II.

HAAKSIRIKON JÄLKEEN

Kirj. Friedrich Gerstäcker

ENSIMÄINEN LUKU.

Parkaasi.

Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen, voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi; niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei mitenkään enää voinut selvitä niistä.

Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika: hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin oikein vaikea olo laivalla.

Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta. Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa, vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.

Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä. Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin Itä-Intian saarista.

Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.

Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.

Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.

Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.

Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa perämiehelle jokaisen uuden vaaran.

Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen luodolta ja jatkoivat matkaa.

Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa, joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin. Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa mukaan oltiin ainakin tähän tultu.

Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan, joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle kädelle.

Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan, jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.

Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan; auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut ojentaakaan itseään kunnollisesti.

Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa, saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.

Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.

Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte purjehtia rantaa kohden.

Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä, keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla — alihankaan.

Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello 12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.

Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.

Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta parkaasia?

Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään, jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän toiset puolet aikoja.

Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle; vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä oleva ilmakin.

Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään, jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!

Katteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja, istuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän ei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis kätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte kasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta tottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan purje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta, taivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria pientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.

"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"

"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen enemmän kuin puolen tuoppia."

"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin paljon kuin mahdollista."

"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme kaikki tahdo kuolla janoon."

Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja tyytymätönnä eteensä.

"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan meitä tästä kurjasta paikasta".

"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt, olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen, niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis käännymme pohjaiseen, sitä parempi."

Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.

"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.

"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.

"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä, joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."

Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"

”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan, ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin se vaikeata työtä."

Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.

Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta, samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.

Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä mihinkään erikoiseen paikkaan.

Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta, sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.

Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää. Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä piti säästää.

Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti, ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.

TOINEN LUKU.

Raittiin veden etsiminen.

Saaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia pensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän kielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään todella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista sopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten tuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.

Katteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä iloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan, jonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa päinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos mannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän seuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää tarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan grogginsa.

Mukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän leveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään vaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä, voidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan maa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana päivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian saaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.

Kaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut. Kaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää, mitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista kaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen, jonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida aamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen kimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin vartioimista ei tahtonut muille uskoa.

Senkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi pysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle, jolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi. Muutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä ei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään inhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black turhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu missään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä tämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa tykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä suvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta toiseen.

Näin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan vaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun hän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto ja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät viimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten meni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka, ettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt tarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.

Katteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta vahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän vielä iltasella "jäykän" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka tehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen; hän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti, koska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.

Aamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä kauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta pidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa, soudettiin iloisella mielellä maata kohden.

Black seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas katteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa, ympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti siltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.

Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.

"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää taitaisi soutaa.

"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla pieni lahti."

"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.

"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle. Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin kohta, kuinka asian laita on."

Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit, näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.

Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi, nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven, joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan, johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.

Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä, vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut olla sama?

Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.

Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni. Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat. Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa, tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai yhdeksän tuntia.

"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.

"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet; vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."

"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?"

"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme, tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".

"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?"

"Se on luonnollista⁴.

"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?"

"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."

Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva edesvastaus kaikesta.

Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan, eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat. Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta, olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa. Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä paikan, mihin maalle nousisivat.

Tosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata kokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska siten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet. Tässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin semmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin parinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine lehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen perämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä raappi raudoitettu pohja korallihiekalla.

Että olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat kasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää. Melkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli tarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä tehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida parkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla, ja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt kätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen hyvänä voittosaaliina mukaansa.

Katteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä ollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka vaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän ainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin suurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää sen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään jokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.

Mukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia, jotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset laivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole harjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon ampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä vastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi sen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös paremmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla. Kirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja tavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle, tekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.

"No poikaseni", sanoi katteini Oilytt, "jos niin on, niin saat kulettaa sitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään hyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy jättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske puteliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän lyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme maalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin pohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule parinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua kiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?"

"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan, siitä en voi vakuuttaa."

"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen alaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä, etteivät taida uimalla tulla luoksenne."

"Vaan katteini Oilytt", kysyi Black, "eiköhän olisi parasta panna myös Ovens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan jos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme auttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat purjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa."

"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black", sanoi katteini, "sillä tavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim ja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana toimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido paikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi saada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi käyttää?"

"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta kuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan saattaisi liian kovaa jyskettä."

"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä puolestani otan pienen teleskooppini."

Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään, koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies, vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti, sai hän vastatakin seurauksista!

Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi, tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.

Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti eteenpäin.

Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja, katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? — Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin villilintuja ja metsähedelmiä.

Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas, sammutti janon oivallisesti.

Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.

Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä. Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.

Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin. Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.

Vuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää, vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota; tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa, sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan, vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.

"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black", sanoi katteini, jonka sangviniset toiveet näyttivät vähenevän; "kun kerran olemme täällä, emme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot tutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle. Siellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko nähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?"

"Kerran näytti minusta" sanoi Black, "ikääskuin jonkin olennon olisin nähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun tarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa, katteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en todella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat elää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä rantatöyrällä."

"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan, sillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä vaihtokauppaa."

Hiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon kulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat nähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo keskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä löytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.

Juuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa viettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja hedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt kasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon paahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan olevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen saakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen pyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin autiota ja surkeata maata.

"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme vedellä täytetyiksi," sanoi lopullisesti Black. "Minun mielestäni olisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo ja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden kumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi kiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani."

"Niinpä teemmekin kohta, Black", sanoi katteini. "Vaan ensin täytyy meidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa ruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä juuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme."

"Vaan tästä sinne on ainakin kaksi englannin penikulmaa."

"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis päivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa, koska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki alkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme."

Katteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut päähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi, kääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon polttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat näkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon vartiana.

"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä; "tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat lähistössämme."

"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."

"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies, "sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän, jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."

Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.

KOLMAS LUKU.

Tappelu villien kanssa.

Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan, josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman suulle.

Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa, kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä, katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."

"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."

Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi; sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin välttämättömästi oli tarpeellista.

Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen, halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle, missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta laaksoon.

Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan. Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla. Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet vierasten tulosta.

"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan, "ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"

"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron. Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on viekas vihollinen."

"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."

"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."

"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."

Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit, jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.

Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli; edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä, joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja lapsetkin kulkea.

Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää, jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.

Muut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu kalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä. Vaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan vahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi, joten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa muiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen, sill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä paikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän kiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä murkinoimaan.

Black puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi, kun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään pienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun. Hän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus sattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon yli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia. Vaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa palata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa helpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta huokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi pitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän sai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista panemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään silmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko, jossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti kulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black, joka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri) ynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien rohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat he täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat hyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan ainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.

Hänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin olivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään villiä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla vallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat sukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka he astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko leirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin ollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan etemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä, ei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen pitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.

Päinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis todella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös varmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen, ettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella äärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan joen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen. Usein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä, kuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä on ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se taas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat ristin rastin kaikissa suunnissa.

Tämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma, ei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan satoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan vuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä muutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä lehdillä.

Vaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut kasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black katsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen tavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana oli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä kallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä voinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.

Ei vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko paikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse suoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei yhtään ihmistä sen lähistössä.

"Black", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt suuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen maalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä maan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla vimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä vuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen turvattomalta.

"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin mustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla ylähällä".

"Miten? Mustan päänkö? Missä?"

"Tuossa lähellä",

"Ja tiedättekö sen myös varmaan, tohtori?"

"Minä olen nähnyt sen".

"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat", sanoi Black, "vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden keskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä askeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme, jos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin muutaman putelin vettä".

"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään rannalle", nurisi toinen perämies; "Luoja tietää mikä ukon päähän on pällähtänyt!"

"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää muuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei ole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille. Bob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin, ammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme välttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa heidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän koko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!" Pyssy vireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse samalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti silmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän eteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä Austraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana vähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen. Mutta kohta sen jälkeen huusi hän: "mitäs tämä on?" Sillä kun hän luuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän äkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla vieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän villiä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen taapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen ylivoiman kanssa.

Silloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri heitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin kivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin ilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena tulvana.

Samalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää aikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään mustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään vaarallisten kallioin keskeltä pois.

"Oi, Jumalani!" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; "senhän jo tiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!"

Kun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut yhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat tunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi ottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli peitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta kohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän poloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen vakoojaksi valko-ihoisille.

Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut, nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli, pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he, piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.

Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli pannut rintataskuunsa.

Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä, ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta — ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko; — hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.

Vaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.

"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun; ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan; vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa kuin päällekarkausta.

Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.

Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä, jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun, piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.

Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa, kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa. He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.

Hän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan, kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä — pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat kallioin taakse.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää saavansa sattumaan."

"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä. Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."

"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black, silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."

"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien kautta, ei hän olisi ansainnut."

"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black. "Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, — eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa, juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki villien olleen kätkettyinä kivien takana.

"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan, vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki. Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."

Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän. Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black, ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja nuijilla.