, vihan ja toivon, vääryyden, jotk' yhtärintaa mua lapsuudest' on asti ruokkineet.

    (Toisesta huoneesta alkaa kuulua rva Vestmanin virren hyräilyä:
        'En ymmärrä,
        mik' ilo, mikä kunnia…'
    Aaron ääni ylenee.)

Jos nimeni vain pilkka liekin vielä, nyt nimen teen, min kaiku päitä puhkoo!

KERTTU.
Vain leikkisanaa turhaan haudot sa.

AARO.
Älähän mitään: tanssikenkäs saat sa!

    (Rouva Vestman tulee, virttään hyräillen,
    kohentamaan pesää.)

AARO. Ja äitimuori — äitimuori saa — — vaan mikäs murhe nyt —?

ROUVA VESTMAN.
                            Ei paljon mikään —.

AARO (naurahtaen.)
Tais toraa pitää talon rouva taas!
Ei huolita —.
    (Pyöräyttää äitiään ympäri.)
               Vai karhusiko jälleen?
Viis siitä! Pian omilleen hän pääsee,
hopeatarjottimella sen viette!

ROUVA VESTMAN
Hopea —! Multaa edes meillä ois.
Ees perunoille penkin, pari saisi.
Vaan vähät! Kesää taas ei tule meille —.

AARO. Vai ei — ei lupaa? (Tuohahtaen.) Ilmi-noita! pitää 'puutarhaa' muka niinkuin autuuttaan: vain kivi siellä itää, haapa vesoo, vain koiranputki tähkii. Saakuri! Vain ilkeyttään sen kieltää meiltäkin.

ROUVA VESTMAN.
Ois oma mökkipaha meilläkin!
Ois tointa sulla —

AARO (jälleen leikkisästi.) Tointa! Eikös ole? (Viittaa papereihinsa.) Ei huolita! (Kohoittaen äitiään leuasta.) Kun talonsa saa mankko vasaran alle, me sen huudamme. — Oo, rahaa kyll' on maassa! — Perunoille ja kaalille 'puutarha' raivataan, hedelmäpuilla, marjapensailla tuo päivärinne uuteen uskoon saadaan. Ja sisäänlämpiävä sauna rantaan —

ROUVA VESTMAN (puoli-uskossa, myhähtäen.)
Niin sauna — saatava se sekin ois!
Ja navetta ja lehmä —

AARO. Täysi hoito! Ja mehiläisille maat hyvät on. Maall' elää voihan täälläkin. Me täällä omasta takaa toimeen tulemme, ja omaa tointaan jokaisella on.

KERTTU (samaan puoli-leikkisään äänensävyyn.)
Ja täältä kaalimailta kaupunkiin
maailmaa pahaa oikein pommitamme.
Perunasodan teemme oikean —.

AARO. Älähän huoli: visertele sinä, saat palkkas, pian saat ne —

(Kerttu tulee hyrähtäen ja peittää Aarolta suun.)

ROUVA VESTMAN.
                               Mitä saa?

AARO.
Saa äitimuori uudet kepottimet.

ROUVA VESTMAN
Mitäpä minä enää tarvinnen.
Ees itse jotain saisit.

AARO. Minä saan, saan nimen ensin.

ROUVA VESTMAN.
                    Nimen? Minkä nimen?
Viel' eikö tullut hyvä nimestäs?

AARO. Ei vielä. Vestman — Vesuri — ne on jo kulut, — Vesoin ehkä pystyy vielä.

ROUVA VESTMAN (myhähtäen.)
Hupatat aina. Leikiksi lyöt kaiken.
    (Huoahtaa.)
Ei, ei! Ois oma mökki meilläkin —.

(Menee.)

AARO (hänen jälkeensä.) Vain lähitaloja jo tarkastelkaa, mi mieluisin ois niistä!

(Jälleen alkaa kuulua rouva Vestmanin virttä.)

KERTTU. Turhanpäin noin laitat vanhan äitis haaveilemaan.

AARO.
Vai — turhanpäin?
    (Varmasti.)
                   Ei ole sanottu.
Vaan miten päin tän' aamuna sa nousit?
Niin pikkuviisas, — sormi koholl' aina —.

KERTTU.
Niin paljon luvass' on.

AARO.
                        Vain muista kaikki!

KERTTU.
Perunat, kaalit hyvät syödä on.
Kun malttais niitä kyllin säästää, jotta
ne taiteet, matkat suuret kävis päinsä —

AARO.
Ahaa, vai sitä varvasta jo hieroo!

    (Nostaa pöydälle istuutuneen Kertun toisen
    jalan kainaloonsa, sivaltaa siitä kengän.)

KERTTU.
Ai jee —

AARO.
          Ei sentään vereslihalla?
— Ei, matkat tehdään, taiteet opitaan.
Vai nyt jo sull' on huoli huomenesta,
kun ilopäivä mulla.

KERTTU (teeskennellyn kaihoavasti ikkunaan päin.) Minä huokaan hääpäiväämme. Jos syksyllä se on —

AARO (kävellen edestakaisin papereita kädessään.)
Jo vaikka kesällä —

KERTTU.
                     — jos —

AARO.
                               Toinen 'jos' —

KERTTU. — häämatka taattu on; jos —

AARO (pysähtyen Kertun taakse.)
                              Kolmas ehto —

KERTTU. — saan jäädä lauluopintojani jo silloin ulkomaille jatkamaan —

AARO (huolettomasti.)
— niin sitten vasta tohdit iloita?
Et häitä häitten vuoksi huokailekaan?
— Ah, kelkkaani vain katumoikses läksit!

KERTTU (hosuen.)
Mokoma oot! Vaan minusta et pääse!

(Painaa poskensa Aaron suulle.)

AARO (pudistaa häntä käsivarresta.)
Voi Herran-Kerttu, rakas ristini!
On meillä toisissamme kärsimistä!
Kunp' enkelien kieltä taitaisin,
ei noin ois heikko uskos —

KALLE TIKKA (työntää raollaan olleen ikkunanpuolikkaan ulkopuolelta auki, kädessään olutpullo, huutaa sisään.) Heipä hei!

KERTTU (kohentautuu, sukaisee tukkaansa.)

AARO (pyörähtää kiivaasti.)
Ku-kuka juutas?

KALLE TIKKA.
                Ota vastaan tuo.

(Kiipee ylös.)

AARO.
Se, se on Tikkaa. Etkö ovest' osaa?

KALLE TIKKA (kahareisin ikkunalaudalla.) Puunkylki tikanpojan tuttu tie. — Ahaa, sa lintus kanssa nokatusten —. Hei, lennä, lennä, leppäkerttunen, tuo lasi mulle, toinen itsellesi, niin kilistämme, vanha heila!

KERTTU (ojentaa lasit: pöydältä.)
                              Hei

KALLE TIKKA (sipaisee Kerttua leuan alta, Kerttu kopahuttaa häntä lasilla päähän.) He! — se on sitä paljon: hellerei, kun tulit! Terve sulle! Terve mulle!

(Ryyppää, ottaa sitten taskusta voileipiä ja murkinoi. Aarolle:)

Jos tuo sun älypääsi, pyhä veli, ois parempi kuin on, tää maisema sua ruokkis, rikastuttais, kuten mua.

AARO.
Jaa sua! Töhertää taas taidat siellä.
Puolenkosadan markan taulun saat
vai viidentoista —?

KALLE TIKKA. Viidentoista sadan, jos niikseen tulee. Katsos tuonne noin: sun nenäs alta vien jo satoani.

AARO. Vähäänhän peltohiiri tyytyykin: keväisen pellon ruissänkeen jo.

KALLE TIKKA. Mies ootkin sa, jos vainiolta tältä syyssadon parhaan osaat korjata.

KERTTU (joka on mennyt toiselle puolen huonetta, tehden pieniä tanssiliikkeitä.) Ja mitä paljon se on?

KALLE TIKKA (viitaten pihalle päin.)
                      Kysyy häntä.
Syyssato kypsä — tuollahan se keinuu,
— mies, joudu emäntätäs katsomaan!

AARO.
Hee —!

KALLE TIKKA. Kuten sanoin: hyvin ruokiintuisit, jos älypääs — tai suoraan sanoen: pois korjaa syksyn täysi tähkäpää, — humalanoras tämä mulle jätä! (Osoittaa Kerttua.) — Tuo lasis, kilistämme harjakaiset hei, peltohiiri toikkaa —!

KERTTU.
                            Painu peltoos!
Jo kruununolut nousee päähäs noin.
Oot lysti vielä, sekaisin käyt kohta.

KALLE TIKKA.
Kuin monet samppanjat tuo haane sulle
on tarjonnut — tai luulet tarjoovan?
— Kuin viiniä tää kevät mulle on.
Näin viime yönä unta sinusta —

KERTTU.
Ja kenen lattialla?

KALLE TIKKA. Siitä viis! — Toi sulle enkelien siivet joku, — kuin tämä Aaro —, vaan ne pois sa torjuit, ja katosit — ja samassa mä näin tuoreella kankaallani leppäkertun.

KERTTU (painautuen Aaron kainaloon.)
Ai velhoa, se vasta pyytömies!

KALLE TIKKA. Mut unikirja aina toden tietää: pian runoniekasta saat kylliksesi, ja korvaat vanhan velkas minulle.

KERTTU. Ja kankaallesi lennän väriksi, kun värit paletiltas lopahtavat —.

KALLE TIKKA. Kuin kauan luulet sua jaksavan tään jallin pitää omanaan? ja miten?

KERTTU.
Ah niin, mut ehkä Kalle Tikka auttaa…

AARO (menee pöydän luo, sieppaa sanomalehden;
Kalle Tikka ottaa Kerttua käsipuolesta.)
Kas tästä saat suupalaks uutisen.
Ma valitan: se toivos vie.

KALLE TIKKA.
                           Oon nähnyt.
    (Kertulle.)
Tään loruihin viel' uskotko sa, nainen?

KERTTU.
Ne yhteisiä lorujamme on.
Saat onnitella meitä yhteisesti.

KALLE TIKKA. Oo ihmislapset, taivast' ärsytätte, tulella leikitte, oo sokeat! (Näyttää toista sivua sanomalehdestä.) — Kas tässä! Tietääkö ees herra itse, ett' on nää 'Palotorni'-kirjeenne jo päässeet vaaralliseen huomioon? Vai eikö tiedä?

AARO.
                Kiitos sun: nyt tiedän.
Sa seismograafiksi oot omias.
— Asianomaiset jos tuntee ne,
se onkin tarkoitus. —
    (Runojaan näyttäen.)
                       Vaan näissä jotain
on heidän pesueelleen.

KALLE TIKKA (Kertulle.) Kuule tarkoin, ja ymmärrä, mi häll' on tarkoitus: hän pyytää polttaa suurta Tanhuaa ja Selinata — kansan kaitsijoita. Ja nyt on Rouvan tähtisilmät näissä. Kai ymmärrät jo, mitä tietää se?

KERTTU.
En. Eikä Aarokaan.

KALLE TIKKA. Ei, näkee sen. Ei, ett' on kärpäsläpän alla kohta! Kun Tanhua vain pikkusormeaan vähäisen koukistaa, niin 'palotornis' jo sortuu, mies — ja taiteen sääntöin mukaan. Ei ihmisapu sua pelasta, ei serkku Moisio — se Pilaatus Heroodekseenkiin yhtyy, Tanhuaan, jos niikseen tulee, — kuten tulla taitaa. Ei taivaan taatto suojata voi sua. Josp' oisitkin sä peltohiiri nyt. — Ei, armon aikana sa nahkas luo!

AARO.
Niin luon, ja nahkani jo uus on tässä.
Saat sitä, turmanlintu, nokkia!

KALLE TIKKA.
Ähää! —
    (Kertulle.)
         Mit' oikein tarkoittaa hän, mitä?
    (Selailee tarkkaavaisesti Aaron tarjoamia arkkeja.)
Vai haukan höyheniin sä, peipponen —
— Ke-ke! Kas höyrypäätä!

AARO. Jokos uskot, ett' on se —

KALLE TIKKA.
              — sappi särjelläkin? Onpa!
    (Ojentaa pois paperit. Kumartaa, tekototisesti.)
Saan surkutella.

KERTTU.
                 Se on Kalle Tikkaa.

AARO.
Mä tästä pian totiseksi käyn.
Lukea etkö osaa?

KALLE TIKKA. Liian hyvin. Rivies läpi luen kohtaloas: jos näin sä pyrit luomaan nahkasi, et enää monta kesää näe täällä. — Sanoa sääli, paha salatakin: on vastuu noista liian kova sulle.

AARO.
Ja miten mun —?

KALLE TIKKA. Vain hiljaa kujerra — ja vatsakupuasi kasvattele, (taputtaa Aaron vatsan kohtaa.) noin, kellukaksi — salkku kainaloos —

AARO.
Lyö kättä mestarilles Moisiolle!

KALLE TIKKA. Me villit Maecenaita tarvitsemme. Sinusta voisi olla toiveita, jos ansioitat itses siihen osaan. Sun päätäs silkkipänttö hyvin pukee, ja vartees sopii vatsakellukka ja kupeellesi salkku — mitä, Kerttu?

KERTTU.
Paremmin kuin sun kaulaas vanne tuo.

(Viittaa Tikan kaulusta.)

KALLE TIKKA (siirtyy Aaron taa, taputtaen häntä päähän.)
Vaan näillä hermoillas et haukkain teitä
sä pääse kauan. — Kiitos murkinasta. —
    (Tarttuu Kerttuun.)
Nyt lennä vapauteesi kanssani,
me heinäsirkkoinakin elämmehän!
    (Katsahtaen ulos ikkunasta.)
Ai juutas!

KERTTU.
           Jokos menit sekaisin!
Ma varoitinhan —

KALLE TIKKA. Mikä nauta siellä mun tauluani nuuskii!?

KERTTU ja KALLE TIKKA (yhtaikaa.)
                       Moisio!

AARO.
Älähän — Moisio? No, onnekses!
Saat siitä Maecenaas, jos niin on säätty,
— voi hältä kymppi, pari liueta.

KALLE TIKKA.
Sä hänet äsken esiin manasitkin.
Nyt, pyhä veli, ole varpaisillas!
Sun onnes voi se sampo kyllä jauhaa.

(Lähtee toiseen huoneeseen päin.)

AARO.
Sua jänistääkö jo, vai huimaa päätäs?
Jää toki kauppaa hieromaan. — Hei, jänis!

KALLE TIKKA. Sua etsii hän. Mä en myö mitään hälle. — Vain juoksuhautaan tänne vetäydyn, luon' äitimuoris aina viihdyn hyvin —. (Kääntyy jälleen, muistaen jotakin.) Aa, nyt jos oikein pyöreästi käy, saat Tanhuankin vielä kattos alle, — on silloin maineen kermaa meitä koolla! — Täst' äsken ohi ajoi —

AARO.
                        Ohi, niin:
Selina-rouvan kanssa kahden kai?
Maataloon rouvan, rikkaan miehen lesken!
Saan usein kunnian täst' ikkunasta
paraatiajoa sit' ihailla.

KALLE TIKKA.
Vaan — — ettäs tiedät mieles alttiiks saada!
— No, lycka till! Mun puolestani myös
sä kättä paiskaa, pokkaa serkulle.

(Menee, yrittäen viedä Kertun mukanaan.)

AARO.
Jänisti! Kaino on se poika.

KERTTU.
                            Kaino!
Puhua osaa muille järkeä,
mut itse niinkuin hirtehinen elää.
Taas tahtoi näyttää, kuinka halveksitaan —.

AARO. Mut enpä arvaa, mitä Moisiolla nyt mieless' on, jos todellakin tänne hän astuu sisään.

KERTTU.
                  Miks ei astuisi —.

AARO.
Silmäähän ulos!
    (Ovelle koputetaan.)
                Sisään, tehkää hyvin!
Kas —

MOISIO (kumartuen ovessa, ottaa silinterin päästään).
Ah. en tahtois häiritä.

AARO. Tee hyvin, käy sisään.

MOISIO (kättelee.) Hyvää päivää, serkku, siis! Ja neiti, hyvää päivää! — Tunnemmekin — — edeltäpäin jo neiti Keräsen tulevaan yleisöön mä lukeudun. Vaan nyt sun yleisökses pistäydyin mä pikimältään —

AARO.
                  Tervetuloa!

(Tarjoo tupakkaa.)

MOISIO.
Jos neiti sallii — vai ehk' itsekin —?

(Tarjoo hän puolestaan Kertulle.)

KERTTU.
En, kiitos! Mutta saanko tulta tuoda —?

(Sytyttää Moision paperossin.)

AARO. Vaan aprikoimaan tämä panee minut — niin harvinainen kunnia —

MOISIO.
                              No veli!
    (Kerttuun päin.)
Vain tulta läksinkin mä noutamaan,
ken ties myös tuomaan hiukan, minäkin.
Näin ihanana kevätaamuna
haluaa hiukan maalla vierailla.
Olihan kyllä aluks asiaakin —.

KERTTU (menossa.)
Mä jätän herrat kahdenkesken siis.

MOISIO. Ei, älkää tämän vuoksi, hyvä neiti, ei mitään kiirettä —. (Aarolle.) Jahaa, tääll' yhä siis viihdyt?

AARO.
              Missäpäs mä muualla.

MOISIO. Niin, suloist' on tääll' elää runoniekan, vaikk' ei hän nukkuskaan kuin Wennerbom. (Lyö Aaroa olalle.) Vain kiinteämmät siteet tähän luontoon, sen nuoriin suloihin! Vaan kiinteämmät myös kaupunkiin — sen hyviin rientoihin! — Vai mitä, neiti Kerttu?

KERTTU.
                           Niinpä kai —

MOISIO. Sinäkö maalaat myöskin? Tuoreen kankaan näin tuolla pihalla, ja hämmästyin.

(Ojentaa kättä onnitellakseen.)

AARO. Niin kehnoko se oli? Syyllinen en minä ole.

MOISIO.
             Etkö? Arvasinkin.
Sit' on se uuden muodin töhräystä.
— Mut onnitella saan sua toki muusta,
sull' onhan runovihko valmis taas.

AARO.
Eik' aivan vihkokaan. Tee hyvin!
    (Istuttaa hänet pöydän ääreen painoarkkien eteen.)
                                 Kerttu,
sä ehkä puuhaat kahvit?

MOISIO (Taputtaa Aaroa selkään.)
Kiitos tästä!
    (Kertulle.)
              Vaan kahvista ei mitään väliä.

KERTTU.
Niin mielelläni toisin — totta saan?

(Moisio kumartaa, Kerttu menee.)

MOISIO.
Juur' aioin luottamustas pyytääkin,
edeltäpäin jo tähän tutustua.
Sua tulen suosittamaan 'Sammossamme'.

AARO.
En tahdo pitää kiinni sanastas.
Saat vielä mieltä muuttaa —

MOISIO. 'Vapputanssit', — kas, kuink' on hyvin ristinytkin lapsen. Niin, se jo Aaro Vesuria on. Sä vielä tohdit laulaa kevättä ja nähdä valon vallan voittavan.

AARO (kumartaa ivallisesti.)
Noo, miten milloinkin —

MOISIO (nousten.) Ja voitontietäs myös minä tahdon sulle viitoittaa. Jo poikasina valat teimmehän: jos toisen hyvin käy, hän muistaa toista, he myötämäkeen auttaa toisiaan.

AARO.
Valoista poikasen mies vastuuss' onko?
On myötämäkes hyvä, tiedän sen.
Vaan sanastas en tahdo pitää kiinni,
kuink' oonkin kiitollinen —

(Kumartaa jälleen.)

MOISIO. Turhan päin sä yhä kannat uhmaa poikasen. Siit' elinkeinoksi ei toki ole. Mä vihreätä oksaa ojentelen ulottuvilles nyt.

AARO.
                  Aa, kerrassaan!
Suo anteeksi, — nyt olen pelkkää korvaa!

MOISIO.
Sa mulle taidat olla myrtynyt,
kun ennen tarjonnut en tukeani.
Vaan varroin sopivinta tilaisuutta —

AARO. Ja nyt sen keksit, kun mä näytän jo kaikesta huolimatta menestyvän?

MOISIO. — ja arvelin, ett' onhan terveellistä sun yksinäsi aikas taistella.

AARO.
Niin, oikein arveltu.

MOISIO. Nyt tilaisuus on mulle auennut sun kohtalossas ens kertaa ehkä käänne aikaansaada.

AARO.
Ai, käänne! Sepä harvinaista mulle.
Syvimmin kiitollisna kuuntelen!

(Kumartuu tarkkaavaan asentoon.)

MOISIO. Kas niin, mua älä väärin tulkitse, vain sitä pyydän. — Niin, sun nuoruuttas, sun valoisata kevätuskoasi, sun leikkimieltäs vielä tarvitaan, — ne tarvitsee vain oman heijastajan.

AARO.
Ne eikö heijastu mun kirjoistani?

MOISIO. Ei yksinäisen ääntä moni kuule, sun kuoroon liityttävä on. Sua juuri, sua itseäs me sinne tarvitsemme, kotoisen laulun kuoroon. Sinä taas hyviä ystäviä ympärilles, kotia henkistä — niin sanoen — mun mielestäni kovin tarvitset.

AARO. Niin kyllä — miksi ei —. En todella ma kuulu kuoroihin, suurkaupungissa 'kotia henkistä' en tiedä mitään. — No jaa, on sentään majatalo ees.

MOISIO. He — hee, vai majatalo! Niinpä niin, vain majatalo, miss' ei kodin henki sua vastaan huou, missä käymäseltään vain käyt — kai 'Isänmaata' tarkoitat?

AARO. Niin — lehteni, vain kievarihan on se. — Mun ois siis seurattava sinua kansallisseura 'Rientoon', liityttävä sun 'Sampos' kuoroon kukkumaan —?

MOISIO. Ei, serkku! Sua aivan uusiin yrityksiin toivon. Kansalliselämämme puutteita omalla tavallasi saat sä täyttää. Ja tilaisuuksia, ma toivon niin, pian välitykselläni useitakin, ja arvokkaita, saat, sen tohdin taata. — Niin, lyhyesti: 'Sammon' toimitus on päättänyt uutt' alkaa julkaisua, sivistyneihin Suomen koteihin mi jälleen ihanteet tuo valoisat, tuo sunnuntaisin hartautta niihin. 'Sunnuntai-Sampo' näes siitä tulee. Se loistojulkaisu on oleva, sen tunnus: Usko. Toivo, Rakkaus, ja minun johtooni se jätetään, sä pääset oikeaksi kädekseni (nousee) — nyt tiedät asiani.

AARO.
                      Kädeksesi?
Kunp' oisi pikkusormen puutos vain,
vaan koko käden — ja viel' oikean!

MOISIO. Se puutos sinuttakaan korvaamaton, ei meille suinkaan ole. Vaan kuu tunnen sun kotoisuutes — kuinka sanoisin — ja kaipuus löytää koti henkinen, — niin tilaisuuden aioin sulle jättää. Suo vakavasti neuvon: käytä sitä! Mun iloni se ois, ja oma otus, — On vapaat kädet meillä siinä.

AARO.
                                 Kädet?
Vaan henki ei.

MOISIO. Sä veikeytesi saat, saat vakavuutes siinä esiin tuoda.

AARO. Mut entä muutenkin ne esiin saan, ja vapaammin —?

MOISIO. Sua vielä muistutan: et viime hätävaramme sa ole, ei, hätävaramme et ensinkään. Vain nimes tulevaisuus kyseess' on. — Niin, oothan 'Isänmaassa' ivallesi ja vihoillesi saanut viemärin; ja myönnän, suuntaan oikeaan sa olet sotaista sähköäsi purkanut. Vaan sanon suoraan myös: ei arvokasta sun ole haastaa sotaan suurempias. Sä heidät jätä niiden huostaan, joilla on arvovaltaa heitä ojentaa. Ja 'Palotornisi' — (viittaa sanomalehteen) — sen luuletko iäti kestävän sun asuntonas?

AARO.
Ah, kauas huolehdit sa minusta!
Mut aattees esitystä jatka vain,
tee hyvin, — kenpä ties saat nuottaas minut.
— Ja lisää tupakkaa!

(Ottaa itsekin.)

MOISIO. Niin, joka viikko saat täyttää pari laajaa sivua — me näes kahden koko julkaisun pääasiassa itse täytämme, niin valitun ja taatun sisällyksen, elämänarvot yhtenäiset saa se. Niin, kuten sanoin, vakavuudelles saat kyllin tilaa, leikillesi samoin, runoilles ilmaa siipein alle saat, ja proosastas, se usko, hyvän hinnan. Mun vastuulleni suuntaviivat jää ja periaatteet ja muu 'edustus'; sa muuten omin päis saat hoitaa lehden, — minähän siihen vähän joudankin —

AARO. Hm! Omin päin — ja vapain käsin, — muuten: se on: kun muistan vain sun periaattees —. No jaa, kai korjausluvun osannen sinunkin periaattees mukaan hoitaa. Siis tämä on se oksa vihreä, mun johon varpaani ois sidottava ja jolta liverrellä tulis mun?

MOISIO. Saat miltei virkaherran edut siinä, vaan virkas velvoittaa vain laulamaan; muu työ on siinä vielä helpompaa. Asemaan sellaiseen jo etkö tyytyis?

AARO.
Oo, liian helppo, liian hyvä mulle!
Mun täytyis epäillä sen kestävyyttä.

MOISIO. Vai luulet meidän yrityksemme ajavan allikkoon? Ei, veli hyvä!

AARO. En toki! Itse-puolestani vain mä pelkään pahoin: jospa kompastella siell' alan suurempiini piankin ja liikavarpaisiinsa lankeilen.

MOISIO. Ne tapas siellä jää. Sä sirostut ja taltut tullessasi ihmisiin.

AARO. Ee — pääsen perheisiin, saan runoilla häät, hautajaiset, nimipäivät heille?

MOISIO. Sa katsot suurin piirtein elämää ja osaat olla kiitollinen siitä. Tuo 'Palotornis' ivan-näkökulma ei sovi lehden arvoon — eikä omaas. Me toisin asein lyömme pöyhkeät, me arvovaltaamme ne alistamme. Vaan sinä iloita saat kyllin siellä, ja tahdikasta pilaa siedetään, — niin, tarinoitpa sitten vaikka meistä.

AARO.
Nyt enpä tiedä, miks en antautuisi.
Lyöt aseet multa —
    (Koputetaan ovelle.)
                    Sisään, tehkää hyvin!
— Ikävä keskeytys!

(Menee ovelle, josta Tanhua astuu sisään.)

TANHUA. Suo anteeksi, en tahdo häiritä —

AARO.
                    Tää suur' on päivä!
Näin harvinaiset vieraat yksinkään
ei usein eksy tänne —

TANHUA. Pikimältään vain ohi mennen pistäysin, mut toiste kyll' ehdin asiani toimittaa. Nyt herrat nähtävästi häiriytyivät —

AARO ja MOISIO.
Ei —. Emme ensinkään.

AARO.
                       Vain peremmäs!
Ja päältä pois. Ma suljen ikkunan.

(Tekee niin.)

TANHUA. Jos sallit, viivyn hetken paltto päällä, mua ajurini tiellä odottaa.

AARO. Kai herrat Moisio ja Tanhua jo tuntee toisensa?

MOISIO ja TANHUA.
                    Ah —! — Emme!

(Kumartavat.)

AARO.
                                     Eikö?
    (Kerttu tuo kahvia.)
— Paraiksi saammepa jo kahvitkin.
    (Tanhualle.)
Ei veli neiti Kerästä kai tunne?
— velvollisuuskin hänen tuntea
on julkisuuden ensimäiset miehet!
    (Tanhua kumartaa.)
Nyt kuppi kuumaa, herrat!

KERTTU.
                          Tehkää hyvin!

TANHUA. Mä kiitän: juuri join ma. Kiitos vain! Vaan herrasväki ei mun häiritä suo kahvirauhaansa. — Kas, mitä keksin: jotakin sull' on painatettavaa?

AARO. On, onhan hiukan. Ota kätees vain, tee hyvin, — se siis kahvin sijast' olkoon!

TANHUA.
Se shampanjaa on mulle! Oikein sattui!

    (Lueskelee, puoleksi selin muihin, hiukan hermostunein,
    vaihtelevin elein, laskien tavuja sormillaan, j.n.e.)

Jo usein aioin luokses poiketa tät' idylliäs katsomaan ja saamaan myös runouutisias maistaakseni.

