— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se merkitsee: klovni yksinään.
Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja läksi.
Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.
— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä… Tämä on ollut niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään. Ja sitten minä pyydän anteeksi… Mutta jokainen lapsista on minulle niin kallis… Hänen olisi parempi tohtorin luona… Mutta minun ja mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa… vapunpäivän aattona… juuri kun kello löi puoli kaksitoista.
Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa. Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään isälle, ajatteli hän.
— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.
Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.
II
Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.
— Pyytäisin lunastaa… Täältä tilattiin sähköteitse… makuuvaununpuolikas toisessa luokassa…
Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.
— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat…
Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä. Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan — pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.
Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan. Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan nauru sihisi tyynessä illassa.
Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan. Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin, mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön keskustelu.
— Etkö ota yllesi… ilta on kostea.
— Kiitos… en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.
— Joko sinulla on liput?
— Jo.
He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa, poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon, punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.
Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana, jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna, niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski, oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen häävaunuunsa… Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen ja naisen kesken paitsi hurma, oli… Niin, mitä? Oli ystävyys, oli kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan. Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi… Tai, totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä ja tuntemattomasta perheestä… Sen tähden, että oli niin paljon helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa, mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut… Eivät kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän, Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!
— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.
— Olemmehan valvoneet koko yön.
— Et siis voi huonosti?
— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.
— Onko jotakin, poikaseni?
— Mitä mamma nyt joutavia…
Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä paikaltaan kaapeista ja säiliöistä… Kun lähestyi kotia, saattoi jo kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä odotti… Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei, jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.
— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei mamma tottele.
Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä. Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle! Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa, ettei ollut mitään pahempaa.
— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen rinnallaan.
Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin… Ja mistä mamma oli saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto, josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin, Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään todistukseen…
Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä, varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot huolet… Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään, hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli perätysten. "Kun Herra mua paimentaa… Minä olen tie, totuus ja elämä…"
— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee pian.
Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki elämään ja kärsimään.
Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.
— Minä… minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa! toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!
— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti… Ehkä minä saan tarjota sinne Sallin ja Jannen… sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.
Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui morsiamensa käsivarteen.
— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin…
Vaunut ovat silloin teitä vastassa.
— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen, että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.
— Me tulemme, isä.
— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan minun ruusuraukkani vain nyt perille…? Setä näkee, että minulla setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.
Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.
— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja kaksi Imatralta… Me suutumme, jollette te muista…
— Nyt juna tulee.
Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut, eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn. Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen surunsa huomattaisiin.
— Siinä se nyt menee tuo Aino… todellinen Montonen, meidän lihaa ja verta… Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen, tuollainen pikkinen…
— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua. Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.
Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian valmiiksi…
Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten, eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.
— Hyvästi, hyvästi…
— Tervetuloa siis kotiin lauantaina… vaunut ovat vastassa…
— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.
— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!
— Jos te unohdatte postikortit, niin…
— Jumalan haltuun…
— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet… Siinä on viisi kappaletta… kaikkien puolueiden äänitorvet… Toivottavasti ei tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta…
— Kiitos setä Jutte, kiitos.
— Jumalan kanssa, lapset.
— Ai jesta, suklaakaramellit… Tässä!
— Hyvästi… Kiitos kaikesta…
— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias…"
— Oi, laulakaa se todellisuudessa… laulu niin lieventää tuskaa…
— Kun ei ole bassoja…
— Hyvästi, lapset… Jumalan haltuun.
Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin, sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten nekin jäivät paikoilleen.
<tb>
Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn. Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden. Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa sydämensykintää.
Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin, että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus, kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen rintansa ja veti hänet puoleensa.
Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet, toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.
— Eikö sinua jo väsytä…?
— En tiedä… en tiedä mitään.
— Onko sinun hyvä?
— Älä puhu…
— Sinulla on luomi tuossa kaulalla… en ole koskaan ennen nähnyt…
He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan, että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.
Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi. He alkoivat etsiä.
— Mitä sinä koko napilla…
— Niin, annamme sen olla…
He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen huulensa.
— Täällä on jo niin pimeä.
— Niin, kuinka onkin niin pimeä.
— Oliko se kultaa?
— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.
Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.
— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan vauhdista tunsivat aseman lähenevän.
— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.
Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa… Oli äärettömän hauskaa. He haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista, he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.
Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.
Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut banaaneja, hienoimpia rasvasillejä…" luki Aino Erkin olan takaa. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen…"
Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa. "Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta. Kaikkialta saapuu…"
Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen…"
Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,
Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua… Niin, niin… sinä kulta!
Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon. Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui… "Eilen tavattiin kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin kansakoulussa…" luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola hirttäytyneenä… Albert Ahola…
— Herrasväellä on valmista.
Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi pitkälleen syleilyynsä.
— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista. Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?
Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä. Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.
Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi, niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten häneltä pääsi sanatulva.
— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen ansioittensa perusteella…
— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.
Erkki ei kuunnellut häntä.
— Kuinka sinun isäsi saattoi… kuinka hän saattoi johdattaa tuon kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon… Ja minä, minäkin, onneton, olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.
— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä… Ja sitä paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi ole mitään vaikuttanut…
— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa, en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.
— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä vakuutan…
— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut… Mitä sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut puhunut…
— Mutta Erkki… sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari. Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta… ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut… Se pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.
Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.
— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta pappilasta… ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.
— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt…
— No niin, no niin… Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin… En ymmärrä muuta kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.
— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.
Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä, että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin, kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt, ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!
Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen ympärilleen.
Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin. Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle, jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken. Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada pysähtymään.
— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku… rukoillaan yhdessä, heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi puhdistaa veriruskeat synnit…
Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät vakuuttaneet nuorta vaimoa.
— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa… lopussa! Mutta miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt… Vasta vihityt!
Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?
— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on annettu se järjestys…
— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni hyvän nimen — se on kaunis alku!
Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin Aino itki.
— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat turmioon, minä isäni kanssa…
Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin, oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle; tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut asunto… Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene, äläkä tästäpuoleen tee syntiä.
— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni… minun isäni!
— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.
Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille väkisin suudelman.
Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan. Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.
* * * * *
Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä. Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä. He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta. Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas. Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti vieraita!
III
Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei kukkaset.
Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa. Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena. Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet, niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset, keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu alkuperään.
Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta, unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä. Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti. Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään, sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.
Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen, jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista, kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä — he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus, määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme. Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja alkuperä.
Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus. Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa. Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.
Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut. Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä, järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.
Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa. Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat, neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet. Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet. Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin. Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan. Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi. Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani, niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.
Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.
Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen, tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria, mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla… Ethän voi viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri synti."
Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.
Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia ja lapsenlapsia.
Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.
Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin täysikasvaneeksi.
Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
Judas Caireniuksen!
Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah, sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän. saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.
Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät. Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.
Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
Saarlotta olivat aterialla.
— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!… Riikka ja Saarlotta, koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme, kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä… Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä- että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan. Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut. Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut… Kirjoitan ja kysyn… Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä…
Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä, olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille helposti saattaisi tulla ikävä.
— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä mikään köyhä?
Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:
— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.
Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:
— Tietysti se on omaisten lapsia?
— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.
Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.
— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet, sanoi tohtori ja nousi.
— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.
— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.
— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
Luukkas.
Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.
— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit, kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon talli. Me ostamme myöskin hevosen.
— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi niinkuin ryppyinen omena.
— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!… Ja mitä minun perintöihini tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.
Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.
Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan, availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu! Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen, että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä helvettiin… Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat, nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia, ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt sellainen lapsi.
Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.
Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.
Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä. Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa hukkuneen.
Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen: lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?
Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä, sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon. Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän tarkoitus?
Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia, mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä — Jutte oli pannut sen merkille.
Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan. Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan kelloa. Alkoi hämärtää.
Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi, että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä. Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin hänen kättään… Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon, ja minäkin pääsin mukaan… Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?
Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan. Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset, Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet… Tähdet syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää, jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta, huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista, karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa — — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on autuus ja alkuperä.
Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin ihmisasumuksen ikkunasta.
— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee… No, no, mene sinnemmäksi… Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla. Nukutkos sinä…
Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle, ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.
— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä, hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.
— Ruumis — Herra siunatkoon!
Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
Jutte-herraa huvitti.
Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät. Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä, mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain, kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle ihmiselle unen.
— Missä se ruumis sitten on?
— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa sellaisia sillä tavalla… Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut poika sitä kuljettaa… Lieneekö kuollut matkalla.
Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot. Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana irvistyksenä.
— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa enkä ruumista.
— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.
Jutte-herra nousi.
— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa toivottavat tädille.
Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä, pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.
Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila? Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin. Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin. Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin, niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta. Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä viidettäkymmenettä…
Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika, joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.
Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput. Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin, se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut, punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella. Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon. Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista. Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.
Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen — vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa miten paljon hyvänsä.
Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan, riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita, urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.
Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen. Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.