Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä

SERKUKSET

Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä

Kirj.

PIETARI HANNIKAINEN

Wiipurissa, 1848.
J. Cederwaller poikineen.
A.F. Cederwallerin kustannuksella.

Imprimatur:

G. Rein.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen Jako.

Mökin lapset.
Suuri kaupunki.
Saara täti. Serkukset.
Herrastalo. Weli ja Sisar.
Opettaja. Ystäwykset.
Ann'-sohwia.
Suomalainen tyttö.
Sairaanhoitaja.
Tunnustukset.
Matka.
Uutta tointa.
Kerjäläismummo. Kohtaus.

Toinen Jako.

Merimies. Omenakuoppa.
Talon onni.
Aarre.
Uudistalo.
Selitykset ja loppu.

Ensimmäinen Jako.

Mökin lapset

Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä. Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä; lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin 12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä, ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä, ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta ja kuuntelee. "Jo tuleewat" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä paikkoja laitokseensa.

Pian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen tuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu hautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle. Wiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu wirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen. Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli. Se wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu lukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän juhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. — Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan yhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin kaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä ensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen rawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat kohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi, mutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa jättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän mökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän kadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten nojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan lapsen äweriäs koti.

Muutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset ruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli kylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat lapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan sitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän sittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten äitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan rakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään. Nyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun läänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä ketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset heille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin jäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat kylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti, jolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.

Pieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut erään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli tytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua päätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä painuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi selwällä äänellänsä:

— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja saattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen polwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin emme tulisi kyläläisten wastukseksi.

— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä wietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.

Mutta Maialeena jatkoi kuuntelemata waimon puhetta:

— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara tätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien. Kunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.

Waimot kääntyiwät ällistelemään tytön puheelle.

— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi eräs waimoista.

— Mikäs muu kuin kerjääminen pitkin Turun katuja, sanoi toinen.

— Ja kunnottomuuden oppiminen, lisäsi kolmaas.

— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni, — ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä sanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin, jottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään raukkoja ruweta tunnustelemaan.

Maileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet wieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla äänellä:

— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja tottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme työllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen Jumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei estä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti woi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan lampaitanne.

Ihmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät muristen kotiinsa.

Suuri kaupunki.

Muutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä, jonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun kaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet monin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon säteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan ilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin päällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut kuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto lapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon ihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he järkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja taata huonetta ja tornia.

— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein
Maialeena, kylläkseen ihmeteltyään.

— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit, muistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti liikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara tätin liedellä!

— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten tuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.

Murheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta puolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen waim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä näreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa Maialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.

Mäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat ja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa, waan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat jokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan kuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja yösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.

Ken oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia! Maialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä enkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua lämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena emäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki turwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun siitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen poikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä naapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni ämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia, sukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön, ja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina kuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat jokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua oli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi. Äiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja werhottaa kukkaiset kedolla.

Maialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä nyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa sitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa käydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.

— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin paras rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.

Saara täti. Serkukset.

— Hultin Saara, niin kuin häntä tawallisesti sanottiin, oli niitä naisia, joilla nuorra oli warmaan usia ystäwä nuorten oppiwaisten herroin seassa. Muutamia wuosia sitte, tuntemattomista syistä mieheltänsä hyljätty, oli ruwennut pesemään waatteita ja palweloimaan nuoria herroja. Aamusta warain ja illalla myöhään nähtiin hän aina liikkeessä, milloin kantawa ruokaasteita, milloin kiiltäwää pientä kahwipannua sekä wakkoja lumiwalkoisin waatteinensa, pait monta muuta lukematonta askaretta. Oma, aina lämpimänä säilytetty kahwipannunsa lohdutteli häntä wähän wäliä näissä raskaissa ja kiireissa askareissaaan.

Nykyjään oli hän jokseenki pönäkkä eukko, noin neljänkymmenen paikoilla; ja naurahteli wielä hywästi nuorten herrain leikkipuheille, jotka hän kuitenki paremmin soi nuorelle tyttärellensä. Korkiampi säätyiset äitit pitelisiwät kaunista tytärtä kunnes suinki lapsena; waan äitintunto ilmotaiksen toisin alaisemmissa. Itse alaisemmalla siwistyksen portaalla, pyytääwät kuta ennen sen paremmin sysätä tyttärensä maailmaan, ajattelematta kuin wäleen ne woiwat langeta, äkkinäisellä tiellä.

