XIV
Hiljainen talvinen iltapäivä.
Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman torkahtaneen.
Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.
Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan… tietäen varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.
Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt lepäilevät?
Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri, sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy vähitellen näkymättömiin.
Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen leijailee alas.
Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä rauha.
Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.
Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa ääntä ei huoneessa kuulukaan.
Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa sointuvalla äänellään:
— Kukkuu!
Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.
Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?
Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista, punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.
Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan, tehkäämme seuraava paljastus:
Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin — väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes portista ulos astua — ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet… ja repineet silmät toistensa päästä.
Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu, äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut, syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.
Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin. Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.
Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on taas tunti mennä livahtanut… ja tytöillä on tavallisissakin oloissa niin paljon puhumista.
— Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän raitista ilmaakin hengittämässä…
Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.
Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva, hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on aina ne omat merkkikielensä.
Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.
Heikkoja ovat naiset — nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.
Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.
Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä puvuista — ja tietenkin puvuista — ehkä äskeisistä iltamista, ehkä myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä tanssittaneet.
Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta nurkkaan — yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:
"Yksi nuori mies meni metsään,
Yksi nuori mies meni metsään.
Yksi nuori mies meni metsään,
Meni metsään viheriään.
Sumfarei…"
Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan… ja totta puhuen eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.
Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.
Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan ääni.
Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan olisi sanonut rouva Menlösiä sivistymättömäksi ihmiseksi!
Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!
Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen
tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire
Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset
Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.
Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista, otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle, jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: —
— Aivan niin, rakas Maria, mutta…
— Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.
— Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.
XV
Tapahtuipa sitten kaupungissamme ennenkuulumaton häväistysjuttu.
Tapahtui tapaus sellainen, ettei mokomia tapahdu muuta kuin kerran vuosisadassa, eikä muutamina vuosisatoina kertaakaan.
Monta vuotta on jo kulunut siitä, kun tämä kuuluisa hiirijuttu järkytti kaupunkimme perustuksia. Useat tässä kertomuksessa esitetyt henkilöt nukkuvat jo viimeistä untaan, eikä tämä nykyinen polvi muista edes koko juttua. Jos tiedustelet: millainen olikaan se Menlösin ja Montosen rouvan välinen hiirijuttu, niin yhdeksän kaupunkilaista kymmenestä katsoo miettiväisenä taivaalle, raapii sitten korvallistaan ja kysyy:
— Mikä hiirijuttu?
Niin häipyvät tässä maailmassa huomattavimmatkin tapaukset nopeasti unhotuksen hämärään.
Mutta kysykääpä keneltä keski-ikäiseltä kaupunkilaiselta tahansa, muistaako hän vielä sen aamun, jolloin piru oli kansakoulussa, niin heti alkavat kaupunkilaisen silmät loistaa, hän lyö voimakkaasti reiteensä ja huudahtaa:
— Muistanko? Minäkö! Minähän olin silloin kansakoulun kolmannella luokalla, ha ha ha!
Ja naurettuaan tarpeekseen tarttuu hän kiireesti takinnappiinne eikä suinkaan päästä teitä lähtemään, ennenkuin hän on kertonut teille koko jutun, alusta loppuun asti. Eikä teitä silloin pelasta edes vakuutuksenne, että olette kuullut tuon jutun kahdeksankymmentä kertaa, aina vähän eri muodossa. Sillä silloinhan on kertojalla sitä suurempi syy esittää tapaus juuri niinkuin se oikein oli tapahtunut.
Itse asiassa oli koko juttu hyvin yksinkertainen ja mitätön. Ei siitä olisi kannattanut sellaista melua nostaa. Mutta koululapset kertoivat sen kotonaan mitä eriskummallisimmissa ja vaihtelevimmissa muodoissa, ja siitähän se oikeastaan nousi koko höly. Ja vielä kymmenen vuoden kuluttuakin oli kaupungissa muutamia vakavia, iäkkäitä mies- ja naishenkilöltä, jotka järkähtämättömästi uskoivat, että koululla oli nähty piru itse, vaikka opettajat oppilastensa rauhoittamiseksi ja koulunsa maineen pelastamiseksi levittivätkin sellaisen tiedon, että tuo kristikunnan vanha, kavala vihamies olikin muka ollut vain herra Nilsperi.
Koska meidän vastuunalainen tehtävämme on antaa ensimmäinen yhtenäinen, täydellinen ja puolueeton kertomus hiiren heittämisestä kauppias Montosen kaivoon ja kaikista siihen liittyvistä seikoista, niin tahdomme myöskin paljastaa koko tämän aikanaan suurta huomiota herättäneen kummitus- ja paholaisjutun, jota on niin monella tavalla koetettu selittää ja jolle ei oikeata selitystä ole tähän saakka keksitty, tahdomme paljastaa sen kaikessa naurettavassa mitättömyydessään, yksinkertaisuudessaan ja törkeässä ilkivaltaisuudessaan kunniallista kansalaista asianajaja Nils Pehr Bumsia kohtaan. Tahdomme kerta kaikkiaan pestä puhtaaksi viattomien muiston, tahdomme vierittää syyn oikeiden syyllisten niskoille, ja tahdomme jyrisevällä äänellä huutaa: oikeat syylliset — ne ovat kirjakauppias Kriikuna ja punapartainen Wille Remes!
Näinhän se tapahtui:
Kauppias Paavali Peippolan kesteissä sattunut häiriö oli niin kuohuttanut kirjakauppias Kriikunan mieltä, ettei hän pitkään aikaan tahtonut mahtua nahkoihinsa. Jos olisi eletty villien maassa, niin olisi kirjakauppias Kriikuna tarttunut suureen nuijaan ja halkaissut sillä Nilsperin kallon. Aivan varmaan olisi hän sen tehnyt, sillä niin vakuutti hän joka päivä.
Mutta kun hän ei ollut villi-ihmisten maassa eikä hänellä ollut suurta nuijaa, niin hautoi hän sydämessään toisenlaisia kostosuunnitelmia, hautoi niitä yötä ja päivää, ja lopuksi sattuikin hänelle sellainen tilaisuus, että hän saattoi tehdä Nilsperille häpeällisen, ruman tempun.
Eräänä iltana oli herra Nils Pehr Bums tavannut ravintolassa muutamia Waskijärven herroja, ja siinä nousi oikea rymyjuominki, jossa herra Nilsperi lopuksi tuli niin päihinsä, ettei tiennyt erottaa oikeata kättä vasemmasta. Puoleksi tajuttomassa tilassa hän vihdoin aamuyöstä lähti kompuroimaan kotiaan kohti.
Äänetön, ammottava tyhjyys on nyt hänen edessään.
Se on tori.
Kello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt sammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne jättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän jättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta ankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja puhaltanut tämänkin valon sammuksiin.
Niin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä. Raatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo pää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on valahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan, puoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu käppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.
Nukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei kuulu niin ääntäkään…
Tässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra Nils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman vaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista etelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita. Herra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain aukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:
— Hoi laari laari laa…!
Ajurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä säveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.
Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa postimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella. Kansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi portinpielessä.
Tulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.
Silloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.
— Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.
Ja tutkittuaan tarkemmin hänen tilaansa lisäsi hän:
— Se onkin saanut oikein tarpeekseen tänä yönä.
Nyt oli tullut Kriikunalle se hetki, jota hän niin kauan oli toivonut, ja yhdessä tuumivat ystävykset, miten, tämän odottamattoman löydön kanssa olisi meneteltävä.
— Viedään Nilsperi kouluun, esitti Wille Remes.
Ja kun hän oli tarkemmin selostanut suunnitelmaansa, hyväksyi Kriikuna sen ilkeällä, pahantahtoisella riemulla.
Wille Remeksen oli helppo päästä sisälle kansakoulurakennukseen, sillä hän hoiti nyt kevätlukukaudella väliaikaisesti kansakoulun käsitöiden opettajan virkaa ja tiesi, ettei eteisen ovi tavallisesti ollut lukossa. Käsityöhuoneesta pääsi kyllä muihin kouluhuoneisiin.
— Herra advokaatti on niin painava, huokasi Wille Remes, koetettuaan nostaa Nilsperiä. — Minä käyn noutamassa vahtimestarin puukelkan.
Wille Remes nouti pihasta puukelkan, johon he sitten vierittivät Nilsperin paksuine turkkeineen. Ei olisi herännyt Nilsperi, vaikka hänet olisi kuljetettu kirkontorniin. Raskaasti vain kuorsasi, ja oli kokonaan sydämettömien vihollistensa vallassa.
Vetivät he siitä Nilsperin pihaan kelkalla, eikä ainoastaan pihaan, vaan kiskoivatpa vielä ylös koulun portaita eteiseen asti ja sieltä käsityöhuoneen kautta juhlasaliin.
— Nyt on Nilsperi juhlasalissa, sanoi Wille Remes, sytyttäen kynttilän, jonka hän oli ottanut mukaansa käsityöhuoneesta.
Olisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä katsomassa.
Keskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa. Karvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä punainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan vieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon naamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen Wille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä ympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen, mutta kaamea näky…
— Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.
— Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.
— Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.
— Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.
— Oikein, veli! huudahti Remes. — Oikean sanan sanoit, veli hopea!
Pirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat?
Ha ha!
Ja nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa maalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät kitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät sitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista rengasta silmien ympärille… ja tuloksena oli kauhistuttavimman näköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä nähty.
Päätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden valtaamina.
— No niin, sanoi Wille Remes.
— Nyt on naama samanlainen kuin sielukin! sanoi Kriikuna.
— Osapuilleen, myönsi naamioimistyön suorittanut Wille Remes etevän taiteilijan kainolla vaatimattomuudella.
Mutta asianajaja Nils Pehr Bums kuorsasi raskaasti, tietämättä mistään.
— Oikein sievähän se nyt onkin! kehui Kriikuna.
— Niinkuin herran enkeli, ylisti Wille Remes.
— Nukkuu niin makeasti, armas! sanoi Kriikuna hellästi.
— Uinuu höyhensaarilla, herttainen! lisäsi toinen pehmeästi.
Sitten katsahti Wille Remes ympärilleen ja sanoi miettiväisenä:
— Tämä sietäisi saada arvokkaampaan asentoon, tämä herra…
Löysivät he suuren ja korkean, selkänojalla ja kädensijoilla varustetun tuolin, ja sille nostivat he mustan, sarvipäisen ja rengassilmäisen Nilsperin, joka jyristen kuorsasi.
Jotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet istumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui samassa yhä sikeämpään uneen.
Lujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.
Salin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.
Näiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien alle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen, Nilsperin korkeine tuoleineen pöydälle… ja katso: Nilsperin pää oli aivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.
Mutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten kasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.
— Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja kävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn hiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.
— Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja koroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.
Kun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he puolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä itseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen taustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan…
Kiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen oven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.
Ja he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen hetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin päivätyön suorittaneet.
XVI
Aamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa asuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan kouluhuoneita.
Juhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin, mutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.
Aamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.
Kaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola käynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut sammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt rekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen kadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo alkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin jo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia sukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä kuunteleville isännille.
Koulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan sisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt pajattivat keskenään asioitaan.
Vahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit ja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.
Mutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten, sytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle tuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä kauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.
Koululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin kysymään, mikä hätänä.
Ja suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo vihdoin kalman kalpeana änkytti:
— Siellä on piru… siellä juhlasalissa…
Kaamea uutinen.
Olisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta — se itse!
Eivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.
Vahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti siis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään, vaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestään.
Mutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä kasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:
— Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!
Silloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan lennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan kadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen itse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.
Torille juoksi tämä huutava joukko.
Torilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja kuorman omistaja selitteli juuri:
— Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja mehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä lypsättävät…
Silloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:
— Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!
— Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin yhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.
Poliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:
— Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai…?
Mutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua niin näette.
Poliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi mieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.
— Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja poliisi Räikkö myönsi:
— Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa… näin aamupäivällä.
Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit, torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin. Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset päivittelivät ja siunailivat.
Koko tori tyhjeni.
Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä, ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään, hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.
— Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.
Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa, ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:
— Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!
Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.
Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit
Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.
Totta oli!
Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena… kuin puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.
Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus. Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.
— Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla äänellä.
— Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja
Laaksoselta.
Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:
— Olkaa hiljaa, piru nukkuu!
Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!
Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:
— Ettekö kuule, että se kuorsaa?
Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.
Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa honotti:
"Nouse jo pois, janopeura…!"
Siihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.
Oven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi ilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli ympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse ajattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?
— Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin etupäässä hänen turkistaan. — Mutta mitä tämä oikein meinaa?
— Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.
— Se sanoi "häh!" totesi Markula.
Silloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:
— Päästäkää minut irti!
Saatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi tuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja kyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä aavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri hänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti hiuksia päästä.
Sellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan, ei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko kintereillään.
Olipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa, puhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille ihmettä kerrakseen.
Tämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen työtunnin.
XVII
Törkeästi häväisty asianajaja Nils Pehr Bums vaati viskaali Tujulinia toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen.
Sellainen pantiinkin toimeen.
Kaksi päivää sitä toimitettiin poliisikamarissa, niin ettei poliiseilla ollut ensinkään tilaisuutta pelata Mustaa Pekkaa.
Kuulusteltiin koulun vahtimestaria vaimoineen, kuulusteltiin kaikkia suuressa loppunäytöksessä läsnäolleita, kuulusteltiin koulun oppilaita, ja erittäin ankarasti kuulusteltiin Markulaa. Saipa Markula epäluulon alaisena olla yhden yön putkassakin.
Mutta kun Markulan oli onnistunut todistaa viattomuutensa näyttämällä todistajain avulla toteen, että hän oli nukkunut koko rikosyön kauppias Heikki Remeksen väentuvassa nurkassa, niin päästettiin hänet vapaaksi, sitten kun viskaali Tujulin oli antanut hänelle ankaran varoituksen epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kaikkia kuulusteltiin ja kuulustelusta laadittiin pitkä pöytäkirja, mutta mitään ei saatu selville.
Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes eivät lausuneet mitään otaksumisia salaperäisen tapahtuman johdosta. Mutta tavatessaan toisensa loivat nämä vintiöt toisiinsa merkillisen silmäyksen.
Vihdoin julistettiin tutkinto päättyneeksi, ja poliisikamarissa pääsivät konstaapelit taas rauhassa pelaamaan Mustaa Pekkaa. He pelasivatkin sitä sitten kolme päivää yhteen kyytiin niin uutterasti, että tuskin välillä syömään ehtivät.
Herra Nilsperi ei näyttäytynyt kadulla viikkokausiin. Hän murjotti kotonaan syvän suuttumuksen vallassa, pesten kasvonsa viidesti päivässä suovalla ja saippualla, ja vähitellen alkoivatkin ne jälleen saada takaisin luonnollisen punasinertävän värinsä.
Mutta vaikka poliisitutkinto ei ollutkaan luonut asiaan toivottua valaistusta, niin alkoi kaupungilla kuitenkin pian liikkua huhuja siitä, että rouva Menlösin sormien oli täytynyt olla jollain tavoin mukana tässä rumassa pelissä.
Kenenkäpä muun olisi ollut syytä tehdä niin suurta ilkeyttä herra Nilsperille, ellei juuri rouva Menlösin? Olihan se huomattu raastuvassakin, millä tavoin rouva Menlös joskus oli Nilsperiin katsahtanut… varsinkin silloin, kun Nilsperi väitti rouva Menlösin käskeneen Miinan heittämään hiiren kaivoon.
Entäs se hiiri, joka oli ollut sidottuna herra Nilsperin kaulaan!
