XIX
On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.
Oikein niinkuin sotaherra.
Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan, luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä hänen alueellaan.
Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen päällikkö…
Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin nyt linnoituksen päällikkö.
Rouva Menlöskö?
Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa poissa kaupungista.
Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden ja saman asian ympärillä.
Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?
Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.
Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.
Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.
Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta Menlösin perhe on tänne muuttanut.
Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran esille.
Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.
Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan. Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut. Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui. Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.
Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri
Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan.
Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa,
lähti hakemaan lääkäriä.
Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:
— Menlös!
Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin ovelta:
— No mutta Menlös!
Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.
Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään keinutuoliin ja hoki:
— On aikoihin eletty… onpa totisesti aikoihin eletty!
Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:
— Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.
Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin, vanha tohtori Hillman mukanaan.
Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta, pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.
Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:
— No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!
Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa. Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa toissapäivänä.
Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka minkälaisia juttuja.
Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos, vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.
Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.
Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.
Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.
Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin, tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma, jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan! Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.
Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.
Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.
Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa liikkuu!
Minne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka tapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.
Semmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä menoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.
Suottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva
Maria Menlös:
— On aikoihin eletty!
On totisesti eletty.
Mitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?
XX
Mihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin rouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille raastuvanoikeudessa?
Tähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:
— No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!
— Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit lämpenevät!
— Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?
— Kuka sen tietää…
— Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä vainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.
— Juu, se oli kumma paikka!
— Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?
— Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa, jotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.
— Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.
— Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja kirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei sitä siis siellä ollut.
— Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.
— Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!
— Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa, niinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja vannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon paina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa painavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.
Näin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen lihakauppias soimasi heitä:
— Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian tutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!
— Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle puhuta!
— Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää tuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.
— Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta, sanoi Sippo lihakauppiaalle.
Mutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa.
Ja niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut mitään lukea.
Muijat huokasivat:
— Voi, kun olisi jo ilta!
Niin, kunpa olisi jo ilta… Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan tiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.
Sitten haaveilivat torimatamit:
— Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!
Siihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:
— Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä.
Vaikka kaikki läksisitte?
— Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat hänelle matamit.
Mutta Sippo sanoi varmasti:
— Minä Sippo sinne menenkin… panen tämän makasiinin lukkoon ja lähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan ja sakkoja sataa… sakkoja ja linnaa niin että roikaa!
Matamit silloin huusivat, kädet vatsalla:
— Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!
Sippoko ulos!
Sippo aivan julmistui:
— Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos kuskata!
Ja viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille matameille selitti:
— Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain mukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan sama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.
— Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein raastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.
Sippo se vain leveällä kädellään huitasi:
— Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.
Eivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan myöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren omenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:
— Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle totuus!
Mutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:
— Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on lain mukaan.
No nyt oli Sipon vuoro ilkkua:
— Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?
Ja antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta huomautti hän:
— Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta poliisina… ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta todistamassa.
Lautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui keskusteluun.
Ilmeisellä ylenkatseella hän murahti:
— No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne kuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.
— Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi
Miettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.
Ja sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin anteeksi pyydellen:
— Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia…
Jopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli tapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.
Sippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.
Raatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi poliisi Kappari:
— Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo akat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?
Ja kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin honkasi Kappari:
— Mitä te akat…! Mitä teillä on asiaa?
Pelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja sanoi toisille matameille:
— Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea raotin…
— Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä, yllyttivät toiset matamit.
Ja muuan heistä huomautti:
— Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia on!
Samaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa ovea.
— Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin! kiljaisi poliisi Kappari. — Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven takana!
— Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. — Eihän nyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy! Eivät ne sinua ainakaan syö.
Nyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja sanoi nopeasti huohottaen:
— Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?
— Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.
— Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.
Kappari siihen ärähti:
— No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla työssänne!
Mutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:
— Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä… niin ilman aikojaan olisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos esivalta luvan antaa…
— Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari, älkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!
— Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.
— Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.
Kyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille akoille:
— On niillä siellä kova järjestys!
Mutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen menossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen istunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi, niin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:
— Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan kuuntelemaan?
Pitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:
— No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä…
Ja raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän silmäyksen ja lisäsi:
— Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.
Matamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan, niiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.
Raatimies oli jo mennyt.
Mutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli matameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:
— No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen…
— Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. — Mitä sinä täällä teet?
— Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.
Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:
— Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.
Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.
Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko. Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.
— Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut. Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.
Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes ja setä Salmela.
— Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti. Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina ojennusnuorana…
Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään myöntävästi nyökyttelivät… hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden etuvartijat.
Mutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja ihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!
Kesken kaiken Kriikuna huudahti:
— No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!
Ja Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista partaansa ja sanoi:
— Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa asia selvitä.
— Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. — Me vain tulimme muuten kuuntelemaan.
— Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. — Me ollaan vain muuta yleisöä.
Ja sitten hän kysyi Remekseltä.
— Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!
— Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.
Siihen vastasi Remes:
— Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että ennätätte saada istumapaikat.
Poliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski
Remes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.
Torimatamit kysyivät:
— Tuosta ovestako sinne mennään?
— Siitä juuri, neuvoi Remes.
Ja eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:
— Mennään vain sisään, kun on kerran lupa…
Häkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:
— Ei siellä ole vielä ketään!
Se rohkaisi.
Niitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut, ja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä raastuvanoikeuden istuntosaliin:
— On siinä lihaa liikkeessä!
Mutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja asettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.
Tuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo keskustelukin matalalla äänellä viritä:
— Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!
— Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!
— Oikein on verkapäällyspöytä.
— Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!
Ja silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:
— On tämä… hi hi hi!
— Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?
— No mitäs ne muita!
— Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet vannotetaan…
— Niin… voi voi sentään, kun tämä on outoa…!
Mutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita paperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena sanoi:
— Senkö täytistä te täällä teette?
Alkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:
— Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään kuin uskovaisten seuraan!
Silloin suuttuivat matamit — suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin — ja Häkkisen vaimo huusi:
— Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!
Mutta tiesipä se Komperokin valtansa:
— No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te tässä…
— Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.
— Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa moista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.
Ja sitten hän huusi uhkaavasti:
— Vai ei sana kuulu!
— Älä ärjy! sanoivat matamit. — Kuullaan tässä vähemmälläkin!
Silloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:
— Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan… vaikka olisi vielä suurempikin tori!
Nousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat, mutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:
— Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!
— Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.
Mutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.
Ja toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat Kriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi hutikkainen Markula:
— Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!
— Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:
— Poliisi! Miettinen hoi!
Miettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:
— Se on painava akka, se Häkkisen akka.
Mutta Häkkisen matami huusi:
— Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!
Kompero taas sanoi Miettiselle:
— Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.
— Niin, sanoi Miettinen matameille. — Ei ole lupa tulla sisään, ennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.
— Ovi oli auki! todistivat matamit.
— Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.
Mutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä ja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja Kompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:
— Häh, akat!
Torimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen vaimo toisille:
— Tuohan se Remes neuvoi!
Mutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan
Kriikunan ja setä Salmelan kanssa.
Jo tuli rouva Montonen.
Jopa tuli herrasväki Menlöskin.
Silloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.
XXI
Oikeus istuu.
Eikä ole koskaan ennen tämän kaupungin raastuvanoikeudessa sellaista väenpaljoutta nähty.
Aivan on tungokseen asti täynnä koko ovenpuoli salia, ja vaikea on tietää, mitkä niistä ovat todistajia, mitkä muita asianharrastajia.
On siinä torimatameilla silmät pyöreinä!
Sillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.
Voisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on sama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä lyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten alas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi sinne seuraavaan päivään?
Ei, se ei johtuisi kenenkään mieleen.
Ja voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti neljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?
Ei, sitä ei voisi kuvitella mielessään.
Auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen pöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia olentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu oikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.
Istunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän ja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella kynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.
Kun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä niitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies Waaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä lattialle.
Omituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä, mutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!
Ei ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt vastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen kasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista, mutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan lähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli hänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai rouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein turkkinsa nurin käänsi.
Ensimmäiseksi kohdisti hän purkauksensa Menlösin palvelijattareen Miinaan. Hän ei pitänyt asianmukaisena, että Miinaa kuulusteltiin todistajana, vaan katsoi, että hänen tuli olla syytettyjen penkillä yhdessä emäntänsä kanssa.
Auskultantti Kivilouhos ei ottanut tätä vaatimusta huomioonsa, vaan sanoi, että Miina saa olla todistajana kuten ennenkin.
Herra Nilsperi murahti vähän, mutta tyytyi kuitenkin tähän päätökseen.
Mutta suuri hämmästys valtasi melkoisen osan kuulijakunnasta, kun oikeus ilmoitti Miinan ja Anna Riitan välisen yksityisen kahakan jäävän kokonaan tämän jutun ulkopuolelle.
Silloin eräs niistä todistajista, jotka olivat olleet tämän kohtauksen silminnäkijöinä, kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi arasti:
— Korkea oikeus, saanko minä kysyä…?
— Mitä? kysyi auskultantti Kivilouhos, keskeyttäen vuoleskelemisen.
— Niin sitähän minä vain, että meitä olisi täällä monta todistajaa siinä nenän puremisessa… eikös meitä kuulustellakaan?
— Ei, sanoi oikeuden puheenjohtaja, ja sillä oli se kysymys ratkaistu.
— No voi hyvä ihme! päivittelivät eukot kuiskaillen.
Ja torikauppias Sippo supisi heille ilkkuen:
— Tyhjäänpäs te sitten valjastittekin suunne!
— Niin, tyhjään meni! huokasi eräs eukko.
Mutta hänen naapurinsa kuiskasi hänelle:
— Oma vahinkonsa korkealle oikeudelle… olisi se saanut kuulla sen asian oikein lautakantasiaan myöten!
Ryhdyttiin kuulustelemaan Miinaa.
— Herra tuomari ja pormestari! kuului kimeä ääni todistajajoukosta ja
Mönkkysen Maijastiina tunkeutui esiin.
— Kuka se on? kysyi oikeuden puheenjohtaja otsaansa rypistäen, mutta tunnettuaan Maijastiina Mönkkysen hän hymyili mitä ystävällisimmin ja kysyi:
— No, mitäs tällä meidän Maijastiinalla on asiaa?
— Enkös minä saakaan enää todistaa? kysyi Maijastiina hätäisesti.
Auskultantti Kivilouhos katseli häntä tuokion ja sanoi sitten:
— Maijastiina antoi viime kerralla niin hyvän ja selvän todistuksen, ettei siinä enää ole parsimista, niinkuin näiden muiden todistuksissa.
Oi voi! Ilon kyyneleet kohosivat Maijastiinan silmiin. Hän niiasi ja kumarsi:
— Kiitos, rakas herra tuomari ja pormestari!
Ja peräydyttyään takaisin väkijoukkoon kuului hän siellä ylpeästi sanovan:
— Siinä sen nyt kuulitte, akat!
Taas näpsäyttelivät auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen kynän lastuja, mutta asianajaja Bums ahdisteli juuri paraikaa Menlösin palvelijatarta niinkuin itse pahahenki.
— Mutta kyllä se tuo Miina vain osaa puolensa pitää! totesivat torimatamit hiljaa toisilleen.
Äkkinäisillä huomautuksillaan ja yhtä äkkinäisillä kysymyksillään koetti hän saada Miinan pussiin, mutta Miina oli aina varuillaan, eikä herra Nilsperi saanut pussin suuta kiinni.
Itsekin Miina kesken kaiken huomautti hätyyttäjälleen:
— Ei herra Nilsperi saa…
— Bums! huusi herra Nils Pehr Bums, mullistaen peloittavasti silmiään.
— Anteeksi herra Pumps, oikaisi Miina. — Ei herra Pumps saa minua sanoissa solmituksi!
— Ei saakaan! sanoi Häkkisen matami.
Herra Nilsperikin huomasi kai yrityksen toivottomaksi, sillä hän muutti puheenaihetta ja ryhtyi pitämään oikeudelle suurta esitystä siitä tiestä, jonka rouva Menlös oli väittänyt rouva Montosen vastoin oikeutta sulkeneen.
