Sibylla

V.

Madeleine-kirkko.

Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan. Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta, jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää. Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:

— Suokaa anteeksi… onko teillä tuskia?

Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla äänellä:

— Ei, neitiseni.

— Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi jälleen arasti.

— Ette, neiti; kiitoksia.

Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.

— Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?

— Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.

— Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!… Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?… Kysykää minua… ainoastaan minua!

— Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut rauhattomasti sykkiä, minä tulen.

Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja lähti.

Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista liikutusta.

Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi puoleensa:

— Neiti, neiti Sibylla, — ja hän lausui nämät sanat kummallisella painolla, — tahdotteko olla ystäväni?

— Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.

Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:

— Oi Jumala!… minä rakastan teitä!… minä tahdon teitä rakastaa… Olkaa hyvä minulle… Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin suuresti rakkautta!

Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi, puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:

— Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni… sen saatte sittemmin tietää!… Rakastakaa nyt vaan luottamuksella minua… minä vakuutan, että sen ansaitsen… ja pelastakaa minut… se on tärkeämpi!

— Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.

— Niin!… olen varma, että sen voitte… Te olette sangen viisas ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!… Minä olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille… Ja muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne… Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta… olin häntä jo kauvan… oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa — olkoon se puolustuksekseni sanottu! — mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut nähdä mitään… Hän lähti… sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää milloinkaan palaa!… Minä katsoin onneni menneeksi… menin naimisiin mieheni kanssa.

Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:

— Rohkeutta, ystäväni… Ja tuo joku on palannut, eikö niin?

Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:

— Niin, hän on palannut… ja sanalla sanoen, minä olen huomannut, että vielä häntä sangen sokeasti rakastan… enkä ole voinut sitä häneltä salata… ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon… auttamattomaan turmioon, kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi, enkelini!…

Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:

— Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te määräätte… No niin, sanokaa… mitä tekisitte minun sijassani?

Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan hänen omatakeista huoltansa.

— Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä… ja minä olen varsin hämmästyksissäni… ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata… Katsokaamme… minusta tuntuu… tuo joku… rakastaako hän puolestansa teitä?

Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:

— Ei paljon, pelkään minä!

Ja lisäsi sitten heti tointuen:

— Minä luulen!

— Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko hänellä sitä?

— On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.

— Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille saattaa… jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?

— Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!… minä en sitä osaa… en sitä voi… Ei, ei, ei niin, minä rukoilen sinua!… Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!

Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisin.

— Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle, että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;… hän on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.

— No hyvä… tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta, herttua on jalosydäminen mies… ja minä luulen, että olisin häntä rakastanut, jos hän olisi tahtonut… Olen sitä usein koettanut; mutta minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen… lapsi! Hän ei minua tunne!… No niin, minä tahdon tätä ajatella!

— Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy tehdä… Onko puolisosi Pariisissa.

Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.

— Se on oikein! hän sanoi… Niin, hän on Pariisissa.

— No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.

— Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.

— Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:

— Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!

— Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri… Lähde… hyvästi huomiseen!

Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.

Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan, oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.

— Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.

Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti napinläpeensä ja sanoi:

— En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän kultaseni!

— Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?

— Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää. Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä juteltavaa teillä oli kahdenkesken?

Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.

— Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.

— Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?…
Sinulla Blanche raukka, on suruja?

— Sangen suuria.

— Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.

— Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä sinulle… Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!…

Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren virtaavan nopeammin suonissansa.

— Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.

Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä tuolia vastaan.

— Ystäväni, älä jätä minua niin usein… taikka muuttamatta ensinkään tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet… Sinä tekisit minut siten sangen onnelliseksi.

Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.

— Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.

— En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta… Elämälläni ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;… siinä on aukkoja joita minun on vaikea täyttää.

— Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani, vai mitä?… Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?

— Minä heitä jumaloin… Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä täyttämään minun ikäiseni sydäntä.

— En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan… Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa maalla… niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!

Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat silmänsä mieheensä.

— Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!

Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden askeleen päähän.

— Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?

— Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja rukoilen sinua minua tukemaan.

Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti uupuneena.

Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen. Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella äänellänsä:

— Sinä olet kunniallinen vaimo!… Minä kiitän sinua.

Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat, heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä, jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:

— Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni otan sinut mukaani?

— Ainako? Blanche sopersi.

— Aina.

Ja hän lähti.

Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli niinkuin paratiisissa.

Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.

VI.

Seppele.

Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla oli hänelle neuvonut.

— Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista… Jos tahdot tehdä mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni, sentähden että sinua jumaloin!

Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.

Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin. Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota. Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.

— Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa… Te olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta… Oi, tottahan te kuitenkin joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!

Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja sanoi:

— Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu, että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa, kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.

Sibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.

Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen, kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle omat mielipiteensä.

— Minä pidän tästä, tuosta… Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja Italiaa?… Me matkustamme yhdessä joka paikkaan… jahka sinä menet naimisiin.

Hän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.

Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän alkoi epäillä ja viivytellä.

— Olen tuonut muassani hiuskoristeita… hän sanoi; saanko niitä panna päähäni?

— Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin itseni ja sitten sinut… Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan, ett'ei tule kylmäsi!

Ja hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.

Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia: niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle; sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille. — Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?

— Ei mikään… älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon kyyneleitäkin!

Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.

Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti pukeutumaan.

— Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.

Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa; hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä, jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar, joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate, joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja jumalallista.

Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan, jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän, tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys, joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.

— Mitä tämä on? hän sopotti,

Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.

— Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi
Raoul'iin päin.

— Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan silmäyksen:

— Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;… mutta kuinka olet voinut hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.

— En tiedä… jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan… Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?

— Arvaa!

— Se on mahdotonta!

— Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?

— Valssin?… minkätähden?

— Tullaksesi hiukan punaisemmaksi… noin suuri kalpeus ei sovi niin kauniille kuin sinä!

Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.

— Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia sinun kanssasi!

Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen saaliina kynsissänsä.

Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin ainoaksi esineeksi.

Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö, niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta naiselta toista naista koskevia asioita.

— Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi naapurillensa.

— Kenen nuoren henkilön?

— Jolla on päässä tuollainen seppele… neiti de Férias'in… luullakseni.

— Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi kuivasti.

— Ah, Férias… missä se on siis?

— Normandiassa.

— Lähellä mertako?

— Jotensakin.

— Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?

— Niin näyttää!

— Asuuko hän Pariisissa?

— Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.

— Kuinka kauvan?

— Oi Jumalani!… Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.

— Suokaa anteeksi!… minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen perheensä… Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä lausua… Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne esihuoneessa, on aina ollut muassani… ja, jos jokin onnettomuus olisi minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan…

Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.

— Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?… Jumalani, kuinka on kuuma!

— Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka estävät liiallista kuumuutta.

Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.

Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.

— Blanche, serkkuni? hän sanoi.

— Mikä on?

— Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään… ja sallikaa, että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.

— Minä kuuntelen.

— Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.

— Jokseenkin varmaan.

— Ja… rakastatteko häntä?

— Suuresti.

Raoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.

— Ja… sallitteko että sanon häntä kauniiksi?

— Minä käsken teitä niin tekemään.

— Entä sitten!

— Mitä sitten!

— Mitä te vielä käskette minut tekemään?

Blanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:

— Olemaan kunniallinen ja onnellinen.

Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.

— Blanche, minä kunnioitan teitä!

Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.

— Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni… olkaa neiti de Férias'in seurana… sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on hiukan taitelijan vikaa… ymmärrättehän te… puhukaa hänelle maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!

Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä:

— Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella… Entä te sitten?

— En luullakseni minäkään.

— Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä erääsen lähteesen… Muistatteko sitä vielä?

— Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä, joissa loisti iloinen hymy.

— Te muistatte sen!… Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!

— Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat vielä sangen elävinä mielessäni…

— Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?

— Kyllä vähän ensiksi…

— Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne ja kummallisine seppelinenne… melkein samallainen kuin nytkin, eikö niin?

— Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.

Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti, katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen, voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta, niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta; hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta, millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää, että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin, ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa, yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa, väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.

Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä: hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa pilkallista levottomuutta.

Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul sanoi kumartaen syvään:

— Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?

Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti, joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan odottamattoman avioliiton soihdut.

Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista, ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta. Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle, jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.

— Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita välähteleviä rappusia!

Gandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.

— Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.

Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi äkkiä kysymään:

— Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?

— Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!

— Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.

— Kymmeniä kertojat

— Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?

— Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?

— Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta, josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä Sibyllaa?

— Tosiaankin hän on se!… Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut hänet tuntea…

— Onhan hän elävä kuva… omasta kuvastansa!

— Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.

Raoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.

— Jumala, anna hänelle anteeksi!… Louis parka! lisäsi hän tarttuen uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija… suuri taiteilija olikin… joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko, jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan… Tämä kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua varten tehty!… Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu, että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten luotu ikipäiviksi!… Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin, vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!… Minä rakastan häntä vimmatusti!

— Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä ei ole minulle mitään sanottavaa.

— Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n parempana?

— Niin tosiaankin teen!… Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!… Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin autioissa lehdoissa.

— Tra la la… Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt, Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi puet puheesi runolliseen väriin… Se on merkki… Mutta sinä teit historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva oli valkoverinen.

— Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui sanskriittaa!

— No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de
Val-Chesnay'n kanssa?

— En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään… Hyvää yötä!

VII.

Atelieeri.

Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista, että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:

— Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi? Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi… suuret taipumukset… kaunis kavaljeeri! Se on määrätty… kohtalo on niin määrännyt! Heistä on tuleva ihastuttava pari!

Kun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.

— Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!

— Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.

Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat vetäytyneet pois, kreivi sanoi:

— No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!

Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi traagillisella äänellä:

— Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?… Mutta, à propos, miss O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon laulusta saakka.

— Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi… Jos olisin saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan…

— Minunko, minun sitä kuulevan?… Vai te ette siis milloinkaan opi tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?… Vaikka te olisitte Kalkutassa… ja minä Bellevue'ssa… niin kuulisin, kun te vaan sormellanne… yhdellä… pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne… ja värisisin ehdottomasti myötätuntoisuudesta… Mutta puhukaamme vakavasti: tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?

— Mitä herra kreivi?

— Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän syvyydessä?

— Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.

— Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!… Päälle päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki jälleen parantaa.

— Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.

— Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen myötätuntoisuuden tähden!… Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne siveyden tunnosta!

Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:

— Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!

— Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa naimisiin… sillä kunnia kumminkin on pelastettava!

— Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?

— Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi vastaan-ottopäivä?

— Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.

— Pah! Minä vakuutan, että hän tulee… Istu tuohon, että saan sinulle kertoa, mitä tapahtuu… Hän tulee… neljän tai viiden tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan välinpitämättömyyden välillä… Hän näyttää sinulle albuminsa, ja sinä punastut tuntuvasti… aivan kuin miss O'Neil… ja ihmettelet hänen hyvää muistoansa… Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi… ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä etsimään… Kreivi ihastuu… Nuori tyttö punastuu uudestaan… ja tuo hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi… Sitten… ah! sitten sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko Pariisi tunnette… j.n.e… Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa… Miss O'Neil punastuu vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus kasvoilla… Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista ja sopivaa käydä… Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota, että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, — ja kun hän sen on saanut tehneeksi, — hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan kanssa pois… Siinä on elämäkertasi, neitiseni!

Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären tytärtänsä rintaansa vasten:

— Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!

— Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta ajattelematon… Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt… teidän jälkeenne… sillä on sangen mahdollista, että, hänen eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan synny ajatusta minua naida!

— Epäilemättä se on mahdollista… Mutta siinä tapauksessa se on hänelle sitä pahempi… Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun… Sinä olet viisas tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö niin? Hyvästi, lapseni!

Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, — liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.

Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt, ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa, joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten, ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin tosiasioillekin.

Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä, kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta, oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.

Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin: hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt. Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.

Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa. Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa, missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:

— Vaimoni. — Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen pelkonsa palasi jälleen:

— Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian vanha!… Ah, työhön!

Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.

Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.

Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa, tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de Férias'iin.

— Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia, synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin selvää ja luonnollista… kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi, jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään… tämä on kyllä selvää;… mutta että minussa hänen mielestään on jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri… sitä en saata käsittää!… sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin opettajatar!… Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden merkki… Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!… Jumalani! kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat kauniita, kainoja ja sopusointuisia!… Se on kuin sävelten sointua!… Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!… eikä ole hyvyyttä… luonnollisesti!… No niin sydän parkani, älkäämme siitä huoliko, mennään päivällistä syömään!

Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti, mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua. Näyteltiin Hugenottia. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:

— Ettekö jää tänne?

Ja hän jäi.

Hugenottien neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu, ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein hellällä äänellä:

— Ettekö ole onnellinen?

— Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.

Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.

Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.

Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia, jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut. Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.

Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta, joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.

"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne
Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."

Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista hengelle.

Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat, tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat, heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi, heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista, ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.

Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi, ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa, taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille, jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan. Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus, johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan, joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.

Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen, muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä, ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella, jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat naisten päätaipumukset, — ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan kostonhimoisella kärkkyydellänsä.