language: Finnish

SILMÄPUOLI VAELTAJA

Islantilainen romaani

Kirj.

GUNNAR GUNNARSSON

Tekijän luvalla suomentanut

Eino Mela

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

I.

Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen ajatuksiaan:

— Päivä pilvessä on, linnut poissa. — Usma vain eloton laaksoloissa.

Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.

Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla kylläkin raskas.

Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut tervettä jalkaa.

Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.

Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.

Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.

Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän. Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi. Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.

Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.

Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema, joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren, pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi niitä hatunkuvullaan.

Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden sumuvaltakunnassa.

Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä taivasalla. —

Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä, pienissä lauluissa.

Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi — raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.

Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman vaippaansa.

Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään meille jokin kolo yöpaikaksi.

Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.

Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.

Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.

Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:

— Hyvää iltaa, veljet.

Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien kuolleiden kappaleiden välille.

Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi sitä kättensä välissä ja sanoi:

— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä, lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.

Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.

Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa, minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä, ikäänkuin äänettömästi kiittäen.

Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.

Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen ajatuksensa tietämättään muodostivat:

— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi. Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin, ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan, jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.

Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja rukoili:

— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun sieluuni. Amen.

Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.

Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai unettomuuden kuumeeseen.

II.

Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.

Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.

Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.

Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:

— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.

Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:

— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin kuoleman rauhaa.

Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.

Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui lähtemään.

Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.

— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus? Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?

Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään. Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen aukon.

Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan terävien kivensärmien ympärillä.

Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat vieläkin jäykät.

Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.

Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista. Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin oli säteillyt auringosta.

Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen. Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan elävää olentoa ollut näkyvissä.

Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä, lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä: Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja. Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan yrittänyt.

Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta. Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.

Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta, olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.

Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:

— Elämässä on niin paljon iloja.

Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki yli — Hofsfjørðurin.

Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.

Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella. Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne jättänyt.

Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.

Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli, oli tulossa kotia jälleen.

III

Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen häntä kohti.

Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään ääni ennen.

Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja hymyili ränstyneillä kasvoillaan.

— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.

— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.

He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen mielenliikutuksen.

— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.

Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.

Sitten hän sanoi:

— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.

Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:

— Kuka mies on?

— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.

— Mikä miehen nimi on?

Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.

Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:

— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.

Mutta nuori mies jatkoi:

— Minne miehen on matka?

— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.

— Sitten kai tulet Linnaan.

— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti ainoalla silmällään.

— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä hiekassa?

— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?

— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.

— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?

— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se oli lempikaritsani, ja minun täytyy löytää se.

— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.

— Niin — nimeni on Ørlygur.

— Olet nuori Ørlygur.

— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.

— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.

— Olethan siis ollut täällä ennen.

— En — silloin olin toinen.

Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:

— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?

— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.

— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.

— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.

— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.

— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?

Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:

— Tahdotko syödä palasen kanssani?

— Herra sinua siunatkoon.

He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.

Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:

— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.

Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.

— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.

— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. —
Haukataanhan nyt.

He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon, eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä loukkaavansa häntä.

Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.

— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen, jota katseli tarkoin päästäessään sen.

Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella, yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja, että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.

Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.

Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen seuralaiseensa.

Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen katsellen toisiaan sanomatta mitään.

Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.

— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?

— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.

Vanha mies ajatteli hymyillen:

— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä muille kuin vieraille.

Ääneen hän sanoi:

— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä mukaan?

Ørlygur katsoi poispäin.

— En, sanoi hän.

— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.

— Saat kyllä.

Ørlygur ei nostanut katsettaan.

Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.

— Hyvästi. Kiitos itsellesi.

Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:

— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?

Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.

— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.

Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan, ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, Linnan Ørlygur.

— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi
Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.

Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.

IV

Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.

Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja kasvanut arkioloissa.

Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin. Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen, jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden — ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois siitä talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.

Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.

Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille — kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän ruumiillistumana.

Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.

Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla ja kiiruhti joutuakseen kotia.

Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä, tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.

Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin pituushypyin yli syvien ojien.

Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.

* * * * *

Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.

Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.

Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.

Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:

— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin nuori jumala.

Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.

Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta. Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan. Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan, mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään rakkaus saattaa antaa.

Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana. Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.

Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä. Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun. Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta. Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä. Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja konna kuin kerrottiin.

Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata, mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin vielä reipas ja terhakka. —

Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka heti kysyi häneltä:

— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.

— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa. Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.

Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi hymyillä.

— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?

— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian väsynyt. Hän läksi… hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä johonkin lähimpään taloon.

Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen kasvoistaan.

Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen, mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen. Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi, ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken» tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka tapauksessa surettaisi heitä.

Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen ymmärtämys vain.

Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.

— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.

Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno hymy.

Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.

Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla, rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu hyväksi.

Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo, jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.

He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli sydämellinen hymy.

— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle, että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

V.

Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan erityisessä hoivassa.

Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia, olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan. Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.

Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista, eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin, että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.

Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva — joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin kukaan, jolla oli järki täysin tallella.

Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin. Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen kaltaisia; omalla kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä. Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.

Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.

Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta Katasta kaikki pitivät.

Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.

Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.

Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa, lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa viettämään.

Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä, ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien, Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta. Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän levolle.

Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —

Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.

VI.

Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa.

Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen, paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin.

Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla.

Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan. Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle, palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli vaaraa olemassa, että hän joutui harhateille.

Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren välillä oli selvänä.

Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla, joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt harvalukuinen lammaskatras.

Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten elivät omaa elämäänsä.

Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä, ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti.

Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta. Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan.

— Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua?

Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen käteensä.

— Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa.

— Sinulta on toinen silmä poissa?

— Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja samalla koko ruumiin.

— Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut.

Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin:

— Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta, ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni?

— Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä, sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset.

— Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän?

— En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan.

— Ettekö sitten ole kihloissa?

— Olemme.

— Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne?

— Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet toisiimme. Eikö se riitä?

Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena:

— Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon?

— Minä rakastan häntä.

He astelivat vähän matkaa äänettöminä.

Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin he saapuivat taloon:

— Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä.

Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni. Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa, hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän täytyi rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät.

Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi:

— Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin?
Mitä hän sanoi?

Pyysikö hän sanomaan terveisiä?

— Ei.

— Mutta niinhän sinä sanoit?

Tytön silmät kyyneltyivät.

— Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi.
Tiedätkö mitä näin hänen silmistään?

— En.

— Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina tahtoo olla sinulle uskollinen.

— Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on juuri hän?

— Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen?

— Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi.

— Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän karitsaansa?

— Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun saaliiksi.

Bagga tuli äkkiä totiseksi.

— Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan hänen karitsansa ja vartioin sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää.

Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa.

— Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon yhdessä?

— Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen.

Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin.

— Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle.

— Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi:

— Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä sinä kai jäät tänne yöksi?

— Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne.

He olivat saapuneet ovelle.

— Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas.

Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt, että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi.

Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi.

— Kuka siellä on?

— Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon.

Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi.

— Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko kaukaakin?

— Tummien vuorten takaa.

— Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä,
Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa.

Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin äidin korvaan.

Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi.

— Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä.

— Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva?

Leski tuli lähemmäksi.

— Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja?

— Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni.

Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä muuttui salaperäiseksi.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä: Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit kynnykseni yli.

Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden.

— Missä makasit viime yön?

— Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa.

— Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän vuodenaikaan?

— Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

— Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi. Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski huolestuneena.

— Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää.

Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa.

— Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle.

— Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut tulemaan.

— Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen.

— Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti.

— Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski.

— Se on paras kohtalo, hyvä emäntä.

— Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen?

Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli.

— Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä parhaimman heissä.

— Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan?

— Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot. Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli.

— Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut.

— Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka ainoastaan sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta tätä kai et sinä ole koskaan kokenut.

— Olen.

Leski kumartui syvemmälle työnsä yli.

— Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen, joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut. Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut sen vaikutusta siihen suuntaan.

Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä.

— Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan.

Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan, kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään.

Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian.

— Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin.

— Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen luo ja sanoi rukoilevasti:

— Et suinkaan ole suuttunut minuun?

Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle.

— Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle luvan sanoa itseäsi Baggaksi.

— Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen.

— Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva.

Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä tyrskähtää itkuun.

— Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee sitä koskaan enää.

Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta.