Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat he heti lähteä hotelliin. — Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita, joille tahtoi heittää hyvästinsä?
Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.
— Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa maa, jossa jokainen on oma herransa.
Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se ei häntä liikuttanut.
Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin pylväsrautatien lähimmälle asemalle.
Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä, jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja kengänkiillottajain huudot, — sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin, että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, — silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.
Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää
mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen.
Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee.
Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin, mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa: toiste, nyt et minulla ole aikaa.
Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista, talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka onnistunut.
Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä, suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa ollessa.
Leena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen pyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia eläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän hienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.
Tuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa teki.
— Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.
— Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?
— Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan kyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa vieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.
Kokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että kokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan toisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen, kun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan asunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.
— No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.
Sen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja pienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon, ja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta. Mutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei oltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun, huonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli aivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton eroittaa lian ja tupakan sylen alta.
— Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin näki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa lukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja kirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?
— Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä puhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle kaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.
Leena naurahti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Keinutuolin ja maton! Ei tämä sittenkään näkynyt olevan mikään köyhä paikka, vaikk'ei täällä ollut ketään, joka olisi kyennyt pitämään taloa kunnossa. Mutta kohta tässä kaikki paranee, kunhan hän vaan saa alkaa tehdä, mitä tahtoo.
— Onko talossa pesusoikkoa? Ja sanokaa kokille, että panee vettä kiehumaan. Täällä täytyy tehdä puhdasta jo ennen iltaa!
— Lämmintä vettä ja kuumaa vettä on aina saatavana, sanoi Tuominen. Täällä ulkona rappujen edessä on kaksi hanikkaa. — Kas tässä — eikä tarvitse muuta kuin vääntää, niin saapi vettä kuinka paljo tahansa, sekä kylmää että lämmintä.
Leenan pyöreät silmät kävivät vielä pyöreämmiksi. Olihan hän kuullut Ameriikkaa kummaksi maaksi kehuttavan, mutta että täällä oli vettä seinissä, niin ett'ei muuta kuin panee vaan juoksemaan, sitä hän ei ollut osannut arvata. Ja vielä lämpöistä vettä!
Hänelle tuli vielä suurempi halu alkamaan siivousta heti paikalla, hän riisui päällysnuttunsa ja huivinsa — sen oli hän päättänyt vaihtaa hattuun heti kohta kuin sai nostaa palkkaansa — ja alkoi riisua puolivillaista hamettaan aivan kuin olisi ollut kotimökillään.
— Missä teillä on soikot ja pesurievut ja sen semmoiset? kysyi hän
Tuomiselta, joka ei oikein tiennyt miten olla.
— Minä lähetän Vehkalaisen tuomaan mitä tarvitaan, sanoi hän saadakseen vähän miettimisen aikaa, sillä semmoisia kapineita ei ollut talossa vielä hänen aikanaan käytetty.
Mutta Vehkalainen pani vastaan näitä uusia laitoksia.
— Mitä konsteja sinä nyt olet keksinyt? kysyi hän äkäisesti, saatuaan selville, mistä oli kysymys. Täällä tulee h—n hauska, jos akkaväki pääsee komentelemaan — hakekoon itse, mitä tarvitsee!
— Niin hakeekin! keskeytti hänet Leena, joka jo seisoi ovessa avojaloin ja paitahihasillaan, aivan niinkuin kotonaan. Odotus oli jo käynyt hänelle pitkäksi.
Vehkalaisen veret alkoivat jo vilkastua ja Leena seurasi häntä kyökkiin, sill'aikaa kun Tuominen kaatoi poskeensa pitkän ryypyn mielensä rohkaisemiseksi. Oli niinkuin olisi sisällinen ääni sanonut hänelle, ett'ei tuon uuden puhvettineidin hallitseminen tulisi olemaan niinkään helppoa kuin hän oli kuvitellut.
Alussa antoi hän kuitenkin Leenan tehdä mitä tahtoi ja seurauksena siitä oli, että hotelli muutamain päiväin kuluessa oli tavattomasti muuttunut. Ikkunat olivat käyneet niin kirkkaiksi, että ihan voi eroittaa ohi kulkevain kasvotkin, vanha kapakan tiski loisti puhtautta ja astiatkin olivat vähitellen kadottaneet paksuimman iskoksensa. Kapakan lattiakin pestiin ja sannoitettiin, sittenkun Leena surukseen oli saanut kuulla, ett'ei New-Yorkissa kasvanut katajia.
