— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.
Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.
* * * * *
Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.
He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana… Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole… Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.
— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.
— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.
— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin…
— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille…
— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.
Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.
Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!
* * * * *
Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.
Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä… No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.
— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.
Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.
Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.
He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:
— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa…
— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.
Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.
— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.
Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.
Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.
Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?
Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.
— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.
Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?
— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.
Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.
Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.
— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.
Lea nosti niskaansa.
— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.
Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.
— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada. Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada ilmaiseksi… ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta muuta, ne me olemme saaneet.
Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin vahvistaakseen Annan sanoja.
Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria marjoja tyttöjen lautasille.
— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.
Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja hyvyyden tarpeessa.
Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno tummansinisessä pumpulipuvussaan.
Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä, sanaa lausumatta.
— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.
Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.
— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana… Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja… tai paratiisia… tai sinua.
— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.
— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.
Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.
— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon… Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?
— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä…
— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.
— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.
— No niin.
Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.
Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.
— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.
— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.
Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.
Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.
— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.
Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori, rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan. Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli täytynyt taistella.
— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se sinusta synti?
— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.
— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?
— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.
Lea rupesi nauramaan.
— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta mitään?
— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.
— Kauheaa!
Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt. Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle ensinkään hyvä, sillä se on kostea.
Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.
— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.
— Jaa Sidonia-neidin…
— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär…
— Jaa, Erkki-pastorin.
Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.
— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.
Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan, mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!
Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti. Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.
— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole pappilassa pidetty.
Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa, joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen välke, joka väreili talon yllä.
* * * * *
Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua, sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat heitä.
— Maireee!
— Aaattooo!
Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä, he löysivät toistensa kädet.
— Maireeee!
— Aaattooo!
Äänet lähenivät.
Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.
— Maireee! Maireee!
Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja nosti tyttöä kädestä.
— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla, ehdota sinä, että tulet saattamaan.
Poika ei päästänyt häntä lähtemään.
— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.
— Et siis pidä minusta?
— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois, muuten… en tiedä, mitä tapahtuu!
— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle hyvästi? Siis huomenna ladossa.
Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.
Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.
Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat. Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin, niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä lähteä pappilaan.
Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri. Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä. Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko, että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua. Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona, ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt…! Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna tullut?
Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua, joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä. Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.
— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.
— En voi. Tule sinä hautajaisiin.
— Tulen!
Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.
— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala? Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt olemaan heille äidin sijassa… oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi, oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin sinun oma äitisi!
Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet, aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori, hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua. Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.
— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua, niin minulla.
— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta kuin aivan läheisinten omaisten… Ihmiset voisivat kummastella…
— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön, Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.
Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle. Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu. Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen. Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä huulia.
Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra, kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on? ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi! Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti, että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta huonetta välillä.
Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon. Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.
Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.
— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?
— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni. Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!
— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!
— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki, eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire…!
— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän nuoruudenlemmitty…? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta minä tein johtopäätöksiä.
— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi. Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire, minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja vilpittömyyttä!
Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla. Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku, joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.
— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi, ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.
Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.
Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä olla sekä pitkiä että tiheitä.
Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla — kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen. Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän kuoli hirveihin tuskiin.
Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan, keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.
Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen, mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle, hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille, jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli kolmeakymmentätuhatta.
Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan, missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen, irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan, että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä, missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan, viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut sitä auki. Laiva upposi.
* * * * *
Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät. Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään ole kotona ja menevät pois.
— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.
Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.
— Maire… avaa… minä, isäsi olen täällä.
Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan. Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.
Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.
— No, isä on tullut kaupunkiin.
— Niin, senatorska kirjoitti.
Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän viskasi uhkamielisesti niskojaan.
— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin… Hän on piru itse, senatorska.
— Miksi hän sitten suuttui?
— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni…
— Yöllä?
— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa, ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin siihen sopiva!
— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?
Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.
Klap-klap-klap-klap-klap…
— En tahtonut tuottaa isälle surua.
— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.
— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.
Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin, klap-klap-klap…
— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.
Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.
— Tulethan nyt kotiin?
— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.
— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään opintoja…
— Kyllä toki…
— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä…
Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi kaikki. No niin, yhdentekevää!
Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.
— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi… Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.
Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.
— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on, kuka on lapsen isä?
— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.
— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se Tornell, roisto… Vai Borg… vai Sormunen… vai Latvala… Äitisi mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen luo ja kutsun hänet tuomiolle… He eivät uskalla valehdella minulle…
Maire naurahti ja nousi.
— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään tekemisissä noiden ihmisten kanssa.
— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.
— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.
— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?
— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.
— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.
Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä. Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni itsepintaisesti.
— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.
Isä katsoi häneen kipeän hellästi.
— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän uudestaan…
Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.
— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?
— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se, rakas lapseni.
Isä pyyhki hikeä otsaltaan.
Klap-klap-klap-klap…
Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.
– Kuka, kuka, lapseni?…
— Isä… minä en tiedä sitä.
— Mitä, mitä et tiedä?
— Sitä mitä isä minulta kysyy.
— Kuka hän on?
– En… en tiedä.
Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.
VI
Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä… Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin… Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.
Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.
Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.
Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.
Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.
Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.
Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni… Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.
— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.
He vaikenivat.
Jutte-herra ymmärsi.
Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät… Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta… ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.
— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!
Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan. Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri, nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta, joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii, mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana, joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti häntä.
— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene…
Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt, sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.
Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan, mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.
— Mene häntä vastaan… Ole hänelle hyvä.
Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea, solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.
Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän palasi.
Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut. Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia. Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun, satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla koivunvarvuilla.
Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta, koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.
— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän taitoa… ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!
— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.
— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?
Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa, kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.
Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa. Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi, joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.
Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi! Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli käsittämätöntä!
— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään voi hänestä pitää!
Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.
— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.
— Emme, emme koskaan.
Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.
— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten… No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä…
Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.
— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.
Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.
Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.
— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse… Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!