Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen, että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä — kirjoitti hän — semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää rahaa talon ostoon — vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa. Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi, niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.
Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o. kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan viiteenkymmeneen — seitsemäänkymmeneen — kahteensataan tuhanteen päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa, ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla! Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat, jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.
Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin, että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin tällöin sai nukkuakseen. — Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. — Mutta rahaa täällä tulee niin tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.
Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!
— Niin, — ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon, että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme — talon ostoon se kyllä riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!
— Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!
— No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. — Vaan ei meidän taida maksaa vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä päivää.
Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän. Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes voisivat saada kuntoon taloutensa, — tai palata kotiin.
Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia. Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan, niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan, miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää näkemään.
Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin, — myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.
Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.
Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan siellä kotona. Ei siltavouti, — eikä edes vallesmannikaan! — mitäpäs ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! — Eikö se ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin kaikkien mietteidensä lopuksi.
— Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää, tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne näyttävät.
Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:
— Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla tahi vaunuissa — silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti — silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone rutisee.
— Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!
— Niin minäkin ennen ajattelin — ja nyt ajan sillä yöllä ja päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee merkkitulet… ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.
Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, — vaikka kuinka pienelle tilalle.
— Halloo, Eisak! — oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi koneineen viereiselle raiteelle. — Kuka on hän tyttösesi?
— Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. — Me aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän luokseen.
— Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö! Olettehan saaneet korean tytön!
Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi viikon tai parin loman.
— Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.
Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän, jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.
— Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä erottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.
— Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn työssä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein asumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon siksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.
— Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän sopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli, että meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin mennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei ole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa — ehkä me voisimme sopia asiasta? kysyi hän Annilta.
Anni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun Iisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan noutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata asemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä Johnston asui.
III.
Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin — samalla kuin ansiokin — sekä radan palvelusväelle yleensä että etenkin veturin kulettajille.
Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin, että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään. Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla — työssä sekä yöllä että päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.
Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen, että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.
Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita, vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja teltoissa — ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet, kahvilat, ravintolat, — jopa poliisiasematkin ottivat vastaan näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.
Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn, parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää — niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä matkustajia.
Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää — ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.
Chikago, Barlington & Quincy'n radalla — G.B. & Q. joksi sitä tavallisesti kutsuttiin — jossa Iisakki Peltonen palveli, oli Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa lakkoon.
— Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa Iisakkikin oli. — Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan hyvällä, niin ottaa väkisin!
— Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki hiljaisesti. — Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat ansainneet enemmän viime aikoina.
— Olemmehan kyllä, myönsi Johnston — mutta se ei ole muuta kuin palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.
— Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä vähän kuin muustakaan työstä.
— Puhuttu niinkuin scabin suusta! — Teidän pitäisi kaikista vähimmin vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan. Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana. Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?
— Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti. Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn paikoillani.
— Niin teen minäkin! — ja minä myös! — ja minä! — ja minä kanssa!
Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he mielellään esimerkkiä.
Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja, — niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.
Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.
Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.
Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin merkkeihin — jotka voivat olla väärät.
Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen, joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden kaiken voiman.
Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi, että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin säästöt yhä kasvoivat.
Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä lähteä palveluksesta juuri nyt — niinkuin hän muka olisi pelännyt Johnstonia ja noita muita.
Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan, kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!
Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä väliä — voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa — Iisakin vanha ravintola oli täynnä lakkolaisia.
No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään — ja olihan tytöllä toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.
IV.
Lakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin toivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon jatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen kuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa säästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia vastausta — ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä useammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.
He saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla pakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja matkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se onnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.
Mutta Johnston esiintyi väliehdotuksella
Ennenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille oikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän ehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla luopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset keinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n. Siellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat — kurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten omistamatta centiäkään — ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he voisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.
Johtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä jotain yksityistä henkilöä vastaan.
Aikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon laskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen läheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät illat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla tohkasivat pilkkosessa pimeässä.
Vähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden kohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista suurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka käyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi, näytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan viime hetkellä — tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui. Mutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut, näytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat ajaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.
Iisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan pikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä koskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden tähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen kummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin merkkiä pian ilmaantuvaksi.
Kun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.
— Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa. Hän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa lakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.
Muutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin, jolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta, joka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä — ja punanen valo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.
— Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu vaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla tekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.
Mutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja päästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon jostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan taa.
— Seis! — Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa vartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta sanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun, samalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa vauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.
Kuuluu moniääninen "damm the scab!" ja pari revolverin laukausta pamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten, kun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan, joka on melkein tukehduksissa.
— Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä, mutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. Ja kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet aavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.
Mutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille ja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia pumpulia.
Mies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa niin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.
Mutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin äänen.
Iisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.
— Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. — Jos ne vaan tekisivät vielä hiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä, mutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.
Siitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti, ett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on liika suuri. — Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.
— Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti päällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän vaaranne on kuitenkin aina sama.
— En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä monia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon kohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä, mitä ne keksivät.
Päällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle, jossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava — hän oli nähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään kauvan.
— All right! sanoi hän hetken kuluttua, — te pääsette kulettamasta junia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta kulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa oppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen kanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet täällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei minun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään illalla.
Siihen suostui Iisakki kernaasti. — Melkein koko viikko vapautta! — ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! — Nyt oli aika Annin sanoa itsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti heidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan Anni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä vähän palkkaakin!
Mrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä puhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.
Iisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua irti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.
Työ tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan kuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne lauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. — Aamulla pisti Iisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.
Annilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen. Viipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin taisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.
— Miksi juuri nyt?
Niin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla. Mutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki nyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa viemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin tulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!
Anni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään, että hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi hän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että hänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.
V.
Ruohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä C.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan mies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä avonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin mitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa juuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään työkaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.
Viimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti työkalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi hän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä paikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän sieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle päin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui takaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.
Valpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut poisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan. Mutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan lähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin kukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti paikalla pelastua yön pimeyteen.
Puolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli näkyviin — sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa rataa hyvän matkaa edelleen.
Iisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin edessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän tulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella ruohoaavikolla.
Nyt näkee hän penkereen — niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat kiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun valossa — neljännestunnin kuluttua on hän perillä — ja huomenna — tänä iltana on hän vapaa — ja Ann…
Silloin näkee hän jotain mustaa — mies nousee ojasta — se työntää kankia edellään kiskoja kohti — yksi niistä vierähtää syrjään…
Kulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun — musta olento ottaa askeleen kuin paetakseen — ja pitkällä harppauksella lentää Iisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin etumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.
Veturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen tenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan, mutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka toinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun pysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden viimeisen hetken tulleen.
Konduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä junaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri kädessä.
— Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on pelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä — hän vaan hyppäsi hiukan liika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy — vaikka hän hyppäsi ensiksi…
He löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen alaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata vasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä….
Konduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.
* * * * *
Iisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin taisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä hajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut tulevaksi.
— Ei nyt oltu oikeassa — ja tuolla tuli päällikkö itse juosten konttoorista!
— Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos radalle! käski hän. — Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi peninkulmaa täältä — ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana — pian!
— Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.
Kun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse että yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille. Konduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut pahasti vahingoittunut.
— Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin ovat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä pakaasivaunuun päin.
Tohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.
— Ei vielä, sanoi hän, — vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.
Pelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan niin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.
Iisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta vasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen miehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli kuollut — kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.
Toinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka parhaallaan tutki häntä.
Tohtori nousi ylös ja pudisti päätään.
— Olisiko… onko täällä… pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun konduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.
— Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia… kyllä kai tohtori…
— En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi… vaan vihkimään…
Konduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan neekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.
— Ei… minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. — Hän saapi ne… jos on leski… kysykää pappia…
Hän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja konduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille, mitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko hän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.
Muuan keski-ikäinen mies astui esiin.
— Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään — jos hän ei muuta tahdo.
Iisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun, kun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa tuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.
— Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain läsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja vaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.
Iisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta kun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he hänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.
Anni istui hänen viereensä lattialle.
— Nyt… saat sinä… ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa — sitten — ota paras Alastarosta… et vielä edes viiden kolmatta…
— Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni — ennätänhän minä vielä tuota… ehk'et sinä vielä kuolekaan…
Iisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti liikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.
Hän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä,
Johnstonista…
— Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui samassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.
Vasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille, avasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt tuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla olevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi kirkastuivat.
— Valkeata valoa! sanoi hän selvästi — nyt saamme antaa mennä!
Käsi haparoi jotain, — sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen matkansa oli alkanut.
Ja luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan loppuasemalle saakka.
Juho Penttinen.
Olimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin käynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä ja hänen kahta yhtiömiestänsä "lunchille", kun muuan poliisi astui sisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän kautta tulemaan poliisiasemalle.
— Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän selitykseksi, — joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan eikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni lähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä otusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.
— Taas tuo siunattu kielitaito! — ärähti mr Bolse, vanhin osamies konsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää konsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan väsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? — kysyi hän kääntyen poliisimieheen.
— Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. — Menkää te kolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.
— Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, — sitä juonta sopii koettaa jonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et jää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit löytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.
Konsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä poliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä. Siellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja pahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla oli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli pantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja veressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.
— Mitä kuuluu, konsuli? — tervehti poliisikapteeni. — Kiitos, että tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän kummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin hullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.
— Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?
— Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin hullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut kolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja maannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota hän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin, käskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni saanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit, espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän sellainen härkäpää, ettei vastaa.
Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä, mitenkä se päättyisi.
Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.
— Mistä te tulette? — kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun kapteeni oli puheensa lopettanut.
Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein epäluuloisesti ja vastasi viimein:
— Lappajärveltä.
— Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!
— Mitä nämä kujeet merkitsevät? — kysyin minä. — Miksi olette tapellut poliisin kanssa?
— Mitäkö merkitsee! — toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni, tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.
Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.
— Mies on väkevä kuin karhu — sanoi hän — ja pahempi tappelemaan kuin itse p—le.
Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.
Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.
Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.
New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin höyrylaivalla.
Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.
Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet, että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.
Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä — luulivat he — voisi Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä, milloin laiva palaa.
Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.
Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu alkanut.
Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin", jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä hän oli istunut tappelun alkaessa.
— Mieshän on hullu — päätti poliisikapteeni, kun juttu kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla. Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen Astorialaisista ystävistään — jos hänellä niitä on — tulee Friskoon ja ottaa hänet hoitoonsa.
— Mitä se sanoo? — kysyi Penttinen.
Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan arvoonsa.
— Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin vihaisesti, — mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?
Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui kuuroihin korviin.
Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa, ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.
Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta poliisikapteeni kohautti olkapäitään.
— Herran nimessä! — sanoi hän hiukan kärtyisesti — antaa tuon hullun mennä, mihin tahtoo.
— Mutta missä minun säkkini on? — kysyi Penttinen kuin vastaukseksi siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.
Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin puolin hyvin säilyneeksi.
— Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.
Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen hampaihinsa.
— Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni — huomautus, jonka ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.
Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti "herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.
— Odottakaa vähän, — sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla, vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä menemään sillä tavalla!
— Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, — sanoi hän meihin toisiin kääntyen, — ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan — miehekkäästi, niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet — iskettiin hänet pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen saaman. Minä pidän hattua.
Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään siihen kymmenen dollarin setelin.
— Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi setelinsä hänkin, — se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava. — Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise — hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen — tarjosi Penttiselle.
— Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:
— Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.
En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille hänen vastaustaan.
— Yksi läksy lisää! — sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!
Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister" Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella toisille.
— Miksikä ei? — sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva sillä aikaa sattuisi tulemaan.
Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä, lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista säkkiään olallaan.
— Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? — kysyi mr Bolse, sittenkun hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa vieraissa.
Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa, sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja saman määrän samppanjaa.
Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken epäiltyään, voivansa toimittaa.
Tilaus koski meitä kaikkia. — "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli tarpeeksi.
Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.
Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan, meidän juodessamme hänen terveydekseen. — "Se pisti nenään", sanoi hän ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.
— Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän — ja minä lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä, mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.
Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.
— Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ovesta, — ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.
Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen kuukauteen nähnyt.
— Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään, se käy ylitse minun ymmärrykseni, — sanoi översti tervehdykseksi, ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään siihen "tyrmään", johon ne johtivat.
— Istukaa, översti — sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja istuin itse vuoteeni laidalle — ja polttakaa, jos teillä on halua ja sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?
Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi
Chicagossa ollessani.
Översti nauroi.
— Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. — Mutta minä toivon, että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.
Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.
— Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? — kysyi hän heti, kun oli saanut savut suuhunsa.
Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten, että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.
Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on hyvä, kunhan olisi rahaa.
— Siitä ei huolta, — vakuutti översti. — Minä tarjoon.
Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.
Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.
Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin, missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta. Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta tarjottiin.
Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.
— Minä maksan matkakulut — sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.
— Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. — Mutta hän luuli voivansa höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä kauppa! — lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia, joka hänellä oli paidannappina.
— Mukiin menee — myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.
— Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, — lisäsin minä, — miksi te lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.
Översti hymähti.
— Epäilemättä — sanoi hän. — Mutta jos minä tarjoan omistajalle korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut sen ehdollisesti neljään luokkaan.
Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.
— Kyllä te voitte — vakuutti hän. — Omistaja on teidän maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki, jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman sen suurempia vaikeuksia.
En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja tarpeelliseksi.
Överstejä in partibus infidelium tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti, että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla, jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.
Meidän hevosemme voitti kuin voittikin — vetokurssi: kaksikymmentä yhtä vastaan — niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa "säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden jatkamista vastaan.
Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä, mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin seuraamaan häntä Independenceen.
— Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte paluupiletin.
— All right! — nauroi översti. — Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas jättää säkene täysihoitoon — jokainen centi, minkä voin kokoon haalia, on nyt tarpeen.
* * * * *
Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa. Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen puoli itsellensä — ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri mitään muistuttamista.
Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet, vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen, että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.
— Tässä on omistajan nimi — lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun. Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma, niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.
"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä laittamaan itseäni lähtökuntoon.
Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.
Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.
Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään, että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.
— Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? — alotin minä keskustelun.
— Tuossahan tuo menee.
— Ja ehkä tahdotte myödä sen?
— Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.
— Millainen hinta teistä on hyvä?
— Eihän tuota tiedä, — vastasi Urola vältellen. — Tässä maassahan maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini juoksee.
Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen hinnan.
— Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia asiasta omistajan kanssa.
Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt, valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.
— Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.
Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni, oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään ehkä olisi voinut olla lihaa.
— Well! — sanoi översti. — Mitä pidätte löydöstäni?
— Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin te olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.
— Ei merkitse mitään — vakuutti översti. — Kaikki Wilken hevoset juoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa kuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua, sen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti tamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on, että hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.
Sillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen kummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen kaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten kärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut ympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.
— Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki kilpailijansa maanviljelyskokouksessa, — selitti översti. Siitä voitte päättää, millainen meno konilla on.
Hevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui ohjiin.
— Poika on kasvanut tallissa — huomautti isä — ja ajaa oritta paremmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.
Pikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista ravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun hän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja siitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin porhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki ilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.
— Se p—leen poika pilaa koko pelin — torui hän. Jos vaan joku merkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme hyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.
Aatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun hän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän huomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen matkalla oriin taas juosta lujemmin.
Komeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona pyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata tarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.
Seuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme eräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.
— Minun — vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.
— Mikä sillä on hintana?
— Minä olen kaupoissa siitä, — ilmoitti översti kuivasti.
— Kuka? Tekö? — kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei suinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai hänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.
— Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä rahaa — sanoi hän — ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa luvattuna.
Mutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä vasten silmää.
— Korjatkaa luunne täältä! — karjasi hän ja rytyytti miestä armottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon miestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te koettaa.
Pahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti oli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että översti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.
— Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä sitä tekemättä, siitä olen varma — vastasi översti ja ilmaisi minulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia veto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani hotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni saada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.