XXIII
Taas istui korkea oikeus, taas vuoleskeli puheenjohtaja lastuja kynästään ja näpsäytteli ne sitten raatimiehen puolelle, ja taas näpsäytteli raatimies Waaranen samat lastut edestään permannolle.
Ja oikeuden puheenjohtaja kysyi… noin vain ylimalkaan, kohdistamatta kysymystään kenellekään erityisesti:
— Siitä mustasta säkistäkö se sitten koko tämä riita alkoi… siitä, jonka me näimme siellä aidalla?
Katselivat toisiaan asianosaiset.
Sitten sanoi rouva Montonen:
— Siitä.
Ja rouva Menlöskin myönsi:
— Siitä. Sen heittivät ensin kauppias Montosen pihasta meidän puolellemme.
— Se on valhe! sanoi rouva Montonen.
Siitä sukeutui laaja väittely. Oikeus siihen lopuksi tuskastui ja sanoi:
— Olkoon miten tahansa… ei siitä kuitenkaan näy selvää saavan.
Oli vielä tutkimatta kunnianloukkauksia koskeva puoli jutussa, ja rouva
Montonen oli haastattanut Markulan todistajaksi.
Mutta nyt huomasivat kaikki, että Markulan tila oli kovin heikko. Hän tuskin pysyi jaloillaan ja hymyili ilmeettömästi.
— Mikä sinulla on? kysyi auskultantti Kivilouhos. — Oletko juovuksissa?
— Ju-juovuksissa? änkytti Markula — Mi-minäkö? Kuinka minä juovuksissa… oikeuden edessä! On vain vähän he-heikko oltava…
— No mitäs sinä tiedät tähän asiaan kertoa?
— Mihin asiaan? tiedusteli Markula raukeasti, pidellen kiinni pöydän kulmasta.
— Onko rouva Menlös sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin tyttäreksi?
Markulaa nikotti. Sitten hän mongersi:
— No jos on sa-sanonutkin, niin mitäs siitä… tosiasiahan se on.
Vihan puna leimahti nyt rouva Montosen poskille, mutta herra Nilsperi huusi:
— Herra puheenjohtaja! Tämä mies on juovuksissa kuin sika.
— Sikako? kysyi Markula, huiskauttaen veltosti kämmentään. Sitten hän vakuutti:
— Selvä mies… en ole maistanut tippaakaan… mutta päätä huimasee… kun on heikko terveys…
Mutta Häkkisen eukko sanoi ovenpielestä kovalla äänellä:
— Sillä on pullo tuolla porstuassa halkolaatikon takana, ja sieltä se on pistäytynyt vähä väliä maistamassa!
— Yleisö on hyvä ja pitää suunsa kiinni! huomautti puheenjohtaja.
Ja katsoen ankarasti Markulaan hän kysyi:
— Oletteko te tuonut väkijuomia oikeuspaikkaan?
— Jaa minäkö? kysyi Markula, joka koetti selvitä, kun asia alkoi käydä hänelle vaaralliseksi.
Sitten laski hän kaksi mustaa, vapisevaa sormea pöydän reunalle ja vannoi:
— Jos löytyy mitä pulloja halkolaatikon takaa, niin heti saatte tuomita hirteen, herra lakineuvos!
— Konstaapeli Miettinen on hyvä ja käy noutamassa pullon tänne, sanoi auskultantti Kivilouhos poliisille.
Poliisi lähti. Jännityksellä odotettiin hänen tuloaan, Markulan pidellessä kiinni pöydän reunasta.
— Ei siellä mitään pulloa ollut, ilmoitti kaikkein pettymykseksi
Miettinen, palattuaan sisään.
— Johan minä sanoin! huudahti Markula, joka oli heittänyt tyhjän pullon torille, lähtiessään kulkueen perässä Menlösin likakuopalle.
— Mutta näkeehän sen jokainen, että se on päissään, huomautti rouva
Montonen.
— Niin, kyllä se on tallukassa, kuului mutinaa yleisön joukosta.
— Selvin mies tässä huoneessa! vakuutti Markula ylimielisesti.
— Pitäisi haistaa sen henkeä, onko se ryypännyt, kuului ovensuusta.
Sippo se sieltä niin sanoi.
— Ei teidän tarvitse sieltä ovensuusta neuvoa, sanoi herra Kivilouhos.
— Jos konstaapeli Miettinen tulisi haistamaan tämän todistajan henkeä.
Konstaapeli Miettinen astui Markulan eteen ja nuuhki. Sitten hän ilmoitti.
— Tämän Markulan ympärillä tuntuu aina sen verran pulituurin tuoksua, ettei saa oikein selvää, onko se enemmän ryypännyt.
Ja Markulalle hän sanoi:
— Puhalla henkeäsi!
Mutta Markula ei puhaltanut. Päinvastoin veti hän henkeä sisäänpäin.
— Se pidättää hengitystään, selitti Miettinen.
— Mutta ei se pitkään pidätä.
Odotettiin.
Markulan kasvot alkoivat muuttua sinertäviksi.
— Pitääkö sinulle antaa keinotekoista hengitystä! sanoi Miettinen äkkiä, tarttui Markulan käsivarsiin, nosti ne ylös ja painoi sitten, alas, rintaa vasten.
Silloin ei Markula voinut enää pidättää hengitystään. Hän puhalsi voimakkaasti, ja salin täytti väkijuomain tuoksu.
— Tänne asti tuntuu! todistivat torimatamit.
— Viekää se putkaan! sanoi auskultantti Kivilouhos poliisi Miettiselle.
Ja putkaan vietiin Markula.
Silloin aukeni oikeussalin sivuovi, se, joka vei tuomarin huoneeseen, ja sisään köpitti raastuvanoikeuden toinen raatimies, ukko Tujulin, viskaali Tujulinin isä, asettuen vaivalloisesti istumaan tuolilleen tuomarinpöydän ääreen, vastapäätä raatimies Waarasta.
— Päätös tulee, päätös tulee! kuului suhina ja sihinä yleisön joukossa.
Sillä raatimies Tujulin, joka oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha ja umpikuuro, saapui paikalleen silloin, kun oikeus alkoi valmistautua päätöstään tekemään. Siinä hän sitten istui jotain kynää hypistellen, itsekseen mutisten tai huuliaan napsutellen siihen saakka, kunnes päätös oli julistettu.
Ja totta olikin, että oikeus oli päättänyt antaa päätöksensä ja tehnyt sitä varten vahtimestari Komperolle salaisen merkin, josta tämä tiesi lähteä noutamaan ukko Tujulinia, että raastuvanoikeus olisi täysilukuinen.
XXIV
Suljettujen ovien takana harkitsee päätöstään raastuvanoikeus, mutta odotushuoneessa on kova jupina. Milloin se puhkeaa äänekkääksi väittelyksi, silloin hillitsee sen vahtimestari Kompero, sanoen:
— Olkaa hiljaa, akat! Raastuvanoikeus tekee päätöstä!
Jännittävää on odotus oven takana, kun oven toisella puolen ihmisten kohtalot ratkaistaan…
Kuluu viisi minuuttia, kuluu kymmenen minuuttia, kuluupa viisitoistakin minuuttia.
— Kyllä kai se Markula jo nukkuu putkassa, arvelee Häkkisen vaimo.
— Niin, eipäs päässyt päätöstä kuulemaan! ilkkuivat toiset torimatamit.
— Voi voi, nyt se tuomio tulee!
— Niin, ihan tuntuu sydänalassa niin kummalta! Tätä kiusallista odotusta! Mitähän ne nyt niin kauan…?
Herra Menlös seisoo odotushuoneen uunin edessä viiksiään hermostuneena nyppien, kohottamatta katsettaan permannosta. Lähellä häntä seisoo rouva Menlös, puhellen matalalla äänellä Miinan kanssa. Rouva Montonen seisoo selin heihin ikkunan ääressä ja rummuttaa ruutuun sormillaan. Todistajat kuiskuttelevat hiljaa keskenään.
Mutta asianajaja Bums on mennyt viereiseen pieneen tupakkahuoneeseen ja vetelee siellä ankaria haikuja. Eikä hän tiedä, että nuo samassa huoneessa tupakoivat Remes ja Kriikuna ovat juuri ne…
— Antakoon korkeampi voima raastuvanoikeudelle viisautta ja ymmärrystä tekemään päätöksensä sivistyksen ja ihmisyyden vaatimusten mukaan! huokaa setä Salmela.
