Sibylla

Raoul nousi heti ja tarttui hänen käteensä.

— Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole mitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä ajatustesi herra?… Oletko vakaa?… Tiedätkö, missä olet… minne menet?

— Minnekö menen?

Kauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan vuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja sanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa osottavan liikkeen:

— Tuonne!

Hänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja hänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. — Raoul kätki, hetkisen ääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen sormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.

Herra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten ääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa samalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti sekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä. Astuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista mustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä hämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin Klotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja draamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen kaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan pakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä. Nämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa kuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti hänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien sinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa johdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa onnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä rauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan yksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää: hän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla ja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli hänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku Macbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden kostoa.

Puolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen tehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen suureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa tuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi avattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.

— Eräs nainen odottaa herra kreiviä, hän sanoi.

Raoul nousi kärsimättömästi ylös.

— Mutta minä en odota ketään! hän sanoi.

Hän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui saliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.

Klotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen harsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa ja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu komea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa levittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä ja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti silmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.

— Mitä tahdotte? kreivi kysyi jyrkästi.

— Teidän sääliänne, Raoul.

— Sitä ette saa!

Hän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo ja kysyi:

— Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä… rohkeana tänne tullessanne!

— Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.

Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä ja… vastenmielistä.

Klotilda kohotti päätänsä.

— Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen… tähän rikokseen… jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka olette minut työntäneet tähän pyörteesen… jonka seuraukset olette nähneet?… Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?… Olenko sitä uneksinut, sanokaa?… ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon… antautuessanne minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa… anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi annettavaa… paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä muistutti teitä… koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä rakasti!… Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;… en saattanut häntä kauemmin pettää… totuus pääsi huuliltani ja huumasi hänet kuin ukonisku!… Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei enää tunne tuskaa!

Hän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.

— Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua… Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran vihan syntymättä… Lähtekää, minä sitä pyydän.

Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille, ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet. Nuori vaimo oli noussut seisomaan.

— Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle kättänne, Raoul?

Raoul teki kieltävän liikkeen, ja kääntyi nojaten otsaansa käsiinsä.

— Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te olette! Minä pyydän teiltä niin vähän… minä, joka olisin niin paljon teille antanut! Ja tämä minun rakkauteni… elämässäni ainoa!… eikö sekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa… edes tänä viimeisenä hetkenä?… Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä sitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa, ennenkuin lähden… epäilemättä iäksi!

Raoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa matolle hänen eteensä.

— Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä… Minut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole annettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään arvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa… Minä taidan vaan rakastaa… ja minä rakastan teitä!… Te olette minun uskontoni;… minä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!… Voi jos olisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon halveksineet minun lempeäni… sillä minä vannon, ettei löydy toista sellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa… minä tunnen sen, ja on melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle avautuisi… Tietäkää kumminkin… sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää että jään teille uskolliseksi… ja että millä hetkellä tahansa… kun lausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin… jätän kaikki teitä seuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin… palvelijananne, orjananne!… Hyvästi!

Hän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja painoi sille huulensa. — Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti, nosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä herkeämään!

Klotilda seisoi vavisten ja oli melkein pyörtyä.

— Sanokaa minulle, että säälitte minua, hän jupisi, ja minä lähden!

— Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä kerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi pitkään ja lähti hitain askelin.

Seuraavana päivänä aamulla herra de Chalys lähti takaisin Fériasiin.

VII.

Joutsen.

Kreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin Fériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset, mitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden, minkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli ikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista naurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala hämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen elämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas saattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja ivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen upottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa Klotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa vastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat ja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta ja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä näkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja intohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi tätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen pikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana hyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva rakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties säästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin turvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden hän varsin hyvin tunsi.

Kun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä päivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin perhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka oli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen vastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa sitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota hänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat, jotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä kohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään hänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi. Heti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de Chalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti ja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon aavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei lakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla levottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa lähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta siinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet tavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti hetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle, vaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.

* * * * *

Kello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän jäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka levisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja kirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli juuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä kirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan kasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen valkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky. Raoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai hänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä itsestänsä.

— Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja viehättävällä äänellänsä.

— Kuinka en sitä olisi, neiti!… Minuahan on kohdannut niin julma suru.

— On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?… Sanokaa suoraan!

Hän loi silmänsä alas, viivytteli ja sanoi kohottaen päätänsä:

— Tahtoisin puhutella teitä, neiti Sibylla.

— Nytkö?

— Nyt.

Sibylla näytti vuorostaan viivyttelevän, sitten hän sanoi äkkiä:

— Odottakaa minua.

Hän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi alastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan, jonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he astuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti ohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka alkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja juovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin pidätetty katkeruus.

— Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän hetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa täytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne salaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän kättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa, — joka minulta puuttuu, — ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta puuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan, sen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin vähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.

Sibylla oli äkkiä pysähtynyt.

— Minä odotin tätä! hän sanoi hiljaa.

Raoul jatkoi, ei ollen kuulevinänsä tätä, samaan tapaan:

— Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä, mielettömänä… Haaveilujen aika on mennyt… Teidän uskonne ei koskaan ole oleva minun… Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun suonissani… Siinä on totuus.

— Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla äänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota käytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy siihen vastatakseni koota ajatuksiani.

Raoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa. He saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti kuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän yksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan verhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä läpinäkyvän kalpeuden.

— Voitteko pahoin? hän kysyi häneltä vilkkaasti, lähestyen häntä.

Sibylla hymyili.

— Vähän, hän sanoi.

Ja näyttäen sormellansa taivasta kohti, hän jatkoi:

— Tuntuu siltä, kuin olisin pudonnut tuolta asti!

Raoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä tukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.

— Antakaa minun vaan nojautua käsivarteenne.

He alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua
Sibylla jatkoi:

— Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en tahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka ei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin tyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä minä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään saavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;… mutta minä pyydän teiltä, herra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi… Olkoon tämän viimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen… Sitä pyydän teiltä ainakin mitä itseeni tulee… Tämä on oleva elämäni ainoa romaani… ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi huono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota tunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta, vaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme viimeinen.

Raoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion ääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:

— Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin tulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.

— En saata, Sibylla…

— Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille rakas…

— Niin, hyvin rakas…

— Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä… En ole milloinkaan katseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä ajattelematta ja teitä siunaamatta.

— Minua siunaamatta!… Raoul sanoi katkerasti.

— Niin, teitä siunaamatta… Olette tosin saattanut muutamia onnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä puhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota naisen ja kristityn sielu saattaa tuntea… Oi kuinka kaunis oli teidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona tunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!… Te puhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin teidän arvollenne sopivista asioista!… Olen siitä asti niitä usein ajatellut… en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni… sillä minä en ymmärrä epäilystä… Jumalan nimi on minun mielestäni niin selvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen; yksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin selvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän Hänet… Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua… Oi kuinka mielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä asioista!… Minä en uskaltanut!… Minä olen enemmän nainen kuin luulettekaan… olen kenties liiaksikin… Pelkäsin teitä vähemmin miellyttäväni… menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin saavuttanut… näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä… Mutta saatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden valtaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne pitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?

— Älkää sitä pelätkö…

Tätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään, milloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien valaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei heidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla sitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa toisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa: hän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka olivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin levottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa huomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti ilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi tässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat ylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä itseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut sanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa itseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.

— Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi… On olentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä ajatella katoavan tyhjään!… Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta heijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan muuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri on heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka silloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja jaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme, huokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme, että tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta, turvapaikkaa, oikeutta!… Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on puhdasta!… kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa ja suurta… mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää taivasta! Oi ei!… on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa puhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat, kuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa… Minä rakastan tätä kuvaa… On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella, etenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. — Te olette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?

— Niin, aivan nuorena.

— Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle, jonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään muodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä laaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä, joita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää valkoneitsyiksi. Tähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle vaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli kauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja sanoi alkaen jälleen käydä:

— Lähtekäämme!

He menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla oli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää polkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota suureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän kallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen lähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki virtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse, kimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä toinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä ääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:

Sibylla silmäili hitaasti lähdettä ja sen ympäristöä.

— Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille hyvästi… Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä olen lapsi kaikkine järkineni… Kun teidät täällä ensikerran näin, muistatteko sitä?… oli kevät ja suloinen päivänpaiste… Mutta nyt… on syksy ja yö!…

Hän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän kääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä ja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.

Raoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista olentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen näytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten hän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi hiljaisella ja liikuttavalla äänellä:

— Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani… ja itsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne nimessä!… Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa maanpäällä ole niin toisiaan rakastanut… Te itkette, ja minun sydämeni on ruhjottuna… Me olemme vapaat… me voimme saada toinen toisemme… onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen… te ette siitä huoli!… Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton lapsi!

— Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän painon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme olisikaan todella yhdistetyt… koska tahdon olla siten rakastettu kuin itsekin rakastan… ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu siihen!

Sitten hän osotti taivasta ja jatkoi lempeämmin:

— Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta tuskaa;… mutta näettehän, että itsekin kärsin… kenties vähemmin kuin te… sillä minä toivon teidät vielä tapaavani… Niin, minä toivon sitä lujasti Raoul… minä olen siitä varma!… Hyvästi!

Raoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen nuori tyttö lähti nopeasti pois.

Muutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä polun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:

— Minä en näe enää! Raoul juoksi hänen luoksensa.

— Tarttukaa käsivarteeni!… Älkää pelätkö minua… ei sanaakaan enää, ei mitään pyyntöjä… sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata sitä yksinänne tehdä!…

Hän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa ihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja alkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen askelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin nojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen käsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.

Neljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet heräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:

— Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen!
Tämä sumu peittää kaikki… Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?

— Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä tunnustan sen… Ei näe kahta askelta edemmäksi!

Niinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän vuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua. Se oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli sitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle oudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon läpipääsemättömän muurin.

Neiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi Raoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli ja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän luuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli silloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän luuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan suunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan. Heidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun meidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin huomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona olevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle asti.

He jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja päättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän tiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat ylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin notkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät lyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja pääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:

— Jumalani, kuinka minua rankaistaan!… Mitä he ajattelevat?… He kun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut, kuinka levottomia he lienevät!

Hän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas vilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.

Raoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän tuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä huolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet käsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan poikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.

Kaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun keskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen vuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen käyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle. Vaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys oli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien. Sibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti, melkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle ja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja hänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen nimeänsä:

— Sibylla!

Hän ei vastannut.

Sill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa, hän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan, rappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista raoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:

— Jacques, Jacques! tänne! Täällä on neiti Sibylla! Tule pian!

Hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui sumusta.

— Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla äänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt, olinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!… Niinkuin näet, hän on sairas!… Laita pian tulta!

— Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään hämmästyttänyt. Tulkaa!

Raoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen majaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä, jotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja niistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun rappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen edustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:

— Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä… niin paljon kuin saat!

Jacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että kojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja laski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä. Nähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili; sitten hän sanoi hämmästyneenä:

— Missä olemme?

— Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää mitään. Tointukaa… Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän hälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.

— Niin… Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän ja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:

— Terve, Jacques hyvä!

Sitten hän jatkoi kääntyen tuleen päin:

— Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän nukkui.

Raoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa, mutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi äänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän sen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä erästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä ollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli hyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut toiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli liikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä surumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle avonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän hälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle: hän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti Sibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in käteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi. Jacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin, jotka olivat hänelle omituiset.

Raoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä vaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in koko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa ympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen huivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän; mutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja mielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen lumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa sekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä mukaan.

Raoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä silmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet ajattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi hänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa sielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin itsekään saattoi sanoa: — on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon väläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät sanat sinne saakka uletu. — Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä kostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta, ja oli selvä että hän rukoili.

Pieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa. Sibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä säteilevin silmin:

— Raoul… hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin epäillen, te rukoilette?

Raoul tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti innokkaasti:

— Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!… minä uskon, ett'ei ole mitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!

Kyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. — Sibylla oli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon valtaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja hänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista äänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna voidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan liikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja suuteli sitä.

Aamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta kuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa ilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän seurassansa. — Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat Sibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla kysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia pikaisia sanoja.

