TOINEN OSA.

I.

Klotilda.

Me emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka seurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä sekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen vilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss O'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä itseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka sai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin, kadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa ollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin hänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa ankaruutta.

Tämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella alalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on kenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään ajatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään kummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä Jumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä taipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli myöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu, ei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin uusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän mielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin miellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä huvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän suuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta, eivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun heidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä, Kristus sinne astuu — Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.

Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa: evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.

Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut; mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta, etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle, hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski leikkiä markiisittaren kanssa.

— Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!

Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt. Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.

Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka, välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä, oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:

— Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin salaperäinen.

Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen: metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.

— Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen suloisuutta?… Tämä tyyneys, tämä äänettömyys… ja sitten tämä melu, tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana… nuot pienet fasaanit, — ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset elävät?… Eikö? Ne ovat kanoja… vaan kanoja? No niin! Nuot pienet kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo… voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa! Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!

Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena
Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.

— En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!… Täällä on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! — Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää olla aikansa!… Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon noustessa alkavat mylviä ja määkiä!… On kuin olisi Noakin arkissa! Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!… Tästä täytyy ruveta inhoamaan kaikkea vihreätä!… Minä saan painajaisen tästä vihreästä!… Kaikki näyttää minusta nykyään vihreältä!… Antakaapas, hyvä Julia, minulle pikku peilini!… Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!

Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti puolipäiväjunalla.

— Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän helvettiimme… Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi! Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!

Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli, hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin, hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa, hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä. — Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin, että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee, tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa, oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin, sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.

Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi, niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:

— Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis, naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!

Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut pahastuaksensa.

Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista, unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla, kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa ideaalisimmatkin pyrinnöt.

Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän kummallisen seikan syytä.

— Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen päätänsä ja huoaten surullisesti.

Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta. Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin; mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena salaisuutena:

— Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä naimisiin!

— Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen kertojaa.

— Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä, jotka eroittavat meitä ijäksi.

— Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?

— Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen nimensä on Raoul… Miksi punehdut?

Kuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa myöten.

— Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi; tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!

— Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti… Missä olisin saattanut nähdä Raoul'in?

— Niin todella, se on mahdotonta… No niin, hänellä oli serkku, joka oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi ääneensä kaikki nimet.

— Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.

— Se oli leikki niinkuin muutkin… Siihen suostuttiin. Kukin kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin… Mutta kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.

— Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.

— Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, — vaikk'en häntä juuri rakastanut, — nousi äkkiä ylös, kulki halki huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda paikaltasi viiteen minuuttiin!" — Minä näin silloin, että Raoul'illa oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti… Sivumennen sanoen, hän maalaa mainiosti… Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös, viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että olimme ijäksi yhdistetyt.

Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa ikuisen uskollisuuden valansa.

— Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.

— Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että olimme ijäksi yhdistetyt?

— Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.

— Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään. Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni luoden minuun ilkeän katseen — sillä hän ei rakastanut minua enemmän, kuin minäkään häntä. — että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa… Onko tämä kyllin selvää?… Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja antautunut hengen vaaraan… sillä usein eivät matkustajat palaa niin kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni hänen leskenänsä… ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin olisimme molemmat kuolleet.

Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut, kuivasi ne vapisevilla huulillansa.

Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän hyväiltäväksensä.

Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä kaunis koira?

Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen, komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa. Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä, kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa valmis taisteluun.

— Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia.
Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.

Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.

Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ———:n piispa, jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi, koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin… Kas! tästä ikkunasta voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani… Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette… vähän liian nuori, tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin… Tuo vanha rouva, joka taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti… hurskas, — ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin pyörteisin… Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! — Jumalani! ei hänellä juuri ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen että olemme löytäneet etsittävämme… Kas vaan äitiä, hän seuraa poikaansa kadulle asti;… hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos uskaltaisi… Vaimo parka!"

Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen. Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia, Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa toiveet.

Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa, josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo Vergnes'in palatsissa. — Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä. Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein sopimattomaksi.

Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa. Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä, voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä, yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa, ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa! oivallista!"

Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa, milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.

Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen, jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.

— Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa hetken ääneti, mitä pidät paroonista?

— Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen!
Sibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.

— Älä pety, ystäväni, Klotilda sanoi, hän on sinun tuleva puolisosi.

Sibyllan silmät kävivät suuriksi, ja sitten purskahti hän nauruun:

— Pyh! hän sanoi, mitä hullutuksia!… Ai, tästä tulee hyvä!

Ja näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän sanoi:

— Kas tuossa on minun puolisoni!

Siinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay vaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä, jakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä, niska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä valkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista päätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika hansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin hoikat ja taivutetut jalat.

Klotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta hillittömään nauruun.

— Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna tämä minulle!

— Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen kaulaansa:

— Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.

Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä: "mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä kappaletta harpulla, — tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay, jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä hyvin soitettiin. — Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella, eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan…

Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa; mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet, hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta ja loistoa. Sana enkeli tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten. Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että hänen morsiamensa oli hiukan laiha.

Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin. Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: — Oi Fernandoni, — joka oli hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla, jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä, hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos, salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta, kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä, samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa osoittivat, että täydellisen gentlemanin lakikirja antoi hänelle tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, — joll'ei ota lukuun sitä todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.

Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia, muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa. Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin järjestettyjä ja vakavampia unelmia.

Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:

— Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?

— Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!

Klotilda huokasi syvään.

— Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu… Jos vaan hyvä Jumala niin tahtoo, niin siinä on kyllin!

— Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa, ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.

Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle, joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista, juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.

Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä, jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".

Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi, sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.

II.

De Vergnes'in talo.

Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää. Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen; vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat hänen ystävättärensä arvoa.

Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti, että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista, etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli, vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.

Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät katkerasti.

Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä. Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.

Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.

Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia. Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa. Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä, saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia, joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa; sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei tervehtinyt.

— Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.

— Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?… Mutta en minä häntä tunne… Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni… Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä… jotka tuntevat sinut… jotka tuntee… mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne… Oi kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!

Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.

— Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä… Jos te ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!

Väliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.

— Miss O'Neil… asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne… Ihana unelma!

Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:

— Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi toivon sana tai minä lähden.

Ja hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa, luultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse antoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus vietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.

Kreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet ensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli aina niin paljon työtä.

— Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi kaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!

Hän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa, söi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello kymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin päättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa, joka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään kaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa pari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän palasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa poikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia rasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä ja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja alkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin puolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä niin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä iltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa, joka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän koki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja syömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa. Hänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä ravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja töin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen huoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan turmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut epätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä heikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen sellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin kahdeksassa päivässä.

Rouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä tyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden seuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava. Hän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku oli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien luona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut kuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä, tervehtimään.

— Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen vaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä sanotte?

— Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo kuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.

— Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on kauheata!… Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!… Sellainen on elämä, lapseni!… No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue Castiglione'n kulmaan, tiedäthän?

Sibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa, jolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä sen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti Férias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin harvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin nuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta. Olisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti vähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin tilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut herrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että naisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan mielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen seuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta sai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei saattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten keskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.

Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa, muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa, mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu. Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat, siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista, nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia todella voipi kutsua.

Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille, kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat: — "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut. Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne, luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää… Oi Herra, anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!… ja anna minulle joku, joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"

Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä: ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa, ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan. Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle. Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten kumpikin omiin huvituksiinsa.

Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä. Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot, niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. — Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes, kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.

Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme, niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta, sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä harmitti. — Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa, vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen, sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista. Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin ovea.

— Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!

Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään ja sanoi:

— Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!

— Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! — Ja hän peitti silmänsä nenäliinallansa.

— Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä sairashuoneessa… Paikka on hyvin valittu… nerokkaasti valittu! Oh Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa… Minä tiedän mikä on syynä sinun ilottomuuteesi… Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene, mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin, näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia tässä maailmassa… Minä en tahdo sinua enää pidättää!

Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa; hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.

— Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta… tämä on hävytöntä!… Minä en näyttele mitään näytelmää… vaan minä tahdon sinulle vastata… Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä… niin kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi, sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?… Enkö ole kyllin rakastanut sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut! Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin… että olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän, on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi, onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi… Nainen oppii kaikki siltä, jota hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä… Te ne olette, jotka nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!… Sinä olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi, ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta, joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!… Ja sittenkin sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja elämäni tuhlaamista!… Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut sitoa itseni sinun jalkoihisi?… Näinkin monen vuoden kuluttua, minä riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä vaan siellä olet… Ja näin sinä minua kohtelet!… Oi, joll'en olisi heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin suruuni kuollut… tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin olen kumminkin kunniallinen vaimo… Ja jos elämäni onkin kurja, jos pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut… niin onhan sinun kunniasi toki vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!

Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.

Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut hänelle tavallinen.

— Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.

Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden, jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin, että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa. Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä. Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen valtaan.

— Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä tahdon kuitenkin koettaa… Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät… Minä antauden sinun haltuusi!

Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen, jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä, sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.

Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän maapihan pariin. — Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa, missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä, ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan, aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa; sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä löytänyt itseänsä.

Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo, hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. — Eräänä iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä, alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:

— No niin, minä olen voitettu… sinä olet oikeassa! Mutta hitto vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!… minä en sinua enää tunne… Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?

— Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes astui muutaman askeleen salissa.

Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä:

— Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.

Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa: sitten lähti hän salista.

Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien rintaansa vasten.

Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi, että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin, missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.