Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

SIIRTOLAISIA

Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström. 1897.

SISÄLLYS::

Lukijalle.
Eenokki Muponen intiaanisodassa.
Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.
Naimiskauppa uudessa maailmassa.
"Valkoinen valo".
Juho Penttinen.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

LUKIJALLE.

Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus, ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me siirtolaisia yleensä ajattelemme.

Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät, ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.

Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia, jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa; kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä, jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi, päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.

Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää, missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.

Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet opi liiaksi whiskyä rakastamaan.

Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin entisyyteensä.

Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset — ja niitä on lukemattomia kaikista maailman ääristä — eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota — tai oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.

Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".

Eenokki Muponen intiaanisodassa.

Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita, joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella. Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat osaavat varastaa.

Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet, että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan "agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.

Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi, jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan asiamies lihoo moisesta ravinnosta — ja niin on kina valmis. Joskus onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein tuntuvalla tavalla.

Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta — he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.

Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa, odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia — ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä sotaretkellä.

Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä, joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla, kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.

Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää, jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen tuivertama petäjä.

Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi — seutu oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen — kun erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.

— Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta, jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja vakava käynti — minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.

Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi kylmän kirkkaasen ilmaan.

Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.

— Hyvää päivää, sanoin minä.

— Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä, kun minä hänelle käteni ojensin.

— Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään tupakan.

Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!

— Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.

— Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?

— Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa, vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:

— Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset — s.o. intiaanit — mihin pääse.

Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut Ameriikassa.

— Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat menneet lännemmäksi.

Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon, että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista tynnöriä — siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.

Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana, mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.

Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.

Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja asioimistoon.

Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k. ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat. Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina ystävinä sotamiesten keskessä.

Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään, missä he jo huomenna ovat.

— Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään, ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!

Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa ruunasta.

— Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä on elossa.

Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.

— Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan antaminen oli, — mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa minunkaan mielentilastani.

Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois, niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.

— Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?

Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.

Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.

— Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.

Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman, tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.

Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen jaloitella.

Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja tärkeydestä — varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.

Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli, tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria vaivoistaan.

Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.

— En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.

Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen kaupan.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.

Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä, vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.

Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin hevosensa jaksoi — itse oli hän aina valmis lähtemään — ja tuli hän niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen tuli näkyviin ja sanoi: "pass… telekram… Rössville", ilman mitään kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out for your skalp" — tai jotakin sentapaista.

Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta. Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan minä olin luullut mahdolliseksi.

Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän muiden jäädessä seisomaan.

Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.

— No, no… telekram — Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua sisään.

Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista vilkkaammalla käden pyöräyksellä:

— Ruuna on täällä nyt!

— Mitä? kysyin minä.

— Ruuna on täällä… se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin minä tänne pihaan.

Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.

— Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.

Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.

Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi, että se oli kuin olikin "oll raitt".

Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä, komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä, mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta, jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.

Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:

— Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.

Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen, katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa — ja näkyi tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut, kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain pilkatessa ja nauraessa.

— Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä kotiin.

Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme, sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:

— Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!

Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.

Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle, heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten, ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein, joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin, mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin; kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt oikeastaan tiesi ja merkitsi.

Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä, mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.

Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää. Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että viisaampi, oli ottanut haltuunsa.

Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia, mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se, että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia", oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen, seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja väkevä kuin aikamies.

Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut tapettava.

Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi, — mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka korvantaukset eivät vielä ole kuivat! — ja sen jälkeen ei oltu saatu Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.

Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella, ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".

Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.

Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi sitten erityisellä äänen painolla: — "Mutta siitä sinun kohdastasi en tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä, osanneeko sinuun oikein luottaa."

Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi: — "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin sanoi Pekka päättävästi: — "No, sen saat uskoa!"

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty, lähtivät he taipaleelle.

New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea, ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin, sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o. oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta, tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava seikka se.

Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa, silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.

— Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.

Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:

— Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.

Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies näy mitään ymmärtävän.

— Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.

Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.

— Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän sitten hetken kuluttua Pekalle.

— Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti ilmaista mielipiteensä. — Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat päivän autereesen.

— Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli seurauksena se, että mieli koheni.

— Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.

— Minkä tähden itään?

— Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu. Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä perille asti.

Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään, vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa, lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin ja käänsi hänelle selkänsä.

Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille, jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät. Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt joko päästä perille tai tielle nääntyä.

Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat esiintyä — ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi pimitä.

Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi Matti laskien säkin selästään maahan.

— Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.

Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta, jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa — sanaakaan virkkamatta.

Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.

Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota katsellessa ihan puistatti.

Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.

Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin — mutta eihän sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle, jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla vuoristossa.

Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi silmänsä:

— Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.

Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä, jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.

Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he, että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.

Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän rauhoittunut, ja astui sisään.

Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.

— Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.

— Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan, kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin paksuun ilmaan.

Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita vähän lähemmin tarkastamaan.

— Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.

Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.

— Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.

— Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?

Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.

— Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.

— Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä silmiin.

— Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat valetut.

Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.

Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.

Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille, joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä piipun Matin suusta.

— Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan kuin keilan.

Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi — suomeksi tietysti: — Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa helposti tulla vahinko!

Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku kiertämään miehestä mieheen.

— Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen ampuvat piippuja ihmisten suusta.

— Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.

— Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. — Tirlots! — ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään, samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.

— Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne? Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa eikä tie ole juuri mitään vierotietä.

Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.

Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!

— Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.

Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:

— Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään tainnut olla sinun syysi.

Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.

Naimiskauppa uudessa maailmassa.

Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita, jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat saatetut laivasta maihin.

Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli kouran pohjaan — sitten olisivat ovet auvenneet!

Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia. Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k. makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi, sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja olutastiasta.

Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat, ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon — ja antoi heille vaan sen verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.

Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin yksi vika — se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.

Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa. Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden — se oli kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.

Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.

Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.

Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään ikäväksi.

Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon kannattaisi.

Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat, kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin suinkin tarkastella tulevia.

Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet pettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli vaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla oli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli siinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun jälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja ystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia, jotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat päästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä ei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa kuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut alottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa heidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma todellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa päiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja jos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen sekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien elatukseksi.

Saapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti, ennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista muodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt ulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa ja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se olisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta kaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten välitse.

Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua, toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta; venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä — sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä. He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään, pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s., niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.

Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten takana.

— Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä pettämään.

Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.

Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.

Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan" näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen kapakkaansa!

— Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä tulette, hyvät ystävät!

Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.

— Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.

— Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä vastahakoisesti, — työtä tietämään.

— Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä antaa.

— Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.

— No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä markkaa vuodessa talon ruuassa!

Matleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan. Neljä taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla kauhean rikas — mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä markkaa viikossa — viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.

Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän todellakin se, joka sanoi olevansa.

— Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja minä voin lähteä itsekin mukaan.

Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä. Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse karkaavaa rautatiejunaa.

Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa — semmoisia tuloja ei ollut monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.

Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.

Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista suomenkielellä.

— Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko minussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee palvelukseeni.

— Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.

— Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi osoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.

— Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.

— Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin, jos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.

Tuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia kohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä varoituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.

— Onko se… onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin kauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.

— Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta miehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja…

— Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten. Miehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei siinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.

Asia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää puheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka lopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt jotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin hänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle Gardenista y.m.s.