VUOKSI JA LUODE.
YÖMIETTEITÄ.
Jos oisin pilvi, elon murhetta ma vuodet moniaat viel' itkisin… Mut silmä, jok' on kuiviin virrannut, ei kasta maata enää kyynelin.
Jos oisin tuuli, halki maailman
ma soisin sydämestä sydämeen…
Mut ihmisrinnan kieli katkennut
kuin kivi tuomittu on mykkyyteen.
Jos oisin tähti, kautta aikojen ma voisin tulta pientä välkyttää… Mut sydänliekki loppuun leimunnut on ikiyötä, pilkkopimeää…
AAVISTUS.
Ah, aavistan, ett' aika katoaa mun käsistäni helmaan tyhjyyden ja että työni mullaks raukeaa, se ennenkuin luo sillan tähtehen,
ett' unelmat, nuo kukat sydämen, ei koskaan, koskaan ehdi hedelmään, ett' ijäisyydest' ijäisyytehen ma raakaleeksi elon puuhun jään
ja että hengen virvat, taivahan joit' tuleks luulin, Hornan lieskaa on, ja soinnut, joita hellin rinnassain, vain pasuunoita Viime Tuomion…
Se lähenee… jo huutaa tulis mun: langetkaa, vuoret, päälle tuomitun!
PUNAPILVILLE.
Kuin nuoruuteni punapilvet puuntaa eess' silmän, min jo vanhuus kaihimoi! Oi sammukaa! En voi ma enää suuntaa, min elo julma askeleille soi, päin päivää kääntää, enkä muuksi muuntaa. Vain kaivata ja surra sielu voi… Mut kuinka koskee se! Ah, välkytelkää punaanne muille, mulle, mulle elkää!
On tieni selvä: Missä enää auta ei lääke yrttein, loihtu laulujen, siin' auttaa armottomuus, raaka rauta! Mut jos ken aseensa tään viimeisen on hukannut, sen nielköön tulihauta! — Se roomalaisuutta on sydänten. — Tää ainut aukee enää polku tästä pois elon kurjuudesta, häpeästä!
SEIREENIT.
Halk' yrmyn, myrsky-yön ne livertää maan viettelyksen sorjat simasuut: »Purjeesi reivaa niinkuin viisaat muut ja unten untuville tänne jää!
»Se onnea on, onni elämää!
Jo kyllin kärsit, kyllin taistelit
ja mahlaa katkeruuden maistelit,
ei mahdu pikariisi enempää!
»Ei tuulta purteesi Sen lyö rajusäät
ja ruoskan-iskut ilman raivotarten.
Ei luotu ole ihmislasta varten
yön jumal-keinut, titaanien häät!
»Käy tänne: kadotettu nuoruutes
ja terhensaares täältä löytyvät,
tääll' lepoon tuutii höyhenhöytyvät
pääs väsyneen ja sairaan sydämes!»
Ne laulaa noin: Ah, kuinka halajaa
mun rintain rauhaa, taisteluista pois!
Kuin muut, kuin muut miks en ma olla vois!
Mua seireenien soitto vaivuttaa…
Ne kaikertaa kuin lapsuuskantelet,
ne kuiskuttaa, toitottaa torvihin…
Hei, seis! Ei, ei. Vaan vahaa korvihin
ja köysiin kapinoivat jäsenet!
Päin hirmuja yömustan pauanteen!
Mun kestettävä tie on kohtalon
kuin Odysseun; myös mulla matka on
etäälle haaveitteni Hellaaseen.
MYRSKYN LAPSI.
Synnyin liekkiin, synnyin myrskyyn, sulin suureen itkun tyrskyyn eessä elämän. Vihurina, irtolehdin tuulenteitä heittelehdin puhki pimeän.
Sydämessä okaat, haavat,
päässä tuliseppel-laavat
hurmein säkenöi…
Kysyy kaikki: miksi, miksi?
Pilvilinnain ritariksi
kohtalo mun löi!
Muill' on lepo, lemmenkota, mulla loppumaton sota, vaara, vauhti vain! Jolle syntymässä veri suotiin levoton kuin meri, tehköön veren lain!
Myrskyn myötä tahdon liitää, korkealla hetken kiitää, syöstä surmahan. Tulen lapsi tahdon olla, kuolla liekkiroviolla tuskan hurmahan!
TULIVUORI.