— Häh! sanoo Nilsperi, kääntyen äkkiä setä Salmelaan päin. — Oikeuden on tehtävä päätöksensä lakipykäläin mukaan, eikä sivistyksen ja ihmisyyden.
— Niin, niin! myöntää setä Salmela. — Mutta huomioon ottaen myöskin sivistyksen ja ihmisyyden vaatimukset…
— Oikeus ei saa ottaa huomioonsa mitään muuta kuin mitä laki säätää! jyrähtää herra Nilsperi, suuri lakimies.
— Jos minä olisin tuomari…, aloittaa setä Salmela.
— Mutta hulluille ei anneta miekkaa! keskeyttää herra Nilsperi töykeästi.
— Puoli tuntia on jo kulunut! sanoi torikauppias Sippo odotushuoneessa.
— Hyvä isä, eikö tästä koko päivänä pääse kahville! päivittelivät torimatamit.
Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kilahti istuntosalin oven vieressä oleva tiuku, ja sen ääni tuntui äkillisenä hermovärähdyksenä jokaisen odotushuoneessa olijan ruumiissa, niskasta kantapäihin asti.
Sisään kiirehti Kompero, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä avasi hän oven selkosen selälleen ja huusi: — Sisään!
Herra Bums nakkasi palavan sikarin pöydälle, tempaisi asiapaperikäärön kainaloonsa ja kiiruhti joukon etunenään, tunkien torimatamit syrjään, ja tiheänä joukkona pakkautuivat kaikki muut hänen perässään, sanomattoman jännityksen vallassa, kaulojaan kurottaen ja katkonaisesti hengittäen.
Kaksi sekuntia kesti se hiljaisuus, joka seurasi väkijoukon sisään törmäämistä. Raatimies Waaranen oli oikaissut selkänsä ja katsoi juhlallisesti ukko Tujuliniin, joka omissa ajatuksissaan hiljaa höpisi ja huuliaan maiskutteli.
Mutta eipä nyt kukaan katsonut raatimiehiin, vaan hovioikeudenauskultantti Kivilouhokseen kaikki katsoivat…
Kaksi sekuntia vain… mutta sekin tuntui pieneltä iäisyydeltä.
Nyt kohotti oikeuden puheenjohtaja kädessään olevaa paperia… nyt hän katsahtaa asiallisiin ja yleisöön… ja nyt hän avaa suunsa…
— Herra Jumala! huoahti Häkkisen matami, tarttuen kouristuksen tapaisesti sydänalaansa.
"Raastuvanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti harkittavakseen ja…"
Samalla tavoin jylähtää varmaankin korvissamme viimeisenä päivänä tuomiopasuunan ääni. Silloin kaikki muu olevaisuus häipyy näkyvistämme ja kuuluvistamme, ja me kuulemme ainoastaan tuon äänen, joka tempaa meidät valtaansa kuin valtameren suurin hyökylaine pienen palkoveneen, äänen, joka upottaa meidät, ympäröi meidät joka puolelta ja täyttää meidät viimeistä solua myöten ihmeellisellä, läpitunkevalla voimallaan.
Raastuvanoikeuden päätös:
Koska rouva Maria Menlös, niinkuin todistuksista ja hänen omasta tunnustuksestaan on selville käynyt, on antanut palvelijattarensa kaataa likavedet niin lähelle kauppias Montosen kaivoa, että kaivoveden puhtaus saattaa siitä joutua vaaran alaiseksi, niin langetetaan rouva Maria Menlös Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla 5. markan sakkoon. Ja koska rouva Mathilda Montonen on levittänyt vastaajasta huhua, että tämä olisi käskenyt heittää kuolleen hiiren kantajan kaivoon, eikä ole voinut tätä väitettään toteennäyttää, niin tuomitaan hänet Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla vetämään sakkoa 5 markkaa. Kaikki muut edesvastuuvaatimukset raukeavat joko aiheettomina taikka toteennäyttämättöminä, ja velvoitetaan kumpikin riitapuoli korvaamaan todistajainsa palkkiot.
Herra Nilsperi niisti äänekkäästi nenäänsä, kuiskasi jotain rouva Montoselle, joka vastasi siihen pienellä pään nyökkäyksellä, astui kaksi askelta eteenpäin, karautti kurkkuaan, muljautti silmiään ja ilmoitti tyytymättömyyttä päätökseen.
