Silmäpuoli vaeltaja

XII.

Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.

Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan — vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.

Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.

Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja, toisaalla mustia repeämiä.

Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi, vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin oikullisimpana hetkenään.

Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin.
Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.

Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli verrattain pieni.

Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan. Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle, väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä. Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä häneen.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana. Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, — se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.

Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta ja leimuta vihasta.

Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas. Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan olemassaolon.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.

Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —

Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.

Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja vihdoin hän oli katuva syntinen, joka uskoo Jumalaan, joka luottaa Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja pilkkaamasta.

Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita. Juuri antaa heille tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena kuin hän oli ollut ja sellaisena kuin hän nyt oli… Antaa heille tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä. Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.

Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.

Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.

— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. —
Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.

Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni. Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan he?… Tahtoisivatkohan he nyt? — — Mutta minä varastan nämä kädenpuristukset, siksi että minun täytyy saada ne. Pian on käteni kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra, — tämä on minun viimeinen päiväni… Minun viimeinen päiväni. Mutta minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.

Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —

Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä. Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut kerros kylmää, kosteata multaa.

Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen pakahtumatta.

Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:

— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — voiko silloin Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit minulle yhdenkään ihmisen, joka tuntisi minut — — ja kuitenkin antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja kuitenkin ojentaisi minulle kätensä… kuitenkin ottaisi käteni ja antaisi minulle sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —

Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.

Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka suusta tulvi kirouksia. —

— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt, ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin. Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra, onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.

* * * * *

Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.

Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita taloja oli noussut niiden paikalle.

Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä talossa:

— Mutta missä köyhät asuvat?

Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra
Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.

— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.

— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.

— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

— Pappipirun?

— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi nimitämme häntä niin kuin kuulit.

— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Jumala kanssasi. —

Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.

Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle. Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.

Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.

Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.

Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:

— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön, paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän osaa vielä vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.

Hän oli heitä joko joukon pitempi.

Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.

— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.

— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni, jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.

Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat. Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä, kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.

Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.

— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.

Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.

— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.

— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.

Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen, tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus. Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.

— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.

Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.

— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. — Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä puhetapaa.

— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi
Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.

Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.

— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi hieman auttanut.

— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.

Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:

— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes minun sydämeni voidetta.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.

Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.

— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä. — Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.

— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi Rovasti pahanilkisestä.

— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.

— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.

Rovasti vain nauroi pilkallisesti.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi — ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka sanot?

— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.

— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle kätensä.

Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo sylkylöntin hänen kämmenelleen.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.

Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi.
Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.

Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.

Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli vaeltaja:

— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.

— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.

Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.

— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.

Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.

Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.

Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon poikki.

Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty hiekalle aivan viereen.

Hän ontui mäkeä alas.

Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:

— Hän on kuollut.

Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle ja otsalle.

Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli
Rovasti.

— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.

— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä käsissään.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.

— Niinpä olet siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. —
Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.

Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.

Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:

— Onko teitä monta veneessä?

— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen matkalla kotia.

— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?

— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.

Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.

Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa… Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.

Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.

Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.

— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra
Ketillistä?

— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni muu.

— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.

Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.

Vihdoin hän sanoi itsekseen:

— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle merelle.

— Taas?

— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta maata.

Mies luuli hänen laskevan leikkiä.

— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon ajatuksissasi?

Mies naurahti hieman.

— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.

— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.

— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.

— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.

— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.

— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.

— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.

— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain ihminen?

Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja, joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä, kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä, tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.

Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen mieleensä.

Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa rukoillen sen ääressä.

Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.

Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa. He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä mistään.

XIII.

Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.

Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia. Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne… Ja nyt hän oli sillä tiellä.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta. Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja rauhaa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon valtaamana.

Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.

Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.

Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin, mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen eriskummaisen tahdin ihanuuden.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, — kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana… Ja nyt vain mäentörmä nelinryömin noustava… Ja nyt vain pihamaa…

XIV.

Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat heinätukoista.

Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista — kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi».

Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä.

Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä.

Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas. Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä. Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli ne sanonut.

Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen täytyi saada selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin. Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää sanottavana hänestä. Sillä jos hänessä oli ollut jotain hyvää, niin varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin varmasti, että hänessä oli ollut jotain hyvää.

Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta hän ei voinut käsittää mitä.

Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään, Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta.

Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa anteeksi veljelleen?

Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina. Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut, että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen pois.

Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan, sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään, ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta, että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen muistoonsa: pappipiru.

Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat, mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei voinut. Jos hän koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen. Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille. Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, sittenkin, —: hän vihasi tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa. Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut.

Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt rakkauden… veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten hän itsekin. Ei, Ormarr ei voinut antaa hänelle anteeksi — ei voinut antaa hänelle anteeksi.

Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa.

Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet.

Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut, että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta pidättivät itselleen kirouksensa.

Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin, kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille.

Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta, ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen »pappipirulle». —

Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle.

Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki.

— Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä.
— Olipa hyvä että tulit.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta.

Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia
Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului.

Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli iloinen siitä, että hän oli tullut.

Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut.

Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos ovesta.

Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse.

Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon. Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle», joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä.

Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan kasvatusisäänsä.

Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa.

— Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti.

Ja hän mutisi murtuneena:

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät, — oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi tapahtukoon.

Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja paljasti päänsä, pelko katseessa.

Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.

Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi.

Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen silmästään.

— Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän.

— Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa kärsivällisyydellä.

— Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on vain kuolema jäljellä.

Vanha rypistynyt nainen hymyili.

— Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi sen.

— Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon.

— Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja.

Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur.
Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että
Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti
noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan.

Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki.

Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi päänsä alas.

Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa hallitsemiskyvyn.

Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa.
Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan.

Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill. Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru. Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään, — tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain myötätuntoa… vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä.

Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa.

Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun tukahuttamalla äänellä:

— Terve tuloa takaisin kotia, veli.

Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä:

— Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle anteeksi.

Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin, liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä sykintä melkein pysähtyi.

Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi:

— Tässä on isäsi, Ørlygur.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan.

Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana, tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta! Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna, — tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin, jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä.

Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä. Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili.

Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän
vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan
Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan
Katan käsikynkässä.

Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi mennessään:

— Tulen heti takaisin.

Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna vielä aherteli väen iltaruuan laitossa.

Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr sulki oven hänen jälkeensä.

Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui eräälle arkulle.

— Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta väristen.

Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja silitteli hänen tukkaansa.

— Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän.

— Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas.

— Oo, Jumala auttakoon meitä.

Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi:

— Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä samalla?

Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle.

Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui:

— Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on minun veljeni — — — séra Ketill.

— Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä liikkunut.

Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut.

— Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan kiitos, lisäsi hän sydämellisesti.

— Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti iloinen innostus.

Sitten hän kääntyi poispäin.

— Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — —

Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa.

— Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. — Silmäpuoli vaeltaja… vai hän se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen.

Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä taasen ja sanoi:

— Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen vuoteeseen.

— Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee?

— Pahoin pelkään.

— Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut pitkä.

Sitten he menivät yhdessä.

Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen.

Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen, kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti:

— Katso minua, Ketill.

Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen.

— Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi.

Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi:

— En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi.

— Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni.

Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen.

— Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon.

Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää helpommin.

Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi:

— Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole näkevä huomispäivää.

Rúna silitteli hänen käsiään.

— Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle hyvää.

— Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa, tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi. Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne, rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan.

Hän katsoi toisesta toiseen.

— Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur, poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi. Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen.

Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen.

— Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen. — Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin.

Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä.

— Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut vilpitön. — — Oi Herra, Herra…

Tyynnyttyään hän sanoi:

— Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. — Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. — Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, — ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut minulle anteeksi. Ja siksi sinä olet antanut minulle anteeksi. Ja sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani, tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen.

Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi:

— Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin, että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin, että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen — piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni »vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi, kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat, että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet — sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, — edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit? — Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän se sitäpaitsi ollut vaellukseni tarkoitus.

Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää häntä puhumasta, mutta hän jatkoi:

— Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät, että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle. Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa. Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä, onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, — en tiedä, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä. Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi, kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä, missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. —

Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä.

— Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti.

Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä siirrettiin vuoteen luo.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti.

Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys, joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä sytytettiin — hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä:

— Auttakaa minua riisuutumaan.

Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen kasvonsa olivat turvoksissa itkusta.

Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat hänen alastonta ruumistaan.

Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi:

— Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen?

Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa.

Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla kasvoillaan.

Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä.

— Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän.

Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan:

— Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä.

Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä huomannut.

— Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja hyvästi kunnes tapaamme.

— Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti.

Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen.

Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä, sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa.

— Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan.

Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun aikaa kuin tainnoksissa.

Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten voimakkaammin:

— Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani…

Hän hapuili ympärilleen.

— Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet.

Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas.

He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta.

— Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni.
Tällaistako kuolema on?

Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa.

— Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt.
— Ihanaa on päästä lepäämään.

Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan.

— Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi…

Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi kuoleutunut.

Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti:

— Alma! — Alma!

Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli ikävöinyt.

Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan.

Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen.
Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään.

Ja sitten hän nousi.

Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden huomiota:

— Missä minä olen?

Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi:

— Ketillhän kutsui.

Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi.