III.
Raoul.
Neiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa tehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan, niin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa oli ratkaiseminen, — niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa. Päinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen ajatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen tilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt, vaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli naimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja oleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja tottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi välttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta ja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella tytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei Pariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne velvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen "minä raukkansa" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka muuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle antaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen. Hänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen koko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset kyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen lähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen ikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa luonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien, tarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä miehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen kätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä kääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.
Tämä nuorien tyttöjen nimetön, melkein aina liian aatteellinen rakkaus toteutuu myöskin melkein aina aivan irvikuvana. Ensimmäinen mies, jota heidän äitinsä suopi heidän katsoa jonkin arvoiseksi, saavuttaa heti heidän silmissänsä heidän unelmansa loiston: tuskin on jonkun kunnioitetun henkilön käsi viitannut heille alttaria, kun heidän sydämensä, joka jo kauvan on ollut siihen valmiina, lentää sen ääreen sokeasti, asettautuu sinne ja syttyy siellä. Ne, jotka saavat vapaammin valita, eivät siinä onnistu huonommin eikä paremmin: heidän sisällinen rakkautensa säteilee sattumalta ja verhoaa useimmiten taivaallisella loistolla heidän säännöllisen tanssittajansa otsan.
Sibyllalla oli tämän nuoruuden innon lisäksi vielä tarkka tuomitsemiskyky ja luja tahdon voima, joitten olisi pitänyt häntä suojeleman tuosta tavallisesta erhetyksestä, jonka seurauksena on niin katkeria ikävyyksiä; mutta nämät hänen neronsa harvinaiset ominaisuudet, joitten piti pelastaa hänet tästä surusta, synnyttivät hänessä melkein liiallista itseensä luottamusta ja epäluuloa. Hän luuli muuten, että tämä vaali, josta hänen elämänsä onni ja arvo kokonansa riippuivat, oli kokonaan jätetty hänen oman ymmärryksensä ratkaistavaksi. Hra ja rouva de Férias olivat tosin aikoneet auttaa häntä tässä vaarallisessa valikoimisessa; mutta heitä johti hänen mielestänsä niin pintapuoliset ja vaillinaiset mielipiteet, että hän oli salaa päättänyt ensi sijassa luottaa itseensä ja myöskin kysyä neuvoa miss O'Neil'ilta. Kreivi de Vergnes, jota huvitti mies-mieheltä näytellä tyttärentyttärellensä tuota hänen niin kutsumaansa kosija-armeijaa, oli ensimmäinen huomauttamaan kunkin yksityisen tähän hauskaan joukkoon kuuluvan vikoja; sitten soimasi hän neiti de Férias'in olevan liian ankaran ja nauroi niitä ristiriitaisia vaatimuksia, joita hän sanoi hänelle olevan.
— Tiedätkö, mitä tahdot, tyttäreni? hän kysyi häneltä; sinä tahdot miestä, joka on kaunis, rikas, jalosukuinen, maalaaja, soitannon harrastaja, hyvä ratsastaja, nerokas ja hurskas! Kyllä sinun on häntä vaikea etsiä, sillä sellainen mies on poikkeus, jota ei ole olemassa!
— Mutta, hyvä Jumala, enhän sellaista tahdokaan! Sibylla vastasi, en vaadi häneltä niin paljon… Minä tahdon miehen, jota rakastan, ja siinä kaikki!
— Ta ta ta! kreivi sanoi, sinä olet pieni kelvoton olento… Mitä se on?… Palatkaamme luomiseen, rakas lapseni… Siinä saat nähdä todellisen luonnollisuuden… Eikö niin?
— Kuinka niin, iso-isä?
— No luuletko, että Eeva teki niin monia mutkia?… Jumala antoi hänelle Aatamin, joka oli vaan tavallinen mies… ensi kosija… ja hän sanoi: "Tämä on sangen hyvä!" Se on luonnollista!
