Sibylla

III.

Raoul Férias'in linnassa.

Tuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka vaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan isoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja ottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua vallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen vastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja rouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja ylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas näitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto rohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.

— Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en jo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä mielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea… Teille on kai jo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo edeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun sallitaan selittää käytöstäni.

— Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää tilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa — ei sen käskyn — vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.

— Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän seutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin; se on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille vakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai teitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa Jumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne… Te ette tunne minua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt kiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa minun sanaani;… mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä toivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen korosta. — Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: — Te ette tunne minua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti kuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos hän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen avujansa arvostelemaan… No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi otaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun ajatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista auttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on, omistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen ja hellyyden, minkä hän ansaitsee… hyvin käsittämään vihdoin koko sen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento vuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi… Suvaitkaa muistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa toivonani… ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty… ja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä vihollinen, — minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä olen saanut kärsiä!

Kuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta kalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.

— Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni myöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette hankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä olette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, — tästä askeleesta, jota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?

— Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia haaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä ja mielenmalttia… Hän tarttuu kaikkeen… Minulle on ilmaantunut tilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä… minä olen käyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan ole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki ja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on omantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan hyvin tunsi… No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de Férias'in mielipiteitten jäykkä — kenties liiankin jäykkä — lujuus ei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta… Hänen sydäntänsä minä olenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä olenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt miehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.

— Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä tunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta ymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan ja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä nöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.

— Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä, jos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin toiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti tunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos vihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin kelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen sepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko minun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta suoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni, niin vähäpätöistä kuin se onkin… Sallikaa minun koettaa hyväkseni käyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te niin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti de Férias'ikaan ole minua siinä vastustava… sillä hän ei saata muuta sanoa kuin totuuden, — että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko minun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen suostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut… No hyvä, kuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei suinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen, yhden ainoan sanan tähden, jota, — joll'ei sitä väärin käsitetty, — ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja ihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;… mutta eikö niissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden suvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan elämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka poikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä salaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee tehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka yhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen ehdon?… Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä niin sydämellisesti, — ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta ansaitsevan, — oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi… ja kenties parhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole jumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan päinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan niitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä koko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä ymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut kaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan yhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden… mutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen, herra;… uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton ihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään kunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään pyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään jumaloita tässä maailmassa… ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa? Oi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut väärin… minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat vallanneet minut teidän edessänne… että puhtahin kunnioitus saattaa asua sydämessä, missä ei uskoa ole!

Herra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten jonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:

— Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären mielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin muistutettavaa liiallisuutta… Mitä saatamme me tehdä, rouva de Férias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me käyttäisimme valtaamme… Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette meiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen vaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin tehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin osottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme rajoja rikkomatta.

— No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen, älkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän… Sallikaa minun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte liioiteltuina… Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella seitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.

— Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni… Onnellinen, rohkaistu intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin tekoihin… Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta, mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa, lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun siihen… suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin työni kunnollinen täyttäminen vaatii … Tunnustanko teille sen ylevän toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni häntä liikuta… niin jää minulle vielä yksi lohdutus… Minä jättäisin hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat hänelle pyhittäneet… Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa… ja rukouksiinsa… että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen… ja että kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha… Nyt, herra, odotan teidän määräyksiänne… Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä iltana, mutta lähden toivotonna!

Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:

— Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin sanoja, jonka näen silmistänne loistavan… Sanokaa edes yksi sana, minä rukoilen sitä… sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on luottamusta… ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!

— Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan, kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin teillä, usko Jumalaan!

Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:

— Jos minulle olisi annettu… ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin ehkä minäkin uskoisin!

Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.

— Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne, jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me mahdollisesti niihin turvaudumme… Siihen asti me emme hyväksy teidän oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä tietämättä.

Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

— Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.

Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti toisiansa jonkun aikaa.

— Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!

— Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta olkaamme varoillamme, ystäväni… hän on suuri viettelijä!

— Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?

— En… sitä en tarkoita;… mutta hän on suuri viettelijä… Hän on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen… Minä olen etsinyt ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa… Tämä nuori mies, — jota saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, — on aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä… Olen itsekseni ajatellut, eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!

— Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin häiriintyneen sielun?

— Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.

Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra de Férias'in.

— Miten kävi? hän kysyi.

— No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me olemme ruvenneet vihollisen puolelle!

— Kuinka! Sibylla huudahti.

