VIII
Kauppias Paavali Peippola vietti syntymäpäiviään.
Kauppias Paavali Peippolan kauppatalo on, niinkuin esimerkiksi kauppias Heikki Remeksenkin puoti, torin varrella, vastapäätä juuri tuota Remeksen puotia. Mutta mitään likeisiä naapureita eivät nämä kauppapuodit silti suinkaan ole. Onpa niiden väliä matkaa koko joukko, sillä tämän kaupungin tori on suurimpia koko maassa.
Kauppias Paavali Peippola on tietysti sen vanhan Paavali Peippolan poika, jolla oli ollut viisitoista vuotta kestänyt riitajuttu kaupungin kanssa, ja samassa paikassa on vielä hänen kauppansakin kuin isä-Paavalin.
Mutta muuten on hän isänsä suuri vastakohta. Isä oli pitkä ja laiha, tummaverinen ja parrakas mies, sekä luonteeltaan kiivas.
Tämä nykyinen Paavali Peippola taas on lyhyempi, tavallisen miehen mittainen, lihavahko ja perin hyväntahtoinen mies. Partaa ei hänellä ole ensinkään, ellemme ota huomioon eräitä ohuita haituvia ylähuulessa, ja hänen päälakensa olisi kutakuinkin paljas, ellei hän taitavalla kampauksella osaisi sitä vielä peittää vaaleiden, syrjempänä kasvavien hiusten alle. Hänen kätensä ovat suuret, valkoiset ja pehmeät, ja hänen vatsansa on miellyttävän pyöreä. Ei niin suuri, että se olisi hänelle ruumiilliseksi haitaksi, mutta kuitenkin sellainen, että se on omiaan antamaan kantajalleen kunniallisen ja vakavaraisen henkilön vartalon.
Kauppias Paavali Peippolalla ei ole vaimoa, sillä lähes viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta on hän vielä poikamies. Siinäkin suhteessa hän on isävainajansa vastakohta, sillä vanhemmalla Paavalilla oli ollut kaksikin vaimoa. Ei kuitenkaan yhtä aikaa, Herra varjelkoon, vaan peräkkäin.
Emäntä kuitenkin talossa on, ja toimellinen emäntä onkin. Emännyyttä on jo pari vuosikymmentä pitänyt isännän sisarpuoli Karoliina, ja hyvä on ollut kauppias Peippolan elää neiti Karoliina Peippolan huolenpidon ja, myöntäkäämme se, tohvelienkin alaisena.
Mutta ellei nuoremmalla Paavalilla olekaan vaimoa, niin onpa hänellä sen sijaan kaupungin monipuolisin ja täydellisin valikoima pitkävartisia piippuja, ja nenällään kultasankaiset silmälasit lisäämässä hänen hyväntahtoisten, mutta hieman likinäköisten silmiensä näkövoimaa. Mainitsemme nämä seikat, piiput ja silmälasit, toistensa yhteydessä siitä syystä, että juuri ne molemmat, niin pitkävartiset piiput kuin kultasankaiset silmälasitkin, yhdessä luisevan, suurikasvuisen Karolina-siskon ankaranlaisen järjestyksenharrastuksen kera matkaansaattavat sen, että kauppias Paavali Peippola, naimattomuudestaan huolimatta, tekee rauhallisen, luotettavan ja kesytetyn miehen vaikutuksen. Outo, joka ei hänen perhesuhteitaan tuntisi, luulisi melkein varmasti, että kauppias Peippola on jo kolmattakymmentä vuotta naimisissa.
Talon muut huoneet, eteiset, sali ja kamari ovat samanlaisia kuin ne yleensä ovat muissakin kunniallisissa ja varakkaissa kodeissa kaupungissamme.
Mutta piippukamari on erikoinen.
Piippukamariksi sanotaan kauppias Peippolan talossa salin takana oikealla olevaa kamaria.
Siinä on pitkä, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöytä, jonka päällisen lukemattomat mustetäplät ovat tehneet kirjavaksi, vanha nahkasohva, joka täyttää kokonaisen seinän, sekä kaksi keinutuolia. Toinen niistä on ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän ääressä ja toinen uunin edessä melkein keskellä permantoa. Onpa huoneessa vielä rautainen kassakaappikin ja suuri, tumma piironki, jonka päällä on kirjoja, sanomalehtiä ja parranajopeili.
Huomiota vetää puoleensa nurkassa oleva tavattoman jyhkeä piippuhylly, josta huone on nimensäkin saanut. Miten paljon pitkävartisia piippuja! Parikymmentä varmaankin, toisissa varret kuin ongenvavat, toisissa pesä kuin mikäkin kurikka.
Ja miten monenlaista piipputupakkaa pikkupöydällä piippuhyllyn alla! On siinä monenlaista tupakkaa. Sitä on paperikoteloissa, jotka ovat päästä avatut, ja sellaisissa koteloissa, jotka saa sivulta auki, sitä on suurissa ja pienissä metallirasioissa, purkeissa ja tölkeissä, ja onpa sitä tuossa hauskassa, Markulan koivunvisasta kauniisti veistämässä arkkusessakin, jonka kannessa on tuohesta punottu siro kädensija.
Mutta piippuhyllyn yläpuolella on lasin alla kehyksessä kuva: runoilijakuningas nuorena ylioppilaana tarjoamassa tupakkaa vänrikki Stoolin piippuun.
Tässä kodikkaassa kamarissaan istuu kauppias Paavali Peippola tavallisesti joutohetkinään keinutuolissa kirjoituspöydän ääressä piippua poltellen ja katsellen ikkunasta, mitä kaupungin torilla tapahtuu. Ja siellä on myöskin hänen miesvieraittensa miellyttävä ja rauhallinen tyyssija, uunin lietsoessa hyväilevää lämpöä huoneeseen ja sinisten savukiehkurain hiljalleen kiemurrellessa ylöspäin pitkävartisten piippujen pesistä.
Vanhat velhot, postimestari Blomkvist, kirjakauppias Kriikuna, kauppias Heikki Remes ja hänen veljensä Ville, joka toissa vuonna teki konkurssin, menettäen siinä kaiken muun omaisuutensa paitsi hyvää tuultaan, olivat melkein ensimmäisiä vieraita, ja yhdessä joukossa olivat he saapuneetkin. Tämän arvoisan seurueen jäsenet olivat kaikki yhtä vaimottomia kuin Paavali Peippolakin, sillä Blomkvist ja Heikki Remes ovat leskiä ja Kriikuna ja Ville Remes poikamiehiä, koko joukon yli neljänkymmenen jo hekin molemmat.
Hetken kuluttua alkoikin piippukamarista kuulua aika mökä, sillä pianhan olivat postimestari ja kirjakauppias ankarassa väittelyssä.
Kassakaapin edessä seisoi hajasäärin sinertävänenäinen postimestari Blomkvist vanhana, kuluneena ja kaljuna, mutta tarmokkaana ja täynnä elinvoimaa. Hänen vasemmassa kädessään, joka tällä hetkellä oli selän takana, oli pisin Peippolan piipuista, ja hän kohotti oikeata kättään, jolla hän huitoi kuin koettaen keskeyttää Kriikunan puhetulvan, vaikka hänen olisi pitänyt vanhastaan tietää tuollainen yritys kerrassaan epätoivoiseksi. Kahden kyynärän päässä hänestä, keskellä lattiaa, seisoi kirjakauppias Kriikuna.
Kirjakauppias Kriikunalla on musta tukka ja musta, huolimattomasti hoidettu parta, mikä tekee hänet anarkistin näköiseksi. Tätä vaikutelmaa ovat omiaan lisäämään hänen pitkät käsivartensa ja säärensä, joille sortuukin hihat ja juovikkaiden housujen lahkeet ovat aivan liian lyhyet ja jotka hänen puhuessaan ovat sellaisessa liikkeessä, kuin olisi hänen aikomuksensa tuossa tuokiossa lyödä nyrkillään ja potkaista suurella kengällään sitä henkilöä, johon hän puheensa kohdistaa.
Pitkässä sohvassa istuivat Remeksen veljekset punapartaisina ja iloisina, huudahtaen hyväksyvästi milloin Kriikunalle, milloin Blomkvistille.
Postimestari ja kirjakauppias näyttivät olevan joka hetki joutumaisillaan tappeluun, mutta se oli vain heidän tavallista keskustelutyyliään, eikä heidän välillään suinkaan ollut mitään vihaa eikä katkeruutta. Menlösin ja Montosten välisestä jutusta he riitelivät, sillä kirjakauppias Kriikuna puolusti ankarasti rouva Menlösiä, ja postimestari taas lupasi sielunsa autuuden pantiksi siitä, että rouva Montonen voittaa. Se ei kuitenkaan paljoa merkinnyt, sillä yleisesti tiedettiin, ettei vanha postimestari välittänyt kuolemattomasta sielustaan eikä sen autuudesta enempää kuin leimatusta, paperikoriin viskatusta postimerkistä.
Postimestari rakasti riitaa ja rähäkkää riidan itsensä vuoksi, sillä eipä hän ollut tunnettu miksikään herrasväki Montosenkaan erityiseksi ystäväksi. Taitavasti yllytti hän kirjakauppiasta kinaamalla itsepintaisesti vastaan, niin että hänen lopuksi, suureksi ilokseen, jota hän ei yrittänytkään peitellä, onnistui saada Kriikuna aivan haltioihinsa. Kriikuna olikin jotain sukua Menlöseille.
Sillä välin saapui uusia vieraita, naisia ja miehiä. Naiset pysähtyivät saliin, mutta miehet pyrkivät piippukamariin. Tulipa kauppias Montonenkin rouvineen, ja juuri kun ystävällinen isäntä riisui päällystakkeja heidän yltään, aukeni eteisen ovi ja sisään astui rouva Menlös. Ja hänen perässään tuli herra Menlös.
Ystävällisesti, sydämellisesti kiiruhti Paavali Peippola heitä tervetulleiksi lausumaan, mutta rouva Menlös ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Hän näki vain rouva Montosen, joka arvokkaana seisoi eteisen peilin edessä tukkaansa järjestelemässä, ja kun hän sen näki, niin hänen hahmonsa muuttui.
— Tule pois, Menlös! sanoi hän miehelleen.
Ja koroittaen ääntään hän lisäsi:
— Täällä näkyy olevan kaikenlaista väkeä!
Eikä osannut hämmästynyt isäntä sanaakaan sanoa, kun jo herrasväki
Menlös oli poistunut, rouva edellä ja herra perässä.
Tämä ikävä välikohtaus vaikutti erittäin häiritsevästi mieliin. Isäntä näytti nololta ja onnettomalta.
Vähitellen olisi keskustelu kuitenkin ehkä päässyt entiseen vauhtiinsa, ellei olisi sattunut uusi skandaali.
Saapui vieraisille myöskin herra Nilsperi, asianajaja Nils Pehr Bums.
Mitä piippukamarissa sitten tapahtui, siitä ei ole saatu täysin yhtäpitäviä tietoja. Hirmuinen riita siellä vain syttyi Nilsperin ja Kriikunan välillä, riita, jota postimestari kaikin voimin yllytti, ja sitten kuului äkkiä romahdus ynnä tavaton kilinä ja kolina. Pyöreä pöytä, jolla totivehkeet olivat, oli kaatunut, ja lasinpalaset sekä herkullinen, tuoksuva neste peittivät lattian. Ja sieltä, kuuman totiveden ja lasinsirpaleiden joukosta nousi kirjakauppias Kriikuna märkänä, höyryävänä ja vihasta kalpeana. Raivoissaan hyökkäsi hän salin läpi eteiseen, puki ylleen muutamassa silmänräpäyksessä ja poistui talosta.