— Lapsi raukkani! hän sanoi vihdoin, rakas lapsi raukkani!…

Ja hän syleili häntä liikutettuna.

— Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan? vaunut ovat alhaalla rannassa… Auttakaa minua, herra.

Sibylla kohosi istumaan hiukan vaivalloisesti ja nousi sitten seisomaan.

— Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti tointunut… ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!

Hän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-, majasta.

Kun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei kallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko pujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.

Sibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten hän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti sanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat tielle, hän kääntyi vielä kerran:

— Tulettehan meidän kanssamme, vai kuinka?

Hänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin hymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen katoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin sanoi sentähden melkein iloisella äänellä:

— En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie kumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein jähmetyksissä. Mutta pian tavataan… ja älkää epäilkö mitään minun suhteeni!…

Sibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa Raoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui puolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla olevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian eräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi, ett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan epätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän houraili. — He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen hra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti ———:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista, hakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta niillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan lääkäriä Pariisista. ———:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa ja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman päähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.

Kaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli noin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu väsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.

Kun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli aamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein kasvoin.

— Miten on laita herra? Raoul kysyi.

— Se on vaarallinen kuume, joka on tullut kastumisesta ja vilustumisesta… liialliset mielenliikutukset ja sitten tuo sumussa ja suossa vietetty yö…

— Onko vaara tarjona?

— Hyvin suuri.

— Oi herra… pelastakaa hänet!

— Voitte olla varma, herra, ett'en lyö laimin mitään… Jos hän kestää ensi kohtauksen, saattaa toivoa…; mutta tämä kohtaus on ollut kauhea… Nyt se jo alkaa tyyntyä;… hän ei valita enää… Saamme nähdä!

Rouva de Férias ja miss O'Neil ilmaantuivat huoneen ovelle. Hän juoksi heidän luoksensa. Molemmat tarttuivat hänen käsiinsä sanaakaan virkkamatta.

Oi, rouva! Oi taivaan Jumala!… te ette sano minulle mitään?

— Hän on hiukan parempi, markiisitar sopersi.

— Oi, kuinka onneton olen!

— Ei, herra, ei… tointukaa. Hän on kertonut meille kaikki tänä aamuna… Me emme moiti teitä laisinkaan… Se on meille yhteinen onnettomuus. Me toivomme muuten taas vähän.

Hra de Férias'in ääni kuului portailta.

— Louise! hän sanoi, tahdotko tulla?

Molemmat naiset menivät heti ja lääkäri seurasi heitä.

Jäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen kättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Mitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen äänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi peittyä iltahämärän varjoon.

Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon, heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.

Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi katsoen häntä silmiin:

— Ah, isä, mitä tulette sanomaan?… Säästäkää minua isä! Eihän hän ole kuollut? sanokaa!… Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!… Jumalani! mitä tekisin maailmassa?… Hän ei ole kuollut… Älkää sanoko minulle, että hän on kuollut… minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!

Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa mielenkiihkossa.

Vanhus nosti hänet ylös.

— Ystäväni… rauhoittukaa… ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu teitä?

— Kutsuu minua?

Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä. Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.

— Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.

He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. — Markiisi, markiisitar ja miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta, suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.

— Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle… joka on niin suuresti teitä rakastanut… viimeisen lohdutuksen.

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

— Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?

— Niin, herra, Raoul sanoi: — ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan kasvoille.

— Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:

— Antakaa hänelle kätenne.

Raoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti silloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin näihin sanoihin:

— Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa rakastaneet… ja kuinka he ovat kärsineet!…

Anna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen toisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi ijankaikkisuudessa!… Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi annan… Tapahtukoon niin!

Nyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa rukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään. Sibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä näytti valaisevan kirkas loiste. — Hetkisen kuluttua hän viittasi kirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla näytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.

— Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul kumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja hiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi Raoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten vieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen vienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä varjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin kauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. — Itse kuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. — — —

Nykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa.
Valkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt
seppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: "Sibylla Anna de Sérias.
— Yhdeksäntoista vuotta vanha". — Ja alempana: "In aeternum!"

* * * * *

Aina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset tapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen Sibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä pojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla perineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka nauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle, synkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista kunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä "neidin sulhaseksi".