Tällaiset todistukset, joita kreivi de Vergnes sangen usein käytti, ja jotka suuresti häntä ihastuttivat, eivät ensinkään vaikuttaneet neiti de Férias'in tunteisin ja mielipiteisin. Hänen iso-isänsä persoona ja esimerkki päinvastoin herättivät hänessä mietiskelyjä, jotka vaan lisäsivät hänen neuvottomuuttansa. Hän oli muuten pian huomannut, ett'eivät herra ja rouva de Vergnes'in perheolot muodostaneet poikkeusta yleisestä säännöstä, vaan että ne, useimmissa kohdin, perustuivat sivistyneen seuraelämän tapoihin. Sibyllan sydän vetäytyi kokoon ja hänen järkensä oli kovasti sitä ajatusta vastaan, että hänenkin täytyisi ruveta tuollaiseen liittoon, jonka turmiollisena seurauksena oli, lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua, jonkinlainen kummankinpuolinen tuska, ystävällinen eripuraisuus ja siveellinen avioero.
Noudattaen nerokkaimmille ihmisille omituista taipumusta, Sibylla oli halunnut saada asiasta yleistä käsitystä: lakkaamatta hän sovitti huomioitansa yleiseen tilaan, liiankin usein, ja oli koettanut saada selville yleistä syytä näihin onnettomiin avioliittoihin sekä luuli sen jo löytäneensäkin. Ne tapojen eri piirteet, jotka hän oli huomannut eläissänsä täällä maailman pauhussa, muutamat rouva de Vergnes'in innokkaan puolustuspuheen sanat, jotka erittäin olivat häntä hämmästyttäneet, ja ennenkaikkia Férias'in rakkaat muistot olivat auttaneet häntä saamaan tästä ikävästä asiasta yleistä mielipidettä, jolta ei todenmukaisuutta puuttunutkaan. Tämä mielipide, jonka miss O'Neil vielä vahvisti, juurtui syvälle neiti de Férias'in mieleen ja näytti siltä, kuin sillä olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensakin. Me emme saata lyhyesti sitä mainitaksemme käyttää Sibyllan omia sanoja, vaan tahdomme kuitenkin tarkasti tehdä selvän hänen ajatustensa pääkohdista.
Markiisi ja markiisitar de Férias'in yhdistys, joka likeisessä hartaudessansa oli samalla kertaa sekä vakava että suloinen, ja jota ajan käsi oli pikemmin lujentanut kuin höllentänyt, väikkyi hänen mielikuvituksessansa kristillisen avioliiton peruskuvana. Jos nuot niin monilukuiset avioliitot, joita hän sai joka päivä omin silmin katsella, olivat niin erilaiset, niin eikö syynä siihen ollut se, että niiltä puuttui se ainoa side, joka ei katkea, uskonnollinen side? Hänellä oli ikäänkuin jonkinlainen tunne siitä materialistisesta hengestä, mikä liikkuu tämän vuosisadan suonissa, ja mikä erittäin näyttää tarttuneen Pariisin yhteiskuntaan, joka pienennetyssä muodossa edustaa koko Ranskan yhteiskuntaa. Avioliitto oli kuollut laitos, jonka merkitys oli kadonnut: mentiin naimisiin tavan ja tottumuksen vuoksi, sekä sentähden että senkautta sai nauttia laillisia yhteiskunnan etuja; ajattelematta kuljettiin tätä uraa; mentiin naimisiin kuuluisan nimen, myötäjäisten, viran ja väliin kauniitten olkapäittenkin vuoksi. Niin yksin-omaisesti inhimilliset siteet eivät saattaneet kestää, ja nämä yhdistykset olivat luonnollisesti samalla rikotut, kun se oli saavutettu, mitä niitten avulla halutuinkin saada.
— Vaimon asemasta, rouva de Vergnes oli sanonut miehellensä, olen ollut vaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi!