Pilvenpatsain päivin, tulenpatsain öin varoitat merimiestä kareista, kuolon tiestä ja kutsut kupeelles. Sentään loistehes on tuhon tulitusta. Punainen ja musta sun on sydämesi
Kauneutes sulkee silmät uhrien. Kuunari jo kulkee kokka kuohuten. kohti kukkasarkaa Parmaittesi hurmaan, hekkumaan ja surmaan vedät ihmisparkaa.
Pilvenpatsas päivin tulenpatsas öin viittaa maata, rantaa, merimerkin antaa velhon sylihin. Oranssikylihin mies aalloilt' ikävöi.
Hennoin lumohäivin, synkin hirmutöin sun poves kypenöi!
LEMMEN RUKOUS.
Oi, säästä kultaa perhoskohtalon!
Vait', ällös liiku, jos tää unta on!
Jos lämpös vaihtunut on kylmyydeksi,
se salaa multa totuus armoton!
Jos lempes aavistat jo menneheksi,
jos olet vieras jo ja uskoton,
siit' ällös haasta tahi valhe keksi,
kun valhees riittää mulle autuudeksi!
Vain harhakuva, haave, suitsutus,
ves'helmen valtamereen vaipumus!
Sen jumalalle olemattomalle
on onnen, lemmen kuumin rukous!
LEMMEN SURU.
Sit' en ma sure, armas, että sun ma kadotin, en sure sitäkään, ett' tuli lempemme niin pian sammui…
Ma sitä suren, ettet ollut se, kuin minä lemmen silmin sinut näin, en minä se, miks rakkaus mun nosti.
Ma sitä suren, että alenin niin matalaksi, köyhäks, aren-valjuks, ett' aukenivat silmät rumuudelle: sen sinuss' näkemään, mi korkein olit päiväini katoovaisten kauneus, ja itsessäni, joka pyysin olla kauneuden papitar…
Ma sitä suren, että Herran henki, jot' ennen uskoimme me omaksemme, ol' lainaa kosmoksen, vain ohipuhaltava jumalmyrsky, mi rakkauden siivin sipas meitä matkalla toisten luota toisten luo…
Ma sitä suren, että voimamme, veremme kuuman puna-aurinko, mi purppuroitsi puheemme ja työmme, mi kalleint' olevaisest' oli ennen, sen syvin totuus, ja jota kutsuimme me elämäksi, vain oli kahden pienen orpolapsen kuningas-unelma, min kulta arkeen havatessa haihtui…
Siin' oltiin taas me, oudot onnellemme, vaill' arvon merkkejä ja mantteleita, vain mieron maantien hiekkaa, alhaista alhaisemmat, alasti…
SYYTÖS.
Jos oisin terästä ma ollut enkä vahaa, ma oisin vihannut sen pois, min teit sa pahaa.
Ma oisin iskenyt kuin muut
ja salamoinut
ja maailman valloittaja hetken
olla voinut,
ja luoda, hävittää kuin luonto, tuli, vesi ja olla, kova kauneus, sun kaltaisesi!
Sa inha kulkutauti:
rakkauden-oppi!
Miks sillä myrkytettiin
sielun joka soppi!
Miks rintaan ripustettiin
oppahaksi Risti:
ei tappaa käärmettä,
mi sydämehen pisti,
ei pahaa vastustaa, häijylle olla hellä ja pyhän herjaajalle kostaa hyvyydellä!
En lyönyt itse,
siksi mua lyötiin,
en syössyt sortajaa,
siks sielu orjaks myötiin.
Vain maailman jalanjäljet, muuta siell' ei näy nyt… Sun syys on, orjan-oppi, tää näin ett' on käynyt!
LOHTU.
Kuink' olin ennen uljas, mielevä!
Nyt saartaa mun tuo kaikkinielevä
tyhjyys ja varjo,
turhuus ääretön…
On ainut lohtuni vain laulaa tästä
ja hiljaa uikuttaa maan hämärästä
kuin kulkukoiran pentu
tähdillen
sattumaa mieletöntä,
itkua eläimen,
haluja himmeitä, kauhuja eksyvän,
armottomuutta syntymän, elämän,
tuskaa tietymätöntä
rinnan tykyttävän,
viluja vierahan maailman…
VUOKSI JA LUODE.
Kuin vuoksi ja luode niin sielua uhma ja hyvyys ja into ja raukeus riipovi, taivas ja maa ja tähtien korkea vyö ja pohjaton syvyys.