Hultin emäntä piti tytärtänsä miltei jumalallisesssa arwossa. Hänelle hän juoksi ja puuhasi, saadaksen hänestä aikaa myöten paraan "wallasihmisen".

Täksi tarpeeksi tytär ei saanut pienenäkään leikitä wertaisiensa kanssa. Äiti piti hänelle lapsentytön, koriat lelut ja makeisia kyllinkyllä. Ennen naimistaan oli emäntä palwellut muutamassa herrastalossa, jossa siitä asti oli pitänyt tuttuutta tutkainten pesulla ja maniskoin kimuroimisella. Sinne wei aina kerallaan pienen Ann'-sohwin, ja hywätahtoinen rouwa soi sen mielellään jäämään sinne, luullen hänen kotona olewan äitillensä haittana. Tyttö tuli niin talon nuorempain lasten leikkikumppaniksi, yhtaikaa kuin wanhemmat heistä tekiwät ilkaa tälle pienelle "ihtipäälle", jonka nimitys häntä paljon huwitti ja jonka hän päiwäpäiwältä enemmän ansaitsi.

Joka päiwä hawaitsemme kuinka tämänsäätyiset äitit kaupunkeissa pilaawat kaswawat tyttärensä, etenki kuin nämä owat hywännäköisiä, ja kuka äiti ei mielellään näe sitä? — Tämän tekeewät ei ainoastaan liiallisella hellimisellä ja mielittelemisellä, waan erinomattain sillä, että totuttaawat ne sellaiselle waalimiselle ja palwellukselle, jotta wiimein rupiaawat katsomaan äitiänsä palweliaksensa. Hultin emäntä ei ollut sunkaan eroitettawa näistä, paremmin oli peloittawana esimerkkinä.

Palaten aamukäynnistään herrojensa luonta, odotteli hän kärsiwällisesti tyttären nousemista wuoteeltansa, warustetulla kahwilla ja sokurileiwällä jotka juuston, wehnäsen ja siirapilla sekoitetun oluen kanssa oliwat sen paras ruoka, ja emäntä sanoi aiwan tällaisen ruoan tekewät tyttärensä kauniiksi ja lihawaksi.

Yhtä huolenpitäwä oli tämä heikko äiti muutenkin. Täydellisesti tehdäksensä tytärta esiwallaksi pantiin hän kouluun, oppimaan "ulosompelemaan", niin kuin emännän tapa oli sitä kutsua. Sinne päästessä piti Ann'-sohwin saaman muiden oppilasten mukaan käydä hatussa, joka emännän mielestä oli jo suuri askele eteenpäin, sillä hän arweli: Tästedes sille ei woi kukaan nauraa.

Kirjoitusta ja luwunlaskua sai Ann'-sohwi oppia kotona, sitäwarten opettajaksi otetulta entiseltä tutentilta, joka nykyjään eli joutilaana, ja entisestä welasta äitille sai opettaa tytärtä, josta kuitenki hän rawitutti itsiänsä kyllällisesti.

Majisteri ja eräs Ann'-sohwin koulukumppani joka aamuisilla aina seurasi häntä kouluun, oliwat saapuwilla, kun "hawueukko" kerjäläisinä toi serkkuja emännän huoneihin. Närkästyksellä, niin kuin muitaki kerjäläisiä, käskettiin heitä matkaansa. Hawueukko wirkkoi nyt ketä oliwat; mutta tälläisten wierasten tulo niin turhalliselle ihmiselle kuin Hultin emäntä ja nyt wiistoista wuotinen tyttärensä, oli warsin wähän mieleinen. Äiti tukkesi hywin kiireesti eukon suun, antoi lapsille kummalleki leipäpalaisensa, päästäksensä heistä eres, ja pyysi heitä jäämään eukon luoksi, kunnes ehtisi tulla itse sinne. Itkein läksiwät lapset eukon kanssa tiehensä.

Saara täti oli kuitenki helläluontoinen, kun kerran waan sai oikein miettimään, ja oli siinä siis ihan wastoin monjaiden tapaa, jotka ensipäästä lupaawat tehdä paljon, ja lopeettaawat tekemätä mitään. Huomena tultuansa hawueukon mökkiin, itki hän nähdessään noita armottomia ja muistellessansa sisärtänsä, josta kuitenki sen elinaikana ei paljon huolinut.

