VII.
Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan.
Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin. Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä, varjossa ja valossa.
Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle, sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos.
Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa.
Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa seikkailussa.
Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi, sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli:
— Kili, kili!
Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta.
Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota myöten oli aikonut mennä joen yli.
Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen.
Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan matkan päässä.
Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta, josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt muutaman kerran kirkolla.
Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti lakkaamatta tärisytti.
Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen — silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä ruokaansa.
Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan. Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen mielestä.
Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan.
Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa sukkanauhansa sen kaulasta.
Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä juolahti, että nyt oli aika palata kotia.
Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä, ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan. Baggan mielestä hänen täytyi herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi, että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää, että Bagga rakasti häntä.
Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona.
Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja vaipui vihdoin raskaaseen uneen.
Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain unta.
Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa, tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä, muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan.
Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut, että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha, johon hänen nimensä oli kudottu.
VIII.
Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä elämänsä että sydämensä tarinan.
Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet — tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika — sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan. Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen. (Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, — pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, — sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut — perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa, ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä. Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi. Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi. Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä ei sanottu. Ja hänen toinen silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken viimeisen salaisuuden.
He istuivat hetkisen ääneti.
— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän vielä näillä seuduin?
— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan, vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.
Syntyi taasen äänettömyys.
Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:
— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista. Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon, mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten, joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa… Ja silloin on elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.
Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen katsettaan.
— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?
Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi syvä ilon tietoisuus.
— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden? Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran tahtoa.
Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.
— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä koko viattomalla sydämellään.
Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.
— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.
— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan kulua ja odota.
— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.
— Et ainoastaan voi, vaan sinun täytyy uskoa sanani. Siitä on pitkä aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.
Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo kamppailivat hänen katseessaan.
Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:
— Hänkin on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta — tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.
Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon kyyneliä.
— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.
Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti sanattoman kiitoksen taivaaseen.
Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla koski kovasti.
Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.
Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli taipumaton ollenkaan jäämään taloon.
— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.
Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:
— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?
Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas ja rypisti otsaansa.
— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.
Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi vaivalloisesti ulos pirtistä.
Leski kiiruhti hänen jälkeensä.
— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.
— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.
— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.
— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.
Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:
— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?
Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:
— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä kirouksista.
Lesken ääni värähteli itkusta.
— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon sinua, minne jalkasi astuneekin.
Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja mielenliikutustaan.
* * * * *
Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.
Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut. Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä hänen viereensä.
Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.
— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.
— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni ei ollut hetken aikaan omani.
Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.
— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.
IX.
Ilma oli tyyni ja päivä poutainen.
Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen käsivarteen.
Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin heidän päitään.
Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa.
Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen, että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa.
Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja päättivät juurtajaksain levätä.
Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle.
Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa.
— Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen.
— Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, ettei hän puhunut totta.
Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa.
Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka kanssaan.
Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.
— Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi sinulle.
Tyttö katsoi rukoilevasti häneen.
— Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että näemme lähimmän talon?
— Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole syytä istua täällä enää kauan?
Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he istuivat hetkisen äänettöminä.
Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi:
— Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten?
Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun.
Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää.
Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi:
— Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua.
— Sehän on hänen isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä tiennyt?
— Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja.
— Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin, missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän oli hänen isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko hän häntä. Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä.
Baggan itku vaimeni vähitellen.
Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä.
Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja kysyi:
— Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä?
Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa.
— Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä anteeksiantoa.
Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa.
— Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä?
Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa:
— Séra Ketill ei olekaan kuollut.
— Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta?
— Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On, se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään.
— Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä?
— Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää.
* * * * *
He vaelsivat vielä pitkän matkaa.
Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi.
He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita muita.
He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin.
Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin.
— Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän.
— Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.
— Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua.
Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet.
— Mutta minähän olen vain kerjuri.
— Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun on niinkuin sinä.
— Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet vielä?
— Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä.
— Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa?
— Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi vanhukselle kätensä.
— Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja suudellen häntä.
Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui taloa kohti.
X.
Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin, Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson!
Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan.
Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa, ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta siksi, että oli luopunut soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta.
Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen täytyi etsiä yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä.
Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden ympäröimä.
Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi.
Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen, oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti yöllä jotain sattunut.
Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä. Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan. Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa. Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi, että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle.
Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja herätti Ørlygurin.
— Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän.
Ørlygur oli heti jalkeilla.
Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos.
Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi melkein heti karitsan.
Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa.
Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti kiinni.
Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta.
Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun. Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän tunsi sanomatonta onnea.
Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana. Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi kaulansa ympäri.
Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei olisi nähnyt hänen hämminkiään:
— Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille muuta pahaa ollut sattunut.
— Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään rauhallisena.
— Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin?
Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli tekevä.
Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin:
— Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, — sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi.
Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt, että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö:
— Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet varma, että se joutuu hyville päiville.
— Niin, ehkä se onkin parempi.
Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan rauhallinen.
— Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli valmistauduttava esittämään asia vaimolleen.
* * * * *
Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli noudettu aikaiseen aamulla.
— Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne takaisin.
Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien lampaiden kanssa, se tuli takaisin.
— Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa?
Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi.
— Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi mennä. Voitko arvata kuka vieras oli?
— Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja.
— Tiedätkö, että hän on tullut näille maille?
— Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen, juuri ennen kuin hän lähti tänne.
— Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä sen kävit hakemassa?
— En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa.
— Olihan se poissa aamupäivän.
Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen.
— Taisi olla.
Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta.
— Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa?
— Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni.
Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille.
Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön.
Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja käsittämättömin autuus.
Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle.
Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle.
Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta siitä hän kieltäytyi jyrkästi.
Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa.
Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli antanut hänelle.
Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten joivat ääneti.
Vähän sen jälkeen leski sanoi:
— Sinä olet kärsivällinen.
— Niin, vastasi hän.
Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa. Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen.
— Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten.
Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään.
Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä:
— Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi.
— En, vastasi hän liikahtamatta.
Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan, ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia.
Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään, jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli saava nähdä hänet. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä sitten?…
Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski:
— Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua.
Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä.
— Minua? — Vieras? — — — Kuka se on?
— Mene katsomaan.
Leski katosi keittiöön.
Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja paria porrasta pirttiin.
Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina.
Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan.
Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä.
— Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani.
Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan.
— Kiitos sinulle.
Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin hengittivät.
Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä.
— Hyvästi, sanoi hän.
Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan.
Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten Ørlygur lähti ääneti pirtistä.
Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän:
— Joko hän lähti?
— Jo, vastasi Bagga.
— Mitä hän tahtoi?
— Hän lahjoitti minulle karitsansa.
— Eikö hän muuta tahtonut sinulta?
— Tahtoi.
Syntyi pitkällinen äänettömyys.
— Pitääkö hän sinusta?
— Pitää.
Bagga kääntyi poispäin.
— Pidätkö sinäkin hänestä?
Bagga purskahti itkuun.
— Pidän, äiti.
Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä.
— Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu.
XI.
Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon, jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.
Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta, pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet, jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä — käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.
Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.
— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.
— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle nurmiturvekäärölle.
— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun nurmiturpeeni.
Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.
— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.
Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan puuttunut hänen kanssaan puheisiin.
Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui toverillisesti hänen vierelleen.
Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.
— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?
— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja sävyisästi.
— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.
— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.
— Voitko antaa minulle yösijan?
— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.
Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:
— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.
— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.
Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.
— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.
Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin kalpeaksi ja punaiseksi.
— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille maille. Silmäpuoli vaeltaja?…
Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi vihdoin katuvana:
— Jumala sinua siunatkoon.
Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa.
Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:
— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt…
Tule kanssani kotia.
Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti, kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.
— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.
— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja piti sen selässään.
Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja sanoi leikillisesti.
— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.
Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:
— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä pois, — mitäs sitten?
— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.
Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.
Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön vaikutuksesta.
Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän keskustelun séra Ketilliin.
— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet taivaassa tapaan, niin menen tieheni.
Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa autuaaksituloaan.
Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.
Sitten hän nousi raskaasti.
— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi tehdä.
Isäntä saattoi hänet latoon.
— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.
— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. —
Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.
* * * * *
Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.
Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.
— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta kiitän sinua kaikesta sielustani.
Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.
Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.
Ja hän mutisi edelleen hiljaa:
— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle? Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.
Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.
— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle… minulle kurjalle. Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos lapsistani…
Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä.
— Herra —, nuo kaksi naista… Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.
Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.
— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin sen jo sillä kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo sillä kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna minulle anteeksi, Herra.
Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen, koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:
— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra!
Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään horrostilaan.
Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi; hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.
* * * * *
Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.
Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään voittaakseen aikaa.
— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto vaivannut?
— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin enkä ole lainkaan huomannut vetoa.
Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja partaansa.
— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä laskien.
Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.
— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.
Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.
— Siunattu aurinko, mutisi hän.
Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.
Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.
— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian valmista.
Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa liepeellä.
Isäntä seisoi katsellen häntä.
— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi naamaani näin kylminä aamuina.
Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.
Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.
— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi? kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.
— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä taipaleelle nyt heti.
— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista kiirein, laski isäntä leikkiä.
Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon ulkopuolelle.
Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.
Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.
Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle vieras:
— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?
Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.
— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi hänelle kätensä ja meni.
— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.
Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki epätasaisesti nilkuttaen.
Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton tuottaman surun.
Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan ennen.
Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta aamun koleudessa:
— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?… Kuka vastaa? — Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. Leikimme surua ja iloa. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme, että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —
Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta? Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, — sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra, Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän, minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, nauttia? sanon minä. Nautinko minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä nautin niistä. Olen nauttinut niistä. — Ja tämä on viimeinen päivä… Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä on viimeinen päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni… ne pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.
Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä sen reunaa vasten.
— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi… Vai etäisyytesikö minä tunnen?… En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.
Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.