IHMISEN MÄÄRÄ

IHMISEN MÄÄRÄ

Ei ole ihmisen hyvä — jos hän on heikko — tuntea, nähdä ja elää kaikkea: kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko.

Inhimillisen luota on moni mennyt — inhimillisen tähden: mieletön, harhaillut suota viekkaita virvoja nähden.

Yksi on — veljeni, tiedä — ihmisen määrä: kaikessa ihminen olla, suon yli polkunsa viedä vuorille, hyljätä väärä.

    Matkalla voi moni tällä
    langeta, nousta.
    Mutta ken itsensä hukkaa
    sielunsa näännyttämällä,
    hänen on mahdoton nousta.

    Veljeni, määrä on loitto:
    kuoleman luoksi!
    Ihmisen ylpeys olkoon,
    vaikkakin turha on voitto,
    taistella turhan vuoksi.

Kauneus, untemme sisar on opas meillä: laulaen kuoleva joutsen, lehden poimussa pisar, myös tomu kultainen teillä.

PURRESSA

RUNOILIJAN LAULU

Li-Tai-Pe.

    Ma, kansan runoilija, lauloin lauluain,
    ja kansan kuulla huilu ilakoi.
    Äänt' armiasta kuunneltu ei lain.
    Nyt jumalteni talon eessä huilu soi.

    Ja parviss' elonhartaat, hullut jumalat
    punaisen pilven päällä tanssivat.
    Ja silloin hämmästyen kuuli kansa maan
    ihmettä, lauluani lennossaan.

PURRESSA

Li-Tai-Pe.

(Hans Bethgen mukaan.)

Niin kepeästi pursi vettä viiltää väkevin aironvedoin. Seuranamme on kauniit immet huiluin kultaisin.

    He soittavat ja taas he kujeilevat.
    Ja jalo viini kuohuu pikareissa,
    ja mieliin syttyy riemu vallaton.

    Kai odottavat mua kuolottomat
    sinessä haikaralla ratsastaen —
    jään, huoleton, mä purteen kepeään.

    Ne palatsit ja linnat, jotka kerran
    näilt' autioilta kukkuloilta nousi,
    on sortuneet, on tyystin hävinneet.

    Ylevän runoilijan suuret sanat
    ikuiset ovat niinkuin muistomerkki,
    mi välkkyvänä tähtiin kohoaa.

    Kun haltioidun, tartun piirtimeeni,
    luon laulun kohisevan, niinkuin myrskyn,
    ja viisi pyhää vuorta vapisee.

    On minuss' ylpeys ja ilo, — nauran
    maan tämän kirjaville antimille:
    ne kukanlehden lailla varisee.

    Jos valtaa, kunniaa ja rikkautta
    mä joskus tavoitan ja niihin kiinnyn,
    Keltainen Virta pyörtää takaisin.

VAIMON VALITUS

Thu-Fu.

(Bethgen mukaan.)

Hän yksin istui laaksoss' autiossa, nuor' vaimo, jolle kauneuden lahjan ol' ihmeellisen suonut sallimus.

    Hän puhui: Vaikka kodist' ylhäisestä,
    mä sentään kokenut oon kovan onnen
    ja erämaasta etsin turvaa nyt.

    On julma tuho käynyt yli maani,
    sen hävittänyt: saivat surman veljet,
    ah nuoruutensa loistoss' ihanat.

    Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,
    jott' oisin voinut saattaa heidät hautaan —
    nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.

    On olo epävarmaa, niinkuin liekki
    on soihdun tuulessa. Mun jättänyt
    on puolisoni ajan melskeisiin.

    Ei voimaa, suuruutt' ollut sydämessään,
    yks halu hällä vain on: joku vetää
    muu nauravainen nainen povelleen.

    Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo
    jo toisien. Oi että kuulis kerran
    hän huokausta naisen hyljätyn!

    Oon piikani mä lähettänyt kauas
    mun korujeni timantteja myymään,
    mut ruokomajaani mä itse jään.

    On maja kehno. Korjata ma koen
    sen seinäin hataruutta köynnöksillä,
    on ilma kylmä, vaatteet ohuet.

    Tuo piiat kukkasia — viekää pois ne.
    Ei kukist' ole. Merkiks surustani
    te tuokaa mulle oksa sypressin.

