NELJÄS LUKU.
Venheen vartiat.
Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla häirityksi.
Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa, jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli? Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki, vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt, tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli sinne päin vieläkin puoleksi maaten.
Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui. Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:
"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan nimessä!"
Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia — muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin. Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä, jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin, luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran, missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa. Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle, josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.
Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli, puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla, vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.
Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi; vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen? — peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän kauempana itsestään.
Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; — etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään, pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.
Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla. Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät antaneet peljästyttää itsiään.
Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä, että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät keihäänsä hänen kupeisinsa.
* * * * *
Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.
Ei seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa katkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä, jonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn satamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen hänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli hyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän viekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle jokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon yhteistä rauhaa laivalla.
Sattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja helposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt ei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi eivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi ei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.
Vaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan hiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan kun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa, sille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu viina talletettiin.
"Jim", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin hän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan miehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; "se on katteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos te siitä ottaisitte".
"Ettekö luule, Sirrah?" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; "se on minusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat haaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska katteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla, enhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä huvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on toimennekin."
"Vaan kunkin miehen osaksi tulee vaan puteli vettä päiväksi."
"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän vesi-osallenne", sanoi Jim nauraen. "Yksi puteli riittää minullekin, semminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt olkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin, mitä teen ja en tee."
Sillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä velvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä yhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja sytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe pitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä, ja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin, suuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen tekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen syypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö heidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen tähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä kiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina kuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia viinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös muonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.
"Varoittakaa, toveri!" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut kieroon hänen päällensä, "ett'ette hairauksessa ota vesiputelia".
Kirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän puolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli korkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan voinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti maston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski perään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen pari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli rannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.
Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei ollenkaan voi nähdä maalle."
Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin, putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan auringon paistaessa.
Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla; vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut, nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.
Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo. Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan, olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin, he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.
Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.
Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun köli raapi santaa.
Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee, jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa, missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen; sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi. Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.
"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.
Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan; vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä. Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.
Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven heidän toimessaan.
Laiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat silmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen, jonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä laivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu heidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa ja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan silminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle, josta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla olevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä töin tuskin oli väli tuhannen askelta.
Äkkiä villit huomasivat vaaran, jossa olivat, jos muukalaiset tullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa eivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa eivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä aika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin oli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen saalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he rannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne pensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää, jätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei voitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa tervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at purjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät murhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä, jota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä vetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli venhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä parkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten ruumiit.
VIIDES LUKU.
Partiokunta.
Ulkona järvellä purjehti sillä aikaa vähäinen kuunari Shootingstar keveällä tuulenviuhkalla hitaasti maata kohden ja kiikarilla oli kannelta jo kauan nähty jotakin erinomaista tapahtuvan rannalla. Selvään näkyikin mitä toimia villeillä oli ja katteinilla olikin sen tähden hyvä halu ampua laivansa kokassa olevalla tykkisellä rosvomaisia alkuasukkaita. Vaan osaksi oli väli vielä liian pitkä, osaksi pelkäsi hän villien tehneen venheen väestön vangeikseen, — ja kun ei vielä niin tarkoin tunnettu näiden verenhimoisten villien tapoja, voisi onneton laukaus sattua väestöön yhtä hyvin kuin pahantekiöihinkin.
Lopullisesti kiihtyi tuuli siihen määrään, että kirkas vesi vaahtoili sen kauniin laivan keulassa.
Shootingstar oli sama kuunari, joka Kap Yorkin kohdalla Torres-salmessa oli pelastanut Boreas-laivan paatin tahi oikeammin sen väestön, joka myös, lähemmäksi tultua, tunsi oman laivansa parkaasin ja arvasi kumppaneinsa maalla joko olevan hengen vaarassa tahi murhattuina mustain kavalain asetten kautta.
Helposti suostui katteini laskemaan heitä tässä maalle ja odottamaan niin kauan kuin olisivat tutkineet miten asian laita oli ynnä pelastaneet kumppaninsa tahi ainakin kostaneet heidän kuolemaansa. Katteini oli tähän tyytyväinen; sillä juuri tällä rantamaalla, jolla hän usein kävi, lännempänä olevalta rauhalliselta su'ulta vaihtamassa kilpikonnan luita ja perlemon kuoria, olivat villit viimeisinä vuosina käyttäytyneet niin rohkeasti ja kopeasti, että he kerran olivat koettaneet saada halttuunsa hänen kuunarinsa, joka tyynellä ilmalla seisoi ankkurissa; se tuli kuitenkin estetyksi perämiehen valppauden kautta. Vakava rangaistus ei sentähden haitannut ja koska hän aina siitä ajoin piti mukanaan lukuisan miesjoukon, joka nyt vielä oli enentynyt venheestä saatujen neljän kunnollisen merimiehen ja yhden pojan kautta, päätti hän laittaa nämä ynnä kuusi omista miehistään maalle joko pelastamaan maamiehiä tahi ainakin rankaisemaan mustia, että nämä ainakin saisivat nähdä itsellänsä olevan vaarallisen vihollisen, jota ei aina rankaisematta saisi loukata.
Vaan se pieni retkikunta sai ankaran käskyn kaikessa tapauksessa palata auringon laskussa, sillä väki ei saisi tulla mihinkään vaaraan. Jos oli tarpeellista, tahtoi katteini enemmin käyttää seuraavan päivän uuteen koetukseen; vaan niin heikolla miesjoukolla, kuin hänelle nyt jäi jälelle, ei hänellä ollut halua viettää yötänsä tällä rannikolla, koska tiesi villien olevan yhtä kotoisat vedessä kuin kalat.
Boreas-laivan miehistä oli kaksi ranskalaista Jean ja Francois, saksalainen nimeltä Hanso ja englantilainen Bill. Nämä saivat Shootingstar-laivasta mukaansa neljä englantilaista ja kaksi ranskalaista. Hanso, joka jollakin edellisellä retkellä oli näyttänyt olevansa kunnon mies ja kaiketi parhaite tunsi täkäläisten villien tapoja, sai toimekseen johtaa sitä vähäistä joukkoa ja olikin jo pitänyt huolta sen aseilla varustamisesta.
He sousivat suoraan sille kohdalle rantaa, jossa näkivät parkaasin olevan, pitäen pyssyin hanat virillä; sillä oli sangen mahdollista, että se suuri villilauma heidän maallenoustessaan koettaisi hyökätä kimppuunsa ja tätä vaaraa tahtoivat he estää. Metsä oli kuitenkin autio ja hiljainen ja joskin villiä oli lähiseuduilla, lykkäsivät he ehkä hyökkäyksensä siihen hetkeen, jolloin valko-ihoiset tunkiivat pensaisin tahi aavistivat vähintä vaaraa. Hanso ei siis sallinut viedä parkaasia järvelle, ettei villit saisi sitä haltuunsa, ennenkuin läheisyydessä oleva metsä oli tarkoin haettu. Vaan kaikesta näyttiihe, etteivät villit tahtoneet estää heitä maalle nousemasta ja olivat kaiketi tyytyneet viemään piiloon saaliinsa, josta ei mitään voitu keksiä.
Raivoon tulivat miehet nähdessään molempain keihäillä tapettuin merimiesten ruumiit, jotka he kohta tunsivat.
"Jim raiska!" huudahti Bill; "sinä olit rehellinen mies ja kuitenkin sait noin hirmuisen kuoleman. Sinun suhteesi on vahinko — kirvesmies on saanut palkkansa viekkaudestansa ja ulkokultaisuudestansa. Eteenpäin kumppalit! Oikein kynsiäni kutkuttaa päästä yhteen niiden mustain petoin kanssa."
"Entä ruumiit?" kysyi Hanso; "mitä niille teemme?"
"Wietäköön ne venheellä laivaan", sanoi Jean, "että ne asianomaisella juhlallisuudella saavat kunniallisen merimiehen haudan. Tänne rannalle emme voi niitä jättää."
"Kirvesmieskö myös?" kysyi Bill.
"Ei suinkaan muutoin", vastasi ranskalainen totisesti.
"Hän tosin oli huono toveri, minä en ollut konsaan hänen ystävänsä; — vaan nyt hän on kuollut ja niitä ei saa vihata Bill."
Toiset merimiehet nyökäyttivät päätään suostumukseksi ja molemmat merimiehet Shootingstar-laivasta, joiden piti viedä venheen takaisin, nostivat ruumiit siihen. Sitten tarttuivat kaikki, pitäen kuitenkin kivärit käsissään, parkaasiin, työntäen sen vesille ja Hanso määräsi taaskin ulompana heittämään ankkurin pohjaan. Nyt ei tarvittu peljätä villien sitä tahtovan saada halttuunsa; ainakaan eivät he siinä onnistuisi kuunarin kanuunien edessä ja kaikessa tapauksessa oli hyvä pitää se läheisyydessä.
Pieni venhe otti siis parkaasin perästään köyteen ja sousi sen hitaasti rannasta; partiokunta oli niin kauan rannalla, kunnes näki sen olevan kylliksi kaukana. Sitte vasta tunkiivat he, Hanso, Jean ja Bill etupäässä, pensaisin, päästäkseen takana olevalle, ja kuunarista keksitylle maalle ja siellä saadakseen ylimalkaisen silmäyksen mille taholle oli käännyttävä.
Vaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin olivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton viertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat pyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta, näkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet mitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille ihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso otti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä mitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään saattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi hän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita, vaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat sointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli siis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan heidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen urhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin rohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka ainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle, ettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman retkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he tässä menettivät hukkaan.
Vaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi hiljaa: "jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä varovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun meillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle, tulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti emme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson pohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten saatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on meidän koettaminen."
"Vaan jos laakso ylenee tasamaaksi tuonnempana?" sanoi Jean.
"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä", tuumasi Hanso, "sillä nämä syvänteet ovat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin vaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme kulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi hän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan eli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat villit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso varovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli, astui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden solatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle, jonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa."
Hauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan leveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne. Sitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein joka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään peljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää laiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.
Tiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin kuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan kostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä olivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän kiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus ja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli suuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa tainneet odottaakaan.
Nyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi pysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään seisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi olevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.
Varovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä kädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki olevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.
Merimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko seisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha päällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä, selkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen. Joukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan solatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan, eivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä paitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa levollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.
Vaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon, pikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä raastoi yhtä ruumista.
Maalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso luonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen täytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi polvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon toinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen vieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu tähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän ehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi. Piittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä veitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.
Nopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että olisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa. Ainoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän tahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun joukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin paljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän heitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen laukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat uudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.
Nyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät niiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan; kun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta mies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja veitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas musta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä, ja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti irvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän piti olemankin viiminen ilonsa.
"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia — minä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin, että he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa. Yks, kaks, kolme!"
Pyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta seuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat kuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä vaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut nähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet, niin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään villiä jälellä.
Vaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi tehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin mahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin vastaukseksi kaksi laukausta kuului.
Juostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli paikalle ennättänyt: "katteini, helkkarissa!"
"Katteini, toden totta!" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä. "Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista pahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne mustat pedot ovat menetelleet kanssaan."
"Ruumis on seulantapainen", sanoi merimies väristen; "vaan minä toivon noissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään, kohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki — emmeköhän viimeistä heitä?"
"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan ota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan on myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän semmoisia."
"Se on hänen ulosmeno-kirjansa", sanoi Francois nauraen; "siihen kirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia varten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen mukaan; siinä löydämme paljon uutta."
"Nyt eteenpäin vaan, toverit!" huusi Hanso, "että ensin saisimme tietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne kunnossa?"
"Kaikki", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi Hanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta hän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä lähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan yhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon kaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät vaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun miehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka kuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä toverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi neljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea pakenevia jälestä.
Vaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla puolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi heti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs kuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita villit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta, jotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta hyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan tahi odottaa häntä laaksossa.
Taaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet sointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet turhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan mustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen kautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi nähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.
Nyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti juoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei estänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista vastaan.
Tämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä oli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka levollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat mustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten paluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset; nyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä kapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon, samalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten kanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin sata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen valko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä tahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat heittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun kuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: "Pysäys! Ampukaa keskelle joukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!" Ukkosen jyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.
Seuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko joukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan pakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta. Näistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut kivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä sille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita auttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.
Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.
Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan; puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan mistä tulevat kaikki nämä miehet?"
"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät mereltä."
"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?"
"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat ruumiistaan tehneet seulan."
"Vai niin… sitte hän on saanut mielettömyydestään rangaistuksen."
"Vaan missä ovat tavaran-hoitaja ja kokki?"
"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa häntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei kumpainenkaan heistä tunne enää kipuja."
"Onneton tohtori! Kirvesmies ja Jim ovat myös murhatut venheesen."
"Ne verenhimoiset ihmiset!" sanoi merimies; "vaan kyllä te olette hyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista muistutusta eivät niinkään pian unhottane."
"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?" sanoi Ovens.
"Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään."
"Mille vedelle?" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien takana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat hyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: "Jos niin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen heidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos tämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan monta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat sitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen tuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte minun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on meillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on käskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?"
"Tuolla kallioiden alla, lähellä vesikuoppaa."
"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden panna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja tavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme hänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle. Jack-raiska tarvitsee hyvän hoidon."
"Vaan nyt ei enää", sanoi Black katsoen haavoitettua. "Hän taistelee kuoleman kanssa."
Hänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut. Näytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo ottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä pitkäkseen ja oli kuollut.
Muiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä parempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob tarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari kuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle, jossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin ruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui se kuitenkin.
Siellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui puoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin yhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset luulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa isänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä toimeentulolle oli tarpeellista — vettä.
Vaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun tulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black otti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään mustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen kirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin ottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena pois.
Puolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä odottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä, joita suuri joukko vielä oli metsässä.
Puolen tuntia sen jälkeen tuli venhe; kaksi kertaa täytyi kulkea edestakaisin viemässä lukuisammaksi tullutta väestöä parkaasiin ynnä ruumiita ja noutaa sitte jälkeen jääneet. Villit eivät enää hätyyttäneet, sillä luultavasti olivat nämä kahakassa kärsineet suurempaa vahinkoa kuin nyt taisi luullakaan ja katselivat kaiketi ilolla väkinäisten vierasten poislähtöä.
Vene otti sitte parkaasin köyteen ja sousi kuunaria kohden, joka myötätuulessa tuli vastaan.
Parkaasia eivät voineet käyttää. Se oli liian suuri sille vähäiselle laivalle. Vaan sitä ei myöskään tahdottu jättää mustille, koska nämä sillä olisivat voineet häiritä toisia laivoja. Kuunarin kirvesmies sai siis käskyn tehdä sen käyttämättömäksi, jonka hän kirveellään neljännes tunnissa toimittikin. Sen kokka vedettiin kuunarille ja kun koko pohja oli lyöty ulos, laskettiin se takaisin järveen, jossa se vesiromuna sai kulkea pitkin aaltoja.
Shootingstar-laivassa nostettiin sitte purjeet, jotka raitis itätuuli täytti ja neljännestunti myöhemmin, juuri kun aurinko tulipunaisena laskeusi mereen pikku laivan kokan edessä, purjehti tämä, joka salmeen oli ennättänyt niin hyvissä ajoin, myötätuulessa rannikkoa pitkin Intian valtamereen.