Pariisin elämä ei pidä nuorten tyttöjen silmiä ja korvia niin suuressa arvossa, että tällainen seura saattaisi olla vaikuttamatta puhtaimpaankaan sieluun. Sibylla oli sen ymmärtänyt ja kätkenyt sen mieleensä. Mitä häneen itseensä tulee, niin hän ei saattanut olla puolisonsa paljas lemmikki, vaan hän tahtoi olla hänen rakastettu ja uskollinen kumppalinsa ajassa ja, niinkuin hän toivoi, tulevaisuudessakin. Kaikenlainen muu rakkaus olisi sortanut hänen sydämensä ja lannistanut hänen ylpeytensä. Hänen ajatuksensa oli, että todellisen avioliiton juurien piti olla, ei ainoastansa niissä sydämissä, jotka se yhdisti, vaan myöskin uskonnossa, joka on oleva sen perustana ja joka sen siunaa. Ainoastansa uskonnollinen mielipide, yhteinen usko ja jalon hurskauden sekä ikuisten toiveitten veljeys saattoivat antaa tälle maalliselle, heikolle rakkaudelle sitä lujuutta ja kestävyyttä, joka on taivaalliselle rakkaudelle omituista.
Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuina Sibyllan ajatukset ja, niinkuin hän oli tottunut käytöksessänsä noudattamaan kaikkea, mitä hän piti oikeana ja hyvänä, niin hän oli nytkin päättänyt olla milloinkaan menemättä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei kuulunut hänen uskoonsa. Tällä mielipiteellä, jossa ei tosin itsessänsä ollut mitään pahaa, oli se vika, ett'ei se ollut käytännöllinen, ja lapsi parka sai kyllä pian sitä kokea. Vaikka meidän aikamme onkin suotu muutamissa kuuluisissa nimissä kunnioituksella katsella mitä korkeimpain hengen lahjain yhdistystä ja palavaa uskonnollista vakuutta, niin saattaa kuitenkin sanoa, että yleisessä elämässä nämät poikkeukset ovat yhtä harvinaisia kuin kuuluisiakin, ja että ääretön vapaamielisyys, arvosteleminen, epäileminen, kieltäminen ja kaikkien siveellisten perusteitten tärisyttäminen ovat tämän vuosisadan tunnusmerkkejä. Itse yhteiskunnallisessakin uskonnossa, jonka yhteydessä Sibylla eli, hän ei saattanut olla huomaamatta näitä merkkejä, ja hänen oli vaikea olla muistuttamatta, että ulkonainen käytös ja etiketti yksinomaisesti kannattivat uskonnollisten velvollisuuksien harjoittamista. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä epäilevä yhteiskunta säilytti uskollisesti niitten velvollisuuksien ulkonaisia muotoja, joitten todellinen merkitys oli heidän sydänöistänsä kadonnut.
— Näyttää siltä, hän sanoi miss O'Neil'ille, kuin eivät nuot ihmiset uskoisi mitä tekevät; heitä näyttää vievän eteenpäin tässä elämässä jokin salainen voima, jota he eivät tunne… Tämä kaikki muistuttaa minulle tähtiä, jotka tuikkavat ja kulkevat vielä taivaalla, vaikka ne tähdet, joista ne ovat alkunsa saaneet, ovat jo vuosisatoja sitten sammuneet.
