XXX
Rouva Maria Menlös kulki edes takaisin, huoneesta huoneeseen.
Mutta välillä pysähtyi hän aina miehensä, taloustirehtööri Johan Alfred
Menlösin eteen ja sanoi:
— Mitä se merkitsee? Ymmärrätkö sinä sitä, Menlös?
Silloin imaisi herra Menlös piipustaan oikein pitkän savun, katsahti miettiväisenä vaimoonsa ja sanoi:
— Ei, en minä ymmärrä, rakas Maria!
Ja rouva Menlös käveli kävelemistään, pysähtyen vihdoin tyttärensä eteen.
— Kaisu, ymmärrätkö sinä?
Kaisu veti langan piukempaan, puraisi sen poikki ja sanoi:
— En, äiti.
Rouva Menlös meni keittiöön, siirteli astioita paikasta toiseen, pisti pesään halon, pysähtyi sitten kädet puuskassa Miinan eteen ja sanoi:
— Ymmärtääkö Miina, mitä tämä oikein merkitsee?
Miina pyyhki kädet esiliinaansa, nosti kastrullin tulelta, pudisti päätään ja sanoi:
— En, hyvä rouva! Minä en sitä ensinkään ymmärrä!
— En minäkään! sanoi rouva Menlös.
— Se käy yli ymmärryksen, selitti Miina.
— Niin todellakin, Miina! huudahti rouva Menlös. — Oikean sanan sanoit, Miina! Se käy yli ymmärryksen, se käy yli ymmärryksen!
Ja sitten astui rouva Menlös jälleen miehensä eteen, katsoi häneen pitkään ja sanoi:
— Se käy yli ymmärryksen! Eikö ole niin, Menlös?
Silloin vetäisi herra Menlös taas pitkän savun piipustaan ja myönsi:
— Juuri niin, rakas Maria!
Ihmehän se olikin, ja siksipä ei rouva Menlös voinutkaan sitä käsittää.
Mutta koska varsinaisia ihmeitä ei kuulu enää nykyaikoina tapahtuvan, niin on meidän löydettävä joku luonnollinen selitys rouva Montosessa tapahtuneelle suurelle ja odottamattomalle mielenmuutokselle.
Tarkkanäköinen lukija on sen jo varmaan osittain aavistanutkin.
Mitäpä välitti enää rouva Montonen, kauppaneuvoksetar Montonen naurettavasta, turhanpäiväisestä riitajutusta, jonka hän oli nostanut ollessaan vielä tavallisen, vaikkapa varakkaankin kauppiaan rouva!
Anteeksipyyntöön alentuminen oli sentään aivan toinen juttu.
Hänkö pyytämään anteeksi rouva Menlösiltä? Hänkö, kauppaneuvoksetar
Mathilda Montonen!
Ei koita koskaan sellainen päivä!
Ei koita se päivä, ei valkene se aamu…
Mutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme nähneet.
Avattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna lähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön, niin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa ja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi, ei edes hydraulisella puristimella.
Ja tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan, joka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin kauniin ja niin liikuttavan puheen.
Kun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen puheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä, mielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat vaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva Montosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan, kuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen, äitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna tuo inhottava hiirijuttu.
Setä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä pyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli tämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni kypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.
Ja tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet, jotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä Salmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin, jollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan sekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva Menlösin kanssa.
Rouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:
— Tahdon ajatella asiaa.
— Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.
Mutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja sanoi:
— Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!
Seuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä asiaa.
Hän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään kokonaiseen tuntiin.
Ja tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja ratkaiseva taistelu.
Musta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen enkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen mustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti ponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan ylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta rumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja pelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti jalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan mustan enkelin pään poikki.
Sitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt rauhallinen lempeys ja hyvyys.
Ja hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:
— En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille, mitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo olla pikkumainen.
Silloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin, nosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti salaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi sitten:
— Niin, sinun asemassasi olevan henkilön ei oikein sovikaan jatkaa moista juttua…
Mutta rouva Montonen näki ruokasaliin palattuaan Peurasen Askon telkkuvan pihamaalla, avasi ikkunan ja huusi:
— Asko! Tulehan tänne!
Asko lähestyi hieman hidastellen. Varmaankin on paha merrassa, kun itse kauppaneuvoksetar…
— No tule nyt nopeammin! En minä sinua syö!
Tämä lupaus rauhoitti Askoa jonkin verran, ja hän lähestyi vähän kiiruummin.
— Menepäs pyytämään isääsi, että hän olisi hyvä ja avaisi lankkuaidan
Menlösin puolelle.
Asko juoksi viemään tätä sanomaa makasiiniin niin että tukka leuhkui.
Mutta Antti Peuranen huudahti suuttuneena:
— Kuka sinut on opettanut valehtelemaan, poika!
— Enkä valehtele! kimitti Asko. — Niin rouva sanoi!
Koska asia oli aivan liian mahdoton ainakaan Askon puheiden perustuksella uskottavaksi, lähti Antti Peuranen itse ottamaan selkoa siitä, mitä kauppaneuvoksetar oli oikein tarkoittanut. Mutta rouva Montonen sanoi:
— Niin, jos Antti olisi hyvä ja kävisi ottamassa pois laudat, jotka
Antti silloin naulasi tuonne aitaan kaivon luo.
Antti kynsi korvallistaan, mutta käsky oli selvä.
Hän siis lähti noutamaan kirvestä ja sorkkarautaa, ja viiden minuutin kuluttua väänsi ja paukutteli hän jo sulkua auki.
Mutta kun työ oli tehty ja reitti Menlösin puolelle taas oli auki, katseli hän aukkoa pitkän aikaa syvissä mietteissään ja mutisi sitten:
— No tätä minä en ainakaan omalla järjelläni käsitä…!
Eihän se ihme ollutkaan.
Eivät sitä käsittäneet muutkaan.
Mutta koska rouva Montonen ei ole sellainen ihminen, joka jättäisi alkamansa tehtävän keskeneräiseksi, niin kutsui hän luokseen Anna Riitan ja selitti hänelle, että hänen olisi nyt käytävä, pyytämässä rouva Montosen puolesta anteeksi rouva Menlösiltä.
Kun Anna Riitta tämän kuuli, niin ei hän voinut muuta kuin katsoa emäntäänsä silmät ympyräisinä ja sanoa:
— Häh?
Siinä olikin rouva Montosella aika työ, ennenkuin hän sai Anna Riitan käsittämään ja uskomaan, mistä oli kysymys. Ja silloin Anna Riitta suoraan ja peittelemättä ilmaisi pahimmat aavistuksensa kysymyksessä ja huudahduksessa:
— Onko kauppaneuvoksetar… onko kauppaneuvoksetar tullut höpelöksi?!
Mutta kauppaneuvoksetar opetti Anna Riitalle tarkoin, mitä hänen oli sanottava, ja kun Anna Riitta osasi sen aivan sujuvasti, sai hän lähteä tälle perin omituiselle asialle.
Näin siis kaikki tapahtui.
XXXI
Oli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä odottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme olleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat toisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:
— Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!
Tästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus kaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja joka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami sai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun Sipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.
Niin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen oli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen tuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta kun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo vähän kuunnella.
— No mitäs nyt sanotaan?
— Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!
— Onko semmoista ennen kuultu?
— Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka on jo yhdeksännellä kymmenellä.
— Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!
Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan, suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti nopea sanansaattaja.
Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.
Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa harmaa pukinparta:
— Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta…
Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:
— Mutta se voi olla vaarallinen reikä…
Kaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.
Silloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen näköisenä:
— Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa aidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle mennä.
Ukko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä vitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella äänellä:
— No kerro nyt loppuun asti!
Mutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa, lyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja jatkoi vasta sitten:
— Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja… ja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin puutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää mitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se raatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta jätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että siitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana yönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet piilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät kiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen auki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa aukaisemaan.
Ukko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän lisäsi:
— Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia parikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.
Mummot huokasivat:
— Siunatkoon!
— Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.
— Juu, juu… kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa… ettei joutuisi ketunrautoihin.
— Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!
— Niin, eikö se ole kauheata?
— Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.
Eräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:
— Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?
Mutta toiset eukot sanoivat hänelle:
— No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?
