Sibylla

VII.

Pursi.

Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi, joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä, saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.

Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana, rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu, antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.

Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä loi levottoman katseen häneen.

— Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.

Jacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.

— Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! —, Teidätkin? hän hiljaa sanoi.

— Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin synkkiin unelmiinsa.

Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot. Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn: eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta, sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä, jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.

Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä. Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä. Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta: sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin, mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.

Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto, joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.

Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:

— Kirkkoherra, kirkkoherra!

Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia, hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle, jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta selvällä äänellä:

— Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, — joita minä en tunne, mutta jotka Jumala tuntee, — minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.

— Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa, eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat siitä, ystäväni?

Kieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.

— Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman vakuutuksen… Ystäväni, minä rukoilen teitä… tulkaa kanssani rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää… Tätä ei totta tosiaan voi kestää!

Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.

Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä kerran viedä häntä pois linnaan.

— Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä… Antakaa minun vielä olla… minä olen niin onnellinen!

— Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. — Oi niin, sangen onnellinen!

Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen kummallisuutta.

— Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan, jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:

— Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan, mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat heidän vaatteissansa. — Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen, yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa. Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.

— Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä minäkin panen omani!

Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:

— Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:

— Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole liikaa, mutta siinä on kyllin!

Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin. Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan, ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.

Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta, muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin; mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:

— Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.

Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva, joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä. Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta. He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.

Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta laivasta.

Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet. Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä; ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana, englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.

— Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule airon loisketta… Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule kuin yhden airon.

Hän kuunteli uudestaan ja kaikki muut hänen kanssansa.

— Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska he eivät souda tasaisesti… Se on kirkkoherra!

Suloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse. Sitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa kaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja haamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä, kuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.

Sill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein juopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä, toiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti risuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle, sai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi heti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra. Tämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli uupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä tuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon käännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä jokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen vaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan heikolla äänellä lausua:

— Ystäväni! Hyvät ystäväni!

Ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi silmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi kirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin silmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti rintaansa vasten:

— Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen olisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut hänelle sanomaan:.

— Jumala on sinuun tyytyväinen:

Sittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä, että haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti tulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat he kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo tiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja suutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.

— Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on meille sanottavaa.

— Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet; minä kerron heti.

Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin. Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat, ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa uskonto, — sillä olihan niitä kaksi, — oikea uskonto ja tokko rouva de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.

Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka häiritsivät hänen ajatuksiansa.

Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.

— Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa, — sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, — sinä tahdot aina vaan nousta joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi, tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto, jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit, sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla, äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista, liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja. Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.

Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja kuutamoista.

VIII.

Pappila.

Seuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa kangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla vaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita merimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan portille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän kirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten läpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka valkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset. Sibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli yllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti ylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi hänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.

— Kuinka! mitä! hän sanoi änkyttäen, tekö se olette, neitiseni?

— Niin, isäni, minä se olen, joka tulen katekismusluentoon.

Kirkkoherra katseli häntä pitkään, katseli taivasta ja sanoi pyyhkien salaa kyynelen, joka vieri hänen poskellensa:

— Onko se mahdollista! Tulkaa, rakas lapseni, minä olen valmis!

Sitten hän huusi näyttäen hämmästyneenä multaisia käsiänsä:

— Marianne, Marianne! tuo pian vettä!

Pian sen jälkeen tuli huoneesta vanha, maalaispukuun puettu nainen ja kantoi vesiastiaa.

— Tässä on neiti de Férias, Marianne! sanoi kirkkoherra.

— Niin, niin, neiti de Férias, totta tosiaan, minä tunnen hänen sangen hyvin, sanoi vanha nainen, joka ei näyttänyt olevan juuri maailman hyvänluontoisin ihminen.

Ja sill'aikaa kun kirkkoherra pesi kuumeentapaisella kiireellä käsiänsä, jatkoi hän katkeran pilkallisella äänellä:

— Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin näköinen… tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta noussut!

— Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet,
Marianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.

— Kaunis ruusu kyllä! Marianne sanoi ja vetäytyi mutisten huoneesen.

Abotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan viereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat erään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen katekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.

— Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut teidät meille.

— Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka pidän teitä pyhimyksenä.

— Oi Jumala! vanhus sanoi punehtuen, minun pikku tyttäreni!

Sibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli häneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin pyyhki silmiänsä nenäliinallansa.

— Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta uskosta?

Sibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa tunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä menoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi Beaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten hän vaikeni ja loi silmänsä maahan.

— Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä, että nyt on minun vuoroni saada selkääni… Minä pyydän, puhukaa.

Hän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille. Muutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan läpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen; hän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi, sulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta puheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet hänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö, joka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se oli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka aina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa eikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin näyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin muinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä asuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja liikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut täydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa pappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan kahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi, joka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä sangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille tahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan abotti, kirkkoherra, — samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari. Hän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten kanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja nöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne sopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten naapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän siten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen oikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä kiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja sellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi vastustanut. — Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset seikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat tuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta oli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että hän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä kunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää voinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.

— Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi olette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja sydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.

Tämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti Renaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä surullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa soimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen silmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen perinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään koettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän pikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi, kuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti koko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys, eikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus, joka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman huolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa ja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla, niin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä, että hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun uskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää velttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä, puhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa sille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen ääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä ja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti mietiskeltyään vastasi Sibyllalle:

— Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen saattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.

Nämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla oli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille uutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä löytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi into oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä väreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa, kuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja kutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna todellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän yhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja oli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita hänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle tuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut mitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli niitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä rakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin seudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena hän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin vasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista oli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa maalaiskirkkoherra: — mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen sielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä vanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka mihin marttyyritekoon.

Juuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut, ja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen marttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin suloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden. Muuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen uralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa samalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä saakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä enää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille omituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja korkeampia ajatuksia.

Markiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he toivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa kovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil kantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut riittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan parannusta, niin hän sanoi:

— No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hän pyysi kirkon avainta. Kirkkoherra vaaleni ja silmäsi salaa Sibyllaa.

— Kirkon avainta!… Mitä sillä, rouva?

— No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän, ett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä… Ja ettehän virka mitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin tulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa pelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?

— Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte, niin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta sopivammalta.

Saatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin kivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä otettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä kirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä melkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin hääräämässä ja puuhaamassa, — ja hän oli ihan varma siitä, että nämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä lähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää pääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:

— Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en enää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?

— Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan kiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin minä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että jumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta. Alttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä siihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne minulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.

Rouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten menivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli likaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen hän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän heikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.

Häntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen myöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi päivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt Férias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.

Kun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen pöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä tuntui — olihan hän ihminen! — kuin häneltä olisi samalla haavaa puuttunut sydän ja ruokahalu.

— Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa.
Teitä ei maita ruoka!

— Olen hiukan uuvuksissa, Marianne, hiukan uuvuksissa.

— Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen; sitten sanoi hän syvään huoaten:

— Minä en juo kahvia, Marianne; minä en juo enää vast'edes kahvia.

— Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne muuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta vuotta.

— Vaikka menenkin hautaan, Marianne. Ja hän meni kirkkoon.

Seuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi sekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa oli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin mietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien mielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi kaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin velvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin pyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi vähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi yleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella kallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa; hän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka, muka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi; hän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka hänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen hartaus oli suuresti tullut häirityksi. — Hänen hyvien parannuksiensa joukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut aikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti oli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu, laulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle osoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä ritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei saattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia; tätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut ensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden pyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja kuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten hän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli aina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden. Sibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset eivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud kielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi muutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat ritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan oli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n teokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja ilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa uskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja hän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran luoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.

Ritarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä tuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä tapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi portaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt abotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta saakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani toimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus, että Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei suinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli todella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta, jonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten suhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa, joka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän ei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus kukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta vaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä päivänä hän lähti ———:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin, mihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta, jolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen tarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha kappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon ja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin rouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa ja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä olisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi tämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut vallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin tullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot, jotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä, niinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin täällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä, jotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea kaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä punottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa ulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.

Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi, saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa, ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

— Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika, neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!

Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä kahvikupin.

— Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän, ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!

— Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte, kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!

— Mitä sanotte? kenen käsi?… kirkkoherra kysyi ällistyneenä.

Salaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.

Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi, niin suurella taidolla hän niitä valmisti.

— Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.

Marianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.

Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt ja oli jo päättymäisillänsä. — Kun abotti Renaud eräänä päivänä meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin. Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää aihetta kielittelemiseen.

— En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen, sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia; mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne. Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.

Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa, joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.

— Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?

Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa. Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja ylevällä tavallansa seuraavasti:

— Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä, sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli, jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin, aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? — Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen, ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. — On päiviä, jolloin taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia, pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen henkäyskin siihen riittää… Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena… Mutta kuitenkin, minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut ja minä olen koettanut olla vähemmin huono… Minä olen rukoillut, olen valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän antaa minulle kuitenkin anteeksi!

Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi, ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni läheiseen huoneesen.

Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali, jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat.

Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa, joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa, tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.

Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen miss O'Neil'ia yhä kädestä.

— Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.

Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja pysähtyivät miss O'Neil'iin.

— Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.

Tuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen silmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua; hän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään olevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului, miten hän löi otsaansa pöytään.

Muutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ———:n piispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen herra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut kohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän tahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen kasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan jättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.

Nämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita ukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa. Sinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki päätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka hyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in syleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili hän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, "että hänellä oli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina saattoi huomata!"

Ensimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi kerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren päivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in metsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki kilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka kuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.

Jacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun Sibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken puhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja ensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin astuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja suurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi — ajatellessansa varmaankin hämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien joukossa — hän itki.