    Jo ilta saa. Mä tahdon suojapaikan
    tuolt' alta suurten bamburuokoin löytää
    yön leposijaks kylmän, aution.

JOS OISIN TULI

Cecco Angiolieri.

(Mukaelma.)

    Jos oisin tuli, palais maailmanne.
    Jos oisin tuulispää, sen hajoittaisin.
    Jos oisin meri, maan ma hukuttaisin.
    Jos oisin Jumala: — voi kauhuanne!

    Jos oisin paavi: miten sielujanne,
    te roistot, kristityt, mä kiduttaisin!
    Jos oisin kuningas, niin ripustaisin
    mä teidät hirteen koirat kimpussanne!

    Jos oisin kuolema, ois syli mulla
    taas avoin vanhemmille. Yli harmaan
    en kynnyksen voi elävänä tulla.

Jos oisin Cecco — hm, se olen varmaan, niin olkoot ihanimmat neitseet mulla; ja muille suon ma sulottoman armaan.

RITARI OLAVI

Heinrich Heine.

I.

Katedraalin eessä kaksi miestä punakauhtanaista: kuningas on toinen niistä, toinen pyövel' ammatiltaan.

    Kruunupäinen pyövelille
    puhuu: "Pappi messun alkoi,
    pian päättyy vihkiminen —
    pidä piilus valmihina."

    Kellonsoitto, pauhu urkuin,
    kirkost' ulos väki tulvii:
    keskell' uljaan juhlasaaton
    nuoret vihkikoruissansa.

    Kauhun-kalvas, vapiseva
    tuo on kaunis prinsessainen;
    huolt' ei huimall' Olavilla,
    suulla punaisell' on hymy.

    Hymy suulla punaisella,
    niin hän puhuu kuninkaalle:
    "Hyvää huoment', appiukko,
    katkot tänään kaulan multa.

    Kuolen tänään — suo mun vielä
    elää keskiyöhön asti,
    että voisin hääni nämä
    pidoin, soihtutanssein viettää.

    Suo mun elää, suo mun elää,
    kunnes juon mä viime maljan,
    kunnes tanssin viime tanssin —
    suo mun keskiyöhön elää!"

Kruunupäinen pyövelille puhuu: "Vävy säilyttäköön keskiyöhön asti hengen — pidä piilus valmihina."

II.

Nämä häät ovat ritari Olavin, nyt juo hän viime pikarin. Ja nyt painaa vasten poveaan hän armastaan — oven takana pyöveli seisoo.

Soi soitto, ja Olavi nuorikon vie karkeloon: raju, huima on tämä tanssi loimussa soihtujen, elon viimeinen — oven takana pyöveli seisoo.

    Mikä riemu nyt viulujen kielissä soi,
    miten nyyhkiä huilun ääni voi.
    Ken heidän tanssivan nähdä saa,
    sitä kouristaa —
    oven takana pyöveli seisoo.

He tanssivat kauan ja lähekkäin, mies puolisolleen kuiskaa näin: "Miten rakas oot, et tietää voi — vilu haudass' on, oi" — oven takana pyöveli seisoo.

III.

Herra Olavi, on jo keskiyö ja päätös matkasi maisen. Jo mielin määrin nauttinut olet lempeä prinsessaisen.

    Jo munkit messua hymisee,
    ja punakauhtanassa
    mies seisoo piilu kädessään,
    jo on pölkky vartomassa.

    Ja ritari Olavi hoviin käy,
    valo, miekat kipunoivat.
    Ja ritarin suu on punainen,
    suu hymyy, ja sanat soivat:

    "Minä siunaan auringon, siunaan kuun,
    joka tähtiretkeläisen,
    minä siunaan linnun jokaisen
    sini-ilmassa livertäväisen.

    Ole siunattu, meri, ole siunattu, maa,
    ja keto kukkinesi:
    minä siunaan orvokit, suloiset
    kuin vaimoni silmien mesi.

Ah, tummat silmät puolison, nyt kauttanne päätän retken. Minä siunaan seljan: ah, alla sen näin antaumukses hetken."

SÄKEITÄ TUNTEMATTOMASTA

Georg Herwegh.