Sädevälkkävät hyrskyt matkalla aavojen taa
ja Styxin veet, epätoivon umpeat vuonot,
ne vuoroin nostaa ja vuoroin vaivuttaa.
Suosammale vehreä vetää ja vaistot huonot:
kärsitty vääryys, murheinen menneisyys,
maan liejun paatumusturpeat sarvikuonot…
Ja syyttävä sydänruusu, min hallayö hyys,
dekadenttien keltamo, tuoksuva halveksintaa,
vanitas, jonk' uskoa saarnata Salomon pyys…
Ja toinen: rakkaus, jok' ei uhrinsa hintaa
ei muista, ei mittaa, tie sinikukkainen,
valon sankaritarmo, mi liekkinä polttavi rintaa
tarulauluillaan ihanuudesta ihmisen
ja käskevi kättä, se ennenkuin maatuvi maaksi,
tulisäilänsä lyömään halk' elon turhuuden…
Mik' ihminen on? Avaruuksien aalloilla haaksi.
Kuin vuoksi ja luode niin sielua kuljettaa
öin päivin, työntäen eespäin ja tempoen taaksi,
suur' aurinkolieska ja kuolon kuutamomaa!
LAHJA.
Se sun on, laps, maan ajan kultaisemman kultahaps. Sa avaat aatosteni aarnion, sen salat saatat alle auringon ja nouset taivahalle kirkkain sulin, jotk' karkaistu on vaikein kiirastulin, öin yksinäisin, kuolonkamppailuin ja rukouksin, vietein ruoskituin.
Laps auringon, arvoitus syntymätön kohtalon, sa meitä kaikkia, ah, kaunihimpi, jonk' eessä kukkaan peittyy elon rimpi, min täällä matkaa tein, sun vuokses tein, sun tulemuksees uskoo sydämein vaikk' ajastaikain jälkeen tuhanten! Ja silloin lahjani sa löydät sen.
Se helmahas
kuin kruunu putoo, jos oot ruhtinas,
se vyöttää vyös laill' aamusätehen,
jos sukua sa olet enkelten,
se rinnassasi puhkee kukoistukseen,
jos uskot unten ylösnousemukseen,
se nostaa päänsä alta roudan, jään,
kun hetki lyö ja aika täytetään.
Ah, silloin, niin, kun sielus kohoo sini-eetteriin, sa muista: siinnoss' siipeis valkeain pien' säen tulta on mun tuskastuin, ja tielläs vapahalla, valoisalla ma paasi pieni olen jalkais alla, ja lohdun-vuot sun silmäis Jordan-veen on lähteest' ammoin juosseen kyyneleen.
VOITTAJAN LEIRISSÄ.
OMISTUS.
Olit kaksoisveljeni muinoin sa kerran, mut yhteistä meillä ei hivenen verran. Tuli lapsina meille jo taisto ja kiista, sama meille ei sopinut riemu, ei riista. Sa sydämeni haukuit, ma kallosi keron: teimme ankaran riidan ja rapian eron.
Nyt tunnen sun vain kautta maineen ja huhun, mut sulle kuin itselleni ma puhun, sa toinen minä, et rahtua parempi, aatteelta herkempi, tunteelta arempi, mut perin ovela, taitava, tietävä, siedettävämpi ja enemmän sietävä, iloa silmissä, punaista huulissa, vankempi, varmempi elämäntuulissa, kunnialla kapuloitu kuin Dalai Lama… Ja ylimmät on ystäväs Fortuna, Fama!
Ei sovi mun veljeen siis kääntyä selin, ei solvaista sanoilla »rosvo» ja »varas»… Ma myönnän: sa voitit, ma hävisin pelin, mut keinoista — niistä lie vaieta paras! Sen vannon ma vain: en kadehdi laisin, en kanssasi vaihtais, vaikka ma saisin!
DIPLOMAATTI.
Olet järjen mies, olet kärjen mies, sanas myöntää ja kieltää ja kieroilee; olet kaartojen mies, olet saartojen mies, kuin käärmehet polkusi lieroilee.
Tien väärän mies, päämäärän mies, salavanki Valtion linnassa. Toki tyrmäsi tää ei tähdettä jää: sulla tähdet on takkisi rinnassa!
Periaatteiden mies, valevaatteiden mies, et sotke teoriaa ja praktiikkaa… No, hitto vie, se ei petosta lie, se on »diplomatiaa» ja »taktiikkaa»!