Se oli kyllä tunnettu koulun kokoelmien hiireksi, mutta sen merkityshän oli selvä.
Rouva Menlösin kätyrit olivat sitoneet hiiren herra Nilsperin kaulaan kuin sanoakseen:
— Siinä on sinulle sitten se hiiri, jota sinä sieltä Montosen kaivosta harot!
Niin kaupungilla huhuiltiin, ja huhut levisivät talosta taloon ja pukeutuivat päivä päivältä yhä täsmällisempään muotoon. Jopa alettiin päästä perille rouva Menlösin kätyreistäkin, ja Markula-paran suureksi suruksi ja syväksi suuttumukseksi kysyi yksi ja toinen häneltä aivan suoraan:
— Paljonkos sinä oikein sait rouva Menlösiltä?
Rouva Menlös nauroi sydämellisesti, kuultuaan asianajaja Nils Pehr Bumsille tehdystä koirankujeesta. Hän nauroi niin, että vedet silmistä tippuivat, ja huudahti tuon tuostakin:
— Se oli sille oikein! Se oli sille oikein! Vai mitäs sanot, Menlös?
Ja taloustirehtööri Menlös imeskeli piippuaan hyvillä mielin muhoillen ja myönsi:
— Aivan niin, rakas Maria!
Keittiöönkin kiiruhti rouva Menlös hauskaa uutista Miinalle kertomaan.
Ja Miina hihitti ja ilkkui:
— No sai se rietas viimeinkin sen pumpsin minkä tarvitsikin!
Mutta eipä tullut tämä ilo pitkäaikaiseksi.
Ne juorut, ne häpeälliset juorut rouva Menlösin osallisuudesta herra Nils Pehr Bumsin tapaukseen, ne kiersivät kiertämistään ja ehtivät pian rouva Menlösinkin korviin.
Ja kun rouva Menlös ne kuuli…
Emme voi jatkaa. Se on liian ikävä kohtaus. Taloustirehtööri pakeni heti ensimmäistä puuskausta asekamariinsa.
Sanomme vain, että rouva Menlös menetti kokonaan henkisen tasapainonsa.
Hänkö tekemässä yön pimeydessä ilkivaltaa juopuneille miehille!
Alkoivat talossa ikävät päivät, ikävämmät kuin ennen.
XVIII
Pakkanen se taas välillä helpotti oikein aika lailla.
Vaikka eihän noita ollut tosin niin järin kovia pakkasia ollutkaan, toistakymmentä pykälää vain ja sillä tavoin, mutta nyt löi niin leudoksi, että Silasenkin lapset pääsivät lumiukon tekoon keskelle Saunakatua. Aika paksun ukon ne tekivätkin, ja yli metrin korkuisen. Nokimustine silmineen oli se melkein peloittavan näköinen. Hiilet näet pistivät silmiksi.
Lukija ehkä arvelee, että olivatpas ne Silasen lapset tuhmia, kun keskelle katua sen tekivät. Ensimmäinen hevosmieshän muka tölmäsee ukkoa reensä laidalla, niin että äijältä pää tipahtaa ja mustat silmät jäävät avuttomina tuijottamaan ylös taivaan korkeuteen. Mutta lukija ei tunnekaan Saunakadun oloja niin hyvin kuin me ja niin hyvin kuin Silasen lapset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet ja ehkäpä puolen vuosisadan kuluttua kuolevatkin Saunakadun varrella. Saunakatu on vanhan kaupunginosan laitimmaisia katuja, siellä melkein metsänlaidassa asti, eikä siellä kukaan hevosella aja kesälläkään, sen vähemmin talvella. Lumiukko on keskellä katua paljon paremmassa turvassa kuin pihamaalla, jossa suutari Kankkunen sen kaupungilta päissään kotiin tullessaan heti potkisi nurin. Onhan se ennenkin sellaista tehnyt, niin että kyllä ne hänen tapansa tunnetaan.
Raatihuoneenkadulla ovat mäenlaskijat ruvenneet lumisotasille, eikä sitä sen vuoksi uskalla kukaan vanhempi, puolueeton ihminen kulkea. Semmoinen rähinä siellä on. Vettä noutavat palvelustytöt vain hinaavat tässä taistelun tuoksinassa vesikelkkaansa raatihuoneen kaivolle, mutta hepä ovatkin rauhoitettuja. Heidän vesiliikenteensähän se koko mäen liukkaana pitää.
Mutta jättäkäämme lumiukot ja Raatihuoneenkadun taistelut ynnä muut sellaiset vähäpätöisyydet ja kiiruhtakaamme kauppias Montosen pihan perälle, sillä siellä on tekeillä erittäin tärkeä toimitus, ja siellä on siitä syystä väkeä kuin kärpäsiä ruokalan keittiössä. Kaupungin suuri paloruisku on siellä täydessä toiminnassa ja vesisuihku kohoaa paljon korkeammalle suuren makasiinirakennuksen katonharjaa.
Tulipaloko?
Eikö mitä! Kesällä voi syttyä tulipalo keskellä päivää, mutta talvella ei koskaan. Ei ainakaan meidän kaupungissamme ole sellaista miesmuistiin tapahtunut.
Ei, vaan siellä tyhjennetään, raastuvanoikeuden määräyksen mukaan, kauppias Montosen kaivoa, että saataisiin pois se kuollut hiiri kaivon pohjalta.
