Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.
Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.
Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!
Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.
— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen…
Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt… Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt… Jumalan tähden…!
Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.
— Nämä asiat eivät minuun kuulu… Vai että minä rupeaisin ehkäisemään Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta asiaa, niin voit lähteä.
— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan sopimattomasti!
Setä vihelteli ja naurahteli.
— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle. Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko maailmalle.
— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!
Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet. Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.
Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi, sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.
* * * * *
Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja. Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa. Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä. Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä. Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker… Kiiker… Kiikeeer… Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.
Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla. Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut. Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.
Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla… Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin… Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön…
Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.
* * * * *
Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.
Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?
Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!
Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..
Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat…
Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!
Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.
— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat… Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi…
Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.
Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!
— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.
Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.
— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!
Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.
V
Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.
— Maire… Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee…
Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.
— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.
— Avaa ovi, Maire-kultuni.
— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.
Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.
— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta. Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet kahvipöydässä.
— Äiti, mutta jollen minä jaksa…
Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa. Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja pienet.
— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas sitten, kultuseni!
— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.
— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.
— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!
Äiti kävi oudon levottomaksi.
— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.
Äiti nousi lähteäkseen.
— Mutta äiti… onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?
Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.
— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut… Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.
Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:
— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja… Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.
Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen anteeksianovasti, miltei nöyrästi.
— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja läksi.
Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon. Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki, Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli, joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä, kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan. Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli — lupasiko hän joka pojalle kukkasen?
Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana. Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!
Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut nukkua niin kauan kuin tahtoi… Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset paremmin.
Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina. Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi, kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää. Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma — pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo, että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola on hurmaantunut ja suutelee…
Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä varten hän oli olemassa…
Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa, tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle, ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.
— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!
— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä oletkin hänen tyttärensä.
— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä sellaista kahvia kuin äiti!
— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi kodissa.
Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.
— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin mies? Onko hän todella kreivi?
— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella ottaa kolmannen piparkakun?
— Mutta kultuseni… ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja…
— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä, sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.
— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin, että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän olisi antanut tälle tyttärensä.
— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura. Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.
— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.
Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.
— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet saanut nämä kauniit ruusut?
— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin hyvät ystävät.
Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli — niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.
— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.
Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.
Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle…
— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.
— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö olekin. Siellä se kellottaa talaan luona…
— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna keittiöön syömään?
— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä…
— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!
— Kuinka minä sitten puhun?
— Kuinka häijy sinä olet.
Päivike heilautti niskaansa.
— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
koirista. Kaksijalkaisia kyllä on…
— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?
— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua…
— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut…
Pankaa kiinni salin ovi.
Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta… rakas Fanni…" Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat… jotka eivät osaa pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt epätoivoisan teon!
Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.
— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina munia… Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin…
— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan…
— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat…
— No niin, puhumme siitä toiste.
Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos, oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa, Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon, ja jalan.
Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi iloaan, kun hän sanoi:
— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.
Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä kotona.
Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä, kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan, joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.
— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin erinomaisen terveellistä.
Maire pelästyi käsiensä puolesta.
— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.
— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.
Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä. Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä kuin sisarelta.
Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta. Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin… ja kukat pojille!
Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin, sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä, ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan, että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä… Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla… Pitäkääkin perkeleet, selvänä se linja. Halloo… Murtovarkaus?… Missäs nyt kuunnellaan — menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa, kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa… Halloo… Saatiinko varkaat kiinni? Paljonko…? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään? Minun pitää tulla kotiin… Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili torstaina… torstaina hakemaan. Torstaina… pappilasta… Piili hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä…
Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä tahtoo viedä lapsille.
Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies, nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen. Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos…
— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?
— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee ennen juhannusta…
Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin… Se oli hävytöntä! Hän tuli ja oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa, juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä. Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen. Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.
Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan. Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin, painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa talonpoikaistalossa?
Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon, ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään. Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.
— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi. Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka matkaansaattaa koko unettomuuden.
— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä. Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa! Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón — toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä…
Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.
— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon. Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani… Kyllähän minä, tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?
Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa. Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs muu.
Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.
— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. — Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta, siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet mitään.
— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen me näemme pitkin raamatunhistoriaa.
Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.
— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja täällä… Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä, pitäisi käydä koulujen kimppuun…
— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on opettajattaren mittainen…
Kauppaneuvos laski taas leikkiä.
— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.
— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen ainoa silmämäärä…
— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.
Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon. Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.
— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi
Ruut yhä, hellittämättä.
— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, — ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja. Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni menestynyt.
Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.
Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire nauroi ja veikeili hänen edessään.
Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä. Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat. No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan. Kirkossa ei häntä koskaan nähty.
Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään. Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi. Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti, hiukan liian avorintaista pukuaan.
— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on, saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän sinä enää ole lapsi.
— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se rannerengas? En minä ole lapsi!
Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.
— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.
Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy neuvotella mummon kanssa.
Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi ollut turvaa.
— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan välttämätöntä, että… Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen. Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa…
— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.
— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos…
Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen auki.
— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu keneenkään.
— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän riutuu…?
— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu keneenkään. Piilissä hän ajaa ja…
Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin paljon kuin haluttaa!
Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.
Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan. Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:
— Oih… isä, kuinka ihanaa onkaan!
Isä huokasi.
— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.
Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan, oliko postilaukku rattaiden pohjalla.
— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?
Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.
— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä… Ai, kas täällä on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin, niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt tuon…
Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.
— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.
— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon, niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.
Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.
Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No, mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin, vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui, silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut itsensä ylhäällä papinpenkissä.
Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa, miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut? Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut? Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli Olaa… Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon… Papit tulivat ja menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan, kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta. Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi, jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää. "Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista? — Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja lupausta. Nyt oli kaikki rikki… pirstaleina. Elämä ei ollut antanut, mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä lailla pettää ihmistä, jonka hän loi… Tuo tyttö oli kahdeksantoista vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään sen pohjasakkaa myöten… Ja kaikki oli mennyt rikki… Sillä elämä on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen astella hautaan…" Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen." Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.
* * * * *
Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa… Miten saattoi vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli epäluuloinen…
Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus, jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa, ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi rakkautta, hän janosi suudelmia.
* * * * *
Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto… Sitä paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet ainoaa sanaa.
Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu joka tapauksessa oli.
Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas. Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.
— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja mahtava! Nuoruus sinä olet… No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä olet tehnyt?
— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa… vähän neulonut… Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti minut siitä…
— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois. Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy tulla jotakin suurta…
— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.
— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen ihminen.
Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala, näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa, taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.
— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja. Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli tapahtunut, että… Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän, Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä. Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti, suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli — täydellinen elostelija… Maisteri? Johan nyt vielä…
Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.
Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä, häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut helppoa.
Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan… Niin, mitäpä siitä puhui, minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.
Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä, enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä hän vielä ollut edes kirkkoherra!
— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu… Vanha rovasti kaatuu pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.
Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
Hellä-täti.
Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt, ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.
No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen… Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.