Mä tahdon kuolla ruskon kuoleman, kuin päivä, viime hehkussansa nukkuin — ah, kuolon tajuttoman, ihanan — niin kuolla, syliin Ikuisimman hukkuin.

    Mä tahdon kuolla lailla tähtien,
    täys kirkkautta, silmän sammumatta,
    ja taivaan pohjattomaan sinehen
    pois mennä hiljaa, kivun koskematta.

    Mä tahdon kuolla sinun kuolemas,
    maan kukkain tuoksu, perhoslentimille
    mi ilmaan kimpoat ja, riemukas,
    saat suitsutukseks Herran alttarille.

    Mä tahdon kuolla niinkuin kaste tuo,
    kun janoisina aamun liekit palaa;
    oi Jumala, niin sydämeni juo
    kuin päivänsäteet kasteen juovat salaa!

    Mä tahdon kuolla niinkuin säveleet,
    joit' arat harpun kielet huminoivat:
    ne ovat tuskin harpun jättäneet,
    kun kohta Luojan sydämessä soivat. —

    Et kuole iltaruskon kuolemaan,
    et täältä hiljaa tähden lailla vaivu,
    et kuole kivutta kuin kukka maan,
    ei sielus puoleen aamusäde taivu.

Sä kuolet kyllä, jäljettömihin, mut kurjuudessa voimas talttuu, turtuu: saa vienon kuolon luonto ikuisin, mut ihmissydän kappaleittain murtuu.

HYMNI KAUNEUDELLE

Charles Baudelaire.

Laps Haadeksen vai taivaan ootko, Kauneus? On katsees — jumalainen, saatanallinen — kuin rikoksen ja siunauksen sekoitus, siks olet niinkuin viinin myrkky suloinen.

    On samall' illan, aamun valo katseessas,
    on tuoksus ruusuin, rajuilman ruhjomain,
    on malja täynnä taikajuomaa suudelmas,
    se lamaa sankaria, lasta virvoittain.

    Syvyydest' astutko vai luota tähtien?
    Kuin koira seuraa turmelus sun liepeilläs.
    Sä tuhon sekä riemun kylvät leikiten,
    oot opas, mut et näytä, mik' on määränäs.

    Käyt nauru huulillasi yli vainajain,
    ja Kauhu ylvähin on sinun koruistas.
    Ja lailla punakorallien hehkuvain
    öin nähdään Murhan kiertyvän sun kaulahas.

    Niin korennoinen lentää liekkiin kynttilän,
    ja; "Terve, kirkkaus!" se kuiskaa kuollessaan.
    Mies huohottava vierell' immen viehkeän
    kuin kuoleva on, hyväilevä multaa maan.

    Oi kauhistava Kauneus! Se yhtä lie,
    oletko viesti Saatanan vai Jumalan,
    jos vain sun hymys, katsehesi portti, tie
    on maahan, jot' en tunne, mutta rakastan.

    Seraafi taikka seireeni, se yhtä on,
    jos teet sä — keijukainen silkkisilmäinen,
    sä kuningatar laulun, valon, tuoksujen —
    vähemmän iljettäväks maan, ja tuokion.

VIINIHOURE

Charles Baudelaire.

    Tää päivä on kuin unelmaa.
    Ei suitsia, ei satulaa!
    Selässä viinin ratsastain
    luo keijujen ja jumalain.

    Kuin enkeleitä kiidättää
    suur delirium-houre tää
    meit' etäisimpiin taivaihin
    kautt' aamunkoiton kristallin.

    Näin myrskyn siipi meitä vie,
    myös sydämillä siivet lie.
    Oi sisar, lento nopsa niin
    vie unelmaini taivaisiin.

KOHOAMINEN

Charles Baudelaire.

Yli suitsevain taivasten, aurinkojen, meren, pilvien, laakson ja vuoriston, valo maailmain kunis sammunut on, taa eetterin, taa avaruuksien

tavall' uimarin, tyrskyjen huumaaman, — palavan, sanomattoman riemukas — niin ylös pakenet, henkeni, korkeuksiin läpi kaikkeuspiirin valtavan.

    Ah, pois hämäryydestä laaksojen
    ylös taivasten puhtaiden tuoksujen luo;
    jumalviinistä oma osas juo,
    tulest' äärettömän, syvän kaikkeuden!

    Surut, kyltymys, taistelu rauhaton
    sorass', usvissa tien yhä taakkanas ois:
    valon siivillä ken osas kiitää pois
    ylevään ikirauhaan, se autuas on!

Ajatukset, ah, kiuruina kirmaten ylös lentävät aamuun, ja laakso jää, kokonaan elon nähden ne ymmärtää mykän luonnon kieltä ja kukkien.

ALBATROSS

Charles Baudelaire.

[Tätä runoa käänteessäni olen käyttänyt hyväkseni Toivo Mähösen ansiokasta mukaelmaa. — Suom.]

Kas, pyydystetyks merimiehet huviksensa saa joskus albatrossin, laivaa saatelleen veen yli suolaisen. He taajoin parvinensa tuon ympäröivät vieraan, ylhäält' eksyneen.

    Ja kannel!' avutonna, häpeissänsä laahaa
    nyt lintu ruumistaan — tuo veikko pilvien.
    Kuin raskait' airoja, niin kupeillansa raahaa
    se taakkaa hervotonten valkosiipien.

    Nyt horjut, ylväs lentäjä, kuin oma varjos,
    viel' äsken ihana, nyt rujo, irvokas.
    Mies sulle julkeana piippunysää tarjos,
    ja toinen matkii sua, ilmain kuningas.

Oi, nähkää runoilija linnuss' uhmakkaassa: hän nuolta nopeammin myrskyyn rynnistää, mut parvess' ihmisten kun alhaall' on hän maassa, hän siipiensä painon alle rammaks jää.

ISÄ JA POIKA

Erik Lindorm.

Kuu pilvijuomakas värjyy syväll' alla tumman veen. Ja uniset sirkat soittaa läpi heinän kaatuneen. Kuin harmaa tuhka sataa hämy päivän hehkuhun. Me kuljemme kivistä rantaa, minä, pieni poikani mun.

    Hän katsoo, viittoo ja loruu.
    Kivet joskus livettää.
    Minä hyväilen hänen kättään
    pient', aivan pehmeää.
    Hänen lapsen-ihmettelynsä
    ei väsy utelemaan.
    Ovat ajatukseni poissa,
    minä tuskin vastaankaan.

Miten kauan saanen pitää sinun pientä kättäs näin, tuki olla sulle ja turva, opas matkallas eteenpäin? Miten kauan lienee mulla sija lämmin sielussas? Sinä kasvat ja rinnaltani menet yhä kauemmas.

Sinun tahtosi uhmaan paatuu, pojan-ujona piileilet. Ja katseemme eroo. Ja sieluus idut kasvavat salaiset. Käyt synkin, polttavin tuntein salateitäs kulkemaan. Minun täytyy syrjässä seistä, vain ääneti katsoa saan.

Jos tietäisit, poikani, kuinka yli vuotees uneksin. Minä kirjoituspöytäni kätköön ens sukkasi piiloitin. Ne pienet, pienet sukat koviks, suuriks kengiks saa, ne polkevat omaa tietään, isän, äidin ne musertaa.

Se täytyy kärsiä, kestää, jos kohta se raskast' ois. Miten puserrankin, irtoo kätes kädestäni pois. Menet kuitenkin luotani kerta, ken estäis kasvamisen? — Tule nyt, me kiiruhdamme pian kotiin, poikanen!

VANHA TALO

Ragnar Jändel.

Koditon raukka, maailmassa harhaan ma repalein ja kengin visaisin. Ei mulla maata, taivast' eikä luojaa, vain köyhä äiti mull' on jossakin. Niin kuljen, tuijottelen tähtiin, hullu, ja veri palaa. Kaiken sulkea ma tahdon syliini — mut muistan: täytyy pimennon lasna hylyn kulkea.

Mut usein, arimmin kun värjyy sydän, kun helle teki uuvuttavaks tien, kun seutu hukkuu sinertävään hämyyn, ma vanhan talon luokse tullut lien. Ja kuulen laulun, nuoren käden tiedän pianon näppäimillä leikkivän — juon nälkäisinä soinnut, hiiskumatta, peläten painaudun seinähän.

