Sibylla

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

— No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.

— Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.

— Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta…

— Karakteerin suloisia hyveitä… hyvä markiisitar sanoi.

— Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

— Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.

— Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!

— Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?… Se on mahdotointa!
Te olette hullu, imettäjä!

— Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

— Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!… Sitten jatkoi hän hetken päästä: — Rouva Rosa, jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.

— On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!… Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!… Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa… tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta… ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa… Mitä on tehtävä?

— Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

— Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

— Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

— Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te katsotte sen välttämättömäksi…

— Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.

— Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen; mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois, olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:

— Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

— Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi.
Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

— Sibylla on hänen kanssansa.

— Kutsukaa lapsi pois.

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään, seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa, pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei enää tiennyt rajaakaan.

— Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?

— Kaikki, lemmikkini, kaikki.

— Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?

— Kaikkien kukkien, lapseni.

— Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?

— Niinkuin enkelit.

— Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?

Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.

— En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja, niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa, pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat, jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään: Eräs järvi kuunvalossa, (pinxit miss O'Neil.)

— Kuun nousu erään järven yli. (pinxit miss O'Neil.)

— Järvi. Kuuvalokuvaus. (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla, hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani. Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa, kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: Miss O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus.

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti itkien eräälle tuolille.

— Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta… minä olen turhaan nähnyt vaivaa… Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa, kylmyyttä ja häväistystä!… Te ette saata käsittää, kuinka paljon minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata… Se on mahdotonta! Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi, lapsettomaksi!… Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla, niin hellä äiti!… Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut. Ja nyt… nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä kasvonsa.

— Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa, olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

— Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.

— Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,

— Emme, emme milloinkaan?

— Mikä on nimenne, miss O'Neil?

— Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.

— Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.

— Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.

— Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!… Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

— Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.

— Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.

— Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä.
Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton.
Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että
minäkin siitä kuolisin.

— Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.

— Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

— Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.

— Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?

Kirkkoherra liikahti tuolillansa.

— Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.

— Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa… Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!

— Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.

— Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.

— Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän hänet luonani.

— Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.

— Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra!
Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli levittänyt siipensä hänen suojaksensa.

VI.

Sibylla poissa kirkon helmoista.

Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä, eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa, joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a jumalana — jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.

Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.

— Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti, aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa uskossa.

Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi, että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan, joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, — siitä ei hra de Férias vähääkään epäillyt — sen muodollisen määräyksen mukaan, joka hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan. Mutta jos miss O'Neil — sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua — olisi pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla, valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.

— Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa, kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.

Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin. Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.

— Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan antaa tilaisuus lentää tiehensä.

Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla, niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.

Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei, kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon, mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.

— Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa, ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia, sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken, minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa… vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?

Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut, ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen — joka ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa erinomaisena älynä.

Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt, vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa, oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.

Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. — Noin vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän puistoon päin.

— Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan, ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?

— En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar, mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää en tiedä.

Täytyy mennä hänen peräänsä.

Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä, Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria, komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri, vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan saman ikäinen kuin tammikin.

Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa, pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti, poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin, missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria, orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: — JUMALA. Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.

Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.

— Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.

— Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.

— Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.

— Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.

— Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät kauniit kukkakirjaimet?

— Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani? Hän on hirviö!

Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja jupisi pelokkaalla äänellä:

— Ei ole hyvää Jumalaa!

— Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä, hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen olkapäitänsä:

— Narri!

Jacques näytti ihastuneelta.

Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä, oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan, syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä. Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla. Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja. Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.

— Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.

— Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka olen tuottanut Pariisista.

Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan. Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla. Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua: toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.

Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen, saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille puhunut.

Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés, joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa, tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.

— Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?

— Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.

— Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?

— Sangen usein päivällisen jälkeen.

— Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.

Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut, ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän kantoi käsivarsillansa.

— Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.

— Herra markiisi, nämät ovat Isät.

— Vai ovat ne isät?

— Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.

— No, luetteko Isät uudestaan, abotti?

— Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.

Hra de Férias yskäsi.

— Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!… No oletteko yhä vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?

Vieno puna levisi vanhan papin poskille.

— Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!

— Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?

— Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se on minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun olisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka vuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.

— Mitä! väitteleekö lapsi kanssanne?

— Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä suhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin hämmästyttäviä kohtia.

— No minkä johdosta sitten, hyvä abotti?

— Kaiken johdosta, herra markiisi, ja etenkin uskon salaisuuksien johdosta.

— Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista, abotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää lasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla jokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.

— Herra markiisi, minun on väliin todella täytynyt sitä uskoa.

— Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss
O'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?

Abotti Renaud levitti käsiänsä ja kohotti olkapäitänsä.

— Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä tunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse aivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä menetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.

Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin, jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti, josko miss O'Neil vielä oli linnassa.

— Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava selvä. Tulkaa, abotti!

Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä, ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil, joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.

— Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä, ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta, mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja minä saan siitä vakuutusta.

— Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.

— Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.

— Sitä en tiedä, sanoi lapsi.

Miss O'Neil katsoi häntä pitkään.

— Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.

— Sangen surullisia, miss O'Neil.

Ja kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.

— Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?

— Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla sanoi arasti.

— Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani, sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa. Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa, ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä. Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!

Sibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.

— Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.

— Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.

Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat metsään.

Molemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.

— Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.

— On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä puolen.

— Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin auttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen opetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän nuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!

Epäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen kyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.

— Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen oikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.

Rouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan epäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta miss O'Neil'in syyttömyydestä — Tämä kaikki oli epäilemättä sangen kaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut huomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän väijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi mielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää lähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa tapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli kummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla lapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun vieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei juuri miss O'Neil?

Markiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä opettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in myrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne paremmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän saattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna tunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän tunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin hän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä. Hän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia viikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa luennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta. Hra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän vaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä. Miss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman kuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja joiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin kokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva rouva Beaumesnil saaliinsa pois.

Muutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena pienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa yksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de Beaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys levisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista, missä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de Beaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille, kyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin hänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee, niin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän, neiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista kaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä ihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa ja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän tapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa; kaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka yleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. — Unhoittamatta juhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti sinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia, joiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän pienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että hän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli saanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut hajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat näyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia kuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa veti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että hän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan kuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän, joka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. — Jälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä hyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia sananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle joskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka ilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti toisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä heitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi pirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä tiuskasi: "tyhmä eläin!"

Sibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut ihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän pääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä sinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen poimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi, pureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti Renaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton siitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.

— Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut kappaleen yötä.

Aamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies tunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa puutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle kahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän vastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla oli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi muutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten tavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen tekemättä pienintäkään vastaväitettä.

Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni. Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.

Hra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle. Rouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen täydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset kiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta. Sibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä katsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin pahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi soveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi, sillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli kauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä muminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli selvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston ympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin syvyyteen.

Kun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä syleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut isoäidiltään.

— Mitä sinulla tuossa on, tyttöseni? Hän tarkasteli medaljia.

— Ota pois tämä, hän sanoi. Minä annan sinulle paremman.

Hän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä medaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä oli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä jälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen erityisiä etuja.

— Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi
Sibylla.

— Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi muutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.

— Minkätähden, rouva?

— Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun medalji kadehtii sisartansa.

— Mitä! sisartaan! Mitä sisartaan? huudahti lapsi hiukan peloissansa.
Eihän siinä ole muuta kuin pyhä neitsy, rouva!

Rouva de Beaumesnil mietti hetkisen.

— Totta kyllä, sanoi hän hidastellen, epäilemättä… mutta se ei tee mitään. Koita nyt vaan maata, neitiseni, äläkä juttele niitä näitä kuten silmäpuoli harakka.

Totellen tätä uhkaavaa määräystä, Sibylla toivotti itsellensä kaikesta sydämestään virkistävää unta; mutta hän koetti turhaan nukkua, ennenkuin hän oli päässyt niistä sekavista ajatuksistansa, jotka vaivasivat hänen aivojansa.

Päivät, jotka seurasivat tätä ensimmäistä koetuspäivää, olivat samanlaiset, emmekä me puhu niistä mitään. Kolmen viikon kuluttua rouva de Beaumesnil kehui Sibyllaa, joka oli hiljainen ja lempeä kuin kyyhkyinen, ylpeydellä uudeksi ihmiseksi.

— Nyt, hän sanoi, neiti de Férias on yhtähyvin kuin minä itsekin, valmistettu uskonnon korkeita vaatimuksia varten.

Suuri oli siis rouvan hämmästys, kun Sibylla eräänä aamuna, tultuaan lehtimajaan katekismusluentoon, selitti tyynesti, ett'ei hän niitä enää tarvinnut, että ne olivat hyödyttömiä, koska hän oli päättänyt olla sinä vuonna menemättä ensi kertaa ripille. Kuultuansa tämän hämmästyttävän uutisen, rouva de Beaumesnil, joka oli yht'äkkiä käynyt punaiseksi kuin pioni-kukka, vääntelihe ja kääntelihe istuimellansa kuin Pythia kolmijalallaan, sill'aikaa kun marmorin vaaleus levisi kirkkoherran kasvoille.

— Ja miks'ei neitiseni mene ripille, jos suvaitsette kysyä? rouva de
Beaumesnil sanoi kähisevällä äänellä.

— Minulla on ajatuksia, jotka eivät sitä salli.

— Mitä ajatuksia?… Sano heti!