Mönkkysen Maijastiina oli tästä ratkaisevasta tapauksesta lennättänyt sanan niin moneen taloon kuin ehti. Olipa hän sitten kerrankin kahvilla täytetty, vaikka ei, kiireellisten asiainsa tähden, ennättänytkään juoda kaikissa keittiöissä kahta kuppia. Hotkaisi muutamissa yhden, ja parissa paikassa ei sattunut ensinkään olemaan kahvia keitettynä. Mutta ehtihän Maijastiina saatavansa myöhemminkin periä.
Palomestari Sipilä oli sanonut, että ruiskun saa lainata sitten kun tulee leuto sää. Tietäähän sen jokainen, joka on vähänkin perehtynyt palotoimintaan, että pakkasella letkut jäätyvät, ja jäätyneet letkut ovat hyvin pahoja katkeamaan, varsinkin tällaiset vanhemmat letkut.
Oli sitä ihmettä, sitä kauppias Montosen kaivon tyhjentämistä, keräytynyt katsomaan ukkoa jos akkaakin. Mieliala oli korkealla.
— Nyt se nähdään!
— Nyt se nähdään se totuus!
— Niin, nyt se nähdään, kenessä se on totuus.
— Niin, totuus! Totuus ei pala tulessakaan.
— Eihän se kuulu palavan, eikä se huku kaivoonkaan.
— Eihän se kai huku sinnekään.
— Sieltäkin se pumputaan ylös!
— Pumputaan se. Ei sitä enää nykymaailmassa valheella ja vääryydellä pitkälle potkita.
— Ei potkita. Kyllä laki ja oikeus asiasta selvän ottaa.
— Ottaa se!
— On se sentään hyvä, että on vielä maassa laki ja oikeus! huokasi muuan eukko, silmiään pyyhkäisten, mutta torikauppias Sippo, joka seisoi hänen vieressään kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, epäili:
— Mikähän siunaus siitä sitten heruu?
Mutta silloinkos eukko räsähti. Vai ei saisi enää olla lakia ja oikeuttakaan! Missähän sinunkin kojusi olisi, jollei olisi kaupungissa poliisijärjestystä.
Sippo raapi harmistuneena päätään, mutta sopivaa vastausta ei hän sittenkään keksinyt.
Vaikuttava ja muistiinpainuva oli näky. Pumppuna toimiva paloruisku kävi niin että ryskyi. Kymmenkunta vapaaehtoista palokuntalaista oli työssä.
Koska he olivat tavallaan virkatoimessa, niin olivat he kiinnittäneet palokuntalaisnauhat lakkeihinsa, joten kuka tahansa saattoi nähdä, että vain heillä oli laillinen oikeus käsitellä paloruiskua. Mutta hyväntahtoisesti luovuttivat he tämän etuoikeutensa viransijaisillekin, alettuaan vähän väsyä, eikä työnhaluisista tarjokkaista suinkaan ollut puutetta.
Toisen letkun pää oli kaivossa ja toisen letkun päässä oli itse suihkumestari Lampeeni, ohjaten räiskähtelevän ja paukahtelevan vesisateen ylös ilmaan, josta vesipisarat sitten sateena ropisivat taajan katselijajoukon niskaan. Mutta jokainenpa olikin varoiksi kääntänyt kauluksensa pystyyn.
Välistä taas ohjattiin suihku makasiinin seinään tai katolle ja katonharjan yli. Hyvinhän se yli lensikin, vaikka makasiinirakennus on aika korkea.
Mutta kun suihku räiskyi ja paukkui makasiinin ovenpieleen, niin pisti makasiinimies Antti Peuranen päänsä makasiinin ovesta ja huusi:
— Juutastako te tätä makasiinia holvaatte? Ei tämä ole pesun tarpeessa!
Mutta siihen huomauttivat palokuntalaiset aivan oikein:
— Vähemmänhän palaa!
Ja katselijakunta huusi Antti Peuraselle:
— Vie pois nokkasi sieltä ovelta! Saat vielä päin naamaasi!
— Niin, ja kyllä silloin jauhonpöly karisee! riemuitsivat toiset.
Antti Peurasen jauhoiset kasvot katosivatkin ovelta.
Eräs akoista nuuhki ilmaa ja sanoi toisille:
— Ihan on kuin mädänneen hajua. Kaivokohan se sillä tavalla haisee?
— No mikäs sitten, vastasivat toiset eukot. — Aivanpahan näet tuntuu haju tänne asti!
— Taitaa olla haju omassa nokassanne! sanoi viimeiselle puhujalle
Menlösin Miina, joka eukkojen takana hänkin katseli puuhaa.
Siitä eukot suuresti kiivastuivat:
— Vai sinä tänne tulet pullikoimaan ja irvistelemäänl
— Eivät osaa enää ihmiset hävetä! päivitteli toinen eukko.
— Kun olisivat tuominneet raastuvassa sinut tuon kaivon tyhjentämään, niin vieläköhän ilkkuisit! huomautti kolmas, mutta neljäs huusi:
— Antakaa, Lampeeni, tuolle Miinallekin osansa… sehän se on koko tämän asian syy.
Silloin Miina pakeni.
Mutta Mönkkysen Maijastiina sanoi eukoille:
— Niin haisee koko kaivo että yököttää! Minä menen katsomaan, joko se raato alkaa nousta.
Mönkkysen Maijastiina lähestyi kaivoa, mutta ruiskun käyttäjät huusivat ankarasti!
— Syrjäiset eivät saa tulla lähelle!
Tästä suuttui Maijastiina.
— Minäkö syrjäinen! Syrjäisempiä te itse tässä asiassa olette! Jos en minä olisi nähnyt sen hiiren heittämistä, niin ette tekään tässä heiluisi ja mahtailisi!
— Älä pärpätä! huusivat palokuntalaiset.
Mutta Mönkkysen Maijastiina lähestyi itsepintaisesti kaivoa.
Silloin käänsi Lampeeni suihkun häntä vastaan, ja silloin nosti kastunut Maijastiina sellaisen huudon ja rähäkän, että se oli kauheata kuulla. Mutta tunteeton katsojajoukko päästi mahtavan naurun:
— Ha ha ha! Niin on kuin kuikka!
Puikkelehti siellä poikiakin väkijoukossa kymmenittäin, töytäillen milloin minnekin kuin paarmat ja sysien ja tuuppien aikaihmisiä. Mutta makasiinimies Peurasen kuusivuotias Asko se enimmän nautti tästä näytelmästä. Ihan oli märkänä koko poika, kun aina juoksi sinne, minne vesi lensi.
Ja kun Lampeeni ohjasi suihkun suoraan ylöspäin, niin että vesi oikein korkealle suhahti, niin silloin Asko hyppi tasakäpälässä, rapisteli käsivarsiaan niinkuin kukko siipiään ja hihkui ylenpalttisen riemastuksen vallassa:
— Hii!
Akatkin sen huomasivat ja todistivat:
— Onpas tuolla pojalla lysti!
— Niin, ikäänkuin tämä olisi mikään lystin paikka! huomauttivat toiset vakavasti.
Mutta Asko-poika hihkasi:
— Noin korkealle lensi… taivaaseen asti!
Ja toisille pojille hän riemuitsi:
— Ne tyhjentävät koko kaivon! Sitten näkee ihan kaivon pohjaan asti!
Ankarasti kävi ruiskun pumppu. Joku katsojista pyysi suihkumestaria:
— Anna mennä, Lampeeni, yli aidan Menlösin pihaan! Nehän ne upottivat sen hiiren tähän kaivoon!
Lampeeni ei ollut kuulevinaankaan. Kaikki tässä komentamaan! Kyllähän tässä sitten komentajia olisi. Tietysti oli hänellä yksin valta määrätä, minne hän suihkunsa käänsi, varsinkin kun ei palomestarikaan ollut paikalla käskyjä antamassa.
Mutta kun oli kulunut kohtuullisen pitkä aika äskeisestä pyynnöstä, käänsi hän kumminkin kuin sattumalta suihkun Menlösin pihaan päin.
— No sinne! huusivat katsojat.
— Saavat nyt pakanat hiirivettä!
— Sen ne sietävätkin.
Torikauppias Sippo on semmoinen arvostelija. On kai hyvin viisas mies omasta mielestään, viisaampi kuin kaikki muut yhteensä.
Nytkin se sanoi, katseltuaan aikansa suihkuttamista:
— Oikeastaan tämä suihkuttaminen on ihan tarpeetonta.
Lampeeni laski taas vettä makasiinin katon yli ja kysyi sitten arvokkaasti:
— Missä suhteessa?
Sippo sylkäisi, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja alkoi sytytellä tupakkaansa.
— No siinäkin suhteessa, sanoi hän sitten, että mitäs suihkuttamista tässä tarvitaan?
Ja perustellen lähemmin kantaansa jatkoi hän:
— Tuleehan se vesi sieltä kaivosta suihkuttamattakin.
— Vai tulee se! matki vain Lampeeni ylenkatseellisesti.
Mutta Sippo intti yksipäisesti:
— Ka tuleehan se… juutaskos siinä olisi ettei tulisi, kun tuommoinen miesjoukko pumppuaa! Ei suinkaan se tuo sinun suihkuttamisesi sitä kaivosta nosta!
— Älä turise! sanoi Lampeeni vihaisesti.
— Minkäs teet jos turisenkin! uhitteli Sippo. — Jos antaisi veden lorista tuohon ruiskun viereen, niin kyllä se tulisi sieltä kaivosta aivan yhtä nöyrästi.
Lampeenia harmitti.
— Vai ruiskun viereen lorista! sanoivat palokuntalaiset. — Luuletko sinä meidän rupeavan vesilätäkössä pumppuamaan?
— Niin, ja kun suihkuttaa, niin näkee samalla yksin tein, onko ruisku ja letkut kunnossa, jos sattuisi niinkuin tulipalo tulemaan.
Lampeeni katsoa muljautti Sippoon ja sanoi:
— Niin, älä sinä, Sippo, tule viisaampiasi neuvomaan… kun ei sinulla kuitenkaan ole mitään tietoa eikä ymmärrystä näissä paloasioissa.
Siinä oli Sipolla taas suu poikki. Lampeeni sanoi palokuntalaisille, mutta kuitenkin niin, että Sippokin sen kuuli:
— Sillä kun on kenellä lihakauppa torilla, niin se jo luulee olevansa hyväkin insinööri!
— Paljonhan sieltä kaivosta vettä riittääkin! ihmetteli joku katsojista, ja muuan toinen katsoja selitti:
— Nämä ovatkin niitä oikeita vesikaivoja nämä tämän kaupungin kaivot.
Kahdesti oli jo vaihdettu ruiskun käyttäjiä, ja muutamat katselijat alkoivat epäillä:
— Ei sitä taida saadakaan yhdellä ruiskulla tyhjäksi. Mutta juuri silloin alkoi suihku tulla heikommaksi, ja katsojat huusivat:
— Jo painuu rooli matalammaksi!
Toiset, jotka harrastivat esikuvia ja vertauksia, esittivät saman asian sanoilla:
— Jopahan alkaa lehmä ehtyä.
Ja joku kolmas, joka tavoitteli tunnustusta sukkeluuksilla, joita hän oli kilpaa Markulan kanssa viljellyt lähinnä seisovien virkistykseksi koko toimituksen ajan huusi:
— Niin ehtyy… kohta se poikii!
— Hiiren, täydensi Markula.
— Onkos täällä poliisia? kysyi eräs palokuntalaisista.
— Mitäs tässä poliisilla? tiedusteli Lampeeni.
— No jotta on viran puolesta todistamassa, kun kaivoa tarkastetaan, selitti palokuntalainen.
— Niin, kun tämä on virallinen asia… raastuvan käskystä, myönsi toinen palokuntalainen.
— Onhan tässä vieraitamiehiä, sanoi torikauppias Sippo, mutta siihen huomautti Lampeeni:
— Et sinä ymmärrä laillisia asioita!
— Poliisi pitää olla! huusivat akatkin. — Ei suinkaan sitä ilman poliisia… lakiasiassa!
— Niin, kyllä pitää hakea poliisi! huusivat kaikki katsojat.
— Juokse sinä märkä poika hakemaan torilta poliisi, sanoi Lampeeni
Peurasen Askolle, mutta Asko väitti:
— En minä jouda!
Toiset pojat juoksivat torille poliisia hakemaan, ja eräs palokuntalaisista, kauppias Heikki Remeksen renki, kurkisti alas kaivon reunalta ja ilmoitti:
— Nyt se on muuten tyhjä, mutta siellä keskellä on syvempi kohta ja siellä on vielä vähän vettä.
Sitten hän kohotti letkua ja siirsi sen pään tuohon syvennykseen, sanoen pumppuajille:
— No pumpatkaa nyt vielä vähän, ja antakaa sitten masinan käydä hiljalleen koko ajan. Muuten se on taas pian täynnä tämä kaivo.
Ja nousten kaivon reunalta hän sanoi:
— Siinä näkyy olevankin hyvät vesisuonet, tuossa kaivossa.
— Jo tulee poliisi! huusivat akat.
Akat olivat oikeassa. Poliisi Miettinen tuli sieltä noutajineen ja kysyi väkijoukkoon päästyään:
— Mitäs täällä on asiaa?
— On siinä poliisi, kun ei tiedä koko asiasta! ihmettelivät akat.
— Todista nyt virkasi puolesta, onko Montosen kaivossa hiirtä vai ei! sanoivat palokuntalaiset. — Tämä on virallinen asia.
— Se on raastuvan päätös, selittivät akat.
— Olkoon, sanoi poliisi Miettinen. — Mutta minä vain en lähde kaivoon ruunun univormua ryvettämään!
Siitä syntyi kiivas keskustelu, mutta poliisi Miettinen ei suostunut lähtemään kaivoon.
— En lähde muuta kuin viskaalin määräyksestä!
Ja sitten suuttui hän ja huusi:
— Mitä te olette minun käskijöitäni! Pitäkää suunne kiinni!
Silloin sanoi Lampeeni:
— No samahan se on, kuka sinne menee, kunhan poliisi seisoo tässä kaivon reunalla ja todistaa.
— Sen minä kyllä voin tehdä, lupasi poliisi Miettinen leppyen.
— Tuo muurari Jänkkä on hyvin tarkkasilmäinen ja luotettava mies, esitti kauppias Remeksen renki.
— Lasketaan se kaivoon.
— Eikös täällä olisi sopivampiakin? kainosteli muurari Jänkkä luottamustoimen vastaanottamista, mutta katsojat huusivat:
— Mene vain Jänkkä kaivoon!
— Onkos se nyt aivan tyhjä? kysyi muurari.
— On se! takasivat palokuntalaiset.
Ja niinpä sitten laskettiinkin muurari Jänkkä nuorasta kaivoon, väkijoukon piirittäessä kaivonympärystän.
Jänkkä hamuili kaivon pohjalla, raapaisi pari kolme kertaa valkeaa ja tutki ympäristöään oikein tulitikun valossa.
— Ei täällä ole kissoja eikä hiiriä! huusi hän sitten.
— Ei siellä kissoja tarvitse ollakaan! vastasivat akat.
— Eipä täällä ole hiiriäkään, huusi muurari.
— Älä valehtele! huusi joku katsojista.
— No tulkaa sitten itse katsomaan, pahuukset, vastasi Jänkkä närkästyneenä. — Vaan jos te sen sieltä näette, niin neuvokaa vain, missä kohden se on! Kyllä minä sen sitten ylös nostan.
— No älähän suutu, muurari, lepytteli Lampeeni. — Eiväthän ne nämä tosissaan…
— On tämä kumma paikka! ihmettelivät eukot.