Rouva Menlös rykäisi, astui yhden askeleen eteenpäin ja rykäisi uudestaan.
Vihdoin pääsi hän ääneen:
— Onko — onko minua sakotettu, herra pormestari? kysyi hän värähtelevällä äänellä.
— On, myönsi auskultantti Kivilouhos ystävällisesti.
Raatimies Waaranen nyökäytti päätään, nipsautti viimeisen lastun pöydältä ja sanoi:
— Viisi markkaa.
Tähän asti oli rouva Menlös ollut kalpea, mutta nyt karahti hän tulipunaiseksi ja huudahti:
— Sehän on… sehän on…
— Rouva, rouva! huusi Miina hätäytyneenä.
— Mitä se on? kysyi Nilsperi uteliaasti.
— Rakas Maria, hillitse itsesi! kuiskasi taloustirehtööri Menlös.
— Ole vaiti! sanoi rouva Menlös.
— Mitä se oli? uteli Nilsperi.
Rouva Menlös astui vielä askeleen eteenpäin, kohotti — sitten uhmaavasti päätään ja sanoi lujalla äänellä:
— Minä valitan!
XXV
Sekavin tuntein poistuivat kaikki oikeussalista.
— Näinkö se päättyikin?
— Niinhän se taisi päättyä.
— Ei ole tässä kaupungissa ennen moista päätöstä kuultu, sanoi
Häkkisen matami.
— No se olikin nyt kerran oikea Salamoonin tuomio, akat! sanoi torikauppias Sippo eukoille. — Semmoisia tuomioita kun tuomarit vähän useammin mätkisivät, niin lähtisi se akoilta riitelemisen halu. Vähän suuremmat sakot olisi vain saanut olla.
— Niin, mitäs ne nyt tuonvertaiset sakot semmoisille rikkaille!
— Ihan se on kuin pilkan tekoa.
— Mutta kun köyhää sakotetaan, niin kyllä silloin rojautetaan niin, että menee rahat ja kukkarot.
— Se onkin oikein, että köyhiä enemmän sakotetaan, sanoi Sippo. — Köyhien pitääkin elää äyrinsä mukaan ja siivosti… antaa rikkaiden tapella ja käräjöidä.
— Mutta näittekö, akat, miten se Nilsperi silmänsä mullisti? Minä luulin, että se siihen paikkaan pakahtuu.
— Johan se nyt pakahtuisi! Isommat rahathan se asianajaja aina saa, kun ei tule päätös mieleinen, vaan saa vielä valittaa ja juttua jatkaa.
— Taitaahan se niinkin olla…
— Niin se justiinsa onkin… on ne herrat osanneet asiat niin järjestää, että ne aina hyötyvät, kävipä puolin tai toisin.
— No turhaankos heiltä sitten olisi pitänyt mennä isot opit ja korkeat kouluutukset! sanoi Sippo, joka oli ehtinyt kojulleen ja avasi sen lukkoa.
Mieltäkiinnittävä virkistyshetki oli päättynyt. Torilla alkoi taas työn ja toimen aika.
Setä Salmela sanoi Kriikunalle:
— Mielestäni oli tämä päätös sopusoinnussa sekä sivistyksen että ihmisyyden kanssa. Ehkä olisi se ollut sitä vielä suuremmassa määrässä, jos ei olisi tuomittu minkäänlaisia sakkoja, vaan olisi vain kanteet kumottu molemmin puolin ja kuitattu kulut asiallisten kesken.
Mutta Remes sanoi siihen:
— No täytyihän sitä nyt antaa vähän sakkoa edes toriämmien mieliksi.
Asianajaja Nils Pehr Bums sanoi rouva Montoselle:
— Olisi hulluutta jättää juttua tähän. Moinen päätös on suorastaan käsittämätön. Minä panen pääni pantiksi, ettei se pidä hovioikeudessa. Paljon olen minä asioita ajanut, mutta enpä ole vielä näin typerää päätöstä nähnyt.
— Niin, tietysti me valitamme, sanoi rouva Montonen. — Tämähän on skandaali!
— Hävytöntä! sanoi rouva Menlös miehelleen. — Hävytöntä! Minun teki mieleni sanoa se heille päin naamaa.