Täytyi jo Tuomisenkin myöntää, että hänen hotellinsa alkoi näyttää aika somalta ja sentähden tukki hän suun Vehkalaiselta, joka näiden siivoomispuuhain aikana kulki kuin eksyksissä, käskien hänen mennä matkojaan, jos halutti. Kyökkiinkin saakka ulottui siivoomisinto ja kokki sai kovan käskyn pitämään kaikkia puhtaana. Näytti melkein siltä kuin hallitusohjat kokonaan olisivat siirtyneet Leenan käsiin.
Mutta sitä ei hänen isäntänsä aikonut ajanoloon ollenkaan sietää. Sen hän kyllä ymmärsi, että muutoksesta olisi liikkeelle hyötyä, mutta omasta puolestaan oli hän kuitenkin sitä mieltä, että puhtaana pito on niitä inhimillisiä heikkouksia, jotka hyvin pian vievät vaaralliseen liiallisuuteen. Sitäpaitse oli hänellä täysi työ kapakan puolella, kun kaikki naapuriston joutilaat merimiehet olivat rientäneet katsomaan Tuomisen uutta "puhvetsikkaa", jonka tulosta maine oli levinnyt uskomattoman nopeasti.
Paljon eivät uteliaat kuitenkaan saaneet nähdä häntä ensi päivinä ja ell'ei Tuominen olisi ollut siksi viisas, että vähitellen ja aivan hitaasti kasvatteli häntä puhvettineidin tehtäviin, niin on hyvin luultavaa, että hänen aikeensa eivät olisi ensinkään toteutuneet. Tyttö ei varmaankaan olisi suostunut myöhään yöhön palvelemaan enemmän tai vähemmän — useimmittain enemmän — juopuneita merimiehiä, jotka tietysti kaikki tahtoivat osoittaa hänelle kohteliaisuuttaan, useimmiten kouraan tuntuvassa muodossa. Mutta ensi aluksi tarvitsi hänen vaan kolme neljä kertaa päivässä tulla sisään laseja pesemään, jonka uudistuksen Tuominen oli keksinyt totuttaakseen tyttöä vähitellen talon tapoihin, ja silloinhan saattoi häntä helposti pyytää auttamaan vähän tarjoillessakin, kunnes avun tarve kasvamistaan kasvoi niin, että Leena muutamien viikkojen kuluttua ei joutanut muuta tekemään kuin kantelemaan olutta ja whiskyä vieraille aamusta iltaan.
Sillä vieraiden tulva kasvoi päivä päivältä. Siinä kohden olivat Tuomisen laskut toteutuneet. Mitkä tulivat Leenan pulleata kauneutta ihailemaan, mitkä asettuivat taloon siinä vallitsevan puhtauden vuoksi, jolla alalla muut saman kadun varrella olevat hotellit eivät ollenkaan voineet kilpailla Tuomisen hotellin kanssa.
Tuominen kulki päivät päästään myhähdellen mainiota aatettaan, otti vastaan kaikki vieraidensa tarjoukset ja oli aamusta iltaan pikku pihkassa, mulkoellen yhä hellemmin ihanata Leenaansa. Joka kerta kun Leena kivahti jollekin ihailijoistaan, loisti Tuomisen naama tyytyväisyydestä, ja kun Leena kerran läimäytti aika korvapuustin liiaksi lähentelevälle matruusille ja matruusi aikoi antaa takaisin samalla mitalla, kävi Tuominen väliin, vaikk'ei ollut epäilystäkään siitä, että ottelu tulisi päättymään niinkuin päättyikin — että Tuominen sai selkäänsä.
Sellaisiin kohtauksiin — ja yleensäkin asemaansa talossa — oli Leena tyytymätön. Olivathan ne miehet kotonakin ahdistelleet ja tappelivathan ne juovuspäissään, mutta ei toki niinkuin täällä. Ja oli siinä ero, miten häntä kotipuolen pojat kohtelivat ja miten nämä. Jo tuumi Leena välistä lähteäkseen toista paikkaa hakemaan, mutta joka kerta kun muisti neljä taalaansa viikossa, haihdutti hän mielestään ne tuumat Ne — ynnä juomarahat, joita hän oli oppinut ottamaan — nousivat vähitellen summaan, joka varmaankin näyttäisi äidistä ja sisarista käsittämättömän suurelta, kun hän ne joidenkuiden viikkojen kuluttua lähettäisi kotiinsa.
Sillä heidän tähtensähän hän oli lähtenyt maailmalle omin päinsä, kun isän kuoltua olivat jääneet itse itsestään huolta pitämään. Eivät riittäneet tulot kaikille siitä pienestä maatilkusta, joka oli tuvan ympärillä. Silloin oli hän päättänyt tehdä niinkuin monet muutkin tytöt hänen kotipitäjästään. Olivathan muutamat heistä säästäneet joissakuissa vuosissa useita satoja dollareja Ameriikassa ja Suomen rahassa karttui siitä suuret summat. Vaikk'ei hän saisikaan säästetyksi kuin kaksisataa, niin ostaisi hän sillä jo pienen maatilan. Kelpaisi sitten elellä!
Hyvä onni oli hänellä ollutkin, kun jo ensi päivänä sai niin suuripalkkaisen paikan, että yhdessä vuodessa saisi kokoon enemmänkin kuin tuon summan. Sillä juomarahat riittivät kaikkiin hänen omiin tarpeisiinsa, varsinkin kun isäntä tuon tuostakin lahjoitteli hänelle semmoisia kaluja, joita muuten olisi täytynyt ostaa.
Vaan sekään ei ollut hänestä oikein mieleen. Joka kerta kun se antoi jotain, niin se taputteli ja oli niin ilkeän näköinen, että sydäntä etoi. Mutta kun ei ollut tietävinäänkään, niin ehkä heittäisi rauhaan. Sitä toivoen ja laskien, kuinka paljon hänellä mahdollisesti olisi säästössä vuoden lopulla, nukkui hän aina iltasin.
Kesä kului ja hotellin liike parani yhä. Leena tiuskahteli hyvästelijöille yhtä äkäisesti kuin ennenkin, säästi, teki työtä ja teki laskujaan niinkuin ennenkin ja oli ylpeä siitä, että oli jo lähettänyt kotiinsa viisikymmentä taalaa. Tuominen ei enää juuri selvää päivää nähnyt. Päivät istui hän kapakkahuoneessa, mutta ei tehnyt muuta kuin joi vieraittensa kanssa. Ja Vehkalainen oli ottanut pestin Brasiliaan menevään laivaan — s.o. hänet oli melkein tiedotonna jätetty erään kapteenin huostaan, joka ei muuten saanut miehistöä Rio Janeiroon, missä keltakuume sinä vuonna raivosi pelottavalla tavalla. Hän ei voinut palata sieltä ennen kuin syksymyöhällä, jos näet ollenkaan palasi. Mutta jos hän säilyi kuumeelta, niin olisi siitä kauppa mainio, sillä palkat Rion laivoilla olivat hyvät ja kapteenin kanssa oli sovittu niin, ett'ei tuo vanha juoppo saisi centiäkään palkkaansa ennen kuin New-Yorkissa. Kaikki näytti onnistuvan Tuomiselle ja sentähden tunsi hän olevansa ystävällisellä kannalla koko maailmaa kohtaan ja ennen kaikkia Leenaa kohtaan.
Hänen ainoa surunsa oli nyt kuitenkin se, että Leena kohteli hyvin epäystävällisestä kaikkia hänen lähestymisiään. Tuominen istui usein pitkät hetket katsellen Leenan liikkeitä tiskin takana, jossa hän hääri vikkelänä, pulleana ja hauskana niinkuin ainakin, ja kuta enemmän Tuominen katseli, sitä enemmän hänen happamet silmänsä kiiluivat. Ja jos Leena silloin meni ulos, niin seurasi hän heti jälestä, mutta jos hän yrittikään lähestyä, niin sähähti tyttö kuin kissa ja käski toki häpeämään. Tuomista se suututti päivä päivältä yhä enemmän.
Ei ollut Leenakaan aivan yhtä hyvällä tuulella kuin ennen, sillä vaikka suuret säästöt hänen mieltään lohduttivatkin, ei hän kuitenkaan voinut salata itseltään, että hänen toimensa oli jotakuinkin ikävää. Isäntä oli useamman kerran paljastanut tarkoituksensa ja muutamat nolatut ihailijat olivat suutuksissaan sanoneet asioita, joista selvästi kävi esiin, mitä he oikeastaan hänestä ajattelivat. Ei tarvittaisi muuta kuin että joku hänen pitäjäläisistään, joita täällä oli kaksikin jokapäiväisinä vieraina, kirjoittaisi kotiin ja kertoisi, mitä he hänestä ajattelivat, niin olisi hänen hyvä maineensa pilalla. Ja samalla olisivat myöskin lopussa kaikki hänen kauniit tulevaisuuden toiveensa, kun hän kotiin tultuaan ostaisi itselleen oman tilan. Monta kertaa oli hän jo todentakaa tuuminut lähteä uutta paikkaa etsimään, mutta aina olivat nuo kaksisataa dollaria, jotka hän ainakin tahtoi ennen sitä ansaita, estäneet hänet sitä tekemästä. Kohta olisi hänellä taas viisikymmentä säästössä ja silloin aikoi hän itse viedä ne Statestreetiin eikä antaakaan niitä Tuomisen vietäväksi niinkuin edellisellä kerralla. Hän aikoi puhutella konttoriherroja ja kysellä kaikenlaista, voidakseen tulla toimeen hotellista lähdettyäkin, sillä siitä oli hän selvillä, että ell'ei Tuominen jättäisi häntä rauhaan, niin menisi hän tiehensä, vaikka täytyisikin palvella puolesta palkasta.
Odotettu päivä, jolloin summa oli täysi, tuli ja Tuominen oli luvannut seurata häntä konttooriin. Ensin oli Leena estellyt sanoen, että oli joutavaa mennä kahden asialle, jonka hän itsekin voisi hyvin kyllä toimittaa. Mutta kun isäntä tahtoi tulla, niin täytyi Leenankin suostua, ja kun he lähtivät liikkeelle aamupäivästä, niin oli Tuominenkin selvä ja sentähden ystävällinen eikä tehnyt kiusaa.
Leenan asia toimitettiin pian ja hyvin ja Tuominen ehdotteli, että he menisivät kävelemään Broadwaylle, jossa liikkui paljon ihmisiä kauniissa syysilmassa. Leena ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin koreita myymälöitä ja ikkunoissa olevia koreita tavaroita, kunnes alkoi päätä pyörryttää ja hän tunsi olevansa enemmän uuvuksissaan kuin kuuman kesäisen päivän niitettyään. Ja hän ihastui iki hyväksi, kun Tuominen vei hänet konditoriin, joka oli hänestä aivan käsittämättömän komea ja hieno, ja tarjosi hänelle jäätelöä ja lasin likööriä. Eikä Leena tiennyt, mitä ihmettelisi enemmän, tuotako kaunista huoneustoa ja tarjouksia vaiko isäntäänsä, joka liikkui täällä niin vapaasti ja häikäilemättä näiden hienojen ihmisten keskessä, että Leena tunsihe oikein moukkamaiselta semmoisen suuren herran seurassa.
— Sääli sitä kuitenkin on, ajatteli hän, ett'ei kukaan ota huolta pitääkseen semmoisesta miehestä. Jos vaan kuka saisi hänet pysymään erillään viinasta, niin tulisi hänestä pian rikas, ja onhan se muuten jo nyt aivan kuin herrasmies.
Leena oli nyt tavattoman myöntyväinen, niin, melkeinpä ystävällinenkin kotimatkalla, ja samoin kotona hotellissakin, josta oli seurauksena se, että Tuomisen silmät loistivat tavallista enemmän, kun kaikki ne pikku ryypyt, joita hän kotiin tultuaan oli kurkkuunsa keikautellut, alkoivat vaikuttaa.
Kapakka tyhjeni varhain sinä iltana. Ei ollut iltapäivällä saapunut vieraita niin paljon kuin tavallisesti, osaksi luultavasti sentähden, että liike oli ollut suljettuna aamupäivällä, osaksi taas siitäkin syystä, että ilma oli tavattoman kuuma ja painostava, jonka vuoksi ihmiset kernaimmin pysyttelivät ulkosalla.
Leena istui avonaisen ikkunan ääressä ja tavaili varmaankin jo kymmenennen kerran sitä kirjettä, jossa äiti kertoi saaneensa ensimmäisen lähetyksen, viisikymmentä dollaria eli kaksi sataa viisikymmentä markkaa! Kaksisataa oli pantu säästöpankkiin, ne viisikymmentä riittäisivät kyllä kevääsen, kirjoitti äiti, hänelle ja lapsille, sillä sekä rukiista että potaatista oli tullut hyvä vuosi ja porsas näkyi hyötyvän ja kasvavan kauniiksi jouluun mennessä. Leena hymähteli hyvillä mielin ajatellessaan hämmästystä ja iloa siellä kotona, kun toinen rahalähetys, joka oli tänään pantu menemään, saapuisi perille. Jos hän nyt vaan voisi kestää puoli vuotta lisää samalla palkalla kuin tähän saakka, niin olisi hänellä kaksisataa taalaa säästössä ja silloin voisi hän hakea itselleen hauskemman paikan ja tyytyä vaikka puoleenkin palkkaan, ell'ei häntä vielä haluttaisi matkustaa kotiin. Hän tunsi olevansa sovussa koko maailman kanssa ja niin tyytyväinen itseensä, että vastasi ystävällisesti, kun Tuominen rupesi puhelemaan.
Mutta ei kestänyt kauvan, ennenkun Tuominen taas herkesi ilkeäksi. Hän teki kaikellaisia viittauksia, yhä hävyttömämpiä, niin että Leenan oli hyvin vaikea pysyä ystävällisenä, vaikka hän melkein katsoi velvollisuudekseen osoittaa kiitollisuuttaan aamupäivällä annetusta avusta. Viimein sanoi hän olevansa uupunut ja meni huoneesensa, mutta ei voinut estää sitä, että isäntä ohimennen tarttui häntä vyötäisiin. Leena kiskasihe irti ja sanoi: hyi, hävetkää! mutta ei saanut sanotuksi sitä niin päättävästi kuin tavallista, — oli niinkuin olisi kiitollisuudenvelka hervaissut hänen vihastumistaan.
Huoneesen tultuaan ja koettaessaan lukita oveaan, huomasi hän lukon olevan epäkunnossa ymmärtämättä, kuinka se oli tapahtunut. Mutta kun talossa ei ollut muita vieraita kuin pari vanhaa matruusia, jotka jo aikoja sitten olivat nukkuneet iltahumalaansa, niin ei hän ollut ollenkaan levoton, vaan alkoi rauhallisesti riisuutua. Mielihyvällä oikasihe hän jo vuoteessaan, kun luuli kuulevansa askelia käytävästä. Ja samassa tarttui joku varovasti lukkoon.
— Kuka siellä? Ei saa tulla sisään! Hän kääräsi nopeasti hameen hartiainsa ympäri.
— Elä pelkää, minähän täällä vaan olen, sanoi Tuomisen ääni, samalla kun hän pisti sisään punaisen naamansa. Hän oli nähtävästi rohkaissut mieltään whiskyllä.
— Mitä tahdotte? Menkää ulos! huusi Leena, kun Tuominen avasi oven ja tuli sisään.
— Olehan vaiti! Elähän! En minä mitään pahaa! Horjuvin askelin astui hän lattian yli.
— Menkää ulos! sanon minä. Antakaa olla! Ett'ette häpeä!
— Kah, kah, elähän huuda noin! sanoi Tuominen ja koetti vetää hametta tytön olkapäiltä, samalla kun tämä puristi sitä minkä jaksoi.
— Minä huudan, jos ette anna minun olla rauhassa! Ja huomenna minä lähden täältä. Ulos täältä tuossa paikassa eli minä näytän!
Leena oli todellakin pelästynyt, mutta kun Tuominen riuhtasi hameen pois, suuttui hän silmittömäksi. Hän tempasi tomuharjan nurkasta ja antoi Tuomiselle, joka taas lähestyi, semmoisen iskun kynsille, että käsi hervoten oikeni kupeelle.
— Vai tappelet sinä sen —! kiukutteli Tuominen, mutta herkesi samalla hyväksi ja jatkoi itkunsekaisella äänellä: — minkätähden sinä olet niin tyly minua kohtaan? On kai sinulla ollut ystäviä niinkuin kaikilla muillakin, enkähän minä ole muita pahempi.
Se vaikutti niinkuin olisi heittänyt tulta tappuroihin. — Ulos täältä! huusi Leena. Ett'ette häpeä sillä tavalla puhumasta. Kyllä minä tässä tien näytän! Ja hän astui tomuharja ojona isäntää kohtaan niin päättävästi, että tämä katsoi parhaaksi peräytyä.
— Ka, menenhän minä, menen, sanoi hän. Se häntä tiesi sinut noin äkäiseksi. Saat kai minulta olla rauhassa! Sinä pidät semmoista meteliä, että kaikki naapurit kuulevat.
Mutta Leena ei luottanut enää hänen lupauksiinsa, vaan sulki oven niin hyvin kuin taisi, veti kirstunsa eteen ja istuutui hengästyneenä ja vihasta punoittaen miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.
Vai niin! vai sitä ne siis hänestä ajattelivat! Luulivat, että kuka tahansa voi tunkea hänen huoneesensa — ja odottivat päälle päätteeksi, että hän niiaisi ja kiittäisi kunniasta. Lukonkin oli se kelmi särkenyt ja sitten tuli sisään kuin varkaat ja ryövärit. Tästä täytyi tulla loppu jo heti huomenna!
Leena oli niin kiukuissaan, että melkein teki mieli itkeä ja mieltänsä rauhoittaakseen alkoi hän heti tyhjentää piirongin laatikoitaan kirstuun.
Työ tyynnytti häntä vähän, niin että hän voi ajatella selvemmin ja silloin alkoi toinenkin puoli asiasta auveta hänen eteensä. Jopa milt'ei vähän kaipaus kirpeli mieltä, kun hän tarkasteli huonettaan, joka oli niin paljoa komeampi kuin kaikki ne, joissa hän ennen oli asunut — oikea herrasväen huone. Ja rahaa oli hän ansainnut oikein ahneesti, sata dollaria vajaassa puolessa vuodessa lukuun ottamatta kaikkea, mitä oli ostanut. Katkeraa oli luopua kaikesta tästä ja ehkä odottaa kauvankin toista paikkaa.
Sitten muisti hän vielä, ett'ei hänellä ollut paria dollaria enempää, lähetettyään aamupäivällä pois tuon suuren summan äidilleen. Se teki aseman vieläkin vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ei hän horjunut päätöksessään. Seuraavana päivänä hän muuttaisi, maksoi mitä maksoi. Koska tässä maassa ei kuuluttu ulosseteliä tarvittavan, niin ei häntä myöskään voitaisi pakoittaa pysymään palveluksessa vuoden loppuun.
Aamulla herätessään oli hän yhä yhtä varma päätöksessään. Kun hän tuli alas kapakkaan, oli isäntä jo täydessä touhussa ja lakasi kapakkahuoneen lattiata — näytti siltä kuin tuo olisi tahtonut katua eilistä tekoaan ja sitä osoittaakseen tarttunut luutaan.
— Ethän sinä ole enää vihainen? kysyi hän ystävällisimmällä äänellään, kun ei Leena vastannut hänen "hyvään huomeneensa".
— Olinpa tai en, mutta sen minä sanon, ett'en ole enää päivääkään tässä talossa, vastasi Leena äänellä, josta Tuominen säpsähti niin, että oli pudottaa vastansa, sillä semmoisia seurauksia ei hän ollut "leikistään" aavistanut. Nyt vasta huomasi hän, että Leenalla oli yllään parhaat vaatteensa, niinkuin olisi aikonut lähteä ulos.
— Elä ole hullu, sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja koettaen tekeytyä mahtavaksi. Mitä varten muuttaisit? Jos et tahdo, niin et tahdo, siinä se, mutta en minä ymmärrä, mitä siitä minulle mutkotat. Saatat niitä saada huonompiakin ystäviä.
— Ehkä, mutta minä en ole semmoinen kuin te luulette ja sentähden muutan minä jo tänä päivänä.
Vihdoinkin käsitti Tuominen, että tyttö tarkoitti totta ja samassa selvisi hänelle myöskin, mikä vaara tässä olisi tarjona. Sen hän tiesi hyvin kyllä, kuka tässä veti vieraita hotelliin. Ja nyt tulisi se, joka oli ylläpitänyt järjestystä talossa ja tuonut vieraita tänne aamusta iltaan, jättämään hänet vaan sen vuoksi, että hän oli tullut vähän leikkiä laskeneeksi hänen kanssaan! Ei, ennen olisi hän häneen vaikka selin, jos niiksi tulisi. Kyllä täytyy saada tyttö järkiinsä.
— Hyvä lapsi, sanoi hän isällisellä äänellä, totta kai ymmärsit, että se vaan oli pilantekoa. Ei muistella enää koko asiaa ja sinä saat hienon kapan talveksi, kun et nyt vaan konstaile. Kyllä minä saatan pysyä erilläni, koska olet noin arka.
— Minä viisi lahjoistanne, enkä usko minä lupauksiinnekaan! Pois lähden.
— Elä nyt ole järjetön! Tuomisen ääni kävi yhä lempeämmäksi. Kuulethan, ett'en aio tehdä mitään pahaa. Sinä saat — saat viisi taalaa viikossa. Kas niin, tuohon käteen!
— En, intteli Leena. Et petä minua jäämään, et rahoilla etkä hyvillä sanoilla. Täällä pidetään minua kuin pahamaineista tyttöä ja vielä saavat kuulla siitä kotiinkin. Elkää koettakokaan houkutella, minä en jää.
Vaan hänen äänensä oli Tuomisesta jo vähän epävarmempi kuin alussa, ja luottaen siihen, että joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki, sanoi hän kuivasti:
— Tee niinkuin tahdot. Vaan viikon loppuun täytyy sinun olla, oli miten oli, laki on semmoinen tässä maassa. Jos et ole siihen mennessä mieltäsi muuttanut, niin saat tehdä niinkuin tahdot.
— Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin olisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut ollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon palkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa etsimään.
— Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain sanoakseen.
Tuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä, että vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin selvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän ajatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma häviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei ollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään toivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä, että Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin tahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut koko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.
Mutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli heittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman vakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.
— Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.
Kiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen kimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi rukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän nyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti tappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua. Jotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?
Miettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen Leenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei hän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta kuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna olisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä nousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että tyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava — muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa ottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan johonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut kumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti — jos ei muuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt vaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.
Nämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen katsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän kaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä rohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä mutkitta:
— Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä emännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?
Se oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen isäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän puhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän ajatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi hotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia? Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.
— En tiedä, vastasi hän hiljaisesti, enhän ole tullut tuota ennen ajatelleeksi.
— Niinpä ajattele siten nyt, kehoitti Tuominen kuivasti. Hän oli hyvillä mielin, mutta samalla myöskin kiukuissaan, etteivät vaikeudet olleet muuten voitettavissa. Kuinka kauvan tarvitset ajattelemisen aikaa?
— Huomenna annan vastaukseni, sanoi Leena yhtä säyseästi kuin äsken. Hänen kunnioituksensa isäntään, joka nyt esiintyi aivan uudessa valossa, oli viime hetkien kuluessa kasvanut melkoisesti.
Koko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa nyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista, jos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei paljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä jo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen humalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi hän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat matkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä päällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi, jos semmoisen tarjouksen hylkäisi.
Mutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun oli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.
— Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin lähetettäväksi — eli edes kaksikaan — ja suostuu muuttamaan takaisin Suomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.
Mutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin takertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa kotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti suostui kaikkeen.
Ja niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua. Ensin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin rehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen varmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan lain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen vähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta äidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin päätetyinkin.
Tuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla harmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa täytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli saanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti sidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä tekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen töissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän kuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.
Leena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään naimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin siivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei Tuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa nyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan hän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut tarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä ulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!
Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että viisaasti.
Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä, ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen suuret totikestit päivän kunniaksi.
Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.
Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään, astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään. Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" — Mies oli Vehkalainen.
Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.
— Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos, mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.
Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. — Mitä varten ne sulkevat liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa? ajatteli hän.
— Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?
— Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä on ainakin juhla. Me menemme vihille.
— Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.
— No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä hyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!
— Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli ajan minä sinut ulos heti paikalla!
— Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan pitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen kanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.
Tuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua kinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi kämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat tallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat tarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään ulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin haltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän möi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen merkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt — silmätarkalta.
Matka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava — tämä vastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa — ei kestänyt kauvan eivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin takaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti "jees", ja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä olivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli lopullisen siteen sitominen.
Mutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi puettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla suupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja antoi hänelle tahraisen nimikorttinsa — Joshua D. Sharky, justice of peace — ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. — Sekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo — yksi dollari vaan!
Tuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen kuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään vaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo herra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata "jees", kun se kysyi jotain.
— Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen sanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja lupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.
Ennenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen mies muutamia sanoja, Tuominen vastasi "jees" molempien puolesta, sikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen setelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on valmis.
— Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.
— Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.
— Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.
— Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.
— Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.
Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.
— Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä, vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.
Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.
Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen, juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta siihen olikin saatu tyytyä.
Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle. Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan, jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa. Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.
Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian, muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin antautui irvihampaiden maalitauluksi.
Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään — hansikkaat oli hän pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan — kun kaikki jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi, ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen rahojaan.
Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa, jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat oikein vihityt.
Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.
Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi. Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen, ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:
— Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa ollessani!
— Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.
— Täss' on — kuusikymmentä taalaa.
— Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.
— En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat vielä auttaneetkin hiukan.
— Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan pidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista ulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin puhumme huomenna asiasta.
Vehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka ovi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.
Tuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun ei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta rettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen päähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän kieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.
— Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette matkoihinne, niin saan sulkea.
Eivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata morsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa, samalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan jättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja sitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti vastanainut aviomies vaimonsa luo.
Hetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen oveaan.
— Kuka siellä?
— Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä suututti, että ovi oli lukossa.
— Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!
— Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla vaimonsa luo milloin haluttaa!
— Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa. Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! — Leenan ääni oli ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan heidät jo vihittäisiin.
Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.
— Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie potkasenkin! kähisi hän.
— Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että hän tarkoitti, mitä sanoi. — Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!
Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin vastarintaan.
— Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään. Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja jääköön vihkiminen silleen.
Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin että se natisi liitoksissaan.
— Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät…
Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka lensi palasiksi.
Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa kuului melun läpi.
— Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle saakeli!
Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut. Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.
Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä tapettavankaan.
— Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla rauhassa.
— Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.
— Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan, jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.
— Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä, muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista, mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.
— En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä, vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.
— Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.
— En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.
Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa, että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua. Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena puhui, todellakin ollut tuomari.
— Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa, arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua neuvoisin.
Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi hänestä ajatella mitä hyvänsä — toissa kertana se tappaisi — ja Leena nyyhkytti yhä katkerammin.
— Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma päähän.
— Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.
— En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.
— Eikö se ole hirveän kaukana?
Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.
— Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.
— Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen, miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.
— Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se häpeä, että panevat kiinni.
— Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli onnistunut mainiosti.
— Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.
— Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään ja höyrylaivoja menee joka päivä.
— Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.
— Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.
— En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi, tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.
— Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota. Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.
— Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään tähän taloon.
— Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.
— Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien kuluttua olisi kotimatkalla.
Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä oli autiota ja hiljaista.
Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin, jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen tulevan.
Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin. Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi, että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.
Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:
— Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset, ett'ei köyhä saa oikeutta.
Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.
— Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät laitkaan kykene auttamaan.
"Valkoinen valo."
I.
Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve, voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.
Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.
Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.
Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava — varsinkin kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä kuitenkin vähän liika kaukana.
— Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin itsellemme?
— Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi vieraiksi.
Ameriikassa oli paljon parempaa, — siellä voi kunnon mies paljoa pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki, jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää, niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt. He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen, minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.
Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi — vaikka viisi vuotta.
— Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.
Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.
New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista. He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista, olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis voi käyttää.
Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.
Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus — seitsemän ja puoli markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.
Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut tulokkaat kykenivät.
Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä, että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja hyvässä järjestyksessä.
Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta. Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.
Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" — semmoinen, joka on ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies, jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi maailmassa.
Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen, että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet. Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta, niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.
Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.
Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.
Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.
Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.
Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi… naiset olivat aina naisia… mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa…
Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.
II.
Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki Peltonenkin vetureita kulettamaan.
Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.
Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan ostoon — ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!