Ja nuoren, tumman, hennon tytön siellä nään nuotteineen. Ja divaanilla nään sävelten, kirjojen ja valon luona myös tumman pojan, miehen vieressään. Nään, että lapset ovat sisarukset; heit' uneen valkokehdoss' äiti on hyväillen tuutinut. — Ja outo pakko mun vetää ikkunoiden valohon.

Ja katso … luona pianon se lapsi, mi kieliin koskee sormin hentoisin, hän — nään sen nyt — on oma sisareni, ja poika sohvall' itse olenkin. Ja hän, jok' aurinkoiseks lapsuutemme on hyväillyt, mun äitini hän on; myös talon, suojat lämpöiset mä tunnen, mä tunnen oman isän kartanon.

— Mut koira haukkuu… Hitto, uneksinhan! — On kotini Ei-missään, täällä ei! Mun pieni sisareni kuoli viluun, ja elon kurjuus äidin voimat vei. On isänikin kuollut — entä sitten! — Mä otan pussin, alan laputtaa ja kysyn joltain kiiltonappiselta, koditon raukka mistä majan saa.

SATAA

Ragnar Jändel.

    Rakkahin, herää, tule ulos kuistiin!
    Katras harmaita pilviä peittää taivaan.
    Tuoksuvassa, himmeäss' yössä hiljaa
          sade valuu.

    Ojenna kätes, tunne: suloisesti
    pilvet tihkuvat vilvaita pisaroita.
    Tunne syvään, rakkahin, mullan kiitos
          taivaan puoleen!

    Kuivat lehdet vienosti kahisevat,
    yrttien ruumiit paisuvat nautinnosta.
    Kiitost' uhoo vainiot, jotka väikkyy
          hämyn läpi.

    Alkaa ehtynyt puro solinansa,
    oikealla, pähkinäpensastossa
    harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
          satakieli.

KUMMITTELIJAT

Dan Andersson.

Majass' yksin jos valvot, kun ilta saa, älä salpaa oveasi Ovat yllämme tähdet, ja hanki kimaltaa, kun tulemme, tuttavas.

    Luut vanhat nää jo kolkassa kirkkomaan
    levoss' olleet kauan on —
    havahtuin sinitaivasta katsomaan
    saamme kujille kuutamon.

    Alla tähtien silmäin me käymme käräjiin,
    kun tuuli on raivokas,
    ja me istumme tuomari-istuimiin
    sinun miilumajallas.

    Nyt rauhatonna sielumme harhaa vain:
    meidät hautahan nälkä vei.
    Syvä rauha oli yllämme, mutta lain
    viha sammunut meistä ei.

    Viha tää, viha kuolleiden, nyt vaeltaa
    ajast' aikahan, kummitus;
    emme kyynelen lohtua maistaa saa,
    eikä pääty vaikerrus.

Voi meitä! Jo myöhäistä kiskurin on tuomio langettaa: kipusauvamme vuolijat itsekin nyt aaveina vaeltaa.

ANGELIKA

Dan Andersson.

Minä kuulin pauhua myrskyn ja ääntä pasuunain, minä kupeeni vyötin kohta ja nousin haudastain, valoss' auringon paisui rintani mun, käsivarteni jännitin, toi ihana tuuli itämaan kuin viiniä suonihin.

    Ja rankkana lämmin sade minun huuhteli rääsyjäin,
    minä avasin silmäni uudet ja tuomiopäivän näin.
    Oli kanssani myös Angelika, jota kovin rakastin,
    mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.

    Ja kolmekymmentä päivää minä vuottelin vuoroain,
    kevät uus oli ympärillä, sini taivaalla vanha vain.
    Minä vihdoin mieleni rohkaisin, menin käden nostaen:
    "Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen.

    Ja tässä on hän, Angelika, jota kovin rakastin,
    mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
    Me olimme miltei kihlatut, mut tietenkin salaa vaan,
    emme toisiamme pettäneet, minun tieteni ainakaan.

    Lihan synti on syntimme ollut, mut liha on kuollut pois,
    ei tuomitse henkeä henki, vikapää jos ruumis ois.
    Sinun veljiäs pienimpiä olen kohdannut varrella tien.
    Kun näkivät nälkää, nälkää näin, kun uupuivat, uupunut lien.

    Välist' emme leipään kajonneet, jos paastoa toiset sai,
    ja se oli hengestä, Herra, sen sentään myönnät kai?
    Me kuulimme enkelikuoroas, kun kuolevat vaikersi vain.
    Menehdyimme kaikki nälkään, oi Herra, rinnakkain.

    Ja pienet, pienet naiset tuli joskus leirihin,
    ja he kylvivät sen naurullaan kuin pienin kukkasin.
    Me otimme heidät silloin, vajosimme kurjuuteen.
    Mut se oli ruumiista, Herra, vika ruumiin hävinneen."

    Kadult' Ebalin portin luota tuli saatana virkkaen:
    "Niin, Herra, he itkivät, antoivat — vain minua peljäten.
    Mut kysyhän heiltä, Herra", hän puhui kumartain,
    "mitä tekivät vaioisimmin öin, kun ei pelkoa ollut lain."

    Minä huusin: "Pelkomme, Herra, piti alati murinaa,
    söi meitä se syödessämme, se säikytti nukkujaa.
    Hädän tautta me surmasimme, nälän pelosta varastain
    ja me kieltäydyimmekin toisinaan, mut taivasta muistaen vain."

    Mut Herra näin: "Minä tiedän tuon, kai parhaiten tiedänkin —
    jotakin toki oppinut minäkin lien vuosimiljoonin —.
    Oli rakkaus pelon vuoksi, vanhurskaus suosion,
    mitä teitte, kun pelkonne vaientui, se kiimassa tehty on."

    Minä vastasin: "Henki ol' altis, mut liha heikko vain,
    ja kun synnissä mässäsi liha, ei katunut henki lain.
    Tais saattaa ne meidät, ne kaksi, alas synkkään Ebaliin;
    enin ruumiista sentään oli, ja ruumis haudattiin.

    Ylipäänsä me olimme, Herra, lian peitossa kokonaan,
    ja ruumista henki raahas kuin kahletta jalassaan.
    Ja nyt anon tuomiotas, sen alle tyytyen.
    Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen."

    Mut Herra näin: "Ota impes sun, joka rakas sulle on,
    mut jota et saada ansainnut, sinä säädyltä arvoton.
    Suven taivaan alla uudestaan koetellaan teitä nyt,
    ja pyydän, te kaikki lähtekää, olen teihin väsynyt."

    Niin menimme jälleen kaikki pois, alas Mamren tammistoon
    koeteltaviks kerran vieläkin, kunis tulemme tuomioon.
    Mut saatana nauroi portillaan, nämä sanat kuulla sain:
    "Sinä sait, sinä sait Angelikan vuoks pelkuruutes vain!"

RAKKAUS

Dan Andersson.

Sanotaan, että profeetta uskossaan, jonk' ääni kuin malmi, kuin symbaali soi, rakkautta jok' ei tule tuntemaan, hän on turhaa, hän hukkua voi.

    Sillä profetia kokonansa häviää,
    kuin tuuli, savu kuolee se, voimaton,
    mut kaikki, min rakkaus täyttää, se jää
    ja niinkuin jumala on.

Teet, rakkaus, kaunihiks ohdakkeen, sinä kuin sade käyt yli nääntyvän maan, kukan tuot, puron vihreine äyräineen aron hiekkahan polttavaan.

DOONEYN SOITTAJA

W. B. Yeats.

Kun Dooneyssa viulua soitan, kaikk' alkavat karkelon. Kilvarnetin pappina serkku, veli Greenogen pappina on.

    Veli, serkku, he jälkeeni jääden
    tavas rukouskirjaa vain.
    Luin itse mä laulujen kirjaa,
    min kaupungista sain.

    Ja kun aika täyttyy ja tullaan
    pyhän luokse Pietarin,
    hän hymyää kolmelle meille,
    enin minulle kuitenkin.

    Ilo aina on tuttava hyväin,
    ilon suuri päihtymys.
    Rakas iloisille on tanssi
    sekä viuluni helähdys.

    Menen portista, taivaassa syntyy
    väentungos tavaton:
    "Hei täällä on soittaja Dooneyn!"
    Ja he alkavat karkelon.