Nyt huolsi hän pojan käsiammatin oppiin, ja otti Maialeenan luoksensa.
Tarkemmin mietittyään meni tämä suurena apuna monissa töissä, jotka nyt
Mamseli-tyttären tultua aikaihmiseksi, eiwät olleet oikein soweliaat
emännän itsensäkään toimitella.

Maialeena käwi wielä monen sunnuntai illan hawueukon luona. Hän oli kyllä kiitollinen tätinsä hywyydestä, joka hankki hänelle hywät lämpimät waatteet ja maltti neuwoa häntä äkkinäisiin askareihin; waan työläs oli hänen kärsiä serkkunsa, eli niinkuin sitä nyt kutsuttiin Ann'-sohwin ylpeyttä ja juonittelemista. Hän, joka ei tuntenut yhtä Suomen sanaa, waikka äitinsä oli ihan suomalainen, nauroi ja pilkkasi Maialeenaa siitä, kun tämä ei osannut ruotsia. Koska Ann'-sohwia oli wakuuttanut äitillensä, ettei hän woinut tulla aikoin tuon "suomalaisen tytön" kanssa samassa huoneessa ja niin ystäwänä, täytyi Maialeenan ruweta asumaan ja makaamaan kylmässä leipotuwassa, jonka läpi kulettiin heidän asumahuoneesensa. Waan Maialeenan toiwo oli kewääsen; häntä ilahdutti nähdä ja oppia monta hyödyllistä asiaa; kärsiwällisyydellä kohtasi hän kaikkia wastuksia, joita ei woinut kiertää, ennen kuin ehti oppia wähän ruotsia. Sillä se ylpiä "Matamikaan" ei tahtonut puhua suomea Maialeenan kanssa, mutta wastasi aina murretulla ruotsilla Maialeenan puheesen.

Paremmat waatteet ja wahwistawa ruoka waikuttiwat kuitenki edullisesti tytön kaswoille; työ ja jokapäiwäinen liike raittiissa ilmassa wahwistiwat jäseniänsä. Siiwollisuudella ja etenki siwiällä käytöksellänsä suositti hän jokaisen puolellensa. Ann'-sohwia yksinään piti waan häntä pilkkanaan, ja äiti waan muhoilli waan tyttärensä teräwälle "älylle", niin kuin hän kutsui sen monesti jokseenki häwyttömiä iwauksia.

Syksyllä wourasi emäntä toisen asuman, ja tytär sai erikammionsa äitinsä suojan sisällä. Koulun käynti oli päättynyt kesällä, jolloin tyttö lukiiksi ripille. Hattua ei enää heitetty, mutta kaikki yhteys ja tuttawuus entisten koulukumppanein kesken oli kuitenki tauonnut. Wastaan tullessa häntä ei enä tunnettukaan.

Niin se käypi; ne ihmiset jotka waan ylpeydestä ja turhallisuudesta, waan ei muun paremman ja jalomman harjotuksessa, tahoowat korottaida yli wertaisistansa, owat oikeestaan luettwat erisäätyyn. Etenki kohtaa tämä naista; paremmilta ylenkatsottu, kadehditaan usiasti ja pilkataan hän wertaisiltansa. Mitä tulee hänelle eteen muu kuin kewytmieliset ja irstaiset tuttawuudet, jos ei tahdo elää ihan yksinäisyydessä.

Wiimeistä ei tehnyt mieli enemmän äitin kuin tyttärenkään. Wähitellen rupesiwat siis käymään wisseissä tanssi-seuroissa, usiasti wähemmän waaralliset tapain kuin nimen puolesta. Näissä saatiin monta huwittawaista tuttawuutta mies- sekä naispuolia, ja ei kauwan wiipynytkään kun yhteinen sana ei säästänyt enemmän äitiä kuin tytärtäkään. Maialeena, nyt jo wähän tottunut ruotsalaiseen puheesen, oli sattunut kuulemaan puheita, joista rupesi penuuttamaan serkkuansa; luonnollisesti käwi tämä kuin tuli tappuroihin, ja Maialeena sai pahoja sanoja äitiltäki, jota jo harmitti seki, ettei Maialeena ottanut palwellakseen tätinsä "kulta-poikia", kahta hurjaa tutenttia. Sopu oli näin kerran poikessa, ja, toisena syksynä Turkuun tultuansa, sai Maialeena lapsentytön ammatin muutamassa herrastalossa.

Herrastalo. Weli ja Sisar.

Peranderin talo oli siihen aikaan Turun warakkaampia taloja. Perander itse, näin 45 ikäinen mies, oli wirkansa puolesta myös kaupungin korkeimpia säätyjä. Hän oli toisesti nainut, ja nykyinen rouwa, ehkä jo monen lapsen äiti, oli wielä nuori ja kaunis. Hänellä oli myös kaikki omaisuudet, jotka tekeewät talon iloiseksi ja loistawaksi. Mutta hän oli yhtaikaa hellä äiti, ei waan omille lapsillensa, mutta myös naidulle tytärlentämällensä, joka omaisuus harwoin kaipaa seurallisia awuja. Perander itse oli kaupungin lapsia; mutta wirkaan tultuansa palweli ensiwuosinaan maakunnassa, jossa rahwas ei taitanut muuta kuin Suomea. Liiaksiki ensi alusta oli hänelle warsin työlästä wirantoimituksensa, rahwaan kielen puolesta. Wasta täällä tuli tuntemaan puutoksen opissansa. Siihen asti ei ollut juohtunut mieleensäkään isänmaassansa muuta kieltä tarwittawan kuin sitä jota hän piti äitinkielenänsä. Silloin jo päätti siis, jos lapsia hänelle sallitaan, ne opettaa jo pienenä tähän toiseenki äitinkieleen. Tämän lupauksensa piti hän tarkasti. — Entinen lapsentyttö oli eronnut. Paraastaan kielen wuoksi otettiin nyt Maialeena sen siaan.

Jo liki wuoden ajan oli Maialeenan täytynyt kuulla ja melkata muukalaistunein omaistensa luona pelkkää ruotsia. Yksin tätinsä Hultin emäntäki ei tahtonut milloinkaan puhua Suomea, waikka ruotsia melkkasi niin pahasti, että siitä tuskin sai selwää, ja monesti nauratti niitä nuoria herroja joita palweli. Waan hulluinta on kuulla kahden tälläisen melkan puhelemista, niin kuin Maialeena ja tätinsä. Molemmat kokewat kääntää suomalaista ajatustansa ruotsin puheesen, eikä kumpanenkaan tohdi sanoa sitä kohdastaan ajatuksensa kielellä. Siitä tulee ettei kumpanenkaan ymmärrä toistansa. Tälläisiä ihmisiä on nytki paljon maamme kaupunkeissa, ja etenki oli silloin Turussa suuri osa alaisemmasta säädystä, jotka, pitäen häpiänä puhua selwää äitinkieltänsä, elinaikansa eliwät toisilta ymmärtämättöminä ja ymmärtämätä toisia. Sillä ihminen woipi waan äitinkielellänsä ilmoittaa toiselle kaikki ajatuksensa ja mielensä. Wieraalla kielellä puuttuwaisesti, ja kaikken waillinaisimmasti murretulla kielellä. Monen kunnollisen luonnon, monet hywäin awuin toimet kuolettaa siis tämä turmelewainen muukalaistumisen himo kotimaassamme. Kuin moni palwelia eikö koko ikänsä kanna tätä muukalaisuuden kahletta, ja puhuu murrettua ruotsia ennen kuin puhtaasti äitinkieltänsä, jolla woisi selwästi toimittaa ajatuksensa toiselle. Moni tälläinen melskaaja, ehkä luonnostaan älykäs, pidetään tuhmana koko elinaikansa. Monelle on tämä joutawa muukalaistuminen alku kaikkeen turhallisuuteen. — Maialeenalle oli tälläinen melskaus warsin työlästä; kun sunnuntai iltoina aina tapasi weljeänsä ja sai sen kanssa puhella äitinkieltänsä, niin kuuli päässeensä kuin kahleista irti. Aika olisi hänenki ehkä totuttanut tähän tilaisuuteensa ja tehnyt hänestä yhtäläisen sekalikon; mutta onneksensa pääsi hän ajoissa toisiin seuroihin, joissa tämä turmelewa tapa ei saanut wielä waltaa. Se on myös arwattawa milla ilolla Maialeena nykyisessä tilaisuudessaan otti tämän uuden palweluksen, jossa sai joka päiwä wapaasti puhua rakasta äitinkieltänsä. Olikin hän jo ensipäiwänä lasten parwessa ihan niinkuin kotonansa; kaikki tätinsä luona näytetty ujous oli kerralla poikessa. Maialeena oli yhtaikaa siewäluontoinen ja wilkas. Pian aikaa tuli hän lasten paraaksi ystäwäksi. Puhdas selkiä muotonsa, silmistänsä paistawa wiattomuus ja teräwä äly antoiwat hänelle erinomaisen kauneuden, joka päiwä päiwältä kukoistui, ja weti kohta koko pereen häntä suosioimaan. Jokainen kilpasi puhella Maialeenan kanssa Suomea, ja heidän täytyi usiasti häwetä omaa kehnoa taitoansa Suomenkielessä. Waan usiammin oli Suomenkieli waan olewinaan syynä nuoren Maialeenan puhuttelemiseen. Jokainen rakasti enemmän häntä itsiään ja älyllistä puhettansa. Jokainen kilpasi lasten kanssa tulla hänen ystäwäksensä. Etenki näkyi tämä kilpa ensi Jouluna Maialeenan tultua talon. Sekä herra että rouwa ja wanhemmat lapset oliwat warustaneet rikkaita ja kaiken paraasti walittuja jouluantimia tälle yhteiselle ystäwällensä. Maialeena raiska, jolle kaikki sellaiset kappaleet oliwat wielä oudot, ei tiennyt niistä muuta kuin waltojensa hywyyden. Kiitollisuuden ja ilon kyyneleet wälkkyiwät kirkkaissa silmissään, kun niillä meni isäntäänsä ja emäntäänsä kiittämään. Lasten ilo oli myös suuri. He huusiwat kaikki, "kas nyt Maialeena tulee niin koriiksi kuin muutki!" — Ja todellaki tuli hän näillä antimilla oikein rikkaasti waatetetuksi. Ja kuin Heikki eräsnä pyhänä tuli katsomaan sisärtänsä, niin ei tahtonut enää tunteakaan tätä, ja seisattui ällistelemään, kunnes Maialeena kiisi syleilemään häntä.

— Sinä hän se tosi olet, Maialeena. Tiedätkö kuin säikähdin; luulin jo muuttaneesi pois tästä; waan miten olet noin koristunut, kuka sinulle on tuollaiset waatteet antanut, syleili Heikki, sisärensä häntä syleillessä.

— Heikki kulta, wastasi Maialeena, — ole siiwollinen ja jumalinen, muista äitiwainaamme neuwot, niin sinua auttaa Jumala niin kuin minuaki.

— Sisko kulta, et usko miten on hywä mieleni, että wielä puhelet selwää äitimme kieltä; nuo koriat waatteet eiwät ole tehneet sinua niin ylpiäksi kuin serkkuamme, tätin Annia.

— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana äitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa, ei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.

— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi Heikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin olla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi siitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki. Minulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun en osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen jokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä käänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa omalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin hulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin nauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän tawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?

— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. "Lue ahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras", muistatko niin äitin wiimeisiä sanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.

Siskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä palweluspaikkaansa.

Opettaja. Ystäwykset.

Joulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit etsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät parwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia tuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet käweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu tawallisen elonsa ja liikkeensä.

Peranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden iällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat päättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka saisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta yliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin se nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se oli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä, käsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa, eikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon. Hänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia Turkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina wirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei mitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa unohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä, ja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta irti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja Anton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan. Pitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei waan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli, mutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin siwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina tuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa Antto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä opettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä lukemisensa wiiwytykseen.

Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.

"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green, oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti, Anton ystäwiä, pistiin kammariin.

— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko hulluksi?

— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone houreiksi.

— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein, hän on yksiä Suomihulluja.

— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista, heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa. — Olisit kuullut niitä, — Antto!

— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan, jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin oppilaisinensa.

— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen, joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.

— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia…

— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.

— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?

— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.

— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt tohtosin nähdä lauluais… minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen Porthaani… näytäthän?

— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.
Tuossa on!

Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen pöydälle sanoen:

— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.

— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole muutenkaan, nauroi Jaakko.

— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla pienet houreensa.

— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? — warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet Peranderit.

— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,
Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.

— Sitä en yhtään kummeksi, jos opetat häntä lukemaan.

— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa, orjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja suuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat Hämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa laulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli Carlsson ei tarwitsisi häwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan kaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka "rakastan" konjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä istuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea joka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto Greenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan…

Magisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja rallattain owesta kammariin kiljasteten: — "Frou' kuss' maisterit tee' 'werelle", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: "sinua ma rakastan! ja rallaralla raa"…

Jaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä kuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta houkuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi teettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme Matami Hultin taloutta.

Ann'-sohwia.

Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin milloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa palweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalwuoriumin" luokse, sieltä Hämeen kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä kahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään kotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille tutenttiloille ja "kultapojille". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat tahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina nuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut samalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu niin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin lähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella, joka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle, luonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät nämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.

Eräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu käynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa oli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:

— Ei ole puukapulaa sisässä, millä sitä keitin.

— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja wajassa; luulin että…

— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti, kas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte tuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?

— Tyttö! silkkinen ruusu,… mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan, sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa ja pidoissa.

— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian Eriksonin rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille. Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla — uskoisittako sitä, mamma!

— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.

Millä niitä olisin ostanut?… kaksi ploutuahan minulle waan heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.

— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.

— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.

Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:

— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä jaksa.

— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään, kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän tutenttiloitanne. Wain mitä?

Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä silmänsä ja huoaten:

— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää tekemäni?

Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia, jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;… äitin polwet rupesiwat wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa, ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan: "kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"

Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä, tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.

Suomalainen tyttö.

Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa. Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.

Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään. Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata. Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin; Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa, talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa, kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön" wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki, ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.

Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun "Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana, ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen rinnalla woinut unhottaa.

Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty. Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka teki niin.

Sairaanhoitaja.

Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri. Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan. Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?

Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.

Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.

Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista, joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät "Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun, jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:

    O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret,
    Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!
    Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,
    Mä teitä rakastan kuin äitiäin.

    Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte
    Ja silloin kuljin teissä äitinein,
    Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,
    Ja haastelitte äitin kielelläin.

    Ja runoloita isiemme sankarkieltä,
    Mä teissä ensi kerran kuulla sain;
    Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,
    Se nosti hempiästi rintoain.

    Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,
    Mä wielä äitin kielen kuulen nyt
    Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,
    Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.

Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana Peranderin talon.

* * * * *

Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.

Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista. Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti, kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä. Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen. "joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita, isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat, jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön, kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös, jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella, — ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin, ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.

Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi? Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin häneen warpaiden neniin asti.

— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä, sellaiselle roistolle.

— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida. Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän mieline minua puskemaan!

Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan, hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.

Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin tekisin Jaakkona.

— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies, joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin omissa huoneissain.

— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin annat itsiäsi haukkua!

— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on Jaakon puollustaja.

— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset sanat saata tulla kysymykseen.

— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.

— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin ulkopuolella.

Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.

Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat. Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä, jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein heidän keksimättänsä.

Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli selittäwänsä sanat:

    "Ja sama tunto nostaa wielä rintoani.
    Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut".

Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko asia, sen enemmättä kysymyksettä.

"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle. Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen, mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa, wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta huolimattomain palweliain haltuun.

Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen: missä minä nyt olen?

— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?

— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko jo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä istut nyt täällä? mitä sanoo Perander?

— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme pelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä unhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne. Sallinette Magisteri!

— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon waiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?

- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on kuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka teiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?

— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja kaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten hän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?

— Ah! mikä ilkiä ihminen!

— Ja kuitenki hän on ystäwänne?

— Minun? se on mahdotonta.

— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen Maialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket punastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla wastasi hän:

— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan miksi kysytte sitä?

Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne, ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta. Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.

Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli ystäwäni!

Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä; Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.

Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi. Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa, ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena woikahtaen jalkoihinsa lattialle.

Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.

Tunnustukset.

Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti. Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen; sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena. Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi, näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä. Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi. Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia opettajallensa.

— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi tiedä suruanne?

— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.

— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.

— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.

— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?

— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon korkean punertawan mäen?

— Ettenhän ruwenne runoilemaan!

— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.

— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?

— Yksi niistä on oppilaisenne.

— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.

— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.

— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan kuoltakseni! — — —

Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä sanoja.

— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —

Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt opettajansa käteen.

— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut, paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —

Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia, hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa, ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. — Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset kihlajaiset.

Matka.

Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä. Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa, jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa, joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin, sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.