— Ei, rauhoitu… Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon ajamisemme tuonnemmaksi… Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla itselläkin on siinä mietittävää… Tämä nuori mies ei pyydä muuta kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi… Hän lupaa muuten ehdottomasti jättää sinut rauhaan… Asiain näin ollen on meidän ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen… hyvälahjainen… ja lopuksi vielä onneton!… Me tahdomme miettiä asiata, tyttäreni.

Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä. Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.

IV.

Selitys.

Jos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria, karakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset perusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus vallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina kääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville monien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää heidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän ylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja oikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. — Ainakin saattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen mielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan vanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja huolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet hänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan todellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän tunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli, luottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa valtaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen sen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja hengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän tunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys ja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat, kasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä hän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren tytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa ankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi mielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko elämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan ja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan koko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle ajatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon kiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei tavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet olivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa olevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa eri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja muutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa ja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea avattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi neiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa Raoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla, hän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa määrässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä ylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli herännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. — Raoul kumarsi ja sanoi:

— Pitääkö minun lähteä, neiti:

— Ei, herra, minä etsin teitä. Hetkisen mietittyänsä hän jatkoi:

— Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte takaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä minulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani perusteita, johon nojaan vaatimukseni… Teidän omaantuntoonneko vai kunniaanneko minun on turvaaminen?… Teidän omallatunnollanne, herra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan ja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua odotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta käytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.

Sibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin julmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet Raoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän talui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa kalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:

— Jumalani!

— Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä luotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja herkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin ihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä sukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa… Sallikaa minun taas teille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja kumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta miestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä sydäntä, joka hänet hylkää.

— Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja huulilla kylmä välinpitämättömyys.

— Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä vetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne… Tämä yritys, jonka kunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette tahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän häpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt, joita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani heidän tahtoonsa… Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te erehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan saata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni siltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut… ja minä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä se vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja vaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja inhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.

Kreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa kohti ja sanoi:

— Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu… vai eikö se ole joku kivipatsaista tuolla!

Vihan liekki välähti Sibyllan silmissä.

— Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota on hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi tällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa olevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen puolestaan kostaa!

Kolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta, hänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui Sibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:

— Poistukaa!

Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei liikahtanut paikalta.

— Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti… Te olette mieletön lapsi! ja te saatatte minutkin järjiltä… kärsivällisyyksineni ja kunnioituksineni!… Vai siinäkö on teidän hyveenne… teidän kristillisyytenne… teidän uskontonne, neiti Sibylla!… Taivaan Jumala!… Minä olen tunnoton… kunniaton… sydämetön… sieluton mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi, uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?… Ei!… vaan sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?… sentähden ett'ei minulla ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?… vika, joka mulle tuottaa niin paljon häpeätä ja halveksimista?… Mutta minä en ota vastaan teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa, ei niitä vahvista!… Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja kunnottomuuteni?… Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista, jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!… Ja minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia ajatukseni voimia… ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä olen kurja raukka!… Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä, mikä on kurjaa… välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta… mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa… kunnioittakaa sitä!

Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä, näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:

— Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä! Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?" Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?… Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta… ja on jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!… Niin; minä uskon lujasti omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä, ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin, on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!… Minä luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä ympäröivät… Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä… ja olla kuitenkin yöt ja päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa… niin, se on rikollista, se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut, ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa… kantaa tätä ajatusta ja tätä surua läpi kaiken… tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?… Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!… Jos se saattaa minut rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän, ettei se tee minua onnelliseksi… Mutta, Sibylla, — huomatkaa se! — se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole: hyvyyden!… Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen… Minä tottelen teitä!… Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes voidakseni teitä ikävöimättä totella!

Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi nähdä nuoren tytön poistumista.

Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja sanoi:

— Raoul!

Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.

— Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja te myöskin tunnette väärin minut… Saatatteko todella luulla, että minä olen uhrannut teidän, — ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä salata, — niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte, että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei… minä olen pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä pyydän sitä… Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut, en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin kestäkään… Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä ajatusta… vaan minun sydämeni… sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!… — Oi, te rakastatte minua, minä tiedän sen… ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen mies… mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne Jumalaan itseänsä tue… kun ne eivät Hänessä puhdistu… Hänessä ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa… yhteinen loppumattoman elämän toivo?… Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton side meiltä on puuttunut… Te rakastatte minun nuoruuttani, — josta huomenna ei ole mitään jäljellä;… mutta sieluani, joka on katoamaton, — kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!… Siten tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!… Minä olin siitä vakuutettu… Voi! siitä olen aina vakuutettu… ja ennenkuin antaudun tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle, hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle… pitäen parempana omin käsin murtaa sydämeni… kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen… Siinä on minun rikokseni… ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi antoa?… tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?

Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. — Sitten sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:

— Lapsi parka!

Kovemmalla äänellä hän sanoi sitten:

— Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi… vieläpä kiitän teitä… vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä… minä kiitän teitä! — Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä? Oi, älkää pelätkö mitään;… minä tunnen teidät hyvin nyt… enkä minä koetakkaan teitä taivuttaa;… mutta eikö pysyvämmästä siteestä huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata olla suloisuutensa… ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista ystävyyttä?

Sibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.

— Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä, vaikka kuinkakin kaukaisena, — nähdä teidän rukoilevan tuolla!

Raoul hymyili vuorostaan:

— Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?… Minä en sitä usko. Minä olen niin etäällä uskosta!… Ja kuitenkin minusta tuntuu siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi… se tapahtuu tässä rakkaassa kirkossa… lähellä tuota arvokasta pappia… ja lähellä teitä!

Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä silmilleen.

Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:

— Hyvästi vähäksi aikaa!

Kun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten suunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:

— Ne ovat sangen kauniit, herra!

Sitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan laahaavien hameittensa kahinan.

V.

Sibyllan rakkaus.

Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana: hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt. Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat, kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta, joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen, olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen hintana.

Vähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin kertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei päättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen rauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa solmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla, että Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon tarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan Sibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär nyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin kanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei ollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino säilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja abotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän ja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli osottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli häiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi tulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä valveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra ja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui sille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi nuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan kieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän oli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin erinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli seudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.

— Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan ivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla, joitten lopullinen päätös on niin epävarma!

Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias olisi siitä kiitollinen.

Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa. Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta. Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa, jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä, joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät rannan kiviä vastaan.

Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa. Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena keskustelu-aineenansa.

— Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle eräänä päivänä.

— Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä hymy. — Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla äänellä.

Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi sitten puoliääneensä:

— Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.

Sitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:

— Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi, siitä on huoli pidetty.

Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.

— Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.

Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. — Hra ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. — Raoul sai ensikerran nauttia heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse, lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen, joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:

— Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen luvan.

— Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada ikävyyksiä aikaan huoneessanne.

Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.

Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita, jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys, joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä, vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa, joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta. Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan, pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa, olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän oudon taivaan alla.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä. Abotti Renaud rauhoitti häntä.

— Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä… Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!

Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan. — Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen sydämensä.

— Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi niin heikot keinot?… Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!

Vähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:

— Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin… niin hän uskoisi!

Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:

— Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se, jota rakastaa… jota rakastaa äärettömästi.

Ja hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.

— Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.

Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin käsiinsä.

Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.

— Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä, kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?

— Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?… Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia tehtäviä… Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen; mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.

— Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;… mutta haluatteko muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?

— Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.

— Se on parempi.

— Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön käsivarren värisevän omaansa vastaan.

— Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin teidän suhteenne… Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät, saatatte minun epäilemään… kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata, on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän, ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne jälleen palaavat — bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä… Niin, minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se minut sokaisee… Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;… mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun tyytyväinen!

— Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä en ole tyytyväinen… mutta minun sydämessäni on taivas!

He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa.
Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:

— Ystäväni!

Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta… Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten sekaan.

Maattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään ikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys oli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä lähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän kuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille sähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme sanaa:

"Tule heti! Gandrax."

Lukiessaan tämän allekirjoituksen, Sibylla vaaleni.

VI.

Klotildan rakkaus.

Samalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja sydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui eräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän matkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de Val-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä päivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika sitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax. Tutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut tarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa tapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin olisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin kaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden suloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi peittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen siteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten avulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa pyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa vakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota saattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus sattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin eetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta hän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja ja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä lujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin kaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen olla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä hän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla johdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine muuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli yhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot luulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön, suodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään kotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä kuin vaarana.

Se miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä, heijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren tiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen ikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli häntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin kadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa antautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli äkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori vaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin tutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa heidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja häpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret synnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja hänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta, jonka huono kasvatus oli tukahuttanut.

Louis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta miehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän haltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen sopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta hillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä pakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten onnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan oli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan kauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta, jota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui jonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja turhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään. Hän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä ja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa tuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan yhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä lähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka näytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen kertoa mielilauselmansa: "On olemassa Jumala!… nimittäin tietävä ja tahtova ihminen!"

Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata juuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de Val-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten ja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän Klotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa. Hän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän juuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil mainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän uutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen elämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta huvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut erakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa olkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt lopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli osottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei tosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän hänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan myrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa oli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä kylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa. Hän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen vastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään tunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa jonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että hra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai hevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa siihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.

Mutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri heittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa hiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:

— Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!… Me olemme yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!

Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä, jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja ystävällisellä äänellä:

— Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?… Minä pidän sikarriesi tuoksusta… Tulehan toki tännemmäksi!

Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti sohvansa.

Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli häntä silmiin.

— Sinä olet kaunis! hän sanoi.

Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen
Rolandin vaaleita hiuksia.

Oltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:

— Oi kuinka kaunis ilta!

— Sangen kaunis! Gandrax sanoi.

— Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!… Sinun hevosesi ovat kiiltäviä kuin silkki, Roland… Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni hevosia? Kiltin lapsen… ja kunnon miehen hevosia!

— Aivan niin, Gandrax jupisi.

Taas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:

— Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi… Mene vähäksi aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, — etenkin kun tämä sikarrin savu… oh ei, se ei ole vaarallista!… mutta se minut päihdyttää… huumaa!… Mene, ystäväni… pariksi kymmeneksi minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.

Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle ja lähti riemuissaan.

Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:

— Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen, vai kuinka?

— Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä äänellä.

— Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!

— Kuinka!… tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse ymmärrä? — Hän hymyili. — Oi älkää rypistäkö olympolaisia silmäkulmianne… te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on polttanut huuliani;… mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen sanoihinsa kylmän koron:

— Te olette minulle vastenmielinen!… Ymmärrättekö?

Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:

— Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on?
Miks'ette rakasta minua enään?

— Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan vaimo teitä koskaan ole rakastava… joll'ette häntä mene etsimään haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa ole sydäntä, sielua, henkeä… ei mitään mikä saattaisi kohottaa hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen häpeänsä,… eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi… uskonnoksi!… Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa… ystävänne, jota minä ihailen, ihailen ikuisesti!… Ja mitä nyt sanon, se on ollut sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!… Ja te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne minun herrani ja valtiaani!… Mies parka!… te näette, pelkäänkö! — vaan älkäämme siitä puhuko… Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?… Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä! Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis… Menkää tiehenne!… ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te kauhistutatte minua, — suoraan sanoen.

Ja hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.

Gandrax lähti. — Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa, mitään lohdutusta, mitään toivoa, — ainoastaan tyhjyys. Hän olisi tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon. Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä saavuttanut. — Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. — Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään sähkösanomaan.

Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella. Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode, jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan. Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

— Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. — Mutta, hyvä
Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?

Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois. Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi katsoen Gandrax'ia silmiin:

— Klotildako?

— Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen heikkous… ja viimeinen!

— Oi onneton!… mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa ehkä toivoa… Opiumi jättää sinut henkiin… Missä on lääkäri, mitä hän sanoo?

— Lääkäri olen minä… Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että minä olen hukassa… Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.

— Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan minun kutsuttaa joku? ketä tahdot?

— En ketään… tarpeetonta… älä häiritse minua; istu.

Herra de Chalys istuutui eräälle tuolille vuoteen viereen:

— Onko sulla tuskia paljon, ystäväni?

— Paljon… Olen tehnyt erehdyksen… annos oli liian väkevä; mutta minä olin mieletön.

Hetkisen kuluttua pilkallinen hymy väreili Gandrax'in suljetuilla huulilla:

— Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän messussa?

— Ystäväni, minä pyydän sinua…

Kauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan syvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon naksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat Raoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.

— Haluatko jotain, Louis? Raoul kysyi kallistuen sairaan puoleen.

— Miks'et sinä itke?

— Ystäväni, minä näen hirveätä unta, minä olen kauhusta jähmistynyt!

— Hän ei itke!… Gandrax jupisi.

Taaskin tuokion kuluttua hän sanoi kovemmalla äänellä:

— Mitä kello on?

— Heti on puoli yö.

— Mikä päivä?

— Torstai.

— Anna minulle kätesi… anna pian!