Hän tosin tapasikin muutamissa perheissä, joitten kanssa hän tavallisesti seurusteli, todellista ja vakavaa hurskautta sekä ihmeteltäviä kristillisiä avuja; mutta vaikka samanlainen usko kuin hänen omansakin, olikin hänen omasta mielestänsä pätevin ehto, mitä hän vaati mieheltä, jonka haltuun hän tahtoi uskoa tulevaisuutensa, niin se ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänellä oli hänen henkisen etevyytensä tähden muitakin vaatimuksia, joita hän ei ollut tullut niin tarkoin ajatelleeksi, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä ratkaisevia ja tärkeitä. Hän luuli olevansa, ja hän olikin todella sangen jalomielinen vaatimuksissansa, kun hän ei ensinkään välittänyt miehensä rikkaudesta eikä hänen sukuperästänsä, vaikka tämä jälkimmäinen myönnytys olisi ollut hänelle jotensakin vaikea; mutta hän tahtoi, että hänen miehensä veti vertoja hänelle kasvatuksen ja sivistyksen suhteen; tahtoipa hän vielä, vaikk'ei hän sitä täysin itsekkään tiennyt, että hänen tässä suhteessa tuli olla häntä itseänsä vielä etevämpikin, ja hän tunsi voivansa rakastaa häntä ainoastansa sillä ehdolla. Tämä ehto, jota hän piti varsin luonnollisena, sentähden että hän ei tuntenut omaa henkistä etevyyttänsä, lisäsi vielä hänen vaalinsa vaikeutta. Hän oli sangen hyvin tullut huomaamaan, että suurin osa niistä nuorista miehistä, joitten hyvänluontoisuutta hänelle kehuttiin, oli saanut äitinsä helmoissa tuollaisen hellän ja kuolleen kasvatuksen, jonka virkistymistä parooni Val-Chesnay oli saanut hänet epäilemään. Niistä, jotka jo hyvissä ajoin olivat tulleet aikakautemme vilkkaan virran valtaan, oli useammat tarttuneet kiinni yleiseen vapaamielisyyteen. Paraat näyttivät hänestä poikamaisilta. Hänen ajatusvoimansa ja karakteerinsa varhainen kypsyminen kaipasi oikeastansa miestä, joka jo oli jättänyt nuoruuden ajat. Mutta heidän joukostansa, joilla muuten Pariisin elämässä on sangen vähän edustajia, hän näki vakavimpienkin miesten rakastavan turhuutta, ja jos sattumus joskus vei hänet sellaisten henkilöitten pariin, jotka todella olivat kuuluisia ansioittensa ja etevyytensä puolesta, niin hän huomasi heti heidän olevan sangen vapaita ajatuksissansa ja usein yhtä vapaita elämässänsäkin.
Kun Sibylla oli jatkanut salaisia havannoitansa koko alkupuolen sitä talvea, joka seurasi Saint-Germain'in maa-elämää, niin alkoi hänen rohkeutensa lannistua ja hän alkoi luulla, että hän, niinkuin hänen iso-isänsä oli sanonut, etsi harvinaista poikkeusta, jota ei ollut olemassa. Kentiesi hän oli oikeassa; mutta siinä erehtyi hän, että hän tämän johdosta päätti, ett'ei hänen sydämensä koskaan taipuisi. Sellainen sydän, kuin hänellä oli, ei milloinkaan taivu järjen todistusten kautta; myrsky pauhaa siinä, koska se tahtoo, eikä silloin kun käsketään. Järjellisinkin mietiskely ja ylevimmänkin sielun päätökset auttavat epäilemättä näitten myrskyjen voittamiseen, vaan ne eivät milloinkaan voi niitä nostaa eikä estää.
Niitten perheitten joukossa, joissa Sibylla oli tutustunut isoäitinsä kautta, oli eräs, joka häntä veti puoleensa jollakin salaisella lumousvoimalla. Se oli leski herttuatar de Sauves'in perhe. Hän asui ainoan poikansa, Sauves'in herttuan, ja miniänsä, nuoren herttuattaren kanssa eräässä komeassa palatsissa Saint-Honoré'n esikaupungissa. Tämä perhe, jonka kynnyksen yli vanha herttuatar, ottamatta lukuun erästä kummallista poikkeusta, josta sittemmin puhumme, ei sallinut astua kuin hänen kiivaan ylimyksellisen tahtonsa kovin rajoittaman joukon, ei näyttänyt tarjoavan sitä, mikä Sibyllalle saattoi olla tärkeätä. Kuitenkin hän tunsi joka kerta, kun hän siellä kävi, jonkinlaista hämärää liikutusta, joka hänestä tuntui suloiselta ja jonka syytä hän tuskin uskalsi itsellensä tunnustaa; sillä niin luonnotoin se oli. Tämä outo tunne oli yhteydessä erään hänen elämänsä aikaisimpien muistojen kanssa, joka oli tavattoman selvänä säilynyt hänen mielessänsä: se oli hänen kohtauksensa Férias'in puistossa erään Raoul nimisen tuntemattoman herran kanssa, jonka kasvojen piirteet, puhuttelu ja koko olento, sekaantuneina hänen lapsuutensa satumaisiin kuvaelmiin, olivat painuneet ihanina ja runollisina hänen mieleensä. Nimi Raoul oli hänestä rakas, melkeinpä pyhä. Lukija kentiesi muistaa, kuinka ehdottomasti hämmästyen hän oli kuullut Klotildan ensimmäisen rakkautensa kertomuksessa käyttävän tätä nimeä. Ja tämä sama nimi, jota niin usein mainittiin de Sauves'in saleissa, teki ne Sibyllalle niin kummallisen ihastuttaviksi.