— Ja minä jo pelkäsin, että rouva sanookin sen, kertoi Miina. —
Silloin me olisimme joutuneet jokainen linnaan.
— Vaikka linnaankin! sanoi rouva Menlös. — Tämä on sittenkin hävytöntä. Tämä on väärä tuomio!
Ja kääntyen herra Menlösin puoleen hän sanoi:
— Eikös ole niin, Menlös?
Johon herra Menlös vastasi:
— Kyllä se niin on, rakas Maria.
— Minä valitan vaikka senaattiin asti, sanoi rouva Menlös. — Minun täytyy saada oikeutta!
Herra Menlös huokasi. Eikö tämä kirottu juttu koskaan lopu? Ikävältä näyttää yhä edelleen tulevaisuus. Ikävältä ja pimeältä.
Kun kaupungilla levisi sanoma tästä tuomiosta, niin synnytti se äärettömän hämmästyksen ja hälinän. Jos raastuvanoikeus olisi antanut päätöksen, että rouvien Menlösin ja Montosen on tarjottava toisilleen vehnäskahvit sekä limonaadia tuoreiden leivosten ja hedelmäin kera, niin ei se olisi voinut herättää suurempaa ihmettelyä kuin tämän oikeusjutun tällainen päättyminen. Kuuluihan puheenjohtaja tosin esittäneen päätöksensä tärkeän näköisenä ja lakikielellä, ja lieneehän se silloin maininnut joitakin Rikoslain pykälöitä, joita ei tietysti kukaan muista — lieneekö sellaisia pykälöitä koko laissa? — mutta siitä huolimatta oli moni sitä mieltä, että oikeus oli nähtävästi tehnyt pilaa koko asiasta.
Saa vain nähdä, eivätkö tuomarit nyt itsekin joudu sakkoihin ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa, lukuunottamatta Tujulin-vanhusta, sillä hänhän on tietysti viaton, kun ei ole mitään kuullut.
Olipa kaupungissa tietenkin joitakuita kevytmielisiä irvihampaita, jotka samoin kuin torikauppias Sippokin pitivät päätöstä oikein Salomonin tuomiona, mutta vakavammat ja ajattelevammat ihmiset — ja nehän ne sentään ovat kaupungissamme enemmistönä, Luojan kiitos! — pudistelivat päätään ja sanoivat:
— Semmoista se on, kun ei tänne koskaan saada vakinaista pormestaria!
Koko oikeudenkäyttö joutuu rappiolle.
XXVI
Talvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat, rakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja kevät on ovella.
Alenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin monesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.
Torilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa nyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat olla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin päästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä niin, että hevoselta polvet kastuvat.
Oli varhainen aamu.
Kauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt puodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt makasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä aikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria jauhomääriä ennen kelirikon alkua.
Sitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki hevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka pian paranee.
Aamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta säätä.
— Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.
Ja renki vastasi:
— Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.
Sanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja isän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas kaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.
Poika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen lasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi pojalle:
— Tuohan se tänne!
Poika toi.
Kauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden pojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.
Hän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan ikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään ollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia lehden sisällystä.
Kuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.
Niin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen pienen sanomalehden käteemme!
Tartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan aamiaispöydässä.
Mehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta, ja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla ja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja on velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa käydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen ja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii sanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia ynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.
Mitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa? Avaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme kuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos meillä on nuha.
Ja silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia ompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman Meksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija Polariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään, heitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen alakertaa, jossa lehden "Mulipää" varmaankin taas juttelee siitä kauppatorin kiveämiskysymyksestä.
Mutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme pienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta kuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä joku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja, joka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja valistusrientoihin.
Ja niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se on harvennettu.
Silloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen paperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden konttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi voitoksi, alkaa vapista kädessämme.
Sillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen sukulaisemmekin nimi.
Hyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa, ja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän vainaja!
Näin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla aina olemme sitä kohdelleet.
Mutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.
Ja kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.
Kauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista lehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi sitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.
Johtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan "Pääelinkeinoamme kohottamaan!"
— Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.
Mutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen lehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui sitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen palstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.
Uudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja sitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee ja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta tuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää kohti korkeutta.
Sellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja ulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön, paksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi nojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös, alkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.
Ei hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää hän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla nostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.
Ilmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!
