Singoalla

PÄIVÄ JA YÖ.

Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut, mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki ritarin kasvojen synkän ilmeen.

"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi, Surunlapsi."

Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän hyväillyt pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän palvelijoita.

Illan suussa lähti herra Erland ratsastamaan. Surunlapsi kiiruhti metsään ja rotkolle. Singoalla istui siellä säteilevin kasvoin, yhä vieläkin huumaantuneena yöllisistä muistoista. Assim keitti ruokaa kattilassa eikä puhunut mitään.

Singoalla sulki Surunlapsen syliinsä, suuteli häntä suutelemistaan ja kysyi hänen isästään.

"Isänikö!" vastasi Surunlapsi. "Oi, en uskalla enää tänään kutsua häntä isäkseni. Hän on vihainen ja sanoo yöllä nähneensä kauheaa unta."

"Sanoiko hän kauheaa unta?" kysyi Singoalla miettivästi.

"Sanoi."

"Se on mahdotonta. Hän rakastaa minua. Esi-isämme ovat sanoneet, että kun salainen voima vaikuttaa, silloin ihminen esiintyy sellaisena kuin hän on. Hän rakastaa minua sisimmässä sydämessään. Oo, tätä yötä, tätä autuaallista yötä. Surunlapsi, sinun tulee taas tänä iltana tuoda ritarini luokseni. Mutta sitä ennen tahdon minä näyttäytyä hänelle, vakuuttaakseni sinulle että hän rakastaa minua aina. Tule, Surunlapsi, minä lähden linnaan."

"Äiti", huusi Surunlapsi, "sinä saatat itsesi onnettomuuteen. Muista ritarin puolisoa, Helena rouvaa!"

"Häntäkö!" virkkoi Singoalla säihkyvin silmin. "Minä olen ritarin ensimmäinen ja oikea puoliso, niin totta kuin Jumala asuu taivaassa. Hän ei rakasta häntä, hän ei voi rakastaa häntä. Etkö kuullut, etkö nähnyt sitä viime yönä? Minua, yksin minua rakastaa hänen sielunsa. Minä lähden hänen luoksensa."

Turhat olivat Surunlapsen valitukset. Hän lähti. Surunlapsi seurasi häntä itkien ja rukoillen. Hän lähti, sillä epäilys, jonka hän tahtoi vääräksi todistaa, mustasukkaisuus, jota hän turhaan ivasi, oli herännyt hänen mielessään. Assim otti jousensa olalleen ja seurasi häntä, loitompana.

Hetken kuljettuaan tuli Singoalla Surunlapsen seuraamana hiukan viettävälle ylängölle, jonka poikki hänen tiensä vei. Saavuttuaan harjulle pysähtyi hän, sillä hän näki ritarin hevosen selässä alempana. Hänen muotonsa oli synkkä ja pelottava. Hänen hevosensa oli vaahdossa. Jousi riippui hänen satulansa nappulassa.

Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä silmiään, katseli ja huusi:

"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa päivälläkin?"

Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja ampui.

Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään, temmannut hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään jännitti Assim jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta silloin oli ritari jo poissa.

Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi itselleen kuolemaa.

"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko, että tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä ammun tarkkaan."

"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi Singoalla.

Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi toivoa.

Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin. Hän tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!" uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi saa illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet, ja jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa…"

"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä; mutta minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman orja. Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi yönä langetetaan tuomio."

Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä silmieni ilo, voimasi ei ole pettävä… niin puheli hän itsekseen. Hio… niin puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella, teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.

Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala hetki, kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava retki, kun hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!

"Surunlapsi, poikani…" Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi! Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön pimeässä kävellessään.

"Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun poikasi."

"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla… ja sinä, Surunlapsi, puhut sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla, sinä oma Surunlapseni?"

"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! — Minä vien sinut kurjan, onnettoman äitini luo."

Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.

He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.

"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut julmia sanoja isällesi."

Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.

"Miksi itket? Miksi olet suuttunut minuun? Tule Surunlapsi! Rauhoita mielesi! Enhän minä valita Singoallalle."

Ja ritari tahtoi mennä kallioiden väliin.

Mutta Surunlapsi tahtoi pidättää häntä. Poika tiuskasi:

"Ei, pysähdy! Eikö sinua pelota, herra Erland?"

"Tuuli puhaltaa metsässä, mutta kukahan pelkäisi tuulta ja pimeää?" vastasi ritari. "Olet lapsellinen, poika."

"Etkö kuule, mitä tuuli sinulle kertoo? Se on surullinen tarina, ja sinun pitäisi pelätä."

"Mitä kertoo tuuli? Kerro hänen tarinansa! Minä kuuntelen mielelläni, jos pyyhit kyyneleesi ja olet iloinen."

Ritarin näin puhuessa, nojasi hän kalliopaatta vasten, hymyili ja kohotti otsansa synkkää taivasta kohden. Kallioiden välistä häämötti joku haamu.

"Tuuli kertoo: 'Äitini synnytti minut eräänä yönä kirkkomaalla. Hän haki siellä puolisonsa hautaa, mutta hänen puolisonsa ei ollutkaan kuollut'."

"Kuulitko tuulen sitä kertovan, kummallinen poika? Mitä se nyt sitten kertoo?"

"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli epävakainen ja uskoton'."

"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."

"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä löytänyt. Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli hänet hyvin onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä tippuivat kuin kaste niitylle, kuin sade vuorille'."

"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen äänensä tylyltä metsässä."

"Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."

"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"

"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."

Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.

"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat vapisevat."

Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi:

"Tuuli kertoo: 'Isäni tahtoi tänään tappaa äitini; hän ampui nuolen hänen rintaansa vasten, mutta äitini pakeni. Miksi vihaat sinä äitiäni? Mitä on hän rikkonut sinua vastaan; vastaa minulle, ritari!'"

Ritari painoi päänsä rintaansa vasten ja kysyi:

"Surunlapsi, sanoiko äitisi, että oli yö, kun synnyit? Sanoiko hän synnyttäneensä sinut kuolleiden kalmistossa isäsi hautaa etsiessään?"

"Sanoi."

"Sumu haihtuu ja minä katselen kahteen maailmaan. Nyt muistan minä, kuka minä olen, kun aurinko taivaalla paistaa. Minä olen mielipuoli päivällä. Minä tahdoin tappaa äitisi. Minä vihaan äitiäsi päivällä, sillä silloin olen minä mielipuoli. Eikö äitisi tahdo tappaa minua uskottomuuteni vuoksi, julmuuteni ja kaikkien niiden tuskien vuoksi, joita olen hänelle tuottanut? Surunlapsi, kysy äidiltäsi, tahtooko hän ottaa vereni. Hänellä on siihen oikeus."

Mutta Surunlapsi vastasi:

"Kuuletko kuinka tuuli valittaa: 'Voinko minä viedä isäni kuolemaan?'"

Ja Surunlapsi, joka värisi Assimin miekkaa ajatellessaan, tarttui ritarin käteen paetakseen hänen kanssaan takaisin linnaan.

Silloin astui kuunteleva varjo esiin hämäryydestään.

"Pakene", kuiskasi hän Surunlapselle, "sillä Assim raivoo ja vainuaa verta. Hän väijyy rotkon suulla. Minä olen herättänyt hänen vihansa, mutta en voi sitä nukuttaa."

Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen hameeseensa.

Mutta hän uudisti hädissään: "Pakene, Surunlapsi! Assim kuulee meitä!"

Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen sielunsa vaikeroi.

Mutta myöskin Singoalla — sillä se oli hän, joka oli varjona kulkenut — seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän häntä pysähtymään.

Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.

"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran maan päällä. Hyvästi rakkaani!"

"Saanko minä kuolla?"

"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää, Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja hän rakastaa sinua… ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä pientä poikaasi."

"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa; mutta sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet ensimmäinen ja oikea vaimoni."

"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että minä taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä vihaa ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun Surunlapsi ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina rakastavan ja että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla luoksesi. Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja tahdoit tappaa minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa minua voit ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on tahtosi kahlehtinut."

"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli. Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä he minulle tekivät, siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti minua, kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli Helenan naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo herätä hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni sydän."

Singoalla vastasi:

"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse kuolla. Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet rakasta Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran ennen kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen tahdoin minä korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita olen kärsinyt, ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut. Mitä tahdon minä enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella Surunlasta, sillä mikä on hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä, kun sielusi on vihamielinen, ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on häntä suojeleva, jos hänen sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen lumi, eikä Surunlapsi ole vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt kohtalosi viivoista, rakas kalpea poika!… Ei, Erland, nyt tulee meidän erota iäksi. Huomenna, kun heräät, olet muistava minua kuin pahaa unta, jonka vaikutus tuuleen haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää ole ajatuksiasi häiritsevä, hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi kaikuva; hän on sinulta kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassa. Mutta jos hän kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran yksinäisenä hetkenä, niin älä ajattele häntä kostavana, pakanallisena, äläkä myöskään surevana naisena, vaan muista häntä anteeksi antavana, joka iloitsee siitä yöllisestä rakkaudesta, jonka annoit hänelle rotkossa puron reunalla! Elämäsi Helenan kanssa on kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten niittyjen, välitse varjoisten lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi iloksi. Huoneesi on kauan pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä suojeleva."

"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja onnettomuuteni! Ole siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni, auringonvaloni, henkeni, kaikkeni!"

Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.

Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima kytki Erlandin paikoilleen.

Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.

"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."

"Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.

"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen sinun voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme muutoin hukassa."

Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja pyhiinvaeltaja matollaan.

Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden välissä teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi rotkoon, sanoi hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa kallioon niin että se murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja huvittelihe koko yön matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä kiviä kalliolta järveen.

VIIMEINEN YÖVAELLUS.

Surunlapsi piti valansa.

Ja Singoalla, — hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta erosta ja kuolemasta — oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään. Hän sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi olla onnen ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja pyysi häntä pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä vannonut, vaikka hän itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut pakotettu oman valansa rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin hyväilyt tuolle kurjalle, jonka ainoa onni hän oli ollut aina nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo salamyhkäiset yöt, kun he rotkossa toisilleen kuiskailivat tai äänettömään haaveiluun vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat. Singoalla ei voinut vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa unelmissa.

Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen Ekön linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se annettiin priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja katumuksen voimaa.

Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui kauheasti; hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa onttonivat, joka hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi öljyä hänen katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän lähestyi, Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen mieltään kalvoi, sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli tulossa, ja poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä vaimonsa surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä välittänyt pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.

Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen pelastuksekseen, sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys vei häntä nopein askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua avomielisesti ritarin kanssa ja vaatia häntä ripille.

"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa sinut epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata ajallinen ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon helmaan! Katso, hän on valmis ottamaan syysi ja surusi omille hartioilleen!"

Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut, niin jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun olla! Kun aika on tullut, tulen minä ripille."

Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on valmis, silloin näen minä, mitä tahdon nähdä; silloin tiedän, mitä tahdon tietää. Vasta sitten voin tulla ripille, sillä eihän voi tunnustaa sitä, mikä on tuntematonta."

Näinä päivinä palveli Surunlapsi tavallisuuden mukaan herra Erlandia. Mutta vapaita hetkiä ei Surunlapsella enää ollut ainoatakaan, sillä ritari salli hänen tuskin näkyvistään poistua. Katkeria hetkiä oli Surunlapsella sitä useampia. Melkein aina tuijottivat ritarin silmät häneen ja katseissa hehkui pidätettyä uhkaa, pelkoa ja epäluuloa. Hän vartioi Surunlapsen jokaista sanaa, jokaista hänen liikettään. Kun he olivat kahden kesken, tapahtui että hän nousi ylös, puristi Surunlapsen käsivarsia ja nosti hänet lattiasta heittääkseen hänet takaisin kiviä vastaan. Mutta hän hillitsi itsensä, ja kaikki loppui siihen, että sinelmät Surunlapsen käsivarsissa lisääntyivät.

Myöskin Surunlapsi kärsi paljon. Hänen poskensa olivat vielä kalpeammat kuin ennen, hänen ruumiinsa oli melkein kuin varjo. Mutta hän kesti kärsivällisesti ritarin rääkkäykset, laski päivän tunteja ja ajatteli riemulla yötä, jolloin nuo kammottavat kasvot taas muuttuisivat ystävällisiksi, nuo julmat silmät lempeiksi ja jolloin nuo äänettömät huulet taas kutsuisivat häntä pojakseen ja lakkaamatta hänelle rakkautta vakuuttaisivat. Yö oli Surunlapsen päivä ja päivä hänen yönsä. Päivällä istui hänen äitinsä yksin äänettömän Assimin kanssa metsässä; päivällä olivat hänen isänsä ja hän itse onnettomat; mutta yö toi tullessaan hurmaavaa autuutta heille kaikille.

Ritarin kävi niin, että hän tuli kuumeeseen, jolloin hän kerran kavahti ylös vuoteeltaan ja oli vähällä lävistää Surunlapsen miekallaan. Priori ja eräs toinen munkki, jotka valvoivat sairaan ääressä, pelastivat pojan. Houreissaan haasteli ritari paljon jostain rotkosta ja jostain kukkulasta, jonka päällä kuusi kasvaa; hän kutsui Surunlasta välistä pojakseen, välistä pieneksi piruksi. Sanalla sanoen: hänen kuumeensa oli kova ja hänen päänsä oli täynnä sekavia kuvia. Niinä päivinä odotti Singoalla turhaan ritariaan; mutta Surunlapsi kävi usein äitinsä luona.

Kun herra Erland taas parani, päätti hän mennä ripille. Priori säikähtyi kovasti kuullessaan, että ritari oli kahden pirun riivaama: toinen ilmestyi naisen muotoisena; toinen oli pukeutunut Surunlapsen muotoon, varmaankin sillä tavalla ivatakseen pyhiinvaeltajaa ja hänen hurskasta tehtäväänsä.

Isä Henrikki kutsui ritarin salaa luostarin kappeliin ja manasi pahat henget poistumaan. Ritari tunsi helpotusta ja luuli päässeensä vapaaksi kiusaajistaan.

Mutta seuraavana päivänä oli paha palannut. Aamulla herättyään muisti hän, että nuo molemmat hornan henget olivat häntä koko yön kiusanneet.

Vähän aikaa sen jälkeen tapahtui eräänä yönä, että herra Erland heräsi, ei vuoteellaan, vaan metsässä. Kalpea kuutamo valaisi maisemaa, mutta kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, huomasi hän pakenijan, joka oli Surunlapsen näköinen. Kuinka oli hän tullut tänne metsään? Hänellä ei ollut aikaa sitä miettiä, vaan hän riensi haamun jälkeen. Mutta kun ritari avasi tornikammion oven, makasi pieni pyhiinvaeltaja vuoteellaan.

Siitä alkaen rupesivat herra Erlandin ajatukset selviämään. Hän koetti kaikin tavoin koota käsitettäväksi kokonaisuudeksi noita hajanaisia kuvia. Hän keräsi kaikki muistonsa yöllisistä unistaan, vertaili niitä toisiinsa, valitsi yhteen sopivat, hylkäsi toistaiseksi toiset, tutki uudistetulla tarkkuudella Surunlapsen käytöstä ja päätti valvoa öillä.

Mutta tätä päätöstä ei hän kuitenkaan kyennyt pitämään. Illan tullen tunsi hän itsensä niin veltoksi, että hänen oli mahdotonta karkoittaa unta silmistään. Lupauksensa pakotti häntä nukkumaan yksin Surunlapsen kanssa.

Vähitellen, uupumattoman mietiskelyn jälkeen, onnistui ritarin saada kuvansa valmiiksi. Se oli kamalaa mosaikkia, paikkaamalla tehty hämäristä muistoista, mutta kokonaisuus antoi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta.

Muistellessaan iltoja ja horrostilaansa ennen nukkumistaan näki hän yhä selvemmin edessään kaksi varjoa, jotka liikkuivat edestakaisin hänen otsallaan, ja näki Surunlapsen silmien loistavan näiden varjojen läpi niinkuin tähdet pilvien välitse.

Hän muisti vaelluksensa metsässä Surunlapsen kanssa ja koetti päivällä löytää sen polun, jota luuli yöllä kulkeneensa. Mutta muistonsa petti hänet, vei hänet harhaan, ja hän meni aivan toisaalle, usein penikulmia poispäin kalliolouhusta.

Hän muisti myöskin näiden vaellustensa määrän ja kohtaukset Singoallan kanssa; mutta muistonsa näistä vaelluksista liittyivät kaikkeen siihen kauheaan, mitä hänen mielikuvituksensa oli luonut tuosta ruskeasta pakanatytöstä, ja kietoutuivat ne sen vuoksi ikäänkuin paksuun sumuun, josta mitä kamalimmat kuvat häämöttivät.

Mutta hänen epäluulonsa Surunlasta kohtaan olivat nyt vakaantuneet. Hän hautoi erästä tuumaa. Joka ilta levolle mennessään luuli hän voivansa sen toteuttaa. Mutta Surunlapsen voima voitti. Pienokaisen koko maallinen olemus näkyi sulautuvan tuohon salaiseen voimaan.

Neljäskymmenes päivä Surunlapsen tulosta Ekön linnaan oli tullut. Päivä oli sateinen ja tuulinen. Sisäjärven aallot vaahtosivat, puitten latvat taipuivat, pilvet keräytyivät kallioiden jyrkänteiden ympärille. Aurinko laski mustien kellankalpeiden pilvien taa. Ilta tuli, ja tuo synkkä mietiskelijä meni tofnikammioonsa nyt niinkuin ainakin pyhiinvaeltajan seuraamana. Mutta sitä ennen oli ritari kätkenyt teräväksi hiotun metsästyspuukon vaippansa alle.

Herra Erland meni levolle. Surunlapsi panihe matolleen. Hiekkakello kuiskasi, tuuliviirit katolla vinkuivat, järven aallot kohisivat.

Ennen maatapanoaan oli ritari sanonut olevansa hyvin uupunut. Kohta vaipuikin hän luonnolliseen uneensa. Sen kuuli Surunlapsi hänen hengityksestään.

Silloin hiipi pyhiinvaeltaja ritarin vuoteelle ja hänen pienet kalpeat kätensä liikkuivat kuin läpikuultavat varjot nukkuvan pään kohdalta hänen rintaansa…

Mutta ainoastaan muutamia sekunteja. Ritari istuutui.

"Nyt vaikutti voima pian", ajatteli pienokainen. "Nouse ylös ja seuraa minua", käski hänen lempeä äänensä.

Ritari nousi ylös, Surunlapsi tarttui hänen käteensä, vei hänet rappuja alas, vei yli vaahtoavan salmen metsään.

"Tämä on kamala yö", sanoi poika, jonka kiharat tuulessa hulmusivat. "Kuule, kuinka ympärillämme ulvoo! Tuuli on kylmä. Entä, jos puut putoisivat päällemme, isä! Joutukaamme!"

"Minnekkä viet sinä minua?" kysyi ritari arvellen.

"Minnekkäs muuanne veisin sinua kuin äitini luo, Singoallan luo?" sanoi
Surunlapsi, kummastellen tätä kysymystä.

"Singoalla on siis äitisi?"

"On kyllä… Kuinka kummasti sinä puhut tänä yönä?"

Ritari lienee huomannut, että hänen kysymyksensä eivät olleet oikein asetetut, ja että tässä olisi viisaampaa vaieta kuin puhua, sillä hän vaelsi kauan äänetönnä pyhiinvaeltajan vieressä.

He tunkivat yhä syvemmälle metsään.

Mustien pilvien välitse, jotka haaksirikkoisen laivan tavoin ajelehtivat taivaalla, valoi kuu keltaista, sairaloista valoaan. Puitten edestakaisin huojahtelevat oksat ja lehvät muodostivat väräjävän, tuhansista varjoista ja valosäteistä kudotun verkon yli metsän valaistujen paikkojen; siellä näyttivät kaikki esineet elävän, liikkuvan ja hyppivän aavemaisessa sekasorrossa. Mutta siellä, missä puut olivat tuuheampia ja tiheämpiä, oli pilkkopimeää.

Mikä on se, joka loistaa tuolla puitten runkojen takana? Se ei ole kuun valoa; punaisia liekkejähän siellä hulmuaa tervassoihdusta. Metsässä kuuluu ääniä, jotka eivät ole tuulen. Kuule, mitä huutavat:

"Alako, armahda! Alako… Alako…"

Surunlapsi pelästyi. Ritari mutisi: "Hornan henget pitävät kokoustaan tänä yönä."

"Isä!" sanoi poika ja painautui lähemmäksi häntä; "minua pelottaa… tämä on kauhea yö… suojele minua!"

"Isä!" sepä oli merkillinen sana tämän merkillisen paholaisen pyhiinvaeltajan suusta. "Älä pelkää", sanoi hän ääneensä ja puristi yhä kovemmin pojan kättä; "ei kukaan ole ottava sinua minulta."

Niin vaeltivat he eteenpäin natisevien, huohottavien ja valittavien puiden alla, läpi vaaleankeltaisen kuutamon ja läpi mustien varjojen. Lakkaamatta, vaikkakin kauempana, kuului kuin monesta suusta huutoja: Alako! Alako! Myrskyn vinkunassa, järven kohinassa, kuutamon haamumaisessa valossa, jopa pilvienkin muodoissa oli jotain kummallista ja kuoloa ennustavaa.

"Alako!" ajatteli ritari, kuunnellen halveksivalla korvalla tuota huutoa; "mitä merkitsee tuo sana? Missä olen sen ennen kuullut? Oo, minä tiedän… loihtusana, joka sieluni kahlehti. Mutta tänä yönä se turhaan kaikuu. Tänä yönä ovat kaikki loihdut tehottomia päätöstäni vastaan."

Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset — kasvojen, jotka olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä, ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä, sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen, sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"

He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.

"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden puukkoaan viittansa alta.

"Taas puhut sinä niin kummallisesti… Niinkuin et muka sitä tietäisi", sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.

Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti, samalla kun hänen povensa vapisi:

"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"

"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo perilläkin."

"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"

"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole herrasi? Kuka meistä käskee?"

Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen raivoisista katseistaan.

Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen, syleili hänen polviaan ja rukoili:

"Herra Erland… isä… älä tee minulle pahaa!"

"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"

Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.

"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta… et kai tahdo tappaa häntä? Et kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"

"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko sinä, vai uskallatko vastustella?"

"Herra Erland, minä tottelen… tottelen mielelläni. Mutta lupaa…"

"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata, metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen, minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"

"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.

"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"

"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"

"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä, joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse ylös ja opasta minua!"

Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin, orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja iski puukkonsa hänen rintaansa.

Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:

"Isä! Mikä valhe!"

Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:

"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi… Minä huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"

Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita, verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon, mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä: paiseita ja mustia pilkkuja.

"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.

Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.

Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi: "Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä maita peittää…" Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään. Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:

"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."

Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain, joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.

Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni sitä kohti.

PÄIVÄN KOITTO.

Tulen valo tuli kalliomurroksesta.

Tämä yö — niin oli Singoalla päättänyt ja sanonut sen Surunlapsellekin — tulisi olemaan hänen onnensa viimeinen yö. Oliko se ennustus siitä, mitä tänä yönä tapahtuisi? Ei, Singoallalla oli kyllä ennustustaito, oli hyvin kehittynyt aavistelemiskyky; mutta itse olisi hän aina vakuuttanut, että tämä oli päätös eikä aavistus. Se onni, jota hän oli nauttinut, oli ääretön; se pyyhki pois kaikki hänen kärsimyksensä, hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan näiden öiden salaperäisestä riemusta ja unhottumattomista hetkistä hänen lemmittynsä ja puolisonsa rinnalla. Ne olivat nyt luetut nuo hetket, sillä hän ymmärsi, ettei Erland voinut niitä kestää. Hän olisi kuoleva, ja hajaannus yöllisen ja päiväisen elämän välillä tulisi kestämään. Mutta eikö muisto olisi kylläksi voimakas sulostuttamaan sitä kaipuuta, jota hän tulisi tuntemaan, sittenkun oli sanonut Erlandille viimeiset peruuttamattomat jäähyväisensä ja poistunut ainiaaksi hänen läheisyydestään. Mutta miksi kaipuuta? Eikö elämä voi olla unelma, jossa mielikuvitus tarjoo sydämelle sen, mitä se haluaa, jossa menneisyys on takaisin saatua todellisuutta, missä ei kaipuulla ole mitään sijaa? Niin, unessa tulisi Singoalla loppuelämänsä elämään. Toisella puolella meren, kaukana itäisten arojen takana, on maa, missä palmut kohoovat vihreän sinistä taivasta kohden ja ilma on täynnä unettavaa kukkien tuoksua.

Se on levon ja unelmien maa. Siellä on kallioon hakattuna kummallinen temppeli, jota valkopukuiset, äänettömät papit vartioivat. Siellä uinailee pehmoisilla patjoilla pylvästöjen varjossa papittaria, joiden ainoana tehtävänä on silloin kun tamtam soipi, tanssia kulta- ja helmipukuihin puettuina tanssi aistien iloksi ja sitten palata iankaikkista olemattomuutta miettimään. Sinne aikoo Singoalla kulkunsa suunnata, kun kerran tämän havupuiden maan jättää. Siellä on hän palmulle puhuva Pohjolan kuusesta, lotuskukkaselle lummekukasta ja itselleen on hän kertova loppumatonta tarinaa sinisilmäisestä nuorukaisesta ja laulava tätä tarinaa kuin kehtolaulua sydämelleen, kunnes sydän herpoo ja sykkimästä lakkaa. Surunlapsi on oleva tämän temppelin poikapappi, sillä tapa on siellä semmoinen, että jumalan uhritulen sytyttää siellä poikanen, jonka kauneudessa näkyy kaiken katoavaisuus. Siellä on Surunlapsi pyhistä kirjoista, joita papit säilyttävät, oppiva entisaikain viisautta, ennenkuin se ennustus on täyttynyt, minkä äiti on hänen silmäkulmiensa luomista lukenut.

Niin oli Singoalla päättänyt. Hän oli koristautunut jäähyväisjuhlaan. Hän oli kauniimpi tänä yönä kuin sinä päivänä kymmenen vuotta takaperin, jolloin Erland ensi kerran näki hänet metsäpuron reunalla. Onni oli tuonut takaisin hänen nuoruutensa kauneuden, mutta henkisempänä ja enkelillisenä. Rakkaus ja uhrautuvaisuus, jotka olivat läpitunkeneet hänen olentonsa, olivat tehneet hänen kauneutensa taivaalliseksi. Se olisi hurmannut silmää niinkuin silmäys toisesta maailmasta, ellei siinä samalla olisi välkkyillyt jotain tästäkin maailmasta, vaikkakin sen tutkimattomimmista syvyyksistä — jotain honkametsän huminasta ja tähtiyön salaperäisyydestä, jotain lumottua ja luonnon kummaa…

Rotko oli koristettu syksyn viimeisillä ruusuilla. Assim oli sytyttänyt tulen lieteen. Singoalla oli sanonut hänelle, että se nyt tapahtuu viimeisen kerran ja äänetönnä oli Assim sen ilmoituksen vastaanottanut. Singoalla oli käskenyt hänen pitämään kaikki valmiina lähtöä varten huomenaamuna, ja vaieten oli Assim hänen tahtonsa täyttänyt. Nyt istui hän ja tuijotti tuleen ja näki, kuinka kekäleet tummenivat, hiiltyivät ja tuhkaksi muuttuivat. Hänestä tuntui välistä kuin ei olisi hän lieden tuleen katsellut, vaan oman sydämensä tuleen.

Singoalla istui sammaleisella vuoteellaan otsa käteen nojaten, unelmiin vaipuneena, ja kuulostaen ääniä, jotka voisivat ilmaista odotettujen tulon. Hän voi istua noin tunnin toisensa perästä. Hänen elämänsä oli näinä päivinä ollut juuri tuollaista vartoilemista. Hän tuskin huomasi ajan kulun, mutta piti kuitenkin hetkistä lukua.

Ulkona raivosi myrsky. Silloin tällöin osui tuulenpuuska kalliolohkareiden välitse rotkoon ja uhkasi sammuttaa tulen.

"He viipyvät kauan tänä yönä", sanoi Assim muutamien tuntien vaitiolon jälkeen. Ja kun tähän huomautukseen ei odotettu vastausta eikä saatu, virkkoi hän itsekseen, pannen muutamia risuja tuleen: "Vielä vähän aikaa on tuli palava. Mutta kohta se on itsensä loppuun kuluttava. Hyvä on. Me pääsemme rauhaan."

Assim meni rotkon suulle, katseli pilven keskessä vaeltavaa kuuta taivaalla ja kuunteli nautinnolla myrskyn laulua. Ihanammin kuin tänä yönä ei ollut pohjolan metsä koskaan soinut, niin tuntui ainakin hänestä. Hän tahtoi pukea sanoihin mitä tunsi, mutta ei voinut. Sen hän kuitenkin käsitti, että metsän laulu ilmaisi arvoa ja vihaa, