JÄLKIMMÄINEN OSA.

SURUNLAPSI

Kymmenen vuotta on kulunut ja paljon on sillä välin tapahtunut.

Ekön linnan herrana on nyt ritari Erland Månesköld; hänen puolisonsa on
Helena Ulfsax, ja tällä on pieni Erland polvellaan.

Ritari Pentti ja rouva Elfrida ovat jo kuolleet. Kun Erland matkaltaan palasi kyllästyneenä sotaan, verenvuodatukseen ja turhaan kunniaan, lepäsivät molemmat jo muuratussa haudassaan luostarikirkon alttarin alla.

Mutta isä Henrikki elää vielä, ja niinkuin hän muinoin tuli ritari Pentin luo, tulee hän nyt ritari Erlandin luo istumaan hänen vierellään ja puhelemaan niistä merkillisistä asioista, joita ritari on kokenut vierailla mailla. Helena rouva kuuntelee ja hymyilee pienelle pojalleen; neitoset kuuntelevat myöskin tuolla salin perällä värttinöitään vääntäessään.

Erland on onnellinen puolisonsa kanssa; mutta hänen onnensa ei ole täydellinen, ja mikäpä maallinen onni lieneekään täydellinen? Sodan touhinassa on hän nuoruutensa tulen kuluttanut; miehen totisuus, joka välistä muuttuu synkkämielisyydeksi, asuu hänen otsallaan; hän on kokenut elämää ja ihmisiä; nyt hakee hän kotoisen lieden ääressä, hiljaisuudessa ja unhotuksessa, maallista hauskuuttaan.

Ja hänen sielunsa syvyydessä asuu varjo, joka huokailee pimeydessään ja pyrkii sieltä pois ajatuksen ja tunteen valoon. Mutta ritari kiroo ne huokaukset ja manaa sen kuin pahan hengen pysymään hiljaa syvyydessään — sillä kokonaan hän ei voi sitä karkoittaa.

Tuo varjo oli Singoalla.

Se seurasi häntä sodissa ja seikkailuissa, iloissa ja suruissa, toivon hetkinä ja turhan odotuksen aikoina. Tuon ruskean tytön muisto on tosin kirkastunut; mutta esiytyy kuitenkin kuin aron valaistus silloin kuin veripunainen kuu kohoaa taivaan rannalle. Siihen liittyy myötäänsä muistoja yöllisistä kohtauksista metsässä, kirkon ryöstöstä, myrkkyjuomasta, tikarin iskuista, taikuudesta ja pakanallisesta menosta. Ja kuitenkin myöntää hän joskus itsekseen, että hän rakkaudella tuossa kuvassa riippuu kiinni; sellaisina hetkinä ei hän tahdo katsoa Helenaansa silmiin; hän ratsastaa metsään, ratsastaa hurjasti, niin että hevonen peittyy vaahtoon, ratsastaa kauan, kunnes yö kattaa maiseman.

Eräänä kesäiltana, kun ritari synkän mielensä ajamana ratsasti metsässä, saavutti hänet ukkonen ja rankka sade. Hän haki suojaa luostarista, jonka läheisyydessä hän oli. Ovenvartijaveli, joka nyt jo oli luonnostaan niin kalju, ettei enää tarvinnut päälakeaan ajaa, avasi portin, tervehti ritaria ja ilmoitti, että priori oli kirjastossa. Ritari meni sinne ja tapasi vanhan opettajansa kynä kädessä kirjoittamassa suureen kirjaan, jota hän kymmenen vuotta takaperin oli alkanut valmistaa. Se oli tuota uupumatonta ahkeruutta, joka kantaa hiekkajyvän toisensa päälle, kunnes muuri on valmis, niinkuin aika liittää tuokion tuokioon ja niitä keräten iankaikkisuutta muotoilee. Huone oli entisensä näköinen, tumma ja juhlallinen; koivut varjostivat niinkuin ennenkin vihreää kaari-ikkunaa, ja kirjat lepäsivät vanhoilla hyllyillään; olipa vielä se kirjanmerkkikin, minkä isä Henrikki kymmenen vuotta sitten oli oppilaansa viimeisellä lukutunnilla pannut säkeen Extremum hunc Arethusa mihi concede laborem kohdalle, vanhan Virgiliuksen sisässä. Mutta entinen oppilas ei ollut poikanen enää, vaan mies, jonka otsa oli totinen ja posket kalpeat ja parrakkaat.

Ritari Erland istui isä Henrikin viereen. Ulkona raivoava rajuilma ja ikkunoita vastaan pieksävien sadekuurojen surullinen sohina viritti keskustelunkin synkäksi. Miehet puhelivat inhimillisten olojen katoavaisuudesta, mutta kun Erland vain näki muuttelehtavan, pakenevan, kuohuvan ja katoavan ajan virran, osoitti isä taivasta kohden ja puhui kaiken katoamattomuudesta; kun Erland ilmaisi, ettei hän milloinkaan ollut ihmisluonteessa puhdasta kultaa tavannut, vaan aina vain kuonansekaa, sanoi isä Henrikki: "Tuhka on tuhkaa, henki henkeä. Mutta täällä tuhkassakin täytyy hengen herrana hallita. Ainekin on henkiseksi tuleva, taivas on maahan astuva, ja uusi aika on koittava ihmiskunnalle."

"Uskotteko sen, hurskas isä?" sanoi Erland. "Ehkä onkin se tuo rakennusmestari, joka nyt maailmaa kiertää ja perkaa maata uutta rakennustaan varten?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi munkki.

"Tarkoitan ruttoa, mustaa surmaa, paisetautia, joka maailmassa raivoo. Olen jo ennen kertonut, mitä näin Saksanmaalla, Italiassa ja Ranskassa ja kaikkialla, minne tulin. Kun tänne palasin, jäivät taakseni kuin kirkkomaaksi kaikki etelän maat, täyteen surkeutta, kuolemaa ja mädännystä. Ihmiset kuolivat juuri niin kuin vilja kaatuu viikatteen tiessä. Lyypekki oli viimeksi näkemäni kaupunki Rooman keisarin valtakunnassa, sillä sieltä lähdin taas purjehtimaan Kalmariin, ja Lyypekin kaduilla oli yhdeksän tuhatta ruumista. Olen kuullut mainittavan kaupungeista, joissa satatuhatta henkeä kuoli muutamissa päivissä. Eikö tämä ole rakennusmestari, joka vaeltaa yli maan ja perkaa maata uudelle rakennukselle? Eikö meidänkin vuoromme ole pian tuleva?"

"Miserere, Domine! Herra, armahda meitä!" mutisi isä Henrikki ja pani kätensä ristiin.

"Katso", jatkoi ritari ja osoitti ikkunaa; "katso noita pisaroita, jotka putoavat ikkunoita vastaan ja valuvat alas kuin puroina! Ehkä ovat ne pilvet, joista pisarat ovat alkunsa saaneet, kulkeutuneet tänne etelän ruton saastuttamista maista, missä ovat imeneet itseensä myrkkyhöyryjä niistä ruumiista, jotka maata peittävät; ehkä ovat nämä pilvet murhanenkelin vaippa, joka liehuu päämme päällä; ehkä on kullakin noista pisaroista sisässään siemen kaikkien elävien häviöön, kuka tietää?"

"Herra meitä varjelkoon!" kuiskasi munkki.

Kirjastohuoneen pimeyttä lisäsivät mustat pilvet, jotka taivaalla vaeltivat. Silloin tällöin välähti salama läpi avaruuden ja loi häikäisevää valoa huoneeseen. Oli niinkuin olisi ääni taivaasta vakuuttanut todeksi ritarin kamalan arvelun.

"On olemassa tarina", jatkoi hän, "että ruton tuloa jollekin paikkakunnalle ennustaa muuan näky. Nähdään varhain aamulla poika astuvan sisään kaupungin portista harava kädessään. Missä hän haravoi jonkun huoneen edessä, siellä kuolevat monet. Joskus seuraa häntä tyttönen, jolla on vasta kädessään, ja missä tyttö lakasee jonkun huoneen edustalla, siellä kuolevat kaikki. Mutta lienee se vain tarina. Varmaa on, että monet ihmiset luulevat viimeisen tuomion olevan lähellä ja sentähden lahjoittavat omaisuutensa kirkoille ja luostareille."

"Totta puhuit, se on rakennusmestari, joka raivaa maata uutta rakennustaan varten. Erland, kun näin sinun kotiisi palajavan ja näin valkean vaipan punaisine ristineen sotisopaasi peittävän, silloin sanoin minä itselleni: Kas, tuossa on soturi, joka on pyhittänyt miekkansa uskon levittämiselle, joka lihaansa kurittaa, joka antaa omaisuutensa kirkolle ja kaikki, mitä hänellä on, Jumalalle! Luulin sinun tehneen hengellisen ritarin valan, että olit samalla kertaa munkki ja ritari! Iloitsin siitä, sillä sellaiseksi kuvailin minä tulevaisuuttasi vielä poikana ollessasi; tähän päämäärään luulin sinun vapaaehtoisesti pyrkivän. Kaikki tämä ei tosin ole toteutunut; olet taistellut uskottomia vastaan Liettuassa, mutta olet maallikko: sinulla on vaimo ja lapsi. Tiedä, nuori mies, että rakennusta rakennetaan, jonka perustana on maa, kattona taivas. Uusi mahtava työmies on tarttunut työhön käsiksi ja jouduttaa sitä huimaavalla vauhdilla; niin, tämä työmies on, niinkuin sanoitkin, Rutto, joka nyt maailmaa hävittää. Ihmisten sanoit lahjoittavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille. Hyvä, rakennus kohoaa siis kivi kiveltä. Sille, jolla paljon on, pitää vielä enemmän annettaman. Kullan paha alkuhenki ei tule kristityksi, ennenkuin hänet on kirkkoon kytketty; silloin muuttuu hän enkeliksi, joka runsauden sarvestaan siunaa maailmaa. Kaikki, kaikki, joka maallisen rikkauden nimeä kantaa, kootaan penni penniltä kirkon helmaan, ja kun kaikki, kaikki on sinne koottu, missä on sitten maallisten ruhtinaitten valta? missä se rikas, joka köyhää sortaa? missä hätää kärsivä, joka turhaan leipäänsä huutaa? missä se henkinen kyky, joka ei ole Jumalaa palvellen kehittyvä? missä se neron kipinä, jota ei haeta esille tuhastaan ja puhalleta suureksi tuleksi? missä ainoakaan lapsensielu, joka ei kaikkine uinailevine lahjoineen kehittyisi täydelliseksi ihmissieluksi? Kun kirkko on kaiken omistaja, on myöskin kaikki yhteistä, koko ihmiskunta on veljeskunta, joka yhtyy rakkauden aterioihin Kristuksen pöydän ympärillä; silloin ei kukaan ole rikas, mutta ei kukaan köyhäkään; silloin on tuhatvuotinen valtakunta tullut. Niin, tulkoon se vaan! Amen! Se on se päämäärä, johon koko kristikunnan yli levinnyt yhdistys pyrkii, yhdistyksen päämies on isämme Roomassa, ja minä olen yksi sen halvimpia ja heikoimpia jäseniä, mutta tahtoni on hyvä ja toivoni luja…"

Rajuilmaa kesti yhä. Oli tullut jo niin pimeä, että isä sytytti lampun. Sen himmeä valo ei voinut voittaa valkeita salamoita, jotka vähä väliä leimahtelivat ikkunan mustalla pohjalla ja loivat valonsa ritarin ja munkin kalpeille kasvoille.

"Seuraa minua kappeliin… rukoilkaamme!" sanoi isä ja nousi ylös.
Erland seurasi häntä.

Munkit kutsuttiin kappeliin. Vahakynttilät sytytettiin haarukoissaan palamaan. Alttarin ympärille kokoontuneina alkoivat munkit polvillaan ollen laulun, jonka sävelissä väreili tunteita, joille ei kenenkään sydän voi aivan kylmäksi jäädä: se oli ihmisen pelkoa luonnon voimaa ja vihaa kokiessaan, tuntiessaan sen salaperäistä luomiskykyä ja vastustamatonta hävittämishalua, mutta se tulkitsi myöskin ihmisen luottamusta laupiaaseen olentoon, jonka rakkaus on hävityksenkin hetkenä läsnä.

Munkkien lauluun yhtyi kellojen pyhän malmin helinä. Mutta kovemmin ja voimakkaammin kuin kellot pauhasi ukkonen, kohisi myrsky.

Kun rukous oli lopussa, palasivat isä Henrikki ja ritari Erland kirjastoon. Kelloja vielä soitettiin; niitä soitettiin niin kauan kuin myrsky kesti, ja tuli niiden kehoittaa ympärillä asuvaa kansaa rukoukseen.

Ritari teki lähtöä kotiinsa ja aikoi mennä hevosensa luo, joka oli jätetty veli Johanneksen huostaan. Mutta juuri sillä hetkellä tuli tämä sisään ja ilmoitti, että vieras, oudon näköinen poika tahtoi puhua priorin kanssa.

"Mistä tulee hän tässä rajuilmassa?" kysyi priori ihmeissään.

"En tiedä."

Priori ja ritarikin ajattelivat heti tuota näkyä, jonka luultiin ruttoa ennustavan.

Poika tuotiin kirjastoon ja kummastellen katselivat häntä isä Henrikki ja ritari. Hän oli pieni, hento, ja noin yhdeksän vuoden vanha. Sadevesi tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta hänen ruskeata pukuaan oli estänyt kastumasta viitta, jonka hän oli jättänyt holvin käytävään. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä oli sellainen ilme, että niitä tuskin olisi voinut lapsen kasvoiksi luulla; sillä hänen otsallaan oli niin syvä totisuus, hänen silmissään niin musta kokemus ja salaperäinen loiste ja niin paljon hiljaista ja nöyrää kärsimystä hänen kalpeilla kasvoillaan, hänen suunsa piirteissä ja hänen suurien silmäluomiensa hienoissa verisuonissa, että se ei ollut luonnollisessa, vaan yliluonnollisessa sopusoinnussa hänen lapsellisten kasvojensa kanssa. Hänen pukunsa oli, niinkuin sanottu, ruskea, ja kangas oli karkeaa, mutta kuitenkin niin leikattua kuin olisi sen tehnyt äiti, joka oli ylpeä lapsensa kauneudesta.

Onko se ruttopoika? Ei, hänellä ei ollut tuota kamalaa haravaa… Eikä hän ollut mikään valhekuva, vaan pieni olento, jonka suonissa virtasi ihmisveri.

"Mikä on nimesi?" kysyi isä Henrikki ja valaisi tulijaa lampullaan.

"Surunlapsi."

"Oletko vaeltanut kaukaa tässä kauheassa ilmassa, lapsi parka?"

"Olen."

"Mistä tulet?"

"Loitolta."

"Surunlapsi! Kummallinen nimi! Tunnen sen kuitenkin pyhästä raamatusta.
Oletko yksin?"

"Olen."

"Oletko kristitty?" kysyi yhtäkkiä ritari Erland.

Poika vastasi olevansa.

"Osaatko lausua Jumalan ja Kristuksen nimen?" kysyi priori vielä varmemmaksi vakuudeksi.

"Jumala ja Kristus", virkkoi poika, taivuttaen päänsä ja tehden ristin merkin.

"Hyvä on", jatkoi priori rauhoittuen, "sano minulle nyt, mikä on asiasi, ja kerro minulle myöskin tarkemmin kuin tähän saakka, miksi matkustat, kuinka olet tullut tänne, kuka on isäsi ja kuka äitisi. Sitten saat mennä luostarin kyökkiin syömään, ja kun olet syönyt kylliksesi, saat vuoteen levätäksesi, sillä lienethän uupunut ja nälkäinen."

Priorin noin puhuessa, välähti salama huoneessa ja ukkonen jyrähti niin kovasti heidän päänsä päällä, että sekä isä Henrikki että ritari ristivät silmänsä ja sanoivat: miserere! Mutta Surunlapsi seisoi rauhallisena, silmät maahan luotuina.

"Tule tänne", sanoi ritari pojalle, "että saan sinua tarkemmin katsoa!"

Surunlapsi astui lähemmä ja katsoi ritaria silmiin.

Ritari laski kätensä hänen päänsä päälle ja huokasi syvään, tietämättä miksi. Hän ei voinut irroittaa silmiään pojan kasvoista; ne muistuttivat hänelle jotain mennyttä. Ja kun hän noin katseli pienen matkamiehen kasvoja, alkoi taas se varjo, joka asui hänen sielunsa syvyydessä, huoata, liikkua ja tunkeutua ylös sielun valoisampiin, muiston kirkastamiin seutuihin. Silloin tarttui ritari vaistomaisella kiivaudella pienokaisen käsivarteen eikä tiennyt painaisiko hän hänet rintaansa vasten vaiko heittäisi pois käsivartensa koko voimalla. Mutta poika loi ritariin katseen niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Päästä käteni! Teet minulle pahaa!"

Ne tiedot, joita isä Henrikki tahtoi, sai hän vasta monien kysymysten jälkeen. Kas tässä, mitä hän sai tietää:

Surunlapsi oli pitkiä taipaleita kulkenut, läpi suurien metsien, kautta monien kaupunkien ja poikki laajojen vesien. Noiden metsien, kaupunkien ja vesien nimiä ei hän tiennyt, sillä hän ei ollut utelias nimiä kyselemään, ja ne nimet, jotka oli kuullut, oli hän unohtanut. Yksin ei hän ollut vaeltanut; hänellä oli ollut seuraa. Mutta ketä, siitä antoi hän aivan vähän tietoja. Kun isä Henrikki siitä häneltä tarkemmin kyseli, vaikeni hän, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja kun isä uudisti sen, vaikeni hän taas.

Matkansa tarkoituksesta kertoi Surunlapsi seuraavaa, joka suuresti kummastutti sekä isä Henrikkiä että ritari Erlandia:

"Minun äidilleni on ilmestyksen kautta sanottu, että näillä seuduin pitäisi löytymän luostari, jonka pakanat kauan sitten kerran ryöstivät. On myöskin äidilleni ilmoitettu, että ryövätyt aarteet löytyisivät minun kauttani, jos hän minun kanssani tahtoisi tehdä toivioretken tuohon kaukaiseen luostariin, ja jos eräs ritari, joka on sen seudun herra, tahtoisi ottaa minut ainoaksi henkipalvelijakseen, ja minä tahtoisin palvella häntä sata päivää ja maata matolla hänen ovensa edessä. Silloin sanoi äitini, että tämä olisi Jumalalle otollinen työ; äitini sanoi myöskin olevansa hyvin onneton ja että Jumala ehkä antaisi hänelle hänen onnensa, jos tämä ilmestys kävisi toteen. Hän sanoi myös, että meidän pitäisi tehdä se isän sielun vuoksi, sillä isäni on paljon syntiä tehnyt, kun on pyhän lupauksen rikkonut. Äitini oli iloinen, että oli tämän ilmestyksen saanut; heti hän lähti taipaleelle ja otti minut mukaansa. Oli minulla toinenkin seuralainen, mutta nyt olen minä yksin. Onko tämä se luostari, johon minä olen lähetetty? Onko tässä luostarissa käynyt pakanoita? Asuuko täällä lähellä joku ritari, jonka nimi on Erland, sillä se kuuluu olevan hänen nimensä?"

"Se Jumala, joka on suojellut sinua pitkällä taipaleellasi, pieni pyhiinvaeltaja, on myöskin askeleesi oikeaan ohjannut", sanoi isä Henrikki ja katseli Surunlasta ilmeisellä kunnioituksella. "Niin, tämän luostarin ryöstivät pakanat kymmenen vuotta sitten, ja se ritari, jota etsit, istuu tässä. Tämä ritari on Erland Pentinpoika Månesköld. Näyttää siltä kuin Jumala tämän kautta tahtoisi tehdä ihmeen vielä meidänkin aikanamme. Saammehan sen nähdä. Useinkin saamme kuulla kerrottavan yhtä merkillisistä ilmestyksistä. Saiko äitisi ilmestyksensä valveilla ollessaan vaiko unessa?"

Mutta Surunlapsi ei tähän kysymykseen vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli ritariin kääntynyt. Poika pudisti päätään ja virkkoi itsekseen:

"Ei, sellainen ei hän ole. Äitini sanoi, että hän on nuori, kaunis ja parraton."

"Mitä sinä niin silmiäsi teroitat?" kysyi ritari, joka oli istunut äänetönnä otsa käteen nojaten. Hänen äänensä oli ankara kysyessään.

"Oletko sinä ritari Erland?" kysyi Surunlapsi.

"Olen… vaan entä sinä, maankulkija, kuka on isäsi ja kuka äitisi?
Olet paljon puhunut. Puheesi on ollut pitkä ja luikerteleva kuin
ankerias. Se on vuotanut pois merkkiäkään jättämättä. Kuka sinä olet?
Kaikesta mitä olet puhunut, en ole päässyt vähääkään selville."

Nyt alkoi isä Henrikki taitavasti valituin sanoin moittia ritaria siitä, ettei noin sopinut puhutella pyhiinvaeltajaa, joka vielä on niin nuori ja turvaton kuin tämä ja joka on tullut niin merkillisissä asioissa. Ei ainoastaan pyhiinvaeltajan itsensä vuoksi, ei ainoastaan hänen isänsä ja äitinsä eikä myöskään luostarin vuoksi, mutta etupäässä sitä varten että nähtäisiin eikö Jumala tämän kautta tahtoisi ihmettä tehdä, olisi ritari Erlandin velvollisuus vastaanottaa pyhiinvaeltaja huoneeseensa ja antaa hänen maata mattonsa päällä. Jos erehdystä tai petosta olisi olemassa, tulisi se kai piankin ilmi, ja jos ei ennen, niin ainakin noiden sadan päivän kuluttua.

Isä Henrikki lisäsi, että Surunlapsi tänä yönä tulisi lepäämään luostarissa, mutta että jos ritari tuoksi määrätyksi ajaksi tahtoisi ottaa hänet palvelijakseen, tulisi tuo hurskas työ, jonka lapsi tällä palveluksellaan toimittaisi, huomenaamuna pyhitettäväksi juhlallisella messulla luostarin kappelissa, jossa ritari ja rouva Helena pyydetään olemaan läsnä.

"Olkoon menneeksi", vastasi ritari, "käyköön niin." Ja hän jatkoi kuiskaten: "Ellen olisi tämän pojan kuullut Jumalan ja Kristuksen nimeä lausuvan, saattaisin luulla häntä pahaksi hengeksi, kamalaksi kummitukseksi, hornan harhakuvaksi. Katsokaa hänen silmiään! Ovatko ne lapsen silmät? Eikö niiden pimeä syvyys ilmaise onnettomuutta? Minä sanon teille, hurskas isä, pirskoittakaa tätä lasta huomenna runsaasti pyhällä vedellä!"

"Minusta hänen kasvonsa ovat miellyttävät enkä näe mitään pahaa hänen silmissään", vastasi priori.

"Minä ajattelen ruttopoikaa", mutisi ritari; "kun ei tämä vain saattaisi onnettomuutta talooni!"

"Mikä ajatus!"

Ritari selaili koneellisesti käsikirjoitusta, joka oli hänen edessään, painoi päänsä käsiinsä, mutta nosti sen taas ja katsoi kummastunein silmin melkein pelonalaisella epäluulolla oveen päin, sillä hän kuuli sieltä jotain; kuuli puoleksi kuiskaavan, puoleksi laulavan lapsen äänen, jota säestivät kirkkaat, hauraat, yliluonnolliset sävelet.

"Mitä se on? onko se hän? Uskaltaako hän laulaa meidän läsnäollessamme?
Sitä ukkosta, kuinka se käy! Jumala varjele! Mikä salama!"

Ritari aikoi nousta ylös. Hän tuijotti uhkaavasti poikaan; mutta isä Henrikki tarttui hilliten hänen käsivarteensa. Mutta oli hänkin ihmeissään, kun kuuli Surunlapsen laulavan ja näki hänen polvillaan näppäilevän lasin palasia, joita oli ottanut vaatteistaan ja asetellut lattialle. Kyllähän lapset useinkin vaihtavat toden leikiksi ja leikin todeksi, mutta että se tapahtui nyt ja tällaisissa oloissa, oli kuitenkin kovin outoa. Ritari kääntyi priorin puoleen ja virkkoi:

"Vanha opettajani, minua hävettää sanoa sitä, enkä itsekään ymmärrä syytä siihen, mutta tämä lapsi, jos hän nyt ollenkaan on lapsi, häiritsee minua, pelottaa minua ja ajaa mieleeni ilkeitä muistoja ja kuvitteluja. Kuulethan, että hän laulaa. Usko minua, se on loihturunoa. Kuule, kun kerron! Kuulin lapsuudessani maankulkija-ukon laulavan loihturunoa, joka saattoi minut puolihulluksi halusta hyökkäämään mieslaumain kimppuun ja lyömään ja tappamaan ja tulemaan tapetuksi. Hän lauloi saatanasta, jota kutsui Odiniksi, ja joka kulki onnettomien pakana-esi-isiemme svealaisten ja gööttalaisten etunenässä, kiihoittaen heitä taisteluun arvatenkin kristinuskon sotureita vastaan. Hän lauloi nuolikoskista, jotka syöksyivät alas keihäsmetsiin, lauloi asemerestä, joka vyörytteli huutavia aaltoja, jossa valkyriamyrsky raivosi ja jossa miekkain salamatulet välähtelivät. Minä näin niin, minä näin saatanan ratsastavan kahdeksanjalkaisella helvetin hevosella. Harmaita pilviä ja sinisiä taivaankannen repaleita liehui hänen hartioillaan. Kuulin hänen huutonsa läpi sotatorvien äänen, jotka pauhasivat kuin tuomiopasuunat. Muisto siitä karmii vieläkin rintaani ja ytimiäni. Olin loihdittu, noiduttu. Nuo kiertävät laulajat ovat vaarallista väkeä. Hyvä, että nyt ovat melkein kadonneet. Tämä poika on heidän sikiöitään. Käske hänen vaieta!"

Surunlapsen laulu oli alakuloista ja siinä oli vain muutamia säveliä, jotka muodostivat yksitoikkoisen, kolkon ja vieraan sävelmän. Jos ritari ja priori olisivat tahtoneet kuunnella Surunlapsen laulua, olisivat he jyrähdysten väliajoilla voineet kuulla seuraavat sanat, joita säestivät lasipalasten helinä, sateen sohina ulkona ja tornin kellojen kumina.

    Päivä jo laskee, pilvet kaihoa täynnä kulkee
    pois yli vaahtisen veen, yli kuohuvan salon siimeen.
        Lokki luodolla kirkuilee,
        haukka rotkonsa kätköön jää:
        ajoon uupuin se päänsä peitti
        siipensä märkiin untuviin.

    Päivä jo haipui, häälyy yö yli kankaan honkain,
    vuorilla häälyy, miss' sammal turpuu ja tihkuu, huokaa.
        Pilvi itkuun jo puhkeaa
        ja äidin helmassa levähtää
        nyt poika pilven. Ja yhdessä niin
        ikävöi he ja sulavat kyyneliin.

Noita sanoja lauloi Surunlapsi, mutta ennenkuin hän oli laulunsa lopettanut, nousi ritari ylös, meni hänen luokseen ja polki lasinpalaset pirstaleiksi.

"Etkö kuule ukkosta?" sanoi hän ja tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen. "Tahdotko pilkata Jumalan ääntä myrskyssä? Missä olet ihmistapoja oppinut? Eikö tule hurskaan ristiä silmiään ja taivuttaa päätään salaman edessä? Oletko pakana?"

Surunlapsi katsoi rikottuja soittokoneitaan ja sitten ritaria.

"Saanko vai enkö saa palvella sinua sata päivää?" kysyi hän, niinkuin ei olisi ritarin vihaa ymmärtänyt.

Ritari päästi hänen kätensä eikä ollut voida hänen katsettaan kestää, mutta vastasi:

"Tulehan sitten, sillä minua haluttaa nähdä, kuka olet. Mutta nämä sata päivää eivät tule olemaan sinulle makean leivän päiviä, ole siitä varma! Saat maata matollani, mutta myöskin olla koirani, joka saa potkuja palkakseen. Ja jolleivät kadonneet luostarin aarteet kauttasi löydy, niinkuin uskottelet äidillesi ilmoitetun, saat vielä pahempaakin odottaa."

Surunlapsi ei näyttänyt pelkäävän, vaan iloitsevan ritarin lupauksesta, sillä oli niin kuin olisi ilo hänen mustissa silmissään kimmeltänyt.

Ritari heitti nyt hyvästinsä priorille, joka sydämessään oli murheellinen tämän kovuudesta pientä pyhiinvaeltajaa kohtaan. Mutta isä Henrikki koetti hyvittää sitä osoittamalla pojalle sitä suurempaa hellyyttä. Kun ritari oli mennyt, ei priori vienytkään Surunlasta luostarin keittiöön, vaan munkkien pöytään refektoriossa, osoitti hänet ruoka-aikana istumaan itsensä ja vanhimman luostari veljen väliin ja puheli munkkien kanssa hänen retkestään ja merkillisestä asiastaan.

Kun munkit olivat sen kuulleet, osoittivat he Surunlapselle suurempaa kunnioitusta kuin vanhemmat miehet poikasille osoittavat.

Aterian jälkeen tehtiin Surunlapselle makuusija kirjastoon, jossa hänet jätettiin yksinäisyyteen, kun priori ensin oli toivottanut hänelle hyvää yötä, siunannut häntä ja vetäytynyt kammioonsa.

RITARI JA PYHIINVAELTAJA.

Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa ritari Erlandin palveluksessa.

Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan. Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista, varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka laulajain äänet vapisivatkin:

    O rex aeterne domine,
    Rerum creator omnium,
    Qui eras ante saecula
    Semper cum patre filius…

Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.

Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria, päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten. Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin, pysähtyi hän ja huudahti:

"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"

Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai sudet syöneet.

Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.

Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.

Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti, mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään, vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina… ja ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään; sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin. Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä, jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.

Iltaisin kun ritari istui salissa puolisonsa luona, oli Surunlapsen paikka etäisessä nurkassa. Helena rouva puhui pojalle usein ystävällisiä sanoja; mutta tämän kasvot eivät koskaan ilosta loistaneet. Ymmärsi hän kuitenkin rouvan hyvyyden; sen huomasi hänen silmistään. Mutta kun ritari otti poikansa, pikku Erlandin syliinsä, ja se tapahtui usein, antoi hänen ratsastaa polvellaan tai hyväili ja suuteli häntä, silloin tukahutti Surunlapsi nyyhkytyksensä, mutta antoi kyynelten vuotaa, sillä kyynelien kulku ei korvaan kuulu, ja pimeää oli nurkassa, jossa Surunlapsi istui.

Ja niin koitti kymmenes päivä siitä kuin Surunlapsi oli Eköhön tullut. Ritari oli soutanut järvelle kalastamaan. Surunlapsi meni metsään. Kun ritari palasi kalasta ja istui päivällispöytään, ei Surunlapsi ollut saapuvilla. Hänen paikkansa oli muuten ritarin tuolin takana, sillä hän palveli herraansa myöskin ruoka-aikoina.

"Täsmällinen palvelija ja innokas katumuksen tekijä, tuo Surunlapsi!" sanoi ritari "voi hänen kurjan isänsä sielua, jolleivät muut ansiotyöt kuin tämän pojan tekemät voi vapauttaa häntä kiirastulesta!"

Mutta ritari oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Surunlapsi astui sisään.

"Tule tänne", huusi ritari jonka viha oli kuohahtanut, vaikka on vaikea siihen syytä sanoa; "jos kerran olet palvelijani, niin hoida myöskin tehtäväsi, mokoma kummitus!"

Ja silloin löi ritari Surunlasta niin kiivaasti kasvoihin, että tämä kaatui maahan.

Helena rouva loi moittivan katseen kovasydämiseen mieheensä hänen julmuutensa tähden; mutta Surunlapsi nousi ylös, pyyhkäisi kostean kiillon silmistään ja otti viittansa alta kiiltävän koristeen ja ojensi sen hehkuvin poskin ritarille.

Se oli Mariankuvan kultainen kruunu, jonka muukalaiset kymmenen vuotta sitten olivat luostarista ryöstäneet. Ritari tunsi sen ja hämmästyi; Helena rouva tarttui kruunuun ja ilohuuto pääsi hänen huuliltaan. Pikku Erland, joka istui isänsä vieressä, ojensi kätensä sitä kohden, sillä sen loiste ilahutti hänen silmiään.

"Mistä olet kruunun löytänyt?" kysyi ritari.

"Metsästä", vastasi Surunlapsi.

"Oletko löytänyt kaikki?"

"En, mutta kymmenen päivän perästä olen löytävä enemmän ja sadan päivän perästä olen löytänyt kaikki, niin puhui äitini."

Ritari vaikeni ja jatkoi syöntiään. Mutta Helena rouva tarttui
Surunlapsen käsivarteen, painoi poskensa hänen poskeensa ja kuiskasi:

"Sinä pieni pyhiinvaeltaja, anna anteeksi herra Erlandille! Ei hän tahdo tehdä sinulle pahaa, vaikka luontonsa on niin kiivas." Silloin purskahti Surunlapsi itkemään. Pikku Erlandkin alkoi itkeä. Lasten tunne-elämä on seuraisaa. Ja pikku Erland rakasti Surunlasta, sillä Surunlapsi leikki välistä hänen kanssaan eikä kyllästynyt hänen oikkuihinsa.

Silloin nousi ritari ylös, sysäsi tuolinsa lattiaa pitkin ja meni tornikammioonsa.

Surunlapsi seurasi häntä, sillä hänen toimensa sitä vaati. Mutta tornikammion ovi oli lukittu; ritari tahtoi olla yksin. Silloin istuutui Surunlapsi oven luo ja odotti pitkät hetket. Mutta vasta illansuussa astui ritari ulos. Hän meni saliin, ei puhunut paljoa Helena rouvan kanssa, söi illallisensa ja palasi Surunlapsen seuraamana (jonka toimi sitä vaati) takaisin makuuhuoneeseensa.

Himmeä valo tunki huoneeseen läpi ahtaan ja tumman ikkunan. Ritari tarkasteli vanhaa miekkaa ja oli vaiti. Oli niin hiljaista, että kuului hiekan juoksu tuntilasissa, kuului kuin heikko ääni, joka kuiskailee lohdutusta ja kuolemaa.

"Täytä maljani!" käski vihdoinkin ritari Erland.

Surunlapsi kaatoi vähän iltaviiniä maljaan ja ojensi sen vapisevalla kädellä, silmät maahan luotuina, herrallensa.

"Se maistui makealle" sanoi ritari ja asetti maljan pöydälle.

Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.

Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.

Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:

"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti käskyn ja palasi matolleen.

"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.

Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:

"Nukutko, Surunlapsi?"

"En."

Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi Surunlapsen sielussa.

"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.

"Surunlapsi, miksi et nuku? Lapsethan nukkuvat yöllä! Onko mielesi paha, Surunlapsi? Olen ollut kova sinulle, olen pidellyt sinua pahoin. Pieni pyhiinvaeltaja parka, yksin olet maailmassa, mutta Jumala sinua rakastaa! Annatko minulle anteeksi?"

Surunlapsi vastasi nyyhkyttäen.

"Nuku nyt! Nuku makeasti, lapsi parka!" sanoi ritari.

ROTKO.

Suuresti ihastui Helena rouva huomatessaan muutoksen, mikä oli tapahtunut ritari Erlandin mielialassa Surunlasta kohtaan. Kärsivällisyys ja lempeys voittavat vihan, ajatteli rouva Helena; oli kai myöskin vaikuttanut ritarin lempeyteen se, että Surunlapsi oli löytänyt kultaisen kruunun, ja että ilmestys siis oli tosi. Niin ajatteli ainakin Helena rouva.

Niin, aina yhdennestätoista päivästä alkaen pienen pyhiinvaeltajan tulon jälkeen linnaan oli ritari Erland hänelle ystävällinen. Se vaikutti Surunlapseenkin niin, että hänen käytöksensä muuttui vapaammaksi ja avonaisemmaksi. Ritarinkin läsnäollessa soitteli hän nyt lasinpalasillaan ja lauleli, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Hän ei nyt tuntenut mitään katkeruutta tai mitä se lienee ollut joka oli puristanut hiljaiset kyyneleet hänen silmistään, kun ritari poikaansa hyväili. Hän katseli ritari Erlandia vapaasti silmiin ja hymyili hänelle pikaria tarjotessaan. Mutta metsässä kävi hän joka päivä niillä tunneilla, jolloin ei ritari hänen palvelustaan kaivannut, ja Hurtta seurasi häntä melkein aina.

Kahdentenatoista päivänä tapahtui, että isä Henrikki meni linnaan, osaksi nähdäkseen pientä pyhiinvaeltajaa, jota hän rakasti ja jota hän katseli yhä suuremmalla kunnioituksella sitten kun tuo ihmeellisesti löydetty kruunu taas koristi pyhän neitsyen kuvaa luostarissa; osaksi myös ilmaistakseen ritarille erään kirjeen sisällön, joka oli tullut muutamasta Norjan rajalla olevasta luostarista. Mutta kun isä Henrikki tuli linnaan, sai hän tietää, että Surunlapsi jo kauan oli ollut metsässä. Sitä vastoin oli ritari Erland juuri tullut kotiin, ja isä Henrikki meni silloin hänen luokseen.

Priorin kasvoissa, joiden ilme muuten oli rauhallinen ja samalla vilkas, näkyi selviä jälkiä raskaasta ja levottomasta mielialasta. Miehet tapasivat toisensa tornikammiossa.

"Surullisia uutisia", sanoi priori, ja pani kirjeen pöydälle ja istuutui raskaasti nojatuoliin. "Tämän pergamentin on minulle lähettänyt veli Benediktus, Gudtorpin luostarin priori, joka luostari on Norjan rajalla."

"Ja mitä sitten?" kysyi ritari.

"Oikein ennustit… minä pelkäsin sitä… Lue! Se lähestyy meitä pitkin askelin, Jumalan vihan päivä, dies irae dies illa… Rutto on maassa ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos pelottominkin sydän nyt vapisisi!"

Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:

"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. Parce, parce, cohibe flagellum. Domine Deus! Luostarini on autioksi joutunut. Minä yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä; en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se perille. Pax tecum!"

"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään. "Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"

"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki; "silloin ei kammota kuolon portti."

"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja kuitenkin minä elän."

"Kohtalomme on Jumalan kädessä…" Sillä ajatuksella kevensi isä Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti taas vapaasti.

"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän hoitaa tointansa nuhteettomasti."

Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan, mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen, mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi… "vavahtaen", sillä Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi… "sitten tyyntyen", sillä pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.

Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.

Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin, kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka olivat hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle. Hurtta oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää polkua, joka kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.

Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode kulki epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa asetettu kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden vieressä hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.

Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään Hurtan seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies, jonka ontot silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli nainen, tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja katsoivat tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän naisen kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen vartalonsa ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja kuihtuvaa, oli vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka muistutti omaa, kohta alkavaa häviötään.

"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut pojan askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut hänen viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe aivan kuin kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen. Surunlapsi kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja silmiään ja otsaansa, painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:

"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."

Singoalla… sillä tuo nainen oli Singoalla… vastasi kasvot ilosta loistaen:

"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman isän poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle, mutta älä anna hänen kadota!"

Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.

"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma, jota hän oli tullut tuomaan.

"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko? Erland ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"

"Kuulen", vastasi mies kumeasti; "voima voipi siis vaikuttaa. Anna sen vaikuttaa pian."

"Hän ei enää vihaa sinua", uudisti Singoalla rajattomalla riemulla. "Onko hän kutsunut sinua pojakseen, aavistaako hän, että olet hänen poikansa? Eikö hän välistä sano, että olet Singoallan näköinen? Eikö hän koskaan ole maininnut sinulle nimeäni? Varmaankin on!"

"Ei ole."

Singoalla vei kätensä otsalleen. "Ei", sanoi hän hiljempaa, "olisihan minun pitänyt se tietää… Surunlapsi, sano, onko Helena rouva hyvin kaunis? Hyväileekö ritari usein puolisoaan? Rakastaako hän häntä suuresti?"

"Rakastaa", vastasi Surunlapsi, ja Singoalla käänsi pois kasvonsa ja painoi otsansa kylmää kalliota vasten.

"Anna voiman vaikuttaa!" kuului Assimin ääni sanovan.

"Älä ole pahoillasi, äiti", pyyteli Surunlapsi ja hyväili häntä niin kauan, kunnes Singoalla taas käänsi kasvonsa häneen päin.

"Hyvä on", huudahti Singoalla ja nousi ylös. "Voima vaikuttakoon.
Surunlapsi, sinun on tuotava isäsi luokseni."

"Jos Jumala minulle voimaa antaa."

"Sinulla on se", vastasi äiti; "sinulla on se voima, jonka Alako valituilleen antaa. Sinä voit sillä voimallasi saada aikaan suuria. Sinä olet syntynyt etelän hehkusta ja pohjan kylmyydestä. Olet syntynyt uskollisuudesta ja vilpistä, pakanasta ja kristitystä, valosta ja pimeydestä, ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisestä miehuuden voimasta. Surunlapsi parka! Miksi olet täällä? Katso, olethan ritarin poika, linnan pitäisi olla asuntosi, samettia pukusi ja kultakannusten pitäisi kulkiessasi kilistä. Mutta sinä olet suruun syntynyt, etkä iloon; kätesi viivat, otsasi kaarevuus, suonien kudokset silmäluomissasi määräävät sinut surkeuteen ja huoliin. Poskesi on kalpea, niinkuin kukkanen, joka pimeässä kasvaa. Surussa olet maailmaan syntynyt, huokailevaa povea olet imenyt, äitisi suudelma on ollut suolaa ja kyyneltä. Surunlapsi, sinun tulee tuoda isäsi luokseni; hän on vannonut minulle uskollisuutta Alakon kuvan päällä; hän on minun; minulla on oikeus vuodattaa hänen verensä, sulkea hänen taivaansa, jos hänen jumalansa ja sinun jumalasi on minun jumalani. Vielä tänä yönä täytyy sinun tuoda hänet minun luokseni! Hänet on vedettävä tuomiolle petoksestaan ja julmuudestaan. Oi, jos hänellä on sydäntä, on hän itkevä kalpeita poskiasi ja kauhistuva kurjan äitisi tuskia!"

"Minä tuon isäni luoksesi, mutta Assim ei saa tappaa häntä", sanoi
Surunlapsi.

"Niin kuin äitisi käskee", sanoi Assim kuivasti ja potkasi miekkaa, joka oli lattialla. "Olen luvannut olla äitisi orja, vaikka minun uskollisuuteni on hänelle vähemmän arvoinen kuin isäsi petos."

"Vaiti!" huusi Surunlapsi Assimille; "jos olet äitini orja, niin vaikene!"