(Aaro nousee pöydästä ja tulee Tanhuan luo; Kerttu ja Moisio siirtyvät toisen ikkunan ääreen. Edelliset kävelevät muutamia askeleita verkalleen edestakaisin, pysähtyvät vastakkain.)

Vaan lähenevä vappu vasta sai mun askeleni tänne kääntymään tääll' ajellessani: näes ulkoilmaan mun täytyy kaupungista paeta jok' ainut aamu, kevään kirkkaus on elinehto minun luonnolleni. — Ja luulen: siinä meill' on sama luonto. Ja kuka paatuneinkaan kirjamies kamariherrana vain tuhlaisi nää viikot, täydet ihmeistä, — en minä. Siks en ees tänne ole malttanut, — niin vähän sentään vapaana saan olla — vain aidan takaa aina tavoitan sun onnes sopusointuisuutta nähdä.

AARO.
Vaan 'lähenevä vappu' — miten sanoit?

TANHUA. Sen, hyvä veli, oitis selitän. Me 'Soihdun' miehet oikein säteileväks aiomme näes vappunumeromme, — me keväälle sen oikein vihkisimme kuvaelmalla vappuiloista. Ja ohi ajaissani huomasin: ken heleämmin meille runoilisi kuin veli Vesuri siit' aiheesta?

AARO.
Oo — ehkä entisaikaan runoilinkin,
kun itse olin vielä vihreä.
Vaan nykyään —

TANHUA. Et kauneint' itseäsi pois heittäne, sit' estäin kukkimasta! Ja lehtemme — ei sitä vastaan kai lie sulla mitään?

AARO. Mitäpähän ois. Ja miksi ei, kai tämän tarpeenne voin täyttääkin, kun kätköistäni haen. (Menee, penkoo pöytälaatikkoaan.) Se onhan maineeseeni aimo lisä, ja maine ain' on tarpeen.

TANHUA. Sitä saat. Parempi kyllä ois, jos uuden runon tekisit meille — mutta miten vain: oon avustuksestasi kiitollinen. — Mut eikö meidän jälleen muutenkin pitäisi lähentyä? — toivon sitä.

AARO.
Miks ei — vaan vapauden hinnall' ei.

TANHUA. Ei toki. (Naurahtaen.) Senkö puolesta sä pelkäät ja varot niinkuin impeyttä vain? — Jos sallit, avustajiemme joukkoon sun nimes merkitsen, — Ja runosi kai mulle tuot — tai muuten toimitat — sen lopulliseen asuun autettuas.

(Laskee käsistään painoarkit, joita on koko ajan vähän väliä katsellut.)

— Nyt rientää täytyy mun. Täst' onnittelen! Ja kiitos näyttämästä. Puolestasi ma kustantaja Helinille puhun, jott' oikein nimes etua hän valvoo. Ja nyt vain terve!

(Puristaa Aaron kättä.)

AARO.
                   Kiitos käymästä.

TANHUA (lähtee, kumartaen toisille. Ovella Aarolle:)
Siis avustuksestas saan varma olla?

AARO.
Sen vertaisen voin luvata — jos kelpaa.

TANHUA (nostaen kättään kuin kunnian tekoon.)
Ah, totta kai — se onhan sinun alaas.
— Oon hyvin kiitollinen.

(Menee.)

MOISIO (tullen Aaron luo.)
                          Tjaa!

AARO.
                                No jaa!

MOISIO.
Hetipä Tanhua sun vietteli!

AARO. Ei vastusteleminen vaivaa maksa, kun viettelys on vaaraton.

MOISIO. Tuon sanan mun tarjoukseeni voit sovittaa. Vaan tosi-ystävänä luuletko tuon herran tulleen luokses? — sep' ois jotain! Sua kaikin katsein vaani, väijyi hän. Ett' unhoittais hän yhden sanaokaas, ett' olemassaolos, runotyös sois anteeks sulle! Ei, sit' ei hän tee! Ja jos hän tekiskin, ei Suuri Rouva suo mitään anteeks hänen puolestaan.

AARO.
Pirua turhaan maalaat seinälle.
On kohtaloni ohjat jumalissa!

MOISIO.
Voi piru niihin aina tarttua.
— No niin, kun noiden mukaan tohdit mennä,
et mua — meitäkään — saa arkoa.
Vain meillä taatuss' olet tallessa.

AARO.
Niin taatussa kuin haukka häkissään.
Jo yhteen sulkaan nämä tyytyvät,
te kynisitte minut kokonaan.

MOISIO (vihastuneena.) Sitäpä kelpaa kuulla! Tuuliviiri! Jo kääntyi. — Silmäs avautua alkoi, — tuo 'Soihtuko' noin sinut sokaisi? — Nyt, neiti Kerttu, avukseni tulkaa, ei mulla enää muuta neuvoa.

KERTTU.
Niin mielelläni, jos se jotain auttais!

MOISIO. Kai vähitellen, vähitellen sentään —. Tulevaa menestystään hänen vain ja äitinsä — ja teidän! — ajattelen, — Niin, uljas serkku, oma kohtalos ei yksin kyseess' ole, muista se, vaan myöskin lähimpies onni!

AARO. Josta sun luvallasi aion huolen pitää.

MOISIO. Niin pidä: tätä tarjousta pohdi, se omantuntos asia nyt on. Saat aikaa harkintaan. — Ja muuten, veli, jos luulet, ettet siellä lentää saa, niin avaan etees erään näkölinjan, — vain yhden monista, jotk' omas ois ja joissa haukka kauas lentää voi ja joissa komistuu vain sulkapukus — Vaikk' on se tosin vielä salaisuus —

AARO.
Se viime valttis lyö jo pöytään, lyö!

MOISIO. Mua kovin kopeasti puhuttelet! Noin tuittupää ei sinun sietäis olla. Jo kohta paisuit, kun tuo kuuluisuus sua varjoll' ystävyyden lähenteli. Vaan näin en saa sua jättää, enkä aio! Niin: kohta uusi taidetemppeli, valoisan taiteen — laulunäytelmän — tyyssija kansallinen saadaan toimeen, — pääansio on mun, en kiellä sitä —; mun vastuulleni tulee senkin johto, ja ystäviä ympärilleni ens sijoille mä sinne kiinnittäisin; runoilijoille, laulajattarille on siellä aina sijat avoinna; jo neiti Kerttuakin uskallan ma toivoa — ja sullekin teen tilaa.

AARO. Varieteehen! Jos ei liian hyvä varieteehen ole neiti Kerttu, en ole minäkään, — en kiellä sitä!

MOISIO. Nyt täytyy rientää mun. — Te, neiti hyvä, tät' asiaa ja Aaro-ystävää kai hoidatte kuin konsaan omaanne?

(Suutelee Kerttua kädelle.)

KERTTU.
En tiedä, tokko uskallan —.

(Lähtee, vieden mukanaan tarjottimen.)

MOISIO.
                             Oh kyllä!
    (Aarolle.)
Siis aikaa sull' on vielä. Terve nyt
ja olkoon onnekses!

AARO. Käy vastakin ja ilman erikoista asiaakin.

MOISIO.
Sen teen, — ja silloin mukaani sä lähde!

(Menee.)

AARO (avaa jälleen ikkunan, pyyhkii käsiään, tuhkii, hengittäen raitista ilmaa ikkunan ääressä.) Ken sittisontiaisen jälkeen lähtee, hän joutuu tunkiolle, sanoo Sana. Ja laulupuu, min tarjoot, mahtimies, viheriöihän se, — vaan homeisuuttaan. Ah, arvon serkku, paljon mahdat kai, vaan mahtis osakkaaks en lähde minä, se usko —

KALLE TIKKA (raoittaa ovea.)
           Mitä taivastelee mies?

AARO (heristää nyrkkiään.)
Sanohan ilkamoiva sana vielä!
Nyt hyppysissäni oot höyhen vain.

TIKKA (ladaten piippuaan.)
Sua kosittiin?

AARO.
               Ja kahteen kihlakuntaan!

TIKKA.
Ja kumpaiseenkin suostuit —?

AARO.
                              Tuskin toiseen.
Jäi toinen kylmilleen — se vaativampi.
He vaati multa kädet molemmat,
mut tuskin pikkusormen kynttä annoin.

TIKKA. Jukuri sentään! Vaan se riittääkin: kyntt' enempää ei Kehno tarvitsekaan! Ja sulle mun jo pitäis riittää kyllä varoittavaksi esimerkiksi, mit' elämä on taiteen mustalaisen. — Vaan muuten, kiinalaiseksesi jään, — oon huonees lämmikkeenä.

AARO. Jääpä pois, maakrapu, kajuuttaani, jos vain tohdit, kun kevättuuliin kuunarini ohjaan!

KERTTU (tulee, ottaa päällysvaatteitaan.)

TIKKA. Ei siltä, ettet haaksirikkoon ajais, kun kruununluotsitkin noin torjut pois, vaan ajoiss' itseni mä korjaan talteen, (kääntyen Kerttuun päin) ja tämän viattoman kerallani. (Kertulle.) Älähän vielä karkaa!

AARO.
                     Joko menet?

KERTTU.
Ois aika jo —

TIKKA. Nyt aikaan hyvän sään on pieni lähtöhyppy hypättävä, ennenkuin Aaro lähtee aallokkoon! (Vetää Aaron ja Kertun mukanaan keskilattialle.) Siis: heipä hei, jos lähdet!

AARO.
                               Heipä vain!

(Kerttu tuikkaa katsellaan Tikkaa, vetäen suunsa halveksivasti kureelle, naurahtaa sitten ja taipuu mukaan piirihyppyyn.)

Esirippu.

II NÄYTÖS.

Sama huone kuin edellisessä. Pari viikkoa myöhemmin, muutamia päiviä vapun alla. Iltapäivä, näytöksen lopulla jo hämärtää.

AARO VESURI (tulee sisään ulkoa, hypittäen kirjapakettia kädessään; toisessa on iso kirje. Menee sohvan luo, nyplii kiihkeänä auki paketin sidettä; puhuu pysähdellen.) Niin pääsi vihdoin telakalta pursi! — Nyt täysin purjein poukamista pois, vihurin vauhdilla pois vaahtopäille! — Ulapan peltoon pitkät vaot nyt, ne taivas vaikka rakein siementäköön! (Saa käärön auki, sieppaa käteensä kirjan, leväyttää sen ja nostaa ilmaan.) Niin viaton kuin valkoperho vain, — vaan perhollakin voidaan myrskyt mennä! Niin kauniisti yl' aaltoin karkeloit, — vaan mitä mettä siipeis alla vietkään! (Laskee kätensä, sulkee kirjan, koettelee ja punnitsee sitä.) Ah — mutta näinkö kevyt, — näinkö ohut —? (Lausuen ulkoa.) 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta istukaamme, niin miehinä, oi ystävät, ne eromaljat kirpeät me maistaa vihdoin saamme!' (Toistaa, avaten kirjaa paperiveitsellä, selaillen sitä: 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta — — —') Miss' on se — minne on se sekaantunut —? — sen alkupuolelle ma laitoinhan. — Kuin tina tuhkaan kadonnut — miss' on se? (Yhä kiihkeämmin etsien.) Ei armoa — on maljapuhe poissa! Pois hutiloitu nuoli suihkavin! — Se, se on korjauslukua, oi Luoja! Näin tehdas taiteen lapset kätilöi —. (Lyöden otsaansa.) Vaan miks et loppuun saakka valvonut kätilön työtä itse, tomppeli! — Mut entä 'Palokello' — 'Palokello'?

(Lausuu.)

'Tulipalopakkas-yössä kuljen yksin, koditonna, kautta kotikaupungin. Verta välkkyy tähtivyössä, verisimmin synnintyössä riehut juuri, rikkain konna kalliin kotikaupungin.

Palokellon vaski kiiltää talos takaa tornistansa yli ylvään kaupungin. Tähdet välkkyy, viima viiltää, syntis suitsee — —'

— Aah!

(Viskaa kirjan lattiaan, painaa käden niskaansa.)

Sekin tiessään — sekin suden suussa! (Kay pari kertaa kiivaasti edestakaisin.) Pois rosvottuna 'Palokello' myös, — joll' aioin esiin Hornan hälyyttää! — Ah leijonaani! Kulmahampaat putoo juur' alla taistelun — ken katkoi ne? Mi lempo iankaiken mulla leikkii!

(Palaa kirjakasan luo, ottaa uuden kappaleen, heittää senkin pois kuin tulisen raudan, ottaa uudelleen ja selailee sitä.)

Kuin hirvesi sen läpi katsoa —?

(Iskee silmänsä keskelle kirjaa, lukee kalveten, purkautuu syöksähdellen.)

Ja 'Samum'-sarja — tämännäköisenä! Sen tuskan tuulet, vihan vihurit näin kuulumattomiin on vaimennettu! Pois juuret rohtoyrttein väkeväin nyitty maasta sormin kateellisin! — Ja täällä — tätä kasvitarhan kolkkaa kuink' onkaan paranneltu, myllerrelty! Riveillä aivan uus on järjestys, — niin, uuteen uskoon tarhani on saatu. Oh!

(Raukeaa polvilleen, ohimoitaan pyyhkien, sohvan ääreen, pää käsivarsia vasten. — Kotvasen oihkiva sanattomuus; sitten hän alkaa jälleen selailla kirjaansa.)

Tuoksut kukkien siis jäivät vain, jäi leivon livertelyt laulukseni, — ne tok' on säilyneet — ne runohelyt! Ja paranneltuina — ah, totta kai… (Nousten, käy edestakaisin.) Mit' ymmärrän mä tästä kaikesta —? Ett' uuteen uskoon kastettu on mies, — soturi suora salaa yllätetty, aseista, panssareista riisuttu ja su'ittu taas kukkasritariksi! Mit' itse häpeilin, se vain saa armon, mik' oli mulle arin heikkous, — suloinen tosin —, hyveekseni tehdään! Viel' oli mulle tarpeen leikkaus, — he salaa teki sen, — vaan miten päin! 'He' —? Kutka —? Mitä tästä ymmärrän —?

Ett' olen jälleen vaaraton — vaan kelle? Minusta monta sanaa tuhlata nyt tämän vuoks ei kenenkään lie tarvis. Ken salamurhaajani? — Näkee kyllä ei satunnainen vahinko tää ole, niin varmaa suuntaa vahinko ei käy. (Lyöden otsaansa.) Ja mitä teen mä nyt —?

Esi-isät, väkivalloin kastetut, pois vieraan kasteen pesi päästään muinen. — Tee samoin, poloinen, tee samoin sinä!

Vaan kuinka teet sen, teet sen, poloinen?

— En tätä äpärää mä tunnusta!
Nimeni, isyyteni siltä kiellän!
Vain väärennös se onhan omastani —.

Vaan kuinka, kuinka voi näin tapahtua? Ooh! (Raukeaa jälleen, pää pöytää vasten.) Iäksikö suuni kapuloitiin —? (Saa käteensä kirjeen.) Jotakin, kirje, tähän taidatko? (Avaa sen yksikaikkisesti; sieltä tipahtaa lattialle shekki, hän aikoo ottaa sen ylös, mutta jättää.) ja shekki? — madonsyömä ruusunlehti, sun vuokses taipuisinko alas? — en! (Lukee vilkaisten, osittain ääneen.) Ne julki-juuttaat? 'Omaks eduksenne olemme tasoitelleet — —.' Juuri niin! Mun kurjan kunniani vuoksi siis! Vain kiitä heitä, tasapää: ken pitäis edusta nimes huolta, ellei he —? 'Ei yleisömme siedä —.' 'Yleisömme tät' oudoksuis, se muuta odottaa —.' 'Ei yleisö —'. Se taattu syntipukki! 'Pätevin neuvonantajamme tässä meit' opasti —.' Kun horjui oma pää! Ne neuvosherrat — myyrät — pälysilmät, kyll' aina oppaiks osaa —. (Hätkähtäen.) Tanhua…?! — — Mun puolestani Helinille hän puhua aikoihan — niin, sama herra! — jott' arvais hyvän huolen nimestäni tuo porho pitää —. (Heittää kirjeen.) Mitä vielä pyydät? Jo näänhän kaiken: niinkuin koe-eläin, väristen veitsen alla puoskarin, tää ilmain lapsi eessä kustantajan vain lentoon pääsyänsä vartoin lepää. — Jo saapuu ensimäinen neuvosmies, vanhuudenhouru faktori, joll' on lähetystoimi yksin sydämellään; ja saapuu neuvosherra pätevin, hän, jonka käsiin kaikki langat juoksee, hän, joka kaiken sitoo taikka päästää, tuo soihtu taiteen yössä, Tanhua, hän sisään liukuu niinkuin kuutama, käy myyräntyöhön, — kaivaa, opastaa — jott' oikein maineestain he huolta pitäis. Ja lautakunta nyökkää: 'hyvä syntyy! — pois myrkyn mujut — sima selvä jää, jää runoniekan nimi tahraa vaille!' Oh!

    (Rouva Vestman avaa hiljaa oven, seisahtuu
    uunin nurkalle, kädet päällekkäin.)

Ja koe-eläin, haava vatsassaan, saa vapaan tiensä sieltä sitten tietää.

ROUVA VESTMAN (puoli-ääneensä.)
Vai hyväinen —.

AARO (huomaa hänet, pyyhkii otsaansa.)
                 Ei voivotella nyt!

ROUVA VESTMAN
Kun luulin runojas sun lausuvan —.
    (Aaro pyyhkäisee jälleen otsaansa.)
Voi poikapoloista, mik' on sun, mikä?

AARO.
Mun? Liian lysti. Poika-poloista!
Ei mua poloitella, sanoinhan!
— Jos ryöstöä se noita teille on
jo lupaillut — mua älkää surkutelko!

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.)
Kyll' on —

AARO.
            Ei huokailla!

ROUVA VESTMAN.
                          — On tukalaa!
Se ärhentää ja uhkaa, vaikka sanoin
sun aivan pian saavan töistäsi.
— Perunamaat' ei kämmenenkään alaa —.
Ja mik' on sunkin?

AARO. Saatte sanoa, ett' ottakoon vain ryöstöl!' omansa — ja häätämällä vain saa meidät täältä. Se ämmä ärmätti on tahallaan näin minut myrkyttänyt, pohjiin saakka. Vain ilkimieli ilkimieltä vastaan.

ROUVA VESTMAN.
Vain kaulavilloiksemme koituu se.
Ei, ei! — Vaan pian saat kai rahaa myös,
kun kirjakin jo tuli —?

AARO.
                         Siin' on kirja,
— vaan sit' en omaksu —; ja raha tuolla,
— vaan sinne jää se.
    (Rva V. liikahtaa sinne päin.)
                      Sit' ei kosketa!

ROUVA VESTMAN (hämmentyneenä.)
Niin — niinkö kävikin —.

AARO.
                           Niin, niinpä kävi
Nyt enää mitään toivoa ei tarvis.

ROUVA VESTMAN (seisoo hetken, kuten ennen, katsoen murheellisen mykkänä, lähtee huoneesta.) Voi voi —!

(Vähän päästä alkaa hänen huoneestaan kuulua virrenhyrinää: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia — —').

AARO. Saa vielä voivottelut kuulla. (Kokoilee kirjoja.) — Ei, näin jos minut salamurhattiin, en lähde määkien, kuin märkä vuona; kuin ilves itse pahan pesään putoon ja puren haavan heille sisuksiin; kuin myllynkiven heille kaulaan heitän tään epaton, tään sekasikiön. — Ja tämän talon noita niittäköön, mit' itse ilkeydellään kylvikin.

KERTTU (tulee, heittäen jaloistaan kalossit.)
Oo! Tulivatpas —
    (Huomaa samassa Aaron synkeyden.)
                  No —?
    (Yrittää ottaa kirjan.)

AARO.
                         Ei kosketa.

KERTTU (tarttuu häntä rinnuksiin, ravistaa.)
Mies, mik' on mennyt sinuun?

AARO (raukeammin.)
                             Anna olla.

KERTTU (sieppaa kasasta kappaleen kirjaa.)
Kun kauniisti et anna, otan itse.

AARO (yrittää ensin laimeasti tavoittaa sitä pois, pistää sitten kätensä housuntaskuihin.) Ei minun ole se. Sen vaihdokkaan vien pois.

KERTTU (toisen pöydän äärestä.) Hui, hupsuttele, mörökölli! Tää nimes on, ja runot tunnen kyllä, (Lueksii, lausuu puoliääneen.) 'Sua kuutamoilloin, kuutamoilloin. sua kuutamoilloin lempiä sain, ja jos kaipasin milloin, nimes kuiskasin huoahtain: yön syvyys hohti jo hopeasilloin; — ah, silloin yli aaltoin vain polon luokse astelit, armahain!'

(Hypähtää ylös, kiitää Aaron luo, kietoo toisen käden kiinteästi Aaron kaulaan, toisella pyyhkii hänen otsaansa.)

No, kulta armas —!

AARO (hätkähtää, painaa Kertun luotaan pois,
menee ja kietaisee kirjat kääröön.)
                    Anna tuokin tänne!
Ei minun ole se.

KERTTU (piiloittaen kirjaansa )
                 Mut onpa mun.
    (Ravistaa taas Aaroa.)
Mit' unta hourit sinä?

AARO. Hornan unta, — vaan liian totta —.

    (Siepaten palttoon ja hatun, töytää ovelle, mistä juuri
    työntyy sisään Kalle Tikka maalausverstaineen.)

                         Yhteisväylillekö
sinäkin työnnyt? Kulje ikkunastas!

TIKKA (hänen jälkeensä.) Vai noin sit' ulapoille lähdetään, noin oikein myrskypurjein —. Potra poika! Ken uskoi noinkin uljaaksi —. (Huomaa Kertun.) He — hee. noin mesihuuli morsian, ja sulho kuin madon niellyt —.

KERTTU. Oisit vaiti ees. Ilosta vielä näppiäsi lyöt, kun rauhan simaa yhä juoda saat sinäkin tämän katon alla.

TIKKA.
                          Rauhan —?
Vaan sodan oltta ensin — luulen ma.
Ja hiis,
    (lyö näppiään)
         se kyllä menee makoon sekin!

KERTTU.
Ei tule, eikä tarvita —.
    (Nostaa kirjaa.)
                          Ei kukaan
saa enää tästä sodan syytä.

TIKKA.
                            Enää —?
Ken ryöttä niin sen lamaan lyönyt ois?

    (On laskenut taakkansa uunin kupeelle,
    tulee ja yrittää ottaa Kertulta kirjan.)

KERTTU. Pois ryöttäsormi! Mene, pese itses, ja tule sitten oikein pyytämään.

TIKKA (lähtien toiseen huoneeseen.)
Jokohan kannattais? — Ne jokohan
miespoloisella mitkä myrkyt juotti?
Sen oli näköinen. — Hyi haaskoja!

KERTTU (pyyhkii kirjan selkää.)
Hyi töhrijää, jo töhri —.
    (Koputetaan.)
                           Tehkää hyvin!

MOISIO (astuu sisään arvokkaana; hillityllä riemastuksella.) Tääll' oot kuin ootkin sä, Terpsichore! (Rientää Kertun luo, joka ojentaa toisen kätensä; Moisio ottaa molemmat, suudellen niitä.) Vesuri huhtoi tuolla mua vastaan, kuin kulo ruskeana kasvoiltaan. Ois juuri hälle ollut juteltavaa, mut aprikoin: tääll' ehkä joku on — — ja olipas — —! Ja mies jo kaukana tömisti tiehensä — mua tuskin huomas. — Mi höyry liekin pojan päässä taas. Viel' et sä kesyttänyt ole häntä —?

KERTTU. Ah en — hän nykyään lyö leikiks kaiken. — Vaan, näyttää, nyt on hällä vuorostaan muut leikitelleet — jotkut holhoojansa. (näyttää Moisiolle kirjaa) kun tätä ei hän tunne omakseen.

    (Moisio ottaa kirjan, istuutuu pöydän laidalle,
    vetäen Kertun lähelleen.)

MOISIO.
Kas vain! — Sä näytä missä vika piilee.
    (Selaillen.)
— Aa, jokin leikkaus kai tehty on —?
Ja sangen huomattava, siltä näyttää.

KERTTU (säälivästi.)
Pojulle ovat siellä julmat olleet.

MOISIO.
Tjaa — totiseksi oli mennytkin.
Niin, niinhän runoniekkaa koulitaan.
— Noo, pian me sen haavan hoitelemme.

KERTTU.
Vaan pahoin on ne tehneet Aarolle.

MOISIO (tarttuen Kertun käteen.) Me yhdessä sen haavan hoitelemme, me hänen ystävistään taatuimmat, — vai miten, Kerttu?

KERTTU.
                      Niin —.

MOISIO. Me miehen teemme kuin teemmekin vie!' Aaro Vesurista. (Selaillen jälleen kirjaa.) — Mut täytyy myöntää: pahoin hänelle ne näyttää tehneen.

KERTTU.
                    Sanaa sanomatta —

MOISIO. Niin, itsessään se paha teko on, sit' ei käy kieltäminen. Laihaksi jäi kirja — vaan sen leppoisampi onhan. Ma suosittelen sitä lopultakin: sun suloashan laulaa laulut nää, — ja siin' on sille kyllin ansiota.

KERTTU (pyörähtää kantapäällään ja peittää ojennetulla kädellään Moision suun.) Jo riittää, herra! Jospa Aaro kuulis —.

MOISIO (ottaa haltuunsa Kertun koko käden.) Ah, Aaro! Aaroll' yks on ansio: ett' oot sä hänen — sikäli kuin olet.

KERTTU (vetää loukkautumista teetellen kättään pois; Moisio ei laske.) Oon hänen!

MOISIO. Onpa seikka toinenkin hänelle ansioksi laskettava: ett' ei hän ihailullaan tukenut viel' ole valtaa herra Tanhuan. — Aa, Tanhua! Sen nimen mikä toikaan nyt huulilleni —? Sama herra näes nykyään raportteja runoista näist' antaa etukäteen sinne tänne: 'ne hälle ovat olleet pettymys, kun nähdä sai hän ne, ja kustantajan on ollut pakko niistä vaivaa nähdä, niin, uuteen uskoon valaa', — ja niin eespäin. Vaan ken on Helinillä neuvoksena? Samainen herra Tanhua — hän, hän se sen arvovallan siellä saanut on. Vaan miksi juuri hän, en käsitä. Ja minusta se aivan väärin on, ett' yksi kirjaniekka toista holhoo. Se toimi liian vaatelias on, ja luonteelle vain arvokkaalle sopii! — Niin, Aarolle ne pahoin tehneet on, vaikk' eihän pahaksi se koitunekaan. (Painaa päänsä likemmä Kerttua.) — Vaan me, me kahden hänen kohtaloaan sen kärsivällisemmin ohjaamme, — niin, niinhän, Kerttu?

KERTTU.
                          Niinpä kai —.

    (Kuuluu kiivaita askelia portailta; Moisio päästää Kertun käden,
    laskeutuu pöydältä, huomaa jalkainsa juuressa shekin ja kumartuu
    sitä ottamaan; Kerttu etenee sohvan päähän.)

MOISIO.
Kas, shekki!

KERTTU (iloisesti.)
             Häämatka-lippumme!

(Samassa syöksee Aaro Vesuri sisään ja viivana pöydän luo.)

AARO (etsien pöydältä.) Jäi lemmon lippu, — se veren hinta, — hiiskö —?

MOISIO (kerkeästi.)
                                 Terve!

AARO (koneellisesti, katsomattakaan.)
Terve.

MOISIO (siirtyen ulomma pöydästä.)
       Sinua tulin —

AARO (huomaa shekin Moisiolla, ottaa sen.)
                      Siellähän se! Kiitos.

MOISIO.
Vain nostin ylös —

AARO (ottaa Moision toisesta kädestä kirjan.)
                    Kiitos tästä myös.
Voi hyvin!

(Menee samaa vauhtiaan.)

MOISIO (yllätyksestä toipuen levittää käsiään.)
Viiripää! Kuin juna puskee —

KERTTU (murahtaa vapautuneesti, jännityksestä laueten.)
Ja — jaa! Niin meidän Aaro tulee, menee.
Kesytä sitten tämä viiripää!

MOISIO (läheten taas, ottaa Kerttua kyynärpäistä.)
Sun lempesi, sun laulus kaiken mahtaa.
Vain höyrynsä hän loppuun puhkukoon,
sun armoillasi kokonaan on sitten.