SILMÄSTÄ SILMÄÄN

Runoja

Kirj.

UUNO KAILAS

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

"Kun hän näkee, kuinka maailmassa kaikki oliot hävittäen sotivat toisiansa vastaan, kuinka kaikki nuoruus kuihtuu, kaikki voima katoaa ja kaikki kirous sammuu, kun hän silmästä silmään katsoo sitä tuntematonta tahtoa, joka on säätänyt kaikki nämä synkät lait, niin iloitsee hän enemmän kuin koskaan tietämisen onnesta ja totuuden ravitsemana hän on kauhistavan onnellinen."

Auguste Rodin.

SISÄLLYS;

Vaeltajan oodi.

Vaeltajan oodi.

Peitetyt kasvot.

  Ilta.
  Peitetyt kasvot.
  Uni.
  Spleen.
  Enkeli.
  Ahnas portti.
  Olit poissa —
  Jumalan tyttäret.
  Kohtalon lyhty.
  Syntyminen.

Trubaduuri.

  Kesää.
  Ruusumajassa.
  Trubaduuri.
  Kuuma syli.
  Pieni syntinen laulu.
  Pienessä maassa.
  Hiiret.
  Rotta.
  Noli me tangere!
  Veljelleni.
  Pieniä hautoja.

Luominen.

  Luominen.
  Korvenhaltian kuolema.
  Valo ja ihminen.
  Vainajain kevätnäky.
  Karavaani.

De profundis.

  Näky kadulta.
  Onnellinen.
  Paennut lintu.
  Hämähäkki.
  Runoilija.
  Nälkä.
  Autio pelto.
  De profundis.
  Eräs in memoriam.

Pronssia.

  Salto mortale.
  Pitkäperjantai.
  Pronssia.
  Yksinäinen ratsastaja.
  Totuus.

Ihmisen määrä.

Ihmisen määrä.

Purressa.

  Runoilijan laulu.
  Purressa.
  Vaimon valitus.
  Jos oisin tuli —
  Ritari Olavi.
  Säkeitä tuntemattomasta.
  Hymni kauneudelle.
  Viinihoure.
  Kohoaminen.
  Albatross.
  Isä ja poika.
  Vanha talo.
  Sataa.
  Kummittelijat.
  Angelika.
  Rakkaus.
  Dooneyn soittaja.

VAELTAJAN OODI

VAELTAJAN OODI

    Kahtahalla on kotipaikka sulla:
    toinen kehto on sekä hauta toinen.
    Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
          toisesta toiseen.

    Mutta sentään on jano sulla lentoon
    Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
    pilviteille, miss' oman siipes isku
          tietäsi aukoo.

    Sillä tiedät: on omas matka yksin,
    kaikki muu on äitisi kämmenellä.
    Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
          ohjata loitos.

    Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
    maiden ääret, myös arot valtamerten,
    taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit
          luonasi nähdä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
          outoa suuntaa.

    Kuullen maanituksia Paanin huilun
    pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
    joutsenkaulaa kietonet lähteen luona
          nauravan neidon —

    mut et kauan malta: on kiire sulla.
    Kun soi ukkosrumpu ja nuolet sinkoo,
    lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
          taistelun vaisto.

    Vastavoimat nyt syvin, huimin pyörtein
    tielles kiertää. Saat tuta tuskan nielut,
    päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
          tappion rauhan.

    Siellä täällä näät monen miehen luita.
    Niistä kaiken on lihan nakerrellut
    ahnas paahde tai pedot. Käärme ryömii
          silmästä jonkun.

    Katsot ympärillesi: aavikoita.
    Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
    Itses silloin näät sinä ensi kerran
          silmästä silmään:

    aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
    askelista on veriläikät jääneet;
    kaiken yllä on syvä iltarusko:
          Kuoleman silmä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    kohta saavut äitisi kämmenelle!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
          outoa maata.

PEITETYT KASVOT

ILTA

    Nään purren purjeitansa riisuvan.
    Taa ratavallin käärmekiemuran
    jo päättyi pakomatka auringon.
    Sen kintereillä ahnas pilvi on.

    Se linnun lailla lentää yli maan
    ojossa kaula, kita ammollaan
    kuin auringon, yön tulikärpäsen,
    se mielis pyydystää ja niellä sen.

    Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
    Rutaisen veden kyräilevän nyt
    kuin oudon, ripsettömän silmän nään
    maan iltaan autioon ja hämärään.

    Ja tuuli viimeisillään lepattaa
    ja pian siiviltänsä putoaa
    kuin ajatus, mi hämyretkellään
    saa liian kauas — säikkyy itseään.

PEITETYT KASVOT

Minä usein unessa miehen nään, joka kasvonsa peittää — hän ääneti seisoo, ja kädellään hän kasvonsa peittää.

    — Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
    miks kasvonsa peittää?
    Näyn jonkin nähneekö hirveän
    ja kasvonsa peittää —

vai säikkyykö omaa sieluaan, siks kasvonsa peittää —? Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan, mut kasvonsa peittää.

UNI

Kuin kädet kuolleen ihmisen ovat puiden oksat kuivat, kuin paariliinoja vainajain lumipilvet on, ylhäällä uivat.

    On laakso autio, hiljainen
    ja paljon luita siellä.
    On musta orhi ja kalvas mies
    ja pitkä varjo tiellä.

    Mies kasvoilta on kuin hauta ja yö.
    Ja nyt — jumala armahtakoon —
    hän tapaa tiellä poikasen,
    joka säikkyy ja lähtee pakoon.

Mut nää: käden nostaa kalvas mies, ja varjo lankee kuuhun. Myös poikasen se saavuttaa, ja hän hirttäytyy puuhun —

SPLEEN

Ja päivät syttyvät ja päivät sammuvat, mut niiden sisällyksen aina toukka syö. Puust' elämän, kuin madonsyömät omenat, ne kaikki vuorotellen varisuttaa yö.

    Ja himos kukkii joka kevät uudelleen,
    ain' uuden katseen eessä syttyy hymyilys.
    Mut tuska viiltää verinaarmun sydämeen,
    ja suontas iskee aina sama pettymys.

    On oma kieles mykkä, rujo elämäs,
    kaleeriorja oot ja tapaa tottelet,
    ja joka päivä kiellät sisint' itseäs,
    ja koskaan, koskaan kahleitasi murra et.

Ja arka sielus on kuin myyrä kolossaan, ei uskalla se purra tietä aurinkoon, vain janoo, omista ei kauneutta maan, jos kuinka päivät syttyköön ja sammukoon.

ENKELI

Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan.

    Hänen ruumiinsa on kuin sielu
    ja sielunsa taivaan kaltainen.
    Hänen luokseen lentävät laulut
    kuin pienet linnut riemuiten.

Minä rakastan. Ja nyt herään kuin mullan alta elämään. Hänen hentoa olkaansa vasten minä nyyhkien painan pään.

AHNAS PORTTI

    Olet sulkenut portin juuri,
    sen taakse jättänyt mun.
    Se on julma, se portti, ja suuri.
    Se portti on niellyt sun.

    Menit pois, veit kaiken valon.
    Ja nyt olen onneton.
    Syyspimeys pihassa talon
    kuin musta koira on.

OLIT POISSA —

Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt. Olin kauan kaikkea paitsi, kävin niinkuin paimen säikkynyt, joka varjojen katraita kaitsi.

Sinä palasit sydämeeni taas kuin häkkihin, linnun lailla. Sydän havahtui sinun laulantaas kuin taivas ääriä vailla.

JUMALAN TYTTÄRET

Nyt ovat tulleet ne päivät, jolloin jumalan tyttäret kulkevat ihmisten parissa. Jumalan tyttärillä on ihmisen tomu, mutta heidän sielunsa ei ole tomuun sidottu. Jumalan tyttäret solmivat lankoja, lankoja taivaasta tomuun. Jumalan tyttäret pesevät sieluja puhtain käsin.

Kaikki silmät eivät eroita, kaikki korvat eivät kuule, kaikki sydämet eivät tajua jumalan tyttäriä.

Jumalan tyttäret peittävät kasvonsa vierailta, jumalan tyttäret puhuvat hiljaa, jumalan tyttäret tekevät vain yhtä: rakastavat.

KOHTALON LYHTY

Oli kalpea, sairas, hento, ei kasvoilta kaunis, ei. Mut kuitenkin tähdenlento: valokaarensa ihmeen vei

yli aution, pitkän tieni, jota kuljin mä yötä päin, hän, kohtalon lyhty pieni, avotaivaat ylläni näin.

    Oli jostakin toisesta maasta
    tähän eksynyt maailmaan
    hän, Puhtaus. Teiden saasta
    ei tarttunut anturaan.

    Mikä, mistä? Ja minne hän lähti,
    "Phantasia", retkellään?
    — Yli tieni on kulkenut tähti:
    valon sen yhä ylläni nään.

SYNTYMlNEN

Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää, miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy. — Sama syyskesän sädehtivä hymy käy pelloilla, siunaten tähkää, johon myöskin syntymisen ihme lymyy.

Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta, sen ihon punerrusta katsoo. Hän janoo janoomalla tuon pienen hengitystä, mi aivan vasta on sykkinyt hänen sydämensä alla.

Hän katsoo katsomistaan — kuolee, ja kuolemastaan hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy. — Siinä runoilijan hymy, ja se siunaa hänen lastaan, syvän, puhtaan riemun lasta — mutta synnyttäjän poveen tappava tuska lymyy.

    Hän on kuollut, äiti — ei: voisiko äiti kuolla?
    Ajast' aikaan eikö hän, onnekas, hymyilisi?
    Hän hymyillyt on, jotta tuskan tuolla puolla
    sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.

TRUBADUURI

KESÄÄ

Tien varret, pientaret, rantaäyräät, ne koiranputkien lumeen hukkuu. Ovat kaukana vaarojen siniset sauhut, ja metsän reunassa talot nukkuu.

    Ja köyryselkäisten raitojen alla
    joen kahvinkarvainen vesi noruu.
    Ja jossakin etäällä helein äänin
    joku paimen laumaansa toruu ja toruu.

Nyt saattaa jo kuulla vienon sateen kuin hyttyshyörinän pensahista. Kuin lapsena puhallan perhoja liudan voikukkien hahtuvapallosista.

RUUSUMAJASSA

Pilven lumihuiput korkealla. Niinkuin silmäterä luomen alla piilee aurinko. Ja tumma maa vavahdellen ukkost' odottaa.

Tulee tuuli maata haravoiden, on kuin yli viljavainioiden matalalta savu vaeltais — ruusumajaan verisade sais.

Terälehdet lentää ylitsemme kypsän-menehtyneet — värisemme, emme puhu, värisemme vain pedonsilmin nälan-himokkain.

TRUBADUURI

Koko yön olen valvonut vuoteellain, ja on tullut aamun hetki. Kävi luoksesi, kallis, huimimpain ajatusteni toivioretki.

    Ne tulivat niinkuin ruhtinaat,
    aron prinssit juoksijoillaan
    sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat,
    punakauhtanat hartioillaan.

    Sinut haahkanuntuva-patjaltas
    löys yössä ne himmeässä.
    — Miten kimmelsi mustat suortuvas,
    mikä tuoksu hipiässä! —

    Ja kun näkivät sun, ne polvistuin
    sanat mielettömimmät sanoi,
    punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin,
    janon-sairahin silmin ne anoi.

    Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin
    ne hentoja polviasi,
    suin etsivät kyltymättömin
    sinun suutasi, rintojasi.

Povin autuaallisin uuvuttain sinä kutsuit ne riemuhun varmaan. — Koko yön olen valvonut vuoteellain, koko yön olin vierellä armaan.

KUUMA SYLI

On mulla nuoret hampaat: elämää mä tahdon niinkuin olkapäitäs purra! Kuin yli meren ruumiin raukean niin yli jäsenteni karkaa hurma tää; en tahdo säästää enkä tahdo surra.

On silmissäni loimu auringon, ja kuvas syöpyy siihen niinkuin kulta: sun hipiäs on kypsän ruskea, ja pakahtuva, elontäysi on sun vartesi kuin silmut, kevään multa.

Me rakastamme tätä elämää ja käymme kiellettyjen rajain yli; ah kevät, nuoruus, viini, rakkaus nyt ihanasti meitä myrkyttää, ja päihtyneinä meill' on kuuma syli.

PIENI SYNTINEN LAULU

Pien' ihanaiseni, vuoteellain olet ollut alaston. Minä syntimme muistoa laulussain en kiellä: se kaunis on.

    Ja kun silmäni suljen, päivin, öin
    näen vartes vieläkin,
    ihos kuultoa, poveas ikävöin
    ja syntiä, suloisin.

    Ja aina, kun olet lähelläin
    ja suutas suutelen,
    minä tunnen kanssasi kylpeväin
    pyhiss' aalloissa Gangeksen.

Sinä puhdistat, sinä nostat vain, siks syntimme kaunis on. Tytär jumalan, minun vuoteellain olet ollut alaston!

PIENESSÄ MAASSA

    Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa.
    Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
    Salakauna ja kateus naapurin portin takaa
    pian koirana hyökkää esiin väijyen luita.

    Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
    "Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
    He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
    kas, hengitä tämä — ja lakkaa hengittämästä!

HIIRET

Täss' yhteiskunnan aumassa niin hiiren olla hyvä on kuin laitumella lampaan — mut kirjavassa laumassa myös salaviillos syvä on ah toisen hiiren hampaan!

Kas ystävät ne tirkistää niin mielellään sun aivojas, sun tuulias ja säitäs; voi kuinka heitä virkistää, jos aavistavat vaivojas, Akilleen-kantapäitäs!

Ja silloin vasta hauska on, kun voivat tätä virttä nyt he laulaa tuttaville: "Se mies jo vallan rauska on ja pullon kaulaan hirttänyt on järjen — minkäs sille!"

— Sen nakertajan paras on ah avarassa kolossaan täss' aumassamme olla, ken naapurinsa varas on ja julkisessa olossaan on tekopyhä nolla!

ROTTA

(Eräälle ylvästelljälle)

    Käyt huulillasi soma lause tää:
    "On tosi kaunista ja kaunis totta."

    Mut totuus usein myös on kauniin-ahne — rotta
    kun pääsee kakuilles, niin — kauniit kuoret jää!

NOLI ME TANGERE

On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi syvän lammen silmäkalvolla samealla: viha, viiltävin hampain, niinkuin petokala on väijyksissä mieleni pinnan alla.

    Te tulkaa, ajatustenne kaarnalaivoin
    te soutakaa yli mieleni, tuntoni aavain
    Ja ken pitää hyvin perää, hän päilyvät vedet,
    sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.

Mut aina, petollisine verkkoinensa mies saaliin-ahne kun saapuu kalastamaan, hän varokoon: hän on tunteva totisesti hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!

VELJELLENI

Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs, mut enään kätellessäni en sitä tunne: pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.

    Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
    ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
    Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
    me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.

    Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
    vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
    Kymen valtavan lailla nyt tiemme vetää miestä.
    — Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:

kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä, teon rintamalla, ankaran käskyn tiellä, etulinjoilla surmaten toinen toisen yössä —?

PIENIÄ HAUTOJA

    On aina jotain poissa, jotain mennyt sulta
    kuin varas öisin arkkujasi kahmalois.
    Poiss' aivan pientä jotain on, mut niinkuin kulta
    se kallista on nyt, kun riistettiin se pois.

    Näin osa omaisuuttas, osa itseäsi
    sult' aina tiettämättäs hukkuu, lahoaa.
    Näin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi.
    Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa.

    Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä
    ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon
    teet monta pientä hautaa. Niitä itkemästä
    sä astut vihdoin unohduksen kuutamoon.

LUOMINEN

LUOMINEN

(60-vuotiaalle Jean Sibeliukselle)

Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään. Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää hänen hengityksestänsä elämään.

    Yhä painiskelee Olemattoman kanssa
    joka hetki ja kaikkialla Se mikä On.
    Ja kaiken takana, missä ei ole mitään,
    se jo näkee tomussa Sen mikä Tuleva on.

    Joka hetki se astuu askelen kauemmaksi,
    joka hetki se valtaa uuden maailman.
    Se on uuden syntymistä ja voittoa täynnä,
    ja se astuu jalkansa niskalle Kuoleman.

Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. ja hän samoo pimeään. Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata, ja hän kylvää aurinkoja käsistään.

KORVENHALTIAN KUOLEMA

(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)

Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —

    vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
    kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
    laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui.
    Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.

    Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli,
    tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa;
    ja kaikki, minkä se katse siunas, eli:
    mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —

    Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku.
    Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset.
    Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku.
    Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.

    — Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan!
    Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta.
    Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan:
    kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.

VALO JA IHMINEN

Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään, sä syliis, siivillesi nostit maan. — Jok' ihmisen ja kukan silmäterään sun tules yhä syttyy palamaan. Teilt' unen raskaan sinun luonas herään kuin kuollut havahtuisi arkustaan. Käyn etees, alkuäiti, polvilleni, kurkoitan sätehilles sydämeni.

Sun silmäis ihanuutta palvomalla jo isät ensimmäiset vuorilleen näin polvistuivat kasvojesi alla. Sä ajast' ikuisesta ikuiseen viet vapahtavat sätees kirmaamalla kuin virran sydämestä sydämeen. Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas. Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.

Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan oot opettanut kauneutta maan ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan nyt vajoan kuin kultaan sulavaan. Ja elämäni tulee katoamaan kuin säde valon suureen ulappaan — mut ehkä, ehkä valonlisän niukan sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.

(Juhannuksen alla 1925).

VAINAJAIN KEVÄTNÄKY

    Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.
    Sato, voittaja, huipulle-astuja ei — vain rinne.
    Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten
    maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.

    Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.
    Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:
    kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,
    uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.

    Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.
    Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:
    mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,
    hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.

    Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.
    Ikävöiden me rannalle jäimme — hän astuu laivaan.
    Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.
    Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.

    Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan
    kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.
    Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.
    Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.

(1.5.1925).

KARAVAANI

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, vaelsimmepa auringon alla tai keskellä pimeän.

    Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
    monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
    me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka
    pedot tuskan saartavat meitä hampain nälkäisin.

    Mut eteenpäin, ohi kaikkien tuokioiden
    karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
    Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
    ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

    Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
    kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
    Mut katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
    nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

    Mikä parhainta on, mikä syntyi rakkaudesta,
    mikä meiss' oli elämästä ja elämää,
    tomustamme se erkanee ja ikuisesti
    karavaani-heimon sielussa hengittää.

    Näin uusia polvia entiset saattelevat —
    tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
    näyt yhteiset, sama kaipaus kauniimmasta
    ja matkasauvana Kohtalo ikuinen.

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa, sieluissa kaipaus, ja onnellisin on, kuka kauneinta uskoo, polunnäyttäjänä kellä on kangastus.

(Erästä juhlaa varten).

DE PROFUNDIS

NÄKY KADULTA

    He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
    he tulevat kovasta työstä, he tulevat tehtaistaan.
    Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien.
    Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.

    Niin, kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.
    Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
    Ne nyt ovat tyhjät, ne antoivat voimansa pois.

    Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
    Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
    savun, työpajan sauhun viipyvän näissä vielä
    kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.

    He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
    he tulevat työstä, he menevät jonnekin, pois —
    ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.

    Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,
    lain alla ankaran: voimanne uupukoon!
    — Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun
    kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.

ONNELLINEN

Oli kadulla ajettu lapsen yli. Hänen ruumiinsa virui vielä maassa avosilmin kuollein ja huulilla verta — soma poikanen mekossa ruudukkaassa.

    Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
    tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
    Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
    oli pieni sauva ja leikkivanne.

    Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.
    Me kaikki katsoimme hiljaisina.
    Joku kyynel vierähti katukiviin —
    ne kiilsivät sateesta niljaisina.

    Menin pois ja nyyhkytin: "Onnellinen!
    Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
    sukupolvien Via Appialta."
    — Oman mustan varjoni näin mä tiellä.

PAENNUT LINTU

Paennut lintu, povessain se asui kauan, pesässään. Ei sitä nähnyt yksikään, sen tunsin minä vain.

    Se etäisille retkilleen
    läks siivin kuulumattomin,
    niin häikäisevän valkoisin —
    ja palas pesälleen.

    Ja takaa meren kymmenen,
    kedoilta Onnellisten Maan
    toi hunajaa se nokassaan
    ja mettä kukkien.

    Jok' ainut kerta, päällä maan
    kun janosin ja nälkää näin,
    se ruokki minun sydäntäin
    kuin emo poikastaan.

    Ja uuvuttaissa tuskan muun
    se kantoi lehvää öljypuun.
    Se lensi eikä levännyt. —
    Mut missä on se nyt?

    — Paennut: kerran retkeltään
    se palas luokse sydämen
    ja — liudat haaskalintujen
    se näki pesällään.

    Ja hiljaisesti valittain
    lens valkosiipi povestain,
    se lensi eikä levännyt —
    ja poissa on se nyt.

HÄMÄHÄKKI

    On taloss' elämäni synkkä takapiha.
    Siell' asustavat yököt himojen
    ja mato epäilyn ja rupikonna, viha.
    Ja öin ne piirittävät sydämen.

    Tän' iltanakin ilon mettä juodaksensa
    on mielen nurmelle se, perho, lentänyt.
    Ja muistain ihanuutta maan ja sisartensa
    se silmät ummisti ja — kuinkas kävi nyt:

    kas paha ajatus jo hiipi kätköstänsä
    — tuo musta hämähäkki ristiselkäinen —
    ja tahmeaa ja lujaa surmanseittiänsä
    se kutoi, kutoi yli sydämen.

    Sen kietoi väistämätön tuhon piiri,
    jost' ihme ainoastaan voisi pelastaa.
    Tää pimeys on kissa, sydän hiiri.
    On lohduttavaa ajatella kuolemaa —

RUNOILIJA

(Dan Anderssonin mukaan)

Näin runoilija olla, kadull' asustella, kun edes päätöstä ei taistelulle näy, se on, on totta totisesti painiskella kanss' itse saatanan — ties taivas, miten käy.

    Se kysyy uhmaa, verta, kyyneleitä,
    käyn nyrkkisille nyt, tuo aamu kuoleman,
    mut koskaan murhett' ei, ei naisen-kyyneleitä —
    en laps, en nainen ole, mies mä olenhan.

    Täm' on kuin kalastaisi kaiken yötä
    eik' einettäkään pyydykseensä sais,
    kuin kulkis ulapalla yössä, myrskyn myötä,
    ja maat' ei koskaan, koskaan pilkoittais.

Mut kerran kylmä ruumis olen ikuisesti, ja silloin minut tyyni uni palkitkoon — oon silloin mies, mi painiskelun kesti, ja mulla oikeus on olla, mikä oon.

NÄLKÄ

Syön ruumistas, sinun vertas juon, ja sen atrian ääreen on ihana tulla. Joka päivä sun pöytääsi nälkäni tuon — joka päivä on kuitenkin nälkä mulla.

    Ja kun syön, yhä nälkäni kasvaa vain —
    ja sun astias ei ole koskaan vajaa.
    Oves luo, oves luota kuumeissain
    käyn, hoippuen hornan ja taivaan rajaa.

Verijuotikas oon, jota liekki syö, olen sisältä suuri ja verinen haava. Tule kerran vieläkin, syntien yö — ja sitten on tuomion aamu saava!

AUTIO PELTO

    Olen autio pelto. Ja autioks jään.
    Lien tähkinyt toiveita, uskallusta.
    Mut joka korren ja tähkäpään
    söi niittymatojen liuta musta.

    Olen autio pelto — ei: hautausmaa.
    Luurangot nostavat turhaan kättään,
    ne kuolivat kaikki syntymättään.
    Olen täynnä huuhkajan ulvontaa.

DE PROFUNDIS

Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin, ja vuoret odottavat huipuin sinisin — Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin taas suistuin rotkoihin.

    Siis vietän elävältä peijaiseni,
    ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
    Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
    on mehu kuivunut!

— Mut sitten, aurinko, kun ylle pääni, tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun, niin huutaa lahonneiden luiden ääni: Täss' olen — poikas sun!

ERÄS IN MEMORIAM

Kuin pimeä kaivo sammakkoineen tahi armoton napapiirin yö, joka aivoja painaa ja sielua syö, elo ympäröi sinut kohtaloineen.

    Öin korppeina, päivällä mustin ratsain
    vihamieliset voimat sieluas
    kovin piiritti. Eikä hän, odottamas,
    avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain.

    Maass' ei ilon kyllyyttä juonut suus,
    et tyhjissä taivaissa autuutta peri.
    Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri.
    Lumenvalkoiset koht' ovat hiekalla luus.

    Näky viimeinen tämä silmihis piirtyi:
    näit laulujen ruumiit paareillaan
    ylen hentoina, valkeissa liinoissaan.
    — Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi.

PRONSSIA

SALTO MORTALE

On rakkaus ihmislasten kuin, pilvet, leikkinne ikuinen. Hekin kulkevat kohtaloonsa sokeasti vyöryen.

    Avaruuden äärillä vaikka
    he kaukana toisistansa lie
    kuin ukkospilveä kaksi,
    niin kaipaus yhteen vie.

    He tuskin tietävät, miksi,
    mut toisiansa lähestyin
    he syöksyvät vastatusten
    tulenpolttavin syleilyin.

He leikkivät salamalla, ja heistä jäljelle tuhka jää. Mut elämän korkein hetki on kuolemanleikki tää.

PITKÄPERJANTAI

Karitsa uhrataan meiss' — elon lunastaja — omaa syytä vailla. Ja yli kaiken maan veremme sataa aamukasteen lailla.

Me oman sydämen revimme irti, ristille sen kohotamme kuin käärmeen vaskisen, he että eläisivät — kuoltuamme.

PRONSSIA

Olin ihminen ennen, verta ja luuta ja lihaa. Sydämelläni ruokin rakkautta ja vihaa.

    Elon silmillä nähdä
    saatoin, ja korvilla kuulla,
    käsin tarttua käteen,
    nauraa ja itkeä suulla —

kunis Kohtalo kerran sauvalla koski — — ja siksi ovat kasvoni tulleet iäti-paatisiksi.

    Kova, ankara pronssi
    sieluni muotoa peittää.
    Nyi en yltäni koskaan
    voi sitä kaapua heittää.

    Kuva en ole kuollut:
    uumenissani sykkää
    sydän liekehtiväinen —
    mutta sen tuska on mykkää.

Erämaass' olen sfinksi; luonani leijonat huhuu. Tuhat vuotta menköön — ja sitten suu kuvan pronssisen puhuu.

YKSINÄINEN RATSASTAJA

    Sa yksinäisten polkua ratsastat
    pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan.
    Sun erillesi, irti täytyy
        yhteisen hulluuden valtateistä.

    Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin:
    sä lihaa heidän et ole lihastaan,
    et luuta ole heidän luustaan,
        sukua toista on sielu sulla —

    ah, yksinäisten pilvien sukua
    ja petolintuin, vauhkojen ratsujen —
    ei siinä sukupuussa kukaan
        veljeä tunne, ei kantajaansa.

    Ei sulla ole maata, ei taivasta,
    vain yksinäisten tie, jota nelistää
    suin verisin ja huuruavin
        ratsusi, kuolema kavioissaan.

    Et rakkautta tunne, sen tallasit.
    On suudelmia sullakin, tietäkööt:
    kas, yksinäinen ratsastaja
        suutelee hurmeisen miekan terää.

    Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
    mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan
    he ojentavat käsiänsä
        huutaen taivasten Aaveen nimen.

    Sä tietämisen puust' otit hedelmän,
    jota kateellinen enkeli vartioi:
    nyt olet vapaa etkä kuole,
        jalkasi polkivat käärmeen päätä.

    Ja yli ajan, kuoleman hartiain
    jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
    ja panssarisi kultaa nuolee
        auringon silmien kuuma liekki.

TOTUUS

    Sinust' eivät tiedä ne ihmiset, jotka
    joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.

    Sinä levität siipesi ristinpuulla
    ja kaartelet taivaita, kotka.