XI.
Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää ehtoolla, mutta kuitenkin oli Rosén kohtauspaikalla ja oli valmistanut kaikki järjestykseen pakoa varten. Sykkivin sydämmin ja levottomana käveli hehkuva nuorukainen edes takaisin pienessä lehtimajassa. Jäljellä oleva tunti oli hänestä pitkä kuin koko ijankaikkisuus. Hän piti kelloa yhtenään kädessään ja luki sekunnit, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä riennättää aikaa. Vihdoin kello osoitti kymmentä, mutta eipä Huldaa näkynytkään. Rosén voi tuskin hillitä maltittomuuttaan. Hän polki jalkaa malttamattomuudesta; hän vilkaisi tirkistävin silmin taajan pensaston läpi ja viimein hän laskeusi maahan pitkälleen helpommin voidakseen kuulla lemmittynsä astumisen.
Sellaista tilaa kesti vähintäin puoli tuntia, kun yhtäkkiä lehdet rasahtivat ja Hulda seisoi vavisten hänen edessään.
— Pian täältä! kuiskasi Rosén sulkien hänet innokkaasti syliinsä.
— Rauhoitu! pyysi Hulda. — Minä en saa, en voi seurata sinua tänä ehtoona… kenties en koskaan.
Rosén jäi seisomaan kummastuksesta ja hellitti suloisen syleilynsä. Hän huudahti sitte moittivaisesti:
— Sano ennemmin ettet sinä tahdo… Minä käsitän kyllä kuinka asian laita on. Sinä et rakasta minua, sinä et usko minua, sinä olet houkuteltu, petetty ja eksytetty; mutta minä olen kuitenkin pelastava sinut… tule! Ei mikään ihmisvoima voi estää pakoamme.
—- Älä puhu niin! pyysi Hulda suloisella äänellä. — Sanasi ovat nuolia, jotka lävistävät sydän parkani. Lohduta minua pikemmin tällä hetkellä; sillä minä olen perin sortunut.
Hulda tarttui sen ohessa Rosénin käteen ja veti häntä hiljaa luoksensa luoden häneen sydäntä liikuttavan silmäyksen, joka vuodatti hänen kuohuviin tunteisiinsa autuaallista rauhaa.
— Mitä tulee minun sanoa? Mitä tulee minun tehdä? kysäsi hän.
— Sinun pitää ensin kuulla minua ja sitte neuvoa.
— Mielelläni, rakkaani! Kiiruhda vaan, sillä aika on kallis… Meidät voidaan pian havaita.
— Sitä en luule. Isäni käski minut pois mainiten, että hänellä ja Klämmingillä oli muutamia laskuja tarkastettavana. Hän aukaisi raha-arkkunsa, ja minä olen siitä varma, että he nyt lukevat rahoja.
— Sen parempi, mutta nyt asiaan.
Hulda kertoi pääpiirteet isänsä elämän vaiheista Rosénille, joka kuunteli varsin tarkkaavaisena.
— Sinä huomaat tästä, sanoi hän, — että isäni on hyvin onneton. Koko elämänsä on hän viettänyt vaivannäössä ja itsensä kieltämisessä, ainoastaan saadakseen kostaa halpamielisesti. Minä arvelen, että tuo kopea nainen on kylliksi kärsinyt kostoa köyhyytensä kautta, jonka Jumala varmaan on pannut hänelle rasitukseksi hänen uskottomuutensa tähden. Isäni siis tekee pahasti tahtoessaan panna kiveä kuorman päälle, sillä kosto on Herran. Mutta tämä kosto on tullut isän vakaaksi päätökseksi, jonka hän välttämättömästi tahtoo panna täytäntöön, jollen minä onnistu saamaan häntä taipumaan parempiin ajatuksiin.
— Mahdotonta! Isäsi on niin paatunut hairauksessaan, että kaikki sinun sanasi kohtaavat hänen kovaa sydäntään niinkuin vasara paasikalliota. Neuvoni on siis, että sinä pakenet hänen pirullisia paulojaan, niin kauan kuin aikaa on, jollet tahdo joutua ilkeyden välikappaleeksi hänen kädessään.
— En koskaan, rakkaani, ryhtyi taas Hulda puheesen vienoimmalla äänellä, — en koskaan ole minä yhtyvä hänen kostontuumaansa; minä tahdon sen sijaan tehdä sen tyhjäksi Jumalan avulla. Isäni ei ole niin perin pohjin turmeltunut, kuin sinä luulet. Hänellä on sydän, vaikka se on täynnä vihaa ja katkeruutta. Minä herätän hänet Jumalan sanan avulla miettimään ja sopimaan maailman kanssa.
— Sinä sen sijaan menehdyt hänen rautaisen tahtonsa alle, sillä sinä olet vaan heikko nainen.
— Herra on heikoissa väkevä.
— Mutta pimeyden voima on suuri… Sinä olet masentuva ja muutamassa päivässä oleva Klämmingin puoliso. Sitte olet sinä kadotettu.
— En, ystäväni. Hänen puolisonaankaan en minä Jumalan avulla ole joutuva hukkaan.
— Sinä saatat minut aivan hämilleni… Tahtoisitko sinä yhdistyä häneen?
— Ymmärrä minua oikein, vastasi Hulda. — Minä en tahdo mistään hinnasta maailmassa mitään sellaista, sillä minä kammoan häntä kuin pahaa henkeä, jota minä pelkään nähdä; mutta asianhaarat voivat pakoittaa minua ottamaan sellaisen askeleen… Isäni on sanonut, että jollen minä mukaannu hänen toivomukseensa, niin alkaa hän uudestaan koronkiskojatoimensa. Sitä pitää minun estää, kävi sitte kuinka hyvänsä. Hän ei saa enää ryöstää ja rasittaa köyhää kansaa. Joka roponen, jonka hän siten kokoo, on veriraha, ja se tuottaa ennen tai myöhemmin kirouksen. Minä voin estää hänen yrityksensä ainoastaan uhraamalla itseni, ja minun täytyy se tehdä… Se on raskasta ja sydäntä särkevää, mutta minulla ei ole muuta keinoa varalla. Minä kuolen surusta ja huolesta, sillä minä olen heikko nainen, mutta minä olen nöyrästi tyhjentävä katkeran surumaljan, kun minä sen kautta voin huojentaa köyhien kovaa kohtaloa. Asuntomme ei ole enää kauemmin oleva kalastajain rasituspaikka. Minä olen Jumalan sanalla herättävä isäni hänen paatumuksestaan. Minä rukoilen ja huudan apua siksi kunnes isäni kova sydän tulee pehmeäksi kuin vaha. Ja jollen minä siinä onnistu, niin seison minä hänen vieressään kuin hyvä enkeli lieventämässä hänen ankaroita töitään. Se on minun tehtäväni ja velvollisuuteni.
— Sinä haaveksit, sanoi Rosén. — Sinun päätöksesi on kiitettävä tunteen vaan ei järjen puolesta. Sinä uhraat elämän onnesi ilman päämaalia. Sinä et koskaan voi taivuttaa tunnotonta isääsi ja vielä vähemmän ahnasta rakastajaasi. Hänen kylmässä sylissään elät sinä ajallista kadotuksen elämää. Mutta se ei saa koskaan tapahtua… Sinun täytyy seurata minua heti, vaikka minä sitte…
— Minä en voi, keskeytti Hulda. — Päätökseni on tehty. Olen tekevä kaikki mitä voin soaistun isäni tähden, ja Hän, joka on voimakas heikoissa, on auttava minua onnelliseen päätökseen.
— Hyvästi sitte onni, autuus ja kaikki, jotka minua jonkun aikaa ilahuttivat… Minä luulin sinun rakastavasi minua, mutta erehdykseni on hälvernyt… hyvästi!
Rosén lähti menemään pois, mutta Hulda pidätti häntä lempeällä silmäyksellä, joka puhui enemmän kuin tuhannen sanaa. Hän seisoi kuin kiinniloihdittu, ja vavisten liittyi Hulda hänen sivulleen. Samalla kuului hirmuinen pamahdus. Maa tutisi heidän jalkainsa alla ja kirkas tulen hohde valaisi puiston.
Rakastavaiset irtautuivat toistensa syleilystä ja kiiruhtivat tornin luo, joka oli ilmi valkeassa.
Maakerrokseen kätketty ruuti oli räjähtänyt ja syössyt koko tuon muhkean rakennuksen savuaviksi raunioiksi.
— Onneton isäni! huudahti Hulda syöksyen epätoivoissaan kekäleitten sekaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kantoi Rosén hänet sieltä tunnotonna, ja laski armaan taakkansa varovasti pehmeälle sammalelle tammen juurelle, jossa hän pian hänet herätti henkiin suuteloillaan.
Paljon väkeä saapui kohta paikalle. Rosén johti sammutustyötä väsymättömällä innolla. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Ahnaat liekit nielivät kaikki mikä taisi palaa. Suuren tuhka- ja savikasan alta vedettiin esiin viimeksi kaksi palanutta ruumista sekä avonainen raha-arkku, puolillaan tuhkaa.
Ei kukaan tiennyt miten ruuti oli syttynyt. Joonas, joka sattumalta oli ulkona jossain työssä, joten hän pelastui, vakuutti, että sihteeri itse iltapäivällä oli käynyt kellarissa lyhdyllä, jolloin hän luultavasti tietämättänsä oli pannut alun onnettomuuteen.
Väkijoukko puhui sinne tänne; mutta kaikki näkivät sattuneessa tapauksessa uuden todistuksen ijankaikkisen kostajan oikeudesta.
Rosén ja Hulda kiittivät Jumalaa että rahatkin olivat palaneet, koska kaikki esteet olivat raivatut pois heidän läheisemmän yhdistyksensä tieltä.
* * * * *
Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut tämän tapauksen jälkeen. Tällä ajalla ei ole näkynyt jälkeäkään entisestä kalastajapiinalasta, sillä pieni sievä ja hauskan näköinen huone oli nyt sen sijalla. Tätä rakennusta kutsutaan yleisesti "rakkauden kodiksi", koska ihmisystävällinen lääkäri ja hänen puolisonsa ovat sieltä levittäneet rakkautta osoittavaa hoitoa ympäristöönsä. Siitä syystä kaikki ihmiset siunauksella mainitsevat tätä paikkaa, ja ijäkkäät puolisot elävät siellä ajallista paratiisielämää.
Niin voi aika muuttaa kaikki. Se torni, jonka Björner oli rakentanut vihan ja koston raivottarien avulla, kukistui pian soraksi; mutta siitä sievästä asumuksesta, jonka rauhan haltijattaret ovat raunioille pystyttäneet, on tullut rakkauden koti, joka ei koskaan joudu unhotuksiin kiitolliselta jälkimaailmalta.
Onnelliset ne, jotka elävät sovinnossa täällä maailmassa ja rakentavat sellaisia temppeleitä vihan maalle; mutta voi kaikkia niitä, jotka unhottavat, että Jumala yksin on kostaja!