— Katsohan vielä tarkemmin! kehoitti Lampeeni.
Jänkkä tutki kaivon pohjan varmuuden vuoksi toiseen kertaan mitä huolellisimmin. Sitten hän huusi:
— Alkakaa hissata ylös… mutta älkää hellittäkö, pakanat!
— Kyllä sinä nouset! rauhoittivat palokuntalaiset. — Katso, onko nuora paikoillaan.
— Kyllä se on, sanoi muurari.
— Mitä se tuo poika tähän tellääntyy! ärjäisi muuan mies vihaisesti Peurasen Askolle, joka koetti tunkeutua miesten kainaloiden alitse kaivon luo.
— Joka paikassa se tiellä härkentää! toruivat akat.
Kiskottiin sitten Jänkkä miehissä ylös kaivon pohjalta. Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaivonkannen yläpuolelle, kun jo huudettiin:
— No eikö siellä sitten näkynyt mitään?
Jänkkä vastasi vain:
— Ei muuta kuin märkiä kiviä.
Jokupa hoksasi siihen huomauttaa:
— Mutta jospa se vesi onkin imenyt sen mukaansa?
— Niin, huusivat akat. — Se on lentänyt veden mukana!
Lampeeni siihen halveksivasti vastasi:
— Hornaanko se sieltä on lentänyt… kun on semmoinen sihti letkun päässä, ettei laske pienempiäkään roskia lävitseen!
Letkua nostettiin pois kaivosta.
Sippo sanoi:
— Turhaan siinä miehet vahtasivat.
Palokuntalaistenkin täytyi myöntää:
— Taisi olla turhaa touhua.
Mutta Lampeeni lohdutteli heitä:
— No saihan tuota koettaa, oliko ruisku kunnossa, kun kerran sattui näin leuto sää.
Kaivo oli nyt siis kuivana, mutta kylläpä olivat sen sijaan paikat kaivon ympärillä märkinä. Joka paikassa oli vettä ja lätäköitä, ja kun katselijat tarkastelivat makasiinin kattoa ja seinää ja Menlösin pihan puolella olevaa lankkuaitaa, niin tuumivat he:
— Olisi siinä sammunut liekit, jos olisi sattunut tulipalo olemaan!
— Teettävät ne nuo virkakunnatkin ihmisillä tyhjää työtä, minkä tuo raastupakin, napisi joku palokuntalaisista. — Kengät ovat aivan märät.
— Kun ei vain Menlösin joukko olisi yöllä onkinut sitä hiirtä pois kaivosta, keksi eräs akoista uuden otaksuman.
Miehet kiroilivat kaivoa, hiirtä ja Menlösin joukkoa. Odotuksessaan pettynyt väkijoukko alkoi valmistautua hajaantumaan, ja Anna Riitta, joka oli talon puolesta valvonut toimitusta, oli jo palannut keittiöön tekemään emännälleen selkoa tutkimuksen odottamattomasta ja laihasta tuloksesta.
— Ei sieltä sitten mitään hiirtä löytynytkään! huokasi eräs akoista. — Tyhjän tautta on saanut Anna Riitta raahata vettä Perälän kaivolta asti…
— Niin, eihän siellä ole mitään hiirtä ollutkaan, ilmoitti märkä, vilusta hytisevä Peurasen Asko.
— Kenenkä poika se on tuo? kysyi muuan eukko. — On niin märkäkin, turjake, eikä vain lähde kotiinsa.
— Se on tämän Montosen makasiinimiehen poika, kertoivat toiset pojat.
— Sen nimi on Asko.
— Mitä sinä sanoit, ettei olisi hiirtä ollutkaan kaivossa? kysyi eukko.
— Niin, eihän se hiiri sinne pudonnut, selitti Asko.
— Mistähän sinä sen tiedät! murahti muuan palokuntalaisista ylenkatseellisesti.
— Näinhän minä kun meidän kissa otti heti sen hiiren, kun se oli tälle puolen lentänyt, kertoi Asko, puhallellen kohmettuneisiin, sinertäviin hyppysiinsä. — Minä olin tässä silloin.
Kaikki tuijottivat Askoon. Joku sanoi:
— Taidat valehdella?
— Niin, tulet tänne valehtelemaan ja sotkemaan! huusivat akat.
— Enkä valehtele! kiisti Asko. — Tuohon putosi se hiiri, tuohon kohti ihan, ja siitä sen kissa otti ja juoksi se suussa tuonne makasiinin taakse…
Tämä yksityiskohtainen esitys ja Askon rehelliset silmät tekivät vakuuttavan vaikutuksen. Poika puhui silminnähtävästi totta.
— No miksi sinä et sitä heti sanonut! kiljuivat suuttuneet palokuntalaiset.
Suuresti vihastuivat nyt kaikki läsnäolevat Askoon, mutta varsinkin olivat palokuntalaiset kiukuissaan.
— Siinä on sitten hölmö poika! Seistä toljottaa vieressä eikä puhu mitään!
— Semmoisen työn teetätti ihan turhaan, riettaan elävä!
— Selkäänsä se sietää!
Eikä tiedä, miten Askolle olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt jatkoa odottamaan. Mutta säikähtynyt Asko Peuranen oli jo juossut tiehensä ja kätkeytynyt näkymättömiin.