Niin, mitä varten?
Ei siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa juuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän suurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli ketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.
Mutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva Montosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa, jollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti äkkiä:
— Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.
Silloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!
Ja äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella kädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja tukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä vilisi.
Samassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja nähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:
— Mitäs tuo poika on tehnyt?
— No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin… siinä on ketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.
Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta, ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään ketunrautoja!
XXXII
Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten mielenliikutusten päivä.
Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.
Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven sunnuntai-aamun!
Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!
Mutta ah… kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä, roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun, jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.
Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn, joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.
Pistäytyisimmekö kirkkoon?
Ehkäpä jätämme sen kumminkin.
Maunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja Laaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään merkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen, osaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme siedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole aivastelemisella loppua.
Ja pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt nukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä kertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken varalta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska olemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun sellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.
Niin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen Menlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien merkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.
Näettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan näkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.
Mutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy missään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?
No joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy viha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.
Olisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä olisi naurattanut.
Pahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan, niin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet ruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.
Koko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.
Ensin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta otti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin kupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi talvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi pisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa, niin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi hiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja siveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa rakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun hän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui rouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.
Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.
Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!
Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!
Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:
— No äiti! Nyt isä jo laulaa!
Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:
— Isä laulamassa! Isä!
Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.
Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen kamaristaan pyssyn paukaus.
Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen toisesta päästä.
Sellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!
Taloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään puolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti takavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta, sillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä ehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi asettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia sunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja alkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.
Neljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa, ja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli ehtinyt aikaansaada, huusi Miina:
— Herra jee!
Arvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.
Kaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla täten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.
Rouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä ja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi kutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä ylleen "raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa".
Eikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.
Sellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut. Kohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta kaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka vaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran tiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat painaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla ja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva Menlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan, oli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei mahdotonta kurissa pitää.
Puolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas ihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.
— Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?
— Niin, kerskasi herra Menlös. — Se on tullut jo!
— No mutta Menlös! huudahti rouva Maria Menlös. — Vietkö sinä jo sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?
Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:
— No niin… suo anteeksi, rakas Maria!
Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.
Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:
— Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?
Ja herra Menlös vastasi:
— Aivan niin, rakas Maria.
Rouva Menlös jatkoi:
— Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.
Vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:
— Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä…
Ja hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:
— Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.
Sydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin talosta.
Mutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs toinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta tapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä tuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle, joka samassa sattui kulkemaan portin ohi.
Herra Nilsperi se oli.
Hänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja kiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan hullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan varmasti!
Mutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja kauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään tapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli pähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.
Sitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen tähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi huomasi keskustelun päättyneen tähän.
Siitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos
Montosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.
XXXIII
Iltapäivä.
Hämärtää jo.
Kauppaneuvos Montosen ovikello soi.
Ja katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos
Montosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä…
Sellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty, nimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja heidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.
— Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.
Ääni tuntui vielä vähän jäykältä.
— Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!
Kuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!
— Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta…, sanoi rouva Menlös.
— Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös kiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.
Vieraat kävivät sisään saliin.
Mutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva
Montosen kanssa.
— Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli kokonaan minun…
— Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun…
— Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!
— Ei, tirehtöörskä…
— Kun minä näin sen säkin…
— Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata…
— Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en…
Ei, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien sumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!
Ja kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden keskustelu!
— Tirehtöörskä… kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar… tirehtöörskä!
Sellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös sydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.
Kuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin
puhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori
Teofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman
Hoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.
Niin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:
Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa, turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä tuollainen pieni sana — ikäänkuin henkäys — arvonimi, joka on niin helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto…
Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.
Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.
Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!
Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään, lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.
Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.
Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!
Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!
Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä heilautelkoon!
Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt keittiöstä, ja sanoi:
— Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä puhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko ajan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille, miksi sinä et siitä mitään puhunut!
Ja syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.
Vihdoin hän hämillään mutisi:
— Ka, ne eivät olisi silloin… tyhjentäneet sitä kaivoa…
End of Project Gutenberg's Siitä nousi hirmuinen prosessi, by Ilmari Kivinen