Toiset väittävät, että Nilsperi oli tuupannut Kriikunan totipöytää vasten, kun Kriikuna oli sanonut häntä nurkkasihteeriksi, joka ottaa ajaakseen epäilyttäviä asioita. Toiset taas kiistivät, ettei Nilsperi lyönyt, vaan kohotti vain kättään, jolloin Kriikuna peräytyi, huomaamatta tuota täyteen lastattua pöytää.
Mutta oli miten oli, vieraat alkoivat lähteä toinen toisensa jälkeen.
Lopuksi oli isäntä yksin.
Ja että tämän piti tapahtua juuri Paavali Peippolan syntymäpäivillä, Paavali Peippolan, joka on niin kunnon mies, jolla ei ole yhtään vihamiestä ja joka pyytää olla rauhassa ja sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa!
Miten hauska ilta siitä olisi voinut tulla ja olisi varmaan tullutkin, jollei tuota kirottua hiirtä olisi koskaan syntynyt. Mutta niin se nyt vain päättyi, että vieraat luikkivat hämillään pois, luullen piippukamarissa tapahtuneen taistelun Montosen rouvan ja Menlösin rouvan puolustajien kesken ja peläten ehkä tämän taistelun puhkeavan uudelleen ilmiliekkiin ja leviävän silloin saliinkin.
Mitä kaupungilla seuraavana päivänä kerrottiin kauppias Paavali
Peippolan syntymäpäiväkesteistä, sitä on meidän turha selostaa.
Alakuloisena istui herra Paavali Peippola, tuo hyvä ja kunnon mies, seuraavana päivänä piippukamarinsa ikkunan ääressä, tuijottaen torille ja pannen merkille, että aina kun torilla kaksi tai kolme ihmistä toisensa tapasi, he hetken aikaa puheltuaan alkoivat viittailla ja katsella hänen ikkunoihinsa päin.
IX
Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain erikoista tulisi tapahtumaan.
Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku kävelijä, milloin mies, milloin nainen.
Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?
Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon "Vapautettu kuningatar".
Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen, kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.
Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja itse pastori Teofiilus Kettunenkin.
Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset…! Mutta mistäs sen edeltäpäin tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous. Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.
Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin vuosiin.
Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja seurakunta valmistautui torkahtamaan.
Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?
Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni. Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti, nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"! tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön, sikeäunisinkin.
Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista päivän tekstin selitystä.
Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen lyönyt siihen nyrkillään.
Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla oli hän huutanut:
— Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!
Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt…?
— Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. — Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa…
Jos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan saarnastuolin laidalle ja huutanut: "Näettekös, osaan minä vielä voimistellakin!" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut päälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: "Osaanhan sitä minäkin!" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt teki.
Kaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.
Ja pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:
— Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja sisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä toisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat toistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään nenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole enempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän leivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta. Arvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat. Kärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä elehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet, juorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia lähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään ja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla autuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne edessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret, sillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan teidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä miellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.
Sai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki sydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.
Ei ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien haukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin satalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui kirkosta puolipyörryksissä.
X
Nyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.
Oli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän se ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.
Mutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä sietivätkin, arveli yleinen mielipide.
Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin, jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen, mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.
Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä heidän palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.
Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika liehkan.
Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja
Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen
tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva
Mathilda Montosta.
Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat, sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi miehelleen:
— Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina. Tämähän on kerrassaan kauheata!
Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti, vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.
Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni suuttumuksesta vapisten:
— Halpamaista! Vai olen minäkin siis syyllinen!
Miehelleen hän sanoi:
— Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?
Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta eihän hän voinut muuta kuin suostua.
Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi hänen olla sekaantuneena tähän asiaan? Eihän hän ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan. Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.
Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies liukastunut ja katkaissut jalkansa.
Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila… niin, virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.
Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin häntä odottaen.
Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään Koulukatuun.
Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?
Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala, vieläpä vaarallinenkin yritys.
Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.
— Hm, yhym…, yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen, naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.
— Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.
— Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.
Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi herra Menlös:
— Tänään on taas aika liukasta.
— Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. — Minä tulin tuota
Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.
— Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi herra Menlös. — Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon sisällä istuttua…
— Niinpä niin, myönsi kauppias. — Minulle sattui asiaa monttööri
Liukolle. No hyvästi vaan!
Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin, taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.
Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta silmiin.
— Hm, tässähän sitä taas ollaan…, jupisi Montonen.
— Niin, tässähän sitä…, mutisi Menlös. — Muistui mieleeni, että minulla on pappilaan vähän asiaa…
— Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään korvallistaan jatkoi hän:
— Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?
— Niin, myönsi herra Menlös. — Taitaapa kylläkin olla…
— Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.
Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.
— Mennään vain, suostui hän.
Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi tallattuun tiehen.
Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias
Montonen:
— Kirottu juttu!
— Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.
— Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.
— Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen viiksiensä päitä.
— Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra
Montonen.
— Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.
Äänettömyyttä.
— Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.
— Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi kauppias.
— Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään, huomautti herra Menlös. — Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas ja hermostunut…
— Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. — Kun on niin suuri lapsilauma ja iso talous hoidettavana…
— Jos eukot sopisivat asian…, aloitti herra Montonen hetken kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.
— Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.
Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi hän kuitenkin alakuloisesti:
— Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita…
— Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. —
Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.
Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.
Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa vierustoveriinsa:
— Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa…?
— No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen riemastuneena.
Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:
— Mutta mitäs eukoille sanotaan?
Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot ja petturit takaisin.
Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia, oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.
Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:
— Odotahan, odotahan, rakas Maria!
Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin salaperäisesti:
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
— Kerroitko asian ihan kokonaan?
— Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä kuuluvan!
Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.
Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi vihdoinkin totuus ilmi.
Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn kiven synnyttämät pyörylät.
Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan jännittävämpiä.
XI
Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista, kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen, vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo… niin, mitäpä kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä hänellä oikein on mielessään?
Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan äärestä:
— Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!
Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut tuotakaan ennen huomanneeksi?
Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.
Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla, minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.
Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä.
Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista
tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen
Serahviinalta repesi hame.
Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden, niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta etupenkeissä olevilta akoilta.
— Näittekö, miten se salaa nauroi!
— Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.
Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!
Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.
— Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?
— Ei ole nähty, ei ole nähty!
Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi. Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.
Jännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.
— Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!
— Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!
Mutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka vimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.
Kun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.
Odotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki meni vanhaa menoaan.
Mutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi kuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän tapahtuu…?
Rohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi tartunnan tavoin kaikkien mielet.
Ja kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli jännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.
Nyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti… ja loi katseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa…
Silloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.
Hänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut katsomaan suoraan häneen…
Ainoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.
— Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.
Väkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat silmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?
Ompelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus käytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.
— Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.
Kolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja riippui alhaalla.
Uusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut saarnatuolin juurelle.
Naiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata, kauheata hetkeä…
"Rakkaat veljet ja sisaret…"
Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen. — — —
Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä, poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.
Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran! Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen, vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt, jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.
Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys…
Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua ulos kirkosta.
Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo seuraavana tiistaina kertoa:
— Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita… paljaan sanan voimasta!
XII
Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.
Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen lumihangessa.
Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.
Kipenöitsevän kylmä sää… mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja peittävä lumi silmiä huikaisi.
Olikin sydäntalvi.
Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet kohmeissa ja jalat palellen.
Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin itsekseen murahtanut:
— Muistakaa valanne!
Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina
Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.
— No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?
Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä kynäveitsellä.
Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä puhalluksessa seuraavan todistuksen:
— No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja pormestari!
— Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. — Kissan häntäkö?
Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka koko ukko.
Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:
— Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs siihen olisi kissat tulleet?
Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven pielessä, yski ja niisti nenäänsä.
— Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle merkitsevästi vasenta silmäänsä.
Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa. Liukkaasti hän vastasi:
— No justiinsa sen hiiren häntä!
— Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.
— Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta älkää kertoko pitkästi!
Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:
— Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari… eikähän siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin sinne näiden altavastaajien kyökkiin…
— Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. — Kertokaa siitä asti kun te tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.
Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:
— Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä — minä puhun nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari — jos tämä pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin sitten niillä kyökin portailla — niinkuin nyt tässä — niin silloin tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä porstuasta… näinikään… ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli minuun päin… näinikään… mutta justiinsa kun minä pääsin portaille, niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina, ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli, ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti… näinikään…
— No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää… ei tämä ole mikään teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin Montoseen ja Menlösiin.
— Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt todistaja Maijastiina Mönkkynen. — Enhän minä arvannut… kun puhuu valansa päältä…
— Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja pyllistellä… jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi auskultantti Kivilouhos.
Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:
— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen… niin, se läksi sitten tulemaan sieltä helmat koholla… antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari, kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla… ja minä läksin sitten pois.
— Ettekö te muuta tiedä?
— Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari…
— Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. — Mutta näittekö te tai kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä kertaa?
— Enhän minä, herra tuo…
— No saatte sitten astua ulos.
— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. — Kiitos, herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. — Pyytäisin kulujani, korkea oikeus…
Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja poistui käppelästi.
— Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!
Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:
— Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?
— Saatte… jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä satuttaisiin tarvitsemaan.
Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.
Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä vauhdissa.
Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana, sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko joukon todistajia.
Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.
Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat, sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa tahansa oikeuden eteen astui.
Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?
Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja niiasi ovenpielessä.
Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua juhlallisuutta.
Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen. Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.
Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.
— Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.
— Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan, mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi peräytyi heti askeleen taaksepäin. — Saanko tehdä hänelle muutamia kysymyksiä?
— Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.
— Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums
— En mitenkään, sanoi Miina. — Minä pistin laudanpätkän sen alle ja heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.
— Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä likakuoppaan?
— Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä yhteen niin että läiskähti.
— Minun nimeni on Bums! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.
Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi, eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.
— Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.
Ja hän päivitteli:
— No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?
Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan, suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.
Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.
— Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.
Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:
— Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni
— Teidän päämie… no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. — En minä edes…
— Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. — Suvaitkaa huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!
— Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.
— Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. — Mutta sen minä vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se kaivo oli siellä toisella puolen…
Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista ja välikysymyksistä.
Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.
Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään, edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä ja kurkkuaan karautellen.
— Krohom!
Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.
Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.
Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan, lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi, mihin päivään se juttu lykättiinkään.
Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.
XIII
Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä, josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä. Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat huutaa poliisia.
Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin, ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.
— Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.
Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:
— Taitavat vähän tapella.
— Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä, millaiset kortit Miettisellä oli ollut.
— Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki
Miettinen huomioitaan. — Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.
— No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari.
— Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.
Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi
Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.
— Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. — Ei ole lupa tapella torilla.
— Me vain tässä… ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa… me vain tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen…
— Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan testamenttiin.
Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten, karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin Häkkisen päähän.
— No senpä sen… kun se Salamooni sanoo…, ähisi Häkkinen, saaden reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,… sanoo että "rauta raudalla hivottakoon"… ähäh!… "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"… äh!
Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.
Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.
Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:
— Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä… kun on kohta koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!
Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.
Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.
Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan näyttikin.
Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.
Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä tämän nykyisen polven hampaista… Keveä ja joustava on hänen käyntinsä ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu, tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!
Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen, oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu ja naurahtaa.
Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä. Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti, että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen, mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.
Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies, ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.
Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.
Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä ilokseen kuuntelee.
Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.
Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:
— Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat…
Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.
Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä. Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin tointua horroksista.
Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin salama:
— Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa… en sivistyksen enkä ihmisyyden nimessä!
Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle arvoa anneta?
Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään, mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen aivoituksensa ja huudahti:
— Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!
Minäkö sopimaan! Minä?
Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.