Hän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä hän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään yhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei saattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan kaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda oli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin, sillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen välinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle ilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in herttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären luostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli kuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta arvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys, jota nuori herttuatar nimitti Raoul serkuksensa, ja joka oli palannut Persiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka ennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen rakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio, jota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä haihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut seuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes rouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän jokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole ensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia, sentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in väli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa hän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti poppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.
Sangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia pienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että hra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden että häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin varovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä herätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa tietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta mieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä jotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa onneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän tunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös Sibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut häntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä kohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein vastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin jonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei saattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä tavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan silmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.
Me tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä käytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.
IV.
Herttuatar Blanche.
Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis, eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi, oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta, kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.
Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.
— Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut, ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua, ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin… Mutta asia on arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat… No niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni, niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen… Mikä on ollut siitä seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa: minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa. Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan… niinkuin luulen; te olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon… Te olette riemuinnut hänen kukistuksestansa… no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita; te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat kohdanneet… Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen, ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne… Vielä oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana… mitä on minusta tullut? Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla… Siitä seurasi että jäin kulissien taakse!… Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin suruihin, Jumala paratkoon!… Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta, on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä, sitä en teiltä salaa… Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista karjaa… ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata sellaisissa toimissa… Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi, niin että jo olisi aika!… Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista; sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta, niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa fasaaniani ja härkiäni… Sellainen on tilani! Tänään olette minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta… nyt tulee vaatimukseni!… niitten useitten matkustuksien aikana, joita mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän tahtoo pitkittää, — sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi, — leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa, sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.
Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu. Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.
— No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä on pähkinä muuttunut timantiksi!
Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti, höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:
— Aivan niin, äiti hyvä!… Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka; häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!
Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.
Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.
Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.
— Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.
Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa; Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin, mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.
Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi hän laskien kätensä rinnallensa:
— Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?
Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen kuluttua:
— En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?… Tämä on todellakin kaunista!… Takaisin siis Persiaan!… Oi Herra Jumala!
Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:
— Ei se ole mitään, suokaa anteeksi… Älkää lähtekö vielä; jutelkaamme!
Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.
— Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän itseäni!… Hyvää yötä, serkkuni!
Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen hänelle kätensä Raoul kysyi:
— Saanko joskus käydä teitä katsomassa?
— Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan tahdotte!
Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in, jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua. Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin; mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta. Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä, herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi vasta toiselle puolelle vuoria.
Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin, oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista, luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista. Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa, kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä. Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.
Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa. Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.
— Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki
Jumalaan?
— Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti, kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!
— Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on rakkaus.
— Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon kalvojen keskinäistä väräjämistä!
Tapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä kuunnella.
— Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?
Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt, minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa. Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.
Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.
— Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen… eihän sinulle mitään liene tapahtunut?
— Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: — Pahus, kun sinun luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! — Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.
— Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.
— Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin, pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni. Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan turhaksi niitä sinulle ilmoittaa… etenkin kun tuntuivat vähän naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?
— Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka viikko.
— Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka… jota pidin sangen hyvänä… mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei juuri ollut suloinen… muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua ensinkään miellyttänyt. Mutta… jokin epäselvä ääni… joka saattoi olla pelkkää itserakkautta… kuiskasi minulle, että pienokainen piti minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä… Tämä saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista… ja lähdin Persiaan!
— Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?
— Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n ja Sauves'in herttuan naimisen… Minä kiitin siitä Allah'ta isossa moskeessa… Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua… Oleskelin vuoden Persiassa, vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden… en enää muista missä!
— Kreikassa! Gandrax sanoi.
— Aivan oikein. Kreikassa… ja palaan kotiin. — Tän'iltana menen, päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin velvollisuuteni olikin… Vastaan-otto on alussa vähän kylmä… Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin… Tulee sitten nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa, kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä… enkä tiedä mitä vielä!
— Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi lapsi kultaa!
— Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis, että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren herttuattaren kanssa… Siitä on nyt neljännestä vaille tunti… minä tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät… Hän katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää viereiseen huoneesen.
— O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.
— Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi, ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen loiste. — No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?
— Minä sanon, ett'et saa käydä häntä näkemässä.
— Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa… eikä ole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!
— Palaa Persiaan sitten! Gandrax huudahti.
— En tahdo palata Persiaan.
— No mitä neuvoa sitten tahdot minulta?
— En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta elämästäni, siinä kaikki!
Herra de Chalys nousi ja käveli pitkin askelin huoneen lattialla.
— Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin minä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun sijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden kuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren, ylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se on, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä. Dixi.
— Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon työn! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä jos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta on erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon suloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi minua rikkomaan edellistä?
— Kunniasi! Gandrax sanoi lyhyesti.
— Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne, oppinut ystäväni… (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat noissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa on, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta ne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa… Telluriumissasi saatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan kappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden ikuiset kohtalon määräämät radat;… mutta minä suuresti epäilen, saatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella saada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun tottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei ole olemassa? Ole toki järkevä!
— Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja mistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä olisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin, ovat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen ikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen yhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi tekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle välttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten voivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien eläinten yhteiskunnan… No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun onkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että Jumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja kunniakin ovat perättömiä käsitteitä!… Mutta se on tyhmyyttä. Enkö minä ole kunniallinen mies, minä?… Löydätkö elämässäni ainoatakaan vikaa?… Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja sentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien ihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin he… Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin ja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee, sillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa samoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen oma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo, rehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo hyvää yhteiskunnallista konetta… Niin, minä tunnustan nämät lait välttämättömiksi ja minä noudatan niitä… Mitä kasvi ja tähti tekee aistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan… Siinä on minun etevyyteni, minun arvollisuuteni… Minä olen ihminen!
— Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul sanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta minkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee, on alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla puhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin tuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!
— Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies väitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!… Sinä olet akka!
Kreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen nauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:
— Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin Jumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi, niissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani ja himojani… enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani! Se mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan jonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia… Tuntuu siltä kuin tahtoisin tulla ruhjotuksi…
— Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein toivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää, kuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä niskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa vakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa! Mutta kapinoitsija edellyttää herran… Ja sinä, joka sanot olevasi järjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!
— Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin selvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton… Minä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat saattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en taivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa… Minä etsin häntä joskus kyynel silmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen pilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän näyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa minut tappaisikin!
— Taiteilija! Gandrax sanoi lempeästi ja ojensi hänelle kätensä.
— Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä lujasti.
— En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin… Mutta minä olen ihminen jolla on verta suonissa ja intohimoja sydämessä… Ja ällös sinä, Louis ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!
— Amen! Gandrax sanoi.
— Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa… joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä hätimiten kyhäsin ja joka lupasi… Mikä olikaan taas hänen nimensä?… Klotilda?…
Nuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia vasten:
— Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen siro.
— Mitä! Olihan hän köyhä!… Kuka on hänen miehensä?
— Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä… ei juuri mikään erinomainen! Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.
— Sepä ei ole kumma… Puhutaanko hänestä?
— Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.
— Se on ihmeellistä… Käykö hän serkkuni luona?
— Tietysti… Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona. Hän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia henkilöitä luoksensa… Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä minut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.
— Käytkö siellä?
— Oh, kerran joka toinen kuukausi… voit arvata kuinka hauska minun siellä on?
Saint-Sulpice'n kirkonkello löi yksi. Hra de Chalys nousi.
— Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen sikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.
Tarttuen Gandrax'in käteen, hän jatkoi:
— Sinä olet siis aina vaan onnellinen?
— Täydellisesti!
— Vaan en minä! Hyvää yötä!
Ja hän lähti.
Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin, joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla, sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.
Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet hänestä mestarin. — Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut, niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi toisen suunnan hänen ajatuksillensa. — Klotilda ei puhunut hänelle, ei katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä, kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei kukaan näyttänyt huomaavan.
— Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan näe teitä luonani maanantaisin!… Mitä olen teille tehnyt?… Teitä ikävöidään suuresti!
Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:
— Jumalani!… minä olisin sangen iloinen, herra… minä otan vastaan maanantai-iltoina… Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?
— Niin, rouva.
— No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!
— Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: — Hän on yhä vielä sangen viehättävä!
Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle, syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:
— Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni… miten sinä luulet?
— Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin saatoin häntä tuntea.
Kun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa rouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt päästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar Blanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä itse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain olentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä ylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi, ja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes oli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna päivänä oli saava määrätä.
Ei ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden mies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan kuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin heistä on oma ihanteensa, — toivoaksemme heidän puolisossansa, — ja olisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän mielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme kuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä, solakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa oli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle tämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot, kastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen ohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas. Kaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat kuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa vakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen lempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin kreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa ollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä, että se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin suurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten silmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis heihin rakastumaan, — sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa naista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin ei ole mahdotonta ihastua. — Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen rauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli; hän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä tuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.
Näistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de Chalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen, hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli oikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä vaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä surkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa ja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä kyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä ja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka epäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta kuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä saattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko niitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet tapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän kuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt elää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista suurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten tällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä tarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.
Raoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa houkutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin palaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa — ja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä sallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen täytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti nuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen vihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa seuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra de Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli mennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori mies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi… Parin vuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän ilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän alkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä ei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut hänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja, joilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa. Tällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka todellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo kilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin pitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä ja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.
Herttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja oikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen olivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa ymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet, joll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen hyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa ajatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman kuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.
Herra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi, katui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin, joka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä, joka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa, viivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin jalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän Blanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka vähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen elämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.
Nuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa vierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän ei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa Klotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja tuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja enemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä ja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista syvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan loukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen epätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.
Herttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti de Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in albumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat häntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin selitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä piirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella olevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä, joka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen kädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli seuraava kirjoitus: "Lähellä ———:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p. elokuuta 184… Neiti Sibylla." Seuraavalla sivulla oli saman lapsen kuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä. Alle oli kirjoitettu: "Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin." — Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin huolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: "Neiti Sibylla kahdeksantoista vuotiaana… luullakseni", antoi erittäin tarkan kuvan nuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija oli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat melkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi hämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus esti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:
— Kuka tämä oikeastansa on?
— En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen keskustelunsa pienimmätki kohdat.
— Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni, hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on mieleni tehnyt sinne jälleen mennä… mutta sitten jokapäiväisen elämän toimet… asian hullumaisuus… ja pelko tulla toivoissani petetyksi ovat minua siitä pidättäneet… On omituista, että kaikista matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja suloisimpana mieleeni painunut… Tässä lapsessa oli varmaan jotakin tavatonta, jotakin ylenluonnollista!
Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.
On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. — Klotilda puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä heitä erotti.