"Olen ruhtinaan poika ja äitisi orja."

"Nyt lähden, äiti, luotasi. Ritari vartoo minua. Yöllä palaan minä isäni kanssa."

"Kas tuossa", sanoi Assim, "paaden päällä on muutamia siemeniä, jotka olen täyden kuun aikana poiminut. Pane ne ritarin maljaan, niin tottelee hän helpommin voimaasi."

Surunlapsi arveli. "Ota ne", sanoi Singoalla; "Assim kerää muitakin siemeniä kuin myrkyllisiä."

Assim loi silmänsä maahan. Surunlapsi otti siemenet, jotka Assim oli kerännyt.

"Äiti", sanoi Surunlapsi levottomasti, "vielä sananen! Onko sinulla ollut ilmestystä, mistä minä ensikerralla olen löytävä maahan kaivetut luostarin kalleudet?"

"Minulla on ollut uusi ilmestys ja kahdeksan päivän kuluttua tahdon minä näyttää sinulle paikan, mistä olet löytävä ehtoolliskalkin."

Singoalla suuteli Surunlasta. Poika kutsui Hurttaa, joka juuri oli nukkumaisillaan, lähti rotkosta ja kiiruhti metsän läpi linnaan.

Kun hän oli mennyt, sanoi Singoalla Assimille:

"Ylös, mies, ota lapio ja ehtoolliskalkki! Kaiva se tuon irtonaisen puun juuren alle, jonka näytin sinulle siinä, missä puro järveen laskee! Valhe ei saa saastuttaa Surunlapsen sielua."

Assim vieritti pois kiven, joka oli reiän suulla, mihin ryöstetyt luostarin kalleudet olivat kätketyt. Hän otti ehtoolliskalkin, antoi muiden olla, siirsi kiven takaisin reiän suulle, otti lapion ja poistui.

Näiden ryöstettyjen aarteiden kanssa oli Assim hyljännyt kansansa, oltuaan vähän aikaa sen päällikkönä Singoallan isän jälkeen, joka oli kaatunut taistelussa Juutinmaan hiekkaisella rannikolla. Sen ajan kuluessa oli Singoalla seurannut Assimia, ja he olivat olevinaan mies ja vaimo, vaikkeivät olleet, sillä Singoalla ylenkatsoi Assimin rakkautta, ja Assim oli hänen orjansa.

Mutta Surunlapsi luuli, että pyhä kruunu oli metsästä löydetty Jumalan ilmestyksen avulla.

SALAINEN VOIMA.

Kun Surunlapsi palasi linnaan, istuivat priori ja ritari vielä tornikammion pöydän ääressä synkkiä asioitaan puhellen. Surunlapsi täytti heidän maljansa ja priori tyhjensi omansa luottamuksella, koska sen ojensi hänelle hurskas pyhiinvaeltaja.

Aterian jälkeen palasi priori luostariin. Ei hän eikä ritarikaan ollut rouva Helenan eikä talon väen kanssa puhunut mitään tuosta kamalasta uutisesta, sillä he eivät tahtoneen ennen aikojaan ketään pelottaa.

Surunlapsen seuraamana meni ritari Erland tornikammioon nauttimaan yön lepoa. Surunlapsen sydän vavahteli, sillä hän oli ritari Erlandin juomaan sekoittanut Assimin salaperäistä siemeniä; hänen sydämensä vavahteli, sillä tänä yönä tulisi hän sen avulla, jota Assim ja Singoalla olivat kutsuneet salaiseksi voimaksi, viemään isänsä äitinsä luo. Tämä voima on meidän päivinämme yleisesti tunnettu ja kuitenkin on se vielä selittämätön arvoitus. Meidän aikamme viisaat, jotka tutkivat hermosäikeitten näkymättömiä pidennyksiä, tuntevat ne lait, joiden mukaan taivaan kappaleet äärettömässä avaruudessa liikkuvat ja joiden mukaan vesipisara liikkuu hiuksen hienossa putkessa, eivät kuitenkaan vielä ole täydellisesti päässeet selville tämän voiman salaisuuksista.

Mutta ennenkuin Mesmer keksi sen, olivat sitä jo käyttäneet Intian braminit ja Assarian kansa. Mutta Assarian kansa ei tutkinut; se vain käytti voimaa, ja antoi sen olla sinä, mitä oli: arvoituksena.

Surunlapsella oli suuressa määrin tuo salainen voima vallassaan; sen oli hänen äitinsä huomannut. Kun hänen sydämensä oli tuskasta revetä, ja uni pakeni hänen vuoteeltaan, oli Surunlapsen tapana hivellä käsillään hänen kasvojaan, ja uni tuli, ja sydän tuudittui muutamien hetkien lepoon.

Nyt nukkuu ritari: se kuuluu hänen hengityksestään. Hiekkakello kuiskaa. Tähdet tuikkavat tornin ikkunasta sisään. Surunlapsi nousee ylös matoltaan ja hiipii äänettömin askelin Erlandin vuoteelle. Pienokaisen sydän sykkii kiihkeästi. Epäillen kohottaa hän kätensä. Ne väikkyvät kuin varjot yli ritarin otsan ja alas rintaa vasten. Yhä kuiskaa hiekkakello. Tähdet tuikkivat tornin ikkunasta sisään. Ei kuulu hiiskahdustakaan; ritarikin on lakannut hengittämästä. Hän lepää vuoteellaan kuin kuollut ja tähtien valo väreilee hänen kalpealla otsallaan. Kuin varjot väikkyvät Surunlapsen kädet yli ritarin kasvojen; ne väikkyvät hänen kasvojensa yli kuin hiljaiset varjot.

Silloin nousee ritari ylös. Surunlapsi hypähtää taapäin, päästää puoleksi tukahdutetun huudahduksen ja heittäytyy polvilleen. Ritarin silmät ovat kiinni.

"Herra Erland", kuiskaa Surunlapsi, "en tahtonut tehdä sinulle pahaa.
Elä vihastu minuun!"

Ritari ei vastannut. Silloin huomasi Surunlapsi, että voima oli vaikuttanut. Hän nousi ylös ja sanoi rauhallisesti:

"Ritari, sinun tulee jättää vuoteesi ja seurata minua."

"Minne tahdot viedä minut, Surunlapsi?"

"Saat kohta sen tietää."

Ritari pukeutui. Surunlapsi tarttui hänen käteensä.

He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan, jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti hänet Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi ollut vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet metsään.

Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun, niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima vaikuttava vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt syntyvät ytimen ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia kokoontuu vanhojen ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon ytimen ympärille intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka toinen toisensa jälkeen vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja, tunteita ja ajatuksia kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain ympärille. Mutta sielun vanhimmat syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat lapsuuden muistot niin suloiset, ne kun ovat lähinnä hengen sydäntä. Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia puiden runkojen välitse, tunki tuo salainen voima yhä syvemmälle hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin se sinne syyltä syylle tunki, heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja unhotetut intohimot, imien itseensä mehua muiston juurista. Erland muuttui samaksi kuin oli ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan kukkia puron rannalta ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt hänen sielunsa syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon; nuoruuden rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten koskaan palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain Singoallaa.

"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö tähden, joka kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä rakastan sinua niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku Erlandini; rakastan sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen sinun sielustasi, että sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista, niin viileää. Minne viet minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua maailman ääriin."

"Vien sinut äitini luo."

"Asuuko äitisi metsässä?"

"Asuu."

"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"

"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja hämillään näistä suloisista sanoista.

"Ken on äitisi? Onko se Singoalla… Singoalla… Singoalla?"

Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.

"On, äitini on Singoalla."

"Oi Jumalani", sanoi ritari ja kyyneleet alkoivat tippua hänen raollaan olevista silmistään, "minä olen niin onnellinen. Rakastettu poikani, miksi en sinua heti paikalla tuntenut? Sinä olet ollut muukalainen isäsi huoneessa, olet kärsinyt paljon ja syyttömästi hänen vihastaan. Näen kuitenkin sielustasi, ettet vihaa minua; ei, sinä rakastat minua ja olet onnellinen sanoistani. Tule, Surunlapsi, minä tahdon mennä äitisi luo."

He jatkoivat kulkuaan. Surunlapsi vapisi autuaasta mielialasta, sillä niin voi myöskin tapahtua, kun autuus mielen täyttää ja niinkuin auringon valo tulvii silmiin, jotka ennen olivat sokeat… vapisi kamalasta tunteesta, sillä ritari oli niin kalpea, niin muuttunut ja hänen äänensä niin aavemainen. Se oli kuin harhanäky, niinkuin olisi vieras sielu hänen suunsa kautta puhunut. He pysähtyivät kalliomurroksen eteen. Surunlapsi tarttui isänsä käteen ja vei hänet sokkeloon.

Tulta tuikki jostain, se katosi taas, sillä kallion seinä sattui eteen, mutta kohta näkyi se taas jälleen. Se tuli rotkosta.

"Oi, minä vapisen", mutisi ritari; "asuuko sieluni rakastettu näissä kallioissa?"

Ritarin ja pyhiinvaeltajan askeleet ilmaisivat yksinäisen asunnon eläjille heidän tulonsa. Singoalla istui sammalvuoteella, tulenvalo hulmusi kosteilla kiviseinillä ja loi petollisen punan hänen kasvoilleen. Assimkin istui vanhalla paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä. Hän oli äsken hionut miekkaansa vuoren kylkeä vastaan; nyt riippui se paljastettuna hänen vyössään.

"Kuule", kuiskasi Singoalla, joka aina hämäristä asti oli kuunnellut ja odottanut, odottanut ja kuunnellut; "Kuule. He tulevat. Assim, menehän nyt!" Assim nousi ylös.

"Jään tänne varjoon", sanoi hän, "jos tahdot, että hänen on kuoleminen, niin kohenna tulta; se on oleva merkki. Miekkani on terävä, käteni on varma, odottamaton isku on kaatava villin jääkarhun."

"Mene, mene!" kuiskasi Singoalla. Assim katosi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astuivat ritari ja Surunlapsi sisään. Singoalla seisoi Erlandin edessä. Hän katseli häntä… Kuka taitaa kuvata moisen katseen? Elämä kaikkine kohtaloineen, iloineen ja suruineen, kaikkine loppumattomine intohimoineen ja tunteineen voipi keskittyä katseeseen, niinkuin särmiö kokoo auringon kaikki säteet polttopisteeseensä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus voivat sulautua yhteen ainoaan katseeseen. Ne sulautuivat Singoallan katseessa yhteen ainoaan kysymykseen, ylpeään ja musertavaan ja kuitenkin vapisevaan.

Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai vihasta, kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi ritari polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.

"Singoalla!" kuului Erland sanovan.

Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta, kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.

"Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen silmäluomiensa alta.

Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen povensa ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.

Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.

Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät, rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten ympärille ja kuiskaa — Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.

Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree hammasta tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen, mutta että hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi olisi hänen kuolla tuleen.

Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten, silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne nuoruutesi pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland, oletko kärsinyt?"

"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland. "Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi, kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut, olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja poimikaamme kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä; taivaan tähdet tuikkivat! Etkö näe niitä?"

Erland tarttui Singoallan käteen ja vei hänet rotkosta. Mitään ajattelematta, ainoastaan autuaasti tuntien seurasi häntä Singoalla. Hän kulki ritarin rinnalla, silmät maahan luotuina, haaveellisiin unelmiin vaipuneena. Ei hän nähnyt tähtiä, ei puita, joiden välitse kulki. Oi, kun ei koskaan tämä autuus loppuisi! Antaa heidän leikkiä puron reunalla ja kuolla, ennenkuin aamun kylmä valo koittaa ja tuo tullessaan tunteettoman todellisuutensa! Yö, uni, haaveilu, häilyvät varjot, tuikkivat tähdet, epämääräisyys ja rajattomuus, nuo suloiset näköhäiriöt, jotka syntyvät hämäryyden helmassa, oi, mitä on rinnallanne aurinko ja sen kultainen valo, mitäpä päivä kirkkaine esineineen ja kylmine totuuksineen!

Surunlapsi seurasi isää ja äitiä. Pienokaisen kasvot loistivat.
Tuntematon voima liikkui hänen povessaan ja pakotti häntä laulamaan.
Laulu kaikui niinkuin se olisi ollut vain henkiä varten, jotka yön
pimeässä liihoittelevat.

He tulivat kukkulalle puron luona; se oli lähellä rotkoa. Erland ja Singoalla istuutuivat kukkulan juurelle nurmikolle, missä ennen muinoin olivat istuneet; mutta leikkiä, poimia kukkia eivät he enää voineet; uinaillen lepäsivät he toistensa olkapäihin nojaten; puhella eivät he voineet, ainoastaan huokailla ja tuntea toistensa läsnäolon, puoleksi valveilla, puoleksi unessa.

Mutta Surunlapsi istuutui puron rannalle, katseli tähtiä, jotka kuvastuivat veteen; ja lauleli niille. Niin vierivät hetket, ja toinen toisensa perästä sammuivat tähdet lännen sumuihin. Harmaata usvaa sekaantui pimeyteen ja aamukaste kostutti maata. Silloin lähestyi Surunlapsi isäänsä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hänelle: "Yö kuluu. Nouse ylös ja seuraa minua!" Ritari heräsi tuskallisesta horrostilastaan; hänen tahtonsa oli Surunlapsen tahdon alle alistunut; hänen täytyi totella.

Tämän teki Surunlapsi siksi, että aika oli kulunut pitkälle yli puolenyön, ja se salainen voima, jonka avulla Surunlapsen sielu hallitsi ritarin sielua, alkoi heikontua. Sen tunsi Surunlapsi jäsentensä kylmenemisestä ja uupumisesta.

"Äiti", sanoi hän Singoallalle, "tule! minua uuvuttaa ja minun on kylmä. Meidän täytyy kiiruhtaa."

"Heitä hyvästi, äiti. Meidän täytyy rientää", uudisti Surunlapsi hätäillen. Singoalla nousi ylös. "Hyvästi", kuiskasi hän ritarille.

"Ei, ei", sanoi ritari Erland; "me jäämme tänne ainiaaksi."

"Me tapaamme taas. Hyvästi!"

"Pakene, äiti! Älä jää!" rukoili Surunlapsi.

Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.

"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."

Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata. Nopein askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät tornin rappuja ja tulivat tornikammioon.

"Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.

Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon, ritari nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.

Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan; linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran uudisviljelijän kirveen iskut.