— Minä en saata niitä sanoa.

— Kas niin, neitiseni! Ah, tuota pikku ilkiötä! Voi kuinka löylyttäisin sinut, kultaseni, jos olisin äitisi!

— Onneksi, rouva, ette sitä ole! Sibylla sanoi. Rouva de Beaumesnil nousi istuimeltaan, katseli häntä tuokion kiireestä kantapäähän ja, kun ei voinut häntä tappaa, lähti tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin lähti abotti Renaud Férias'in linnaan, vieden muassansa Sibyllan, joka ei luvannut hänelle selittää mitään. Hän pistäytyi kamariinsa piiloon, siksi kun kirkkoherra-parka, pyyhkien hikeä, joka virtasi hänen kasvoiltansa, ehti esittää asian salissa.

Hra ja rouva de Férias olivat hämmästyksestä jähmetä, kun he saivat kuulla poikansa tyttären kummallisen päätöksen. Tämä isku sattui heidän koko olemisensa hellimpään ja kipeimpään kohtaan. Heidän hellyytensä, heidän omatuntonsa, heidän ylpeytensä, kaikki kärsi, kaikki vuosi verta samalla kertaa. Miss O'Neil, joka oli läsnä, otti osaa heidän suruunsa. Sibylla kutsuttiin sisään. Hän tuli heti. Hänen kalpeutensa oli kauhistava. Kun hän lähestyi isoisäänsä syleilläksensä häntä, niin vanhus pidätti häntä kädellänsä ja sanoi:

— Tyttäreni, säästä hyväilyjäsi. Ne eivät ole paikallansa silloin, kun murrat meidän sydämemme. Minä en tahdo syyttää sinun ajatuksiasi, sillä niitä et voi hallita; mutta sinä voit ne uskoa muille, ja sinulle ei saata missään tapauksessa antaa anteeksi, jos tahdot niitä meiltä salata. Sinä pakotat minun sinulle sanomaan, että minulla on oikeus sitä vaatia, ja minä vaadin sitä. Ymmärrätkö?

Sibylla oli tuijottanut häneen niin kauan kun hän puhui. Hän näytti tahtovan vastata, hänen huulensa vavahtelivat, sitten ne yht'äkkiä kävivät tummansinisiksi, ja lapsi vaipui lattialle. Hänet nostettiin vuoteelle ja kuume valtasi hänet tämän pyörtymisen jälkeen. Kun hän jälleen tuli entisellensä, hän näki markiisin ja markiisittaren kumartuneena hänen ylitsensä hymyilevän hänelle.

— Rakas tyttöseni, hänen iso-isänsä sanoi hänelle, rauhoitu. Minä tein väärin kun olin ankara sinulle. Kun sinä suretat meitä, niin teet sen varmaan vasten tahtoasi. Sinä teet sen totellaksesi jotakin kalvavaa tuskaa, joka usein syntyy herkissä omissatunnoissa. Mutta tämä houre katoopi itsestänsä, kun Jumala niin tahtoo. Kaikissa tapauksissa jätän sinulle täyden vapauden uskontoa koskevissa kysymyksissä.

— Te olette hyvä! sanoi Sibylla. Hän kietoi toisen kätensä vanhuksen kaulan ympäri, laski valkoisen päänsä pään-alukselle ja nukkui rauhallisesti.

Hra de Férias, jota tämän nuoren tytön perinpohjainen mielenliikutus oli pelästyttänyt, päätti ei ainoastaan kunnioittaa hänen salaperäisiä surujansa, vaan myöskin poistaa häneltä kokonaan tilaisuuden vaipua tällaiseen mietiskelyyn, joka näytti olleen syynä näihin häiriöihin. Tästä päivästä saakka jätettiin abotti Renaud'in luennot toistaiseksi, miss O'Neil'ia pyydettiin keskusteluissansa välttämään kaikkea, mikä saattoi antaa aihetta mihinkään vaaralliseen mielenkiihoitukseen. Uskalsipa markiisi vielä, pelkäämättä yleistä murinaa, kirkkoherran surullisuutta ja rouva de Beaumesnil'in kasvavaa kylmyyttä, erottaa Sibyllan toistaiseksi kaikesta käytännöllisestäkin uskonnosta. Seuraavana sunnuntaina kävi Férias'in kirkossa moitteen ja säälin sekainen kuiske, kun markiisi ja markiisitar nähtiin surullisina istuvan penkissänsä poikansa tyttären tyhjän tuolin vieressä.

Ottamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut tarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen päivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä totisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja miss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti. Kaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot näyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt kyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän uran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien silmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen päänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka luiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä kävivät yhä kummallisemman teräviksi.

— Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli pitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä, te näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin sfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka meistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin minä.