»RAUHAN YSTÄVÄ.»
Oot rauhan ystävä ja pelkäät murhaa, elämää pyhää pyydät puolustaa. Siis ett' ois murhamiesten aikeet turhaa, on armeijoilla suojeltava maa!
Oot rauhan ystävä ja vihaat sotaa,
mut sotamarssit hupisoittos on:
niin kaunista, kun vasten kuolon otaa
noin rientää uhrilaumat nuorison!
Oot rauhan ystävä ja ihmiskunta yks, yhdenvertainen sun unelmas, mut politiikka muuta on kuin unta, siis huudat: »Eläköhön kuningas!
Ja rauhan vuoksi kansat ankarasti aseissa olkoot hampaisihin asti!»
KAUNOSIELU.
Kun valoa ja tulta he kurjat pyytää sulta ja auliin avun kättä, on myötätuntos syvää: sa huokaat »oi» ja »ah» ja sanas kilvan kiittää tuot' työtä anihyvää, mi yhdistää ja liittää, vie kaunan sorretulta, mut joka juuri suita jää varsin — tekemättä! Tää kaunis runo, kah, sun mielestäs jo riittää lapsille syvyyden merkiksi hyvyyden ja kansalaisen kunnon: lunnaiksi omantunnon!
KANSAN PELASTAJA.
On taistos jalo, kansan onni maalis. Siks spekuleeraat myöhään, varahin, kosk' asehist' on raha parahin, on aatteen ruoska, syönten digitaalis.
Ken kultakylvöään ei hellin vaalisi Ainetta ilman kuihtuu henkikin: sa nostaa halaat hengen temppelin, kun käsissäs on varma voitonsaalis!
Valuutat aivoissasi askartaa, sa hyörit, häärit, voimias et säästä, kun hädässä on kallis isänmaa!
Tok' eihän ole sulla sydän jäästä!
Pää paikallaan vain: ensiks pelastaa
sa itses tahdot; alat siitä päästä!
LAINLUKIJA.
Ken sitä kertoikaan, että tuomios tuiki on väärät:
muut alakyntehen lyöt, hyötyjäks itse sa jäät!
Soimata ei sopis näin lukuvirheestä viattomasta;
lainluvun vaivaakaan kestä ei kaikkien päät:
Oikeus huulillas niin päivässä monta on kertaa,
että jo oikeuslain — oikeuksina näät!
PUOLUEPUKARIT.
On riidan aihe tärkki, pyyteettömät ja pätevät syyt tyytymättömyyteen: He, nähkääs, riitelevät siitä, kuinka parhaiten päästään yksimielisyyteen!
VIRKA-URA.
Sa tiedät, miksi rupeet: sankariksi. Vain hetken työ ja ikiloisto siitä! Jää palat huonot huonoin purtaviksi ja urat tuhmat sua tuhmemmille. Oot realisti, naurat haavehille: »Ken homman niinkin lapsellisen keksi kuin muka hyväks tulla ihmiseksi, kun koko elämä ei siihen riitä! Vain tomppelit sen otti ohjelmaan: loputon työ, ei palkkaa konsanaan!»
RIKAS JA KÖYHÄ.
— Oot köyhä nyt ja vilu viiltää rintaas ja puute kalvaa päiviäs ja öitäs. Mut syytä itseäs ja hulluntöitäs: miks pitänyt et korkeemmalla hintaas, kun möit sa kalleit' isänperinnöitäs!
On kurjuutesi varsin oma vikas!
— Erehdyt vallan, en oo kauppamiesi, en aarteitani laisin myynyt kultaan ja minkä annoin, yksin taivas tiesi… Ei saita sydän se, mi vaalii tultaan, sen aina riittää lämmönlahjoiks liesi.
Kenties en köyhä ookaan, ehk' oon rikas!
KATUMUS JA KAIPAUS.
— Jos toiste ma eläisin elämäni sadun, moni poissa ois tuhmuus, jota nyt kadun: mull' lempi ois viel' ikimennehen, jota kaipaelen.
— Myös hurja ma hiihtäisin hauskemman ladun: joka tuhmuutta, jota en tehnyt, ma kadun, joka tyttöä, jota ma suudellut en, ma kaipaelen.
NYKYAIKAISEN EROKSEN TANSSILAULU.
En tunne intohimoa, mut himon tunnen hyvinkin; jos mua seuraat otteluun, on helppo haava syvinkin!
En tunne haavehoureita,
mut ilot tunnen iltojen;
jos mua seuraat tanssihin,
ei murru palkit siltojen!
En tunne tunteen arvoa,
mut rahan sitä paremmin;
jos mua seuraat, omas on
hän myöhemmin tai varemmin!
Ei lempi enää syleile
nyt elon, kuolon syvyyttä:
se hypistelee, maistelee
maan antimien hyvyyttä.
Ei lempi enää karkele
Kyprossa hapset hajalla:
se on juristi ja pankkimies
ja pappi — nykyajalla!
En enää vaadi uhreja kuin muinen jumal-innoitus; oon veretön ja vaaraton: vain numero, vain hinnoitus!
USKON RAJAT.
Sa uskot ihmisneron kaikkivaltaan: se murskata voi kaikki esteet altaan, tuimemmin lyödä kuin voi taivaan tuiskut, valjastaa väkipyörät, kuularuiskut ja tykit, tankit halujensa eteen, lähettää partionsa ilmaan, veteen, maan sydämeen ja merten pohjasoihin, vaikk' kiitää planeetoista planeettoihin, yhdellä painimella tulen syttää, maapallon poroksi mi räjähdyttää…
Tään kaiken uskot. Uskonet siis senki, ett' ylvääks niin vois tulla neron henki, ett' ainiaaksi luopuisi hän tästä, mainetta surma-elkein etsimästä ja kekseis sen, mit' tekniikka ei keksi: mik' ihmisen sais pedost' ihmiseksi, pois pyyhkis historiasta hirmut sotain… — näin tehden ihmisarvollista jotain, jot' turhaan vartos vuosisataa monta…
Sa päätäs puistat, vastaat: »Mahdotonta!»
HYVE JA PAHE.
— Kun noin syyssä tuntos painii, paheelliseks maa sun mainii. Oo kuin minä, malli hyveen; kun nään puun, ma tyydyn tyveen: onni mull' on alituinen, sulla tuska suurisuinen. Ma en riistä enkä raasta, enkä tarraa joka seikkaan, siksi tähkät pitkät leikkaan menestyksen kuhilaasta.
— Hyvees mainio on maasta, puhtautes mulle saasta, valhe musta credo't suusi, ontto tynkä onnenpuusi! Paheeni on siinä, veikko, ett' oon väliin niin ma heikko, etten sua riistä, raasta, etten aina näin ma haasta; siit' on tuska, olo kiero, etten sua kyllin viero!
SALASISSI.
Et sa ryntää rummuin, rymyin.
Hiivit salaa, saavut hymyin.
Tähtäät selkään kiven takaa,
isket teuraan, kun se makaa.
Arkaile en avosotaa:
kammoon kavaltajan kotaa.
Kavahda en hyökkäystä:
inhoon ilometsästystä.
Pelkään sua, salasissi:
hymyilevä kompromissi!
EPILOGI.
HUNNUTETTU TOTUUS.
Sa hunnutettu, sua tunne emme, mut vuokses palamme ja raukenemme. On ääretön sun allas ihmiskunta vain hauta, jolle heität kukkaa, lunta, vain jättihekatombi, uhrilaulu, sun kunniakses, mykkä alttartaulu!
Sun vuokses rakennamme tyhjää varten, syöksymme syyhyn lailla raivotarten, ja särkymähän meill' on riento kiirein: laskemme riemuvirsin, voittoviirein, karille elämämme kalliin laivan… Sun vuokses käymme valjahissa vaivan!
Sa tult' oot tuhon, hävittävää turmaa,
mut autuaampaa hengellä ei hurmaa!
Se kidutuksen kuilustakin huokaa:
Jumalat, aina, ain' näin olla suokaa!
Näin rantaan suuren tuntemattomuuden
myös lyökööt valta-aallot vastaisuuden!
Ja ajast' aikaan ihmismeren tyrsky! Ei rauhaa koskaan, aina ikimyrsky, ikuinen lento sielun säderatsaan ohitse onnen, uskon taivaspatsaan, ylemmä alppiteitä alkulunten, ylemmä pilvenpiirtäjiä unten!
Ei koskaan aukee salaisuudenhuntus. Mut vapahtava läheisyydentuntus, mi joskus läikähtää kuin hymy huurin, kun taisto vaikein on ja uhri suurin, se palkinto on kaunein kaipuullemme… Sun vuokses palamme ja raukenemme.