Se oli suuri puhe.
Rämeällä äänellä, kurkkuaan tuon tuostakin mahtavasti karauttaen, esitti herra Nils Pehr Bums aivan kumoamattomasti, ettei ollut olemassa mitään sellaista sopimusta, ei edes suullista, vielä vähemmän kirjallista, joka velvoittaisi kauppias Montosen pitämään tien vapaana lankkuaidan lävitse kaivolleen ja liankaatopaikalleen. Eikä siinä ole mitään tietä koskaan ollutkaan.
— Onhan siinä ollut ihan selvä tie! huomautti Miina.
— Älkää keskeyttäkö! ärjäisi herra Nilsperi.
— Siinä on ollut tie ja on nytkin! sanoi äkkiä rouva Menlös järkähtämättömästi, ja hermostuneesti viiksiään kierrellen mutisi taloustirehtööri Menlös:
— Juuri niin, rakas Ma… juuri niin, korkea oikeus…
— Tie! huusi herra Nils Pehr Bums. — Tie! Minä olen laittanut kuntoon kaikki Waskijärven maantiet! Kyllä minä tiedän, mikä on tie!
Silloin avasi palvelijatar Miina suunsa ja sanoa pöläytti aivan odottamattoman huomautuksen — yhtä odottamattoman kuin sopimattomankin:
— Eipäs herra Pumps ollut mahtunut niillä Waskijärven maanteillä edes kuvernöörille tietä antamaan!
Tämä uskomaton, tämä ennenkuulumaton letkaus itse oikeuden edessä tyrmistytti ensi silmänräpäyksessä koko salin, lukuunottamatta Miinaa itseään, joka rohkeasti katsoi herra Nilsperiä suoraan silmiin. Auskultantti Kivilouhoskin keskeytti pienen käsityönsä ja vilkaisi ensin salaa Nilsperiin ja sitten raatimies Waaraseen.
Mutta sitten alkoi kuulua hiljainen hihitys kuulijain joukosta, ja torimatamit kuiskasivat toisilleen:
— Jopa antoi…!
Varmaankin aikoi herra Nils Pehr Bums vastata jotain Miinalle, ja henkeään pidättäen kaikki odottivat, mitä se olisi. Kaksi kertaa hän, tuhkan harmaana kasvoiltaan, avasi suunsa, mutta molemmilla kerroilla sulki hän sen jälleen, saamatta esiin äännähdystäkään kurkustaan.
Kiusallinen hiljaisuus…
Nilsperi nieleskeli tyhjää hetkisen, karautti sitten kurkkuaan, kääntyi selin Miinaan ja jatkoi puhettaan siitä, mihin se äsken oli keskeytynyt.
Tämä kulkureitti, jota vastapuoli ilman mitään laillista perustetta väittää tieksi, on syntynyt aikoinaan luultavasti siten, että herra Menlösin sisarvainaja, joka piti taloa ennen taloustirehtööri Menlösiä, oli antanut irroittaa muutamia lautoja aidan syrjästä, jossa liian lyhyiksi jääneet lankut on korvattu pienillä laudanpäillä, ja siitä he sitten kävivät sekä kaivolla että likakuopalla.
— Siihen katsoen ja mitä muuta tässä jutussa on esille käynyt, ja huomioon ottaen, ettei vastapuoli ole voinut esittää minkäänlaisia todistuksia väitteensä tueksi, on siis ilmeistä, ettei herrasväki Menlösillä ole mitään oikeutta vaatia päämiestäni pitämään tuota heidän omavaltaisesti ja laittomasti käytäntöön ottamaansa reittiä lankkuaidan läpi auki.
— Kyllä minulla on oikeus! sanoi rouva Maria Menlös harmista punoittaen.
Rouva Montonen loi häneen ivallisen silmäyksen, ensimmäisen silmäyksen tänä päivänä… ja moneen viikkoon.
Rouva Maria Menlös parka! Miksi ei hän ollut ottanut itselleen asianajajaa?
Katkerasti katui hän tällä hetkellä ajattelemattomuuttaan.
Sillä mitäpä hän voi kokeneen Nilsperin musertavaa puhetaitoa vastaan?
Mutta olisipa ollut hänelläkin asianajaja, niin kyllä se olisi pitänyt
Nilsperinkin korvat kuumina!
Nyt ei rouva Menlös voinut vastata paljon muuta kuin:
— Tuo kaikki on tahallista koukkuilemista! Minun puolellani on oikeus.
— Sen asian harkitsee korkea oikeus! huomautti Nilsperi painokkaasti.
Mutta järkähtämättömästi, puolueettomasti kulki kulkuansa oikeuden painava käynti.
Tuli se rouva Menlösinkin vuoro, sillä nyt ruvettiin kuulustelemaan niitä todistajia, joiden tuli antaa lausuntonsa Montosen kaivon tyhjentämisessä ilmi tulleista asianhaaroista.
Todisti suihkumestari Lampeeni:
— Kyllä me se kaivo tyhjäksi pumputtiin, ja kovasti siinä olikin työtä. Siinä olisi pitänyt oikeutta myöten olla kaksikin ruiskua pumppuamassa, mutta kun miehet oikein punnasivat, niin tyhjenihän se kuitenkin se kaivo lopuksi. Sitten me laskettiin tuo muurari Jänkkä kaivoon, eikä se löytänyt sieltä mitään hiirtä.
Nyt oli muurari Jänkän vuoro todistaa:
— Ei siellä ollut sitä hiirtä.
— Herra puheenjohtaja! sanoi asianajaja Nilsperi. — Saanko tehdä muutamia kysymyksiä todistaja Jänkälle?
— Olkaa hyvä! sanoi auskultantti Kivilouhos, jonka samassa onnistui näpsäyttää suuri lastu niin taitavasti, että se lensi raatimies Waarasen kaulalle ja putosi kauluksen väliin, missä se kutitti kaulaa niin kovasti, että raatimiehen täytyi avata sekä kaulaliinansa että kauluksensa saadakseen lastun pois. Siinä ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä lastu valahti nyt alemmaksi, eikä käynyt raatimies Waarasen päinsä alkaa tässä sen enempää riisuutua.
Mutta herra Nilsperi kysyi Jänkältä:
— Todistaja oli siis kaivossa?
— Joo, sanoi muurari. — Kyllä se on varma asia. Siinä oli poliisikin näkemässä, tuo Miettinen, ja mitä lie ollut puolensataa akkaa.
— Eikä todistaja nähnyt hiirtä? jatkoi Nilsperi kuulusteluaan.
— En nähnyt! sanoi muurari Jänkkä varmasti.
Nilsperi muljautti silmiään merkitsevästi ja sanoi:
— Onko todistaja siis varma siitä, ettei kaivon pohjalla ollutkaan hiirtä?
— Joo! sanoi Jänkkä. — Ei ollut.
Nyt alkoi herra Nilsperi iskeä valtteja pöytään:
— Kuinka voi todistaja sen niin varmasti sanoa? Hiiri on voinut olla siellä jossakin kivien välissä, eikä todistaja ole voinut sitä pimeässä kaivossa huomata!
Vaarallinen vastustaja on herra Nils Pehr Bums. Mutta Jänkkä sanoi:
— Olisi se näkynyt… minä katsoin tulitikkujen valossa.
— Tulitikkujen! huudahti herra Nilsperi halveksivasti. — Ei niillä pitkälle näe!
— No ei siellä ollut pitkälle näkemistäkään… kaivon pohjalla! huomautti Jänkkä. — Pian ne on nähty, mitä siellä on näkemistä.
— Miksi ei todistaja ottanut lyhtyä mukaansa? kysyi herra Nilsperi.
— Siksi, ettei minun tapani ole kuljeskella kaupungilla lyhty kädessä keskellä päivää, vastasi muurari Jänkkä levollisesti.
— Hi hi hi! kuului hiljainen hykerrys katsojien joukosta, eikä herra
Nilsperi halunnut kuulustella muurari Jänkkää sen enempää.
Poliisi Miettinen todisti:
— Kyllä ne tutkivat sen kaivon hyvin tarkkaan, eikä sieltä hiirtä löytynyt.
— Niin, sanoi rouva Menlös. — Mitäs rouva Montonen siihen sanoo?
Rouva Montonen kohautti vain olkapäitään, ja silloin rouva Maria Menlös huudahti:
— Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä tavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta nyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua eikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian tähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä, minut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra Bums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta laulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat tervehtimästä… tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Herra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on kaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa se tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?
Kuului hiljainen kuiskaus… kuin kuolevan viime huokaus:
— Juuri niin, rakas Maria…
— Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä ankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!
Hiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus. Hiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa seisoivat todistajat ja torimatamit…
Silloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:
— Mutta hiiri on ollut siellä! On näytetty toteen, että se on sinne kaivoon heitetty teidän puoleltanne!
— Jassoo! huusi rouva Menlös. — Jassoo! Vai on näytetty toteen!
Jassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!
Ja kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:
— Asko! Tule heti tänne!
— Se huutaa sitä Peurasen Askoa, sanoi eräs torimatameista.
— Asko! Missä on Asko! huusi rouva Menlös.
— Mihinkähän se poika hävisi? ihmettelivät todistajat ja torimatamit.
— Juuri ikään se oli täällä! ilmoitti Häkkisen matami.
Kaikki alkoivat etsiä Askoa. Koko oikeudenistunto hetkiseksi keskeytyi.
Mutta pianpa se löytyikin Asko-poika. Se oli vain pujahtanut asianajajain tupakkahuoneeseen ja nukkunut sinne tuolille.
— Nyt Asko oikeuden eteen! sanoi hänen löytäjänsä ja herättäjänsä, torikauppias Sippo. — Ja näytä että — olet mies!
Unentohjakassa oli Asko niin ettei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, kun häntä sisään talutettiin.
— Jo löytyi Asko! huusivat torimatamit.
Saatettiin Asko aivan tuomarien pöydän eteen, eikä ollut hänen nenänsä paljonkaan pöydänreunan yläpuolella.
— Nyt se Asko vannotetaan! kuiskailivat torimuijat.
Mutta Askoa ei päästetty valalle nuoruutensa takia.
Hovioikeudenauskultantti Kivilouhos kysyi häneltä:
— Sinäkö se olet Asko?
Asko tuijotti eteensä vastaamatta mitään, ja eräs matameista huudahti:
— No mihinkä sinä poika kielesi pudotit!
— Hiljaa siellä ovensuussa! sanoi auskultantti Kivilouhos. Ja Askolle hän sanoi ystävällisesti:
— Kenenkäs poika sinä olet? Et taidakaan olla kenenkään poika?
— Olenpas! väitti Asko, joka vihdoinkin sai puhekykynsä. — Minä olen meidän makasiinimiehen poika.
— Vai olet sinä teidän makasiinimiehen poika! sanoi oikeuden puheenjohtaja hyväntahtoisesti. — Mikäs sinun isäsi nimi on?
— Antti Peuranen, vastasi poika, katsoen tuomaria suoraan silmiin. —
Isä on aina päivät makasiinissa.
— Jahah! sanoi tuomari. — Missäs sinä sitten olet?
— Minä olen milloin missäkin, ilmoitti Asko.
— Vai niin. No näitkös sinä sen hiiren?
— Näin, sanoi Asko ylpeästi. — Ei sitä muut nähneetkään kuin minä ja kissa!
— Missäs sinä silloin olit?
— Minä olin sen kaivon luona, vastasi Asko.
— No putosiko se hiiri kaivoon?
— Ei, se putosi kaivon luo, ja silloin sen kissa vei.
— Ha ha ha! kuului ovensuusta.
— Kuka siellä hahattaa? kysyi auskultantti Kivilouhos tuimasti.
— Se on vain tuo Markula! ilmiantoivat torimatamit syyllisen.
— Olkaa siivolla siellä! huusi oikeuden puheenjohtaja. — Taikka minä ajan teidät kaikki pellolle!
Sitten hän sanoi Askolle:
— Vai kissa sen vei.
— Niin, vakuutti Asko. — Kissa vei sen makasiinin taakse.
— No mitäs sinä muuta tiedät?
— Sitten ne tulivat ja pumppusivat kaivon tyhjäksi ja laskivat miehen sinne kaivoon.
Kun Askon kuulustelu oli päättynyt, sanoi oikeuden puheenjohtaja hänelle ystävällisesti:
— No nyt sinä saat mennä!
Mutta Asko katsoi häneen vakavasti ja sanoi:
— Pyytäisin kulujani, korkea oikeus!
— Tosiaankin! huudahti auskultantti Kivilouhos.
— Olin ihan unohtaa. Tulehan tänne!
Asko kiersi pöydän ympäri tuomarin luo, ja tuomari kaivoi hänelle liivinsä taskusta viisikymmenpennisen.
Semmoista summaa ei Askolla ollut ikinä ollut. Hyvin kasvatettuna makasiinimiehen poikana ojensi hän kätensä, kiitti tuomaria kädestä pitäen, löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi niin syvään, että pitkätukka silmille löyhähti.
Sitten hän poistui säteilevin kasvoin, tunkeutuen tiheän väkijoukon säärien välitse.
Jos siis näytti rouva Menlös menettäneen osan jutusta, kun ei ollut voinut näyttää toteen oikeuttaan kulkea lankkuaidan lävitse Montosen kaivolle ja likakuopalle, niin olipa menettänyt rouva Montonenkin ja hänen asianajajansa Nils Pehr Bums hyvän valtin, kun ei hiirtä ollutkaan kaivosta löydetty eikä se, Askon todistuksen mukaan, joka näytti tehneen oikeuteen vakuuttavan vaikutuksen, kaikesta päättäen ollut siellä edes käynytkään.
Se oli hyvin ikävä tappio, ja torimatamitkin alkoivat epäillä rouva
Montosen voittoa.
— Kyllä se oli raskas todistus Montosen rouvaa vastaan! Saa vain nähdä, miten käy.
— Niin, saa nähdä! Kunhan ei vain itse joutuisi linnaan viattoman ihmisen kunnian loukkaamisesta!
Mutta kokeneena juristina alkoi herra Nils Pehr Bums sitä lujemmin vetää toisesta nuorasta.
Siitä likaveden kaivon luo kaatamista koskevasta rikoksesta hän, herra Nilsperi, sitä kiivaammin kävi rouva Menlösin ja Miinan kimppuun. Siitä hän ei päästä irti, ei vaikka hampaat heltiäisivät.
— Minä kysyn Miina Laaniselta vielä kerran, miksi hän tyhjensi likasangot sinne kaivon viereen?
Ja herra Bums muljautti silmiään niin että pahaa teki.
Mutta Miina sipaisi taistelun kiihkeydessä irtautuneen hiuskimpun korvansa taakse ja vastasi:
— Mutta sanokaapas, herra Nilsperi…
— Bums!
— Anteeksi… sanokaapas herra Nilsperi Pumps, mihin minun sitten olisi pitänyt kaataa ne likavedet?
— Se ei ole mikään vastaus kysymykseen, sanoi herra Bums ankarasti. —
Mihin hyvänsä muuanne, mutt'ei toisten ihmisten kaivolle.
— Siitä aidan nurkasta, missä meidän nykyinen likakuoppamme on, menee, pieni oja meidän puutarhan puolelle, huomautti Miina.
— Sitä ei ole todistettu, sanoi siihen herra Nilsperi.
— Mutta se on helppo todistaa, sanoi Miina. — Vaikka paikalla lähdetään katsomaan.
— Ja vaikka se olisikin todistettu, lisäsi herra Nilsperi, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä…
Taloustirehtööri Menlös oli lukemattomia kertoja vaihtanut jalkaa ja hypistellyt koko ajan viiksensä päitä. Hän olisi jo kypsynyt lahjoittamaan pois parhaan pyssynsä, jos vain saisi sillä asian käsittelyn päättymään. Mutta lihava rouva Maria Menlös on seisonut järkähtämättömänä, samoilla jalkainsa sijoilla koko ajan. Ja, yhtä järkähtämättömänä, selkä suorana, on seisonut myöskin rouva Mathilda Montonen.
Ja äkkiä, kenenkään aavistamatta, valmisti taloustirehtööri Menlös korkealle oikeudelle ja kaikelle yleisölle suuren yllätyksen.
— Vaikka olisikin todistettu, sanoi siis herra Nilsperi Miinan väittämästä ojasta, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä se on joka tapauksessa talvella tukossa.
— Mutta se aukenee keväällä, sanoi Miina.
Silloin aukaisi suunsa herra taloustirehtööri Menlös, sanoen yleiseksi hämmästykseksi:
— Talvella likavesi jäätyy!
Kaikki katsoivat suu auki. Taloustirehtöörikin oli alkanut ottaa väittelyyn osaa! Jopa jotakin…
Varmaankin oli taloustirehtööri Menlös väsymyksen aiheuttamassa tilapäisessä ja silmänräpäyksessä ohimenevässä mielenhäiriössä tehnyt kummallisen tekonsa, sillä itsekin säikähti hän sitä niin, että karahti punaiseksi.
Eikä rouva Menlös osannut muuta kuin katsoa ällistyneenä mieheensä ja mutista:
— No mutta Menlös…!
Kuuntelijat taas supattivat toistensa korvaan ovensuussa:
— Osasipas letkauttaa itse Menlöskin!
— Ei se olekaan mikään tuhma mies.
— Juu, menipäs Nilsperiltäkin suu tukkoon!
Oikeus keskeytti äkkiä istunnon ja kaikki saivat käskyn poistua odotushuoneeseen.
Mutta tuskin olivat viimeiset päässeet oven taakse, kun ovi taas avattiin, ja sekä kuulijat että asianosaiset kiiruhtivat kuulemaan, mitä nyt seuraisi.
Auskultantti Kivilouhos sanoi:
— Jutun käsittely keskeytetään puoleksi tunniksi, jolla aikaa oikeuden jäsenet käyvät tutustumassa tapahtumapaikkaan.
XXII
Ja sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista tämä suuri juttu oli nostettu.
Juhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, sitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten herrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen, ja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina Mönkkynen, Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki tahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti Peurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.
Halki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät maalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita tavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät oikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:
— Tulkaa sukkelaan katsomaan!
Ja silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät kyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi keinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä viihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin että poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen nostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin kutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti huostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.
Mutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:
— Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.
Ja korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta säkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen silmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:
— No missä kohden se hiiri oli?
— Tässä näin, selitti Miina. — Tässä näin se lepäsi, se vainaja, häntä tuonne portaille päin… muistan vielä senkin. Ja sitten on tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin… Näin! Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut koko kaivoa.
Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:
— Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!
— Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:
— Valani päältä minä puhun!
Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:
— Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa tuonne puutarhan puolelle.
— Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.
— Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.
Mutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä keskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla oleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.
— Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.
— Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan maahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!
Ja Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri suussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi makasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:
— Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!
Asko jo muuten juoksikin pois.
— Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo, sanoi rouva Montonen.
— Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.
— Eikä vietä! sanoi Miina.
— Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot kiistivät:
— Tasaista maatahan tämä on… ei tämä vietä sinne eikä tänne!
— Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille muljauttaen. — Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja likavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon! Eihän tässä ole väliä kuin joku metri.
— Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne päin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot sanoivat hänelle:
— Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat tietävät ilman sinuakin!
— No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen savukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.
— Niin, sanoi Waaranen. — Nythän tämä on nähty.
— Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.
Ei sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä kiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän savukkeensa sytytti.
— Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta, kuiskuttelivat matamit. — Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.
Mutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti suurta, ruskeata kissaa.
— Tässä on se kissa! huohotti Asko. — Tämä sen hiiren vei!
— Vai se sen vei, sanoi tuomari.
— Tämä vei! vakuutti Asko.
Nyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran kissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan raastuvanoikeuden istuntoa.
Mutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi raatimies Waaranen, että ei tarvitse.
Siihen Sippo arveli:
— No olisihan se voinut kissakin siellä olla… varmuuden vuoksi ja asian valaisemiseksi.