Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia, jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:

— No niin, entä sitten?

— Kuinka! entä sitten?… Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä teidän muistutustanne.

— Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?

— Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja myöntänettehän että edistys on aina edistys?

— Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista edistystä… on surkuteltavaa edistystä… ja on edistystä, joka ei ole kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne tuottama edistys on viimemainittua laatua.

Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.

— Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa; mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka… väittäkää nykyistä tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin… kieltäkää kaikki ne suuret keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana… halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän omaa onneamme ja arvoamme;… julistakaa vaan uljaasti että koko maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus, pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo, äärettömästi virkistynyt henkinen elämä — että koko meidän kuuluisa sivistyksemme… ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita… ja että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja ihmissuuruutta!

Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.

— Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet, sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet… Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia, sen sijaan että se minua rauhoittaisi… valokuvaamistako tekee minut rumaksi… Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista pienistä mukavuuksistani… No hyvä, tältäkin kannalta katsoen, ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet, niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.

— Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!

— Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun mielipiteeni!

— Teidän mielipiteenne!… Sellaisia ovat naiset!… Mutta mainitkaa syitä!

— No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!

— Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!

— Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten nauru rohkaisi. Sitten… sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä aika!

— Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa paratiisissa!

— Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen… Hän sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini… viekää minut takaisin kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!

Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti puheesen:

— Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on oikeassa!

Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.

— Oletko varma siitä? hän kysyi.

— Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.

— En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.

— Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.

— Juuri niin!

— No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!

— Kauheata! Gandrax sanoi.

— Minä pakotan sinut sen myöntämään… vastaa onko totta, onko vai eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea, mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta, tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän oman luontomme arvoa… Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva antamaan;… mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu… Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää… Ettepä! joll'ei ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä suuresti vähentäneet ja typistäneet… Te olette, kehdosta hautaan saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora ja kuiva viiva… rautatien raitio!… Ajatteleppas hetkinen oikein vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä… Kuinka paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman… On totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan hän siinä elikään… Alinomaahan hän jätti sen… Jos hänen jalkansa olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet… Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä… lakkaamatta hänen silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta… paratiisin loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;… hänen mieleensä oli lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus, usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa… Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka ympäröitsi häntä joka puolelta… Hänen lietensä ääressä, metsissä ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin, yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman… Niin, tuollainen ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä, jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa, kuin maanantain yksitoikkonen juominki!… Sikäläinen ihminen ei tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi… hän ei tuntenut levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto… Ei yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!

Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand ihastuksissansa antoi merkin.

— Loistava muunnos edellisistä hullutuksista… naisille kunniaksi!
Gandrax sanoi kylmästi.

Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille kasvoille.

— Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani; minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään ajatuksen, joka minua on vaivannut… Minä pyydän sen johdosta anteeksi hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi… Mutta kuultuani äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät rukoile.

Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.

— Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa…

— Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös, neiti de Férias voi pahoin!

Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään hänestä huolta.

Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata tavallisella kylmyydellänsä vain:

— Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut mielenkiihoituksesta… Huono mieliala!

Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt, alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa. Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja kysyi:

— Voihan hän paremmin, vai kuinka?

— Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä vastannut.

Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.

— Miten hän voi? kreivi kysyi.

— Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.

Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista, kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon tapaisesti vavahdella.

— Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa?
Yksi ainoa sana siihen riittäisi!…

— Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi loistavat silmänsä, — en milloinkaan!

Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:

— Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.

Hyvästi!

Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä, Raoul sanoi puoli ääneensä:

— Olethan sinä ymmärtänyt?

— Olen, Gandrax vastasi.

Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.

— Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa portille.

Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät sinne.

Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:

— Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!

Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana, sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:

— Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!

Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin kätkettyinä.

Muutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:

— Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de
Val-Chesnay'n luo… Tuletko sinä sinne?

— Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen olkapäitänsä.

— Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä… Ja totta vieköön, minä rakastankin häntä!… Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta, sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten intohimojen loiston… No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe tätä parempaa… Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona… kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan… Huhu siitä toivoakseni tulee neiti de Férias'inkin hurskaille korville… Tuletko kanssani?

— Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä tee siten!

— Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis, nyt ei niille ole sopiva aika!… sinun vakuutuksesi ovat turhia!… Minä kärsin kuin kirottu ihminen… Ja minkä tähden? Sentähden että olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en sano mitään… en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n rakastelija… tai kenen taas tahtoisinkaan… ja eihän ole mitään syytä maailmassa… ei maassa eikä taivaassa… mikä saattaisi minua estää sitä tekemästä.

— Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan rouva de Val-Chesnay'ta.

— Sinä! sinä rakastat… rakastat häntä!

Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:

— Se on totta. Siinä on syy… ja ainoa!… Rakasta häntä sitten;… mutta minä surkuttelen sinua!

Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa, ojensi kätensä kreiville ja lähti.

KOLMAS OSA.

1.

Palaus Férias'iin.

Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta, kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.

Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä. Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan, hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta, johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.

Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.

Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.

Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:

— Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että hän pettää teidät… että hän tekee teidät onnettomaksi!… Se on mieletöntä ja järjetöntä!

Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea. Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi lempeämmin:

— Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!

Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä. Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle: saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.

Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä, oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa, pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon; intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt, pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän maskin alta valistumattomuutensa arvet. — Vaikein tämän nuoren tytön kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.

Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella. Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus, jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan; sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.

Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa, kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus. Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi, että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:

— Lapsi raukka! Sitä aavistinkin… Aina vaan tuo täydellisyyden unelma!… tuo joutsen!

Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa, eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin. Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää. Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset, hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.

Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua, jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja, niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia, joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.

— Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä itseäsi hänelle.

Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet kimaltelivat. — Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar kysyi.

Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei… eikö se olekaan totta?… Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta, ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin käännetyt kasvonsa selkenivät.

— Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.

Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle. Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.

— Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin, kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan, joka pani hänen rintansa kohoilemaan.

Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja teki sen hänestä runolliseksikin.

Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu. Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. — Neiti de Férias oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata, aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa, hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta: Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet, varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen uhrinsa olleet otolliset.

Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle, jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi valkovaatteisia nuoria noviiseja.

Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään pitävää naista. — Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa majesteetillisuuttansa:

— Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?… Ja nöyryys, kunne se on joutunut, lemmittyni?

Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:

— Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä; mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!… Kun tällaisena katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä, niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!…

Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten paikaksi.

Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa edessä.

— Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.

Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena, kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten, silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen, kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.

Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi tuo kunnon vanhus nauraa.

— Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun freskomaalauksiin;… mutta meidän on muistaminen, että Paktolus ei virtaa puistoni lävitse… Minä en tiedä, kuinka kalliita freskomaalaukset ovat… Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen franciin?

— Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.

— No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän taivaan rannalla.

Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa, jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.

Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen, ilmoittakaa se minulle.

Blanche."

Kahden päivän kuluttua Blanche sai herttualta seuraavan vastauksen:

"Serkkuni.

Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata koskevia selityksiä. — Kunnioituksella.

Raoul."

Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset, jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa, kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen kohteliaasti:

— Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.

— Niin, herra.

— Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?

— Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.

— Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei luullakseni ole välttämätöin ehto… No niin, herra, se olen minä!

II.

Raoul pappilassa.

Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä; mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista, jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna, samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.

Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun, herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin, toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.

Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa, kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.

— Ravintolaa, herra?… Jumala nähköön!… Marianne, herra kysyy ravintolaa.

— Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen ensiksi!

— No älähän nyt, Marianne!… Voi herra kulta, täällä lähiseudussa ei ole muuta kuin huonoja kapakoita… Voi, kuinka en tätä tullut ajatelleeksikaan?… Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen, mutta kuitenkin puhdas… Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä minun jokapäiväiseen ravintooni?

— Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi… Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle osotatte…

— Oh, herra!… Saanko kysyä nimeänne herra?

Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:

— Lecomte [Kreivi], hän sanoi.

— No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä tule olemaan vaikeuksia keskenämme… Pane kuntoon viheriä kamari, Marianne!… Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?

— Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä… Näette nyt, miten tulen teitä vaivaamaan… nyt minun jo on nälkä!

— Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone sittemmin kuntoon… Tapa ensiksi yksi kana!

— Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään… Onhan teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma, että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.

Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa. Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan, kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä, jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.

— Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?

— Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.

— Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää… minä en ole… erittäin jumalinen!

— Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne ollut jumalisempi!

— Se on totta, herra kirkkoherra;… mutta ajat ovat muuttuneet… Ja sitten… sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?

— Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!

— Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.

Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan. Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi vähän taempana.

— Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?… Te olette minulle sanoneet: pieni nuoriherra?… Juuri kaunis pieni nuoriherra! Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!

— En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti, joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!

— En tiedä, onko hän suuri taiteilija… mutta totta tosiaan hän on sangen miellyttävä mies… Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?

— No et, Marianne!

— No hyvä, hän on minut ihastuttanut!… Totta tosiaan, hän on sangen miellyttävä mies… ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa… Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat! Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!

— Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.

Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.

— Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen soitantoa… Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?… — Kuulkaahan!

Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:

— Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja… se on neiti Sibylla hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita, joita hän sunnuntaina soittaa… Minä olen iloissani, että hän on tullut tän'iltana… ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän onnellisesti saapuneenne.

Raoul pidätti häntä kädellänsä:

— Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin hän saattaa työstäni sen päättää… koska hän on siitä huvitettu… Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva… Minä pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!

— Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina…

— Vai niin, tänään on maanantai;… sunnuntaiksi saan jo jotakin osapuille… Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta… Minä tulen heti takaisin, herra kirkkoherra…

Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin, lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde, muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen turvamuurien muodostamaan nurkkaan.

Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin. Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä itsestänsä:

— Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.

Kun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:

— Minä olen hupsu!

Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in. Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa. Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria, joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille, etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän katseli tuokion aikaa tätä näkyä.

— Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!… Jumalansa, joka ei koskaan ole minun!

Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.

— Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle palvelijattarelleen.

— Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän lisäsi kovemmalla äänellä: — kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte, älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne… sitten kuin olette lukeneet rukouksenne tietysti!

— Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä tottelen teitä… mitä kynttilään tulee tietysti!

Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden, rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti, avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas, täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla, tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.

— Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään!]

Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.

Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat; tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet kyynelen kirkkoherran silmään.

Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja, kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää, että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet hänen huomiotansa.

— Herra… hän kuiskasi arasti.

— Neiti… sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.

Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan virkkamatta nopein askelin kirkosta.

Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.

— No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?

Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä vastasi abotille.

— Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari… tai on hän sitten huonoin maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!

Ja hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.

Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen, tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.

Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil. Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.

— Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään kauempaa.

— Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.

— Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne oman arvionne mukaan.

— Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen, mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen. Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis, jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani oikeuden avulla. — Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.

— Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä tottanne.

— Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi vakavampi.

Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta, rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.

— Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.

Raoul vaaleni. — Oltuaan hetken ääneti hän sanoi:

— Saanko minä, neiti, puhutella neiti de Férias'ia muutaman minuutin ajan.

— Ette, herra.

Raoul kohotti olkapäitänsä:

— No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi de Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään viivy täällä ilman hänen suostumustansa.

Hän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi ohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.

Kun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli ratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä ilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen tuli valmistua ottamaan vastaan.