Täällähän on tukahduttavan kuuma!
Ja kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi auki.
Helisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää päätään ja kysyy:
— Huusiko kauppias jotain?
— Ei… en…, vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta ikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.
Ja kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan, painaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa nenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin, näkemättä mitään ja kuulematta mitään.
Mutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä kääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa humistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.
Niin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.
Eihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se muutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä… silloin se kirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.
Aikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan tarttuu hän lehteen.
Mutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua hänen silmissään.
Ei ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista vaikutusta.
Eikä ihme.
Sillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä tiedonanto:
"Arvonomi.
Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen".
Vielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten ottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos pihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.
— Sukii hevosia… ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. —
Matti sukii hevosia… kauppaneuvos Montosen hevosia…
Kauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä kasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin lyödä polvet heikoiksi!
Ei, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista. — Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä… olisi sieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa vain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta… niin, niin, kyllä se on varmasti oikea uutinen… se on uutistoimiston virallisia uutisia… onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra kauppaneuvos!… sti!
Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen huoneessaan.
Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö! Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies… vielä lehden painoon mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti… Ei ole miestä nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy hänen tulla perheineen meille päivällisille.
— Olipas se, olipas se…! Ei olisi uskonut…
Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.
Aamu valkenee.
— Olipas se… olipas se… eihän sitä muistanut enää odottaakaan… kun se viipyi niin kauan… ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut kaikki asiat…
Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se ukko on sitä tuohon pistänyt?
Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen asentoonsa, katsella ilmoituksia.
Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.
Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama… niin, niin, niinhän piti ollakin.
Ja Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa "hyviä vehnäjauhojaan". Uskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele, mutta kylläpä kauppa silti käy.
Rouva Montonen käänsi lehteä.
Poikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.
— Nouse heti ja pue yllesi!
Mutta Matti Mainio Mikael huusi:
— Kuule, älä kisko peitettä!
— Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!
Matti Mainio vain vastaan hangoitteli.
— Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!
— En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?
— Vai kantelemaan taas, kielilakkari!
Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:
— Mairikki kairikki kappurajalka!
Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein säikähtivät.
Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä kirkunut.
Maire juoksi heti ruokasaliin.
Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta pöytäliinasta.
Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata, partaista poskea…
Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä…
Niin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen elämässä.
Nopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka taloon.
— No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!
— Älä valehtele! Aina sinä…
— Katso itse, peijakas!
— No niinpähän on! No voi sun juutas!
— Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!
— No niin on, niin on! No voi sun…! Vai nyt se tuli!
Ja vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei tule lehteä.
— Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!
— Jo tuli, jo tuli!
— Kyllähän sitä on odotettukin… jo monta vuotta.
— Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa muusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi kerrottiin.
Mutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua kuin kaupunkilaiset… innostunevatko mistään?
Toiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:
— Vai niin, vai niin…
Mutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:
— Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!
Eiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka vaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin pahanpänttäisiä.
Ukko Blomkvist, postimestari, sanoi:
— Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan… mutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein tätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea pormestari — ja pappi Kettunen hiiteen!
Piririm… piririm…
Kauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.
Se soi lakkaamatta koko aamupäivän.
Piririm… piririm…
Mutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä puhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen urakalla suorittaakseen.
Piririm… piririm…
— Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. — Isäkö? On isä kotona, kyllä minä kutsun.
Ja sitten juoksee hän huutamaan isälleen:
— Taas isä kiittämään, sukkelaan!
Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.
— Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa… heh heh hee… kiitos, kiitos!
Niin, niin… he he he…! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!
Kiitos, kiitos, he he he…
Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!
Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta… no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi parhaille ystävilleen… älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata…
Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he he he…
Piririm… piririm…
— Isä, kiittämään!
— Halloo! Kiitos, kiitos! He he he… aivan niin… veli pistäytyy nyt huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he…
Oltiin aamiaisella.
— Tämä on ensimmäinen aamiainen kauppaneuvos Montosen perheessä! hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:
— Niin on, he he he…
Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.
— Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva
Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.
Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti eteiseen.
— Anteeksi, että me ruoka-aikana… me vain… toivottaa onnea herra kauppaneuvokselle… toivottaa, onnea… ja… ja…
— Kiitos, kiitos!
Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.
Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:
— Te olette… hm… aina olleet uskollisia palvelijoita… hm… minä olen teihin hyvin tyytyväinen ja… hm… olen päättänyt antaa teille viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa… olen sitä jo kyllä ennemmin ajatellut… hm… kiitos nyt vain…
Puolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja renki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin palkkansa.
XXVII
Seuraavan päivän aamu.
On vielä sakea aamuhämärä.
Poikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.
Kummitusko? Enkelikö?
Ei kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään, vain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä, eivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät mieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota heidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.
Ei, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on viisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka nykii poikia olkapäistä ja sanoo:
— Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan… heti!
Mutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.
— Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!
Se on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia kursaile.
Mutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:
— Mitä laulamaan… ei nyt ole mikään nimipäivä… eikä syntymäpäiväkään…
— Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?
Se on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa tapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien niskaan.
Eihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla sisartaan haukuskelevat.
Ja parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa heleä-ääninen:
"Herää! Herää! Herää! Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla…"
Siihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu ikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:
"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas hohtaa…".
On nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.
Kauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on kunniatervehdyksellään.
Kiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton ja hauska yllätys… turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän kumminkin nousta kiittämään… kyllä ihmiset sentään ovat kovin ystävällisiä.
Mutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.
Kajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:
"Taa raa, tara rara raa…"
Torvisoittoa se on.
Porilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.
Sinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan torviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla, polviaan myöten lumessa.
Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.
Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista, aivan liiallista…
Ja koko päivä!
Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!
Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti ajattelemaankaan!
Vieraita, kukkia, puheita… leikillisiä puheita ja vakavia puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa, kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa, pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia hellalle.
Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!
Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.
Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä. Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen, vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti repäisevä, mahtava:
"Tuhat kertaa eläköön…!"
Suurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.
Sointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas vanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen — kauppaneuvos Montosen, korjasi puhuja, — elämäntyöllä on ollut paikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei koskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä puolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui hänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui niistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on tehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten johdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja kunnioituksen…
Kaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein enimmän liikutettu oli setä Salmela itse.
Puheensa loppupuolella hän melkein itki.
XXVIII
Niin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.
Mutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen, taloustirehtööri Menlösin perheessä?
Ikävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.
Rouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä hän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan raskaissa ajatuksissaan eteensä.
Kaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan lopu?
Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.
Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?
Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne minkäännäköistä.
Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.
Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan peruudu. Kävi sitten miten kävi.
Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.
— Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen matami.
— Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden eteen astumaan!
— Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.
— Niin istuisi.
— Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se olisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.
— Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan…
— Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat loukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen kyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että jos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat sakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla selvittykään.
— Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen, kun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja päivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä astioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja, ettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä pulloja… joka kuuluu olevan niin hirveän kallista…
— Vai oikein samppanjan kanssa!
— No oikein!
— Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!
— Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.
— Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin masentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se täällä torilla kävi?
— Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!
— Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen tahansa.
— Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle, kolmanteen ja neljänteen polveen… juu, juu…
Ja silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.
Jatkamme matkaa.
Jos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme olekaan pitkään aikaan käyneet.
Pikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja niinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien vieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua, jossa on kirjoitus:
"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".
Asko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.
Askolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan, sitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.
Jonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun kauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti Askokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään torikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan hintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut ovat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen, kaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä kertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan huiminta vauhtia kiitäessä:
— Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!
— Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. — Oletkos sinäkin kauppaneuvos!
— En ole minä, sanoo Asko. — Mutta meidän kauppias on. Ja isälle lisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi pyhänä riisiryynipuuroa!
Niin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.
Mutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava ikävyys ja alakuloisuus.
Sanomme vielä kerran:
Kirottu olkoon se musta hiilisäkki!
Ja se pahanhengen hiiri!
XXIX
Nyt alkaa lukijan kärsivällisyys vihdoinkin olla lopussa.
Lukija koroittaa katseensa meihin ja pyytää lyhyttä ja selvää vastausta kysymykseensä:
Kuinka päättyi rouvien Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen suuri hiirijuttu? Vai eikö se ole vieläkään lopussa?
Me kiiruhdamme vastaamaan:
Kyllä se on päättynyt. Kyllä se on lopussa, eikä se enää ikinä, siitä olemme varmasti vakuutetut ja siitä ovat myöskin taloustirehtöörin rouva Maria Menlös ja kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen varmasti vakuutetut, nouse uudestaan kummittelemaan, kunnioitettujen ja säädyllisten perheiden välistä sopua rikkomaan ja kunnon kaupunkimme järjestystä ja rauhaa häiritsemään.
Se juttu on kuin onkin saatettu loppuun asti, se on haudattu, se on pyyhitty pois sekä rouva Menlösin että rouva Montosen muistista, ja yhtä turhaa on sinun lähteä sitä sieltä etsimään kuin kuollutta hiirtä kauppaneuvos Montosen kaivosta.
Mutta me pyydämme kuitenkin saada kertoa tämän jutun päätöksenkin samalla uskollisella perinpohjaisuudella, jolla me olemme sen edellisetkin vaiheet esittäneet.
Niin, päättynyt on nyt hiirijuttu.
Ja se päättyi tavalla, jota ei kukaan olisi osannut odottaa. Kaikkein vähimmin rouva Menlös.
Torstaina sai kauppaneuvos Montonen lukea uutisen arvonimestään, ja perjantai oli hänen perheessään varsinainen pääjuhlan päivä, soittoineen, lauluineen, kukkasineen ja puheineen.
Lauantaita vasten yöllä näki rouva Maria Menlös omituisen unen.
Hän oli seisovinaan Montosen kaivolla ongenvapa kädessä ja onkivinaan.
Ihmisiä tuli ja meni, ja moni kysyi häneltä:
— Mitä sinä ongit?
Siihen vastasi rouva Menlös:
— Minä ongin hiirtä.
Mutta sitten tuli paikalle rouva Montonen ja kysyi:
— Mitä te minun kaivostani ongitte?
Siihen ei rouva Menlös tahtonut mitään vastata, sillä häntä hävetti tunnustaa, että hän onki hiirtä.
Mutta Peurasen Asko sanoi makasiinin portailta:
— Se onkii hiirtä meidän kaivosta.
Silloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt minnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään taloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan komeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan torvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja pöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.
Mutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen huoneen nurkassa oli pieni pöytä.
— Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.
— Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.
Mutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja riistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.
Pöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin usein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja rinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.
— Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti rouva Menlös.
Mutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä kadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa, ja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja soittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja torviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi setä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja merimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:
— Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!
Silloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä tuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun häntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen Maijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös "hyi!" ja heräsi samassa.
— Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten silmänsä.
— En, vastasi rouva Menlös. — Taisin nähdä unta.
Mutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset unet tavallisesti merkitsevät.
Miina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli Perälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina, ja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi sanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa kilpailussa puoliaan pitää!
Nyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt kävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui kamarissa ommellen.
Rouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla mannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar
Anna Riitta, pysähtyen oven pieleen.
Jopa jotakin!
Rouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin pöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha sotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.
Mutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan kalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti opitun läksyn:
— Kauppaneuvoksetar käski sanomaan terveisiä ja pyytämään anteeksi, että teidän kaivotienne on ollut sulettuna… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että hän on hyvin pahoillaan, että on tämmöistä sattunut… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että jos herrasväki tahtoisi vasta käyttää yhteistä kaivoa, niin olisivat kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar siitä hyvin iloiset… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että syy on kokonaan hänen… ja pyytämään anteeksi… hyvästi!
Anna Riitta meni, mutta kun Kaisu hetken kuluttua tuli keittiöön, niin istui hänen äitinsä vielä suu auki ja tuijotti oveen, josta Anna Riitta oli kadonnut…
— Mitä nyt, äiti? kysyi Kaisu.
Mutta rouva Menlös ei huomannut hänen kysymystään, ei sittenkään, kun
Kaisu oli sen toistanut.
Mitä tämä on? Mitä tämä on?
Vihdoin tointui rouva Maria Menlös sen verran, että jaksoi nousta ylös.
Ensin ryyppäsi hän kahvikupillisen vettä vesisaavista.
Sitten loi hän tyttäreensä, ainoaan lapseensa Kaisuun, sanomattoman avuttoman katseen.
Ja sitten hän, ikäänkuin jyrkän ja ratkaisevan päätöksen tehden, lähti keittiön portaille.
Totta…!
Totta oli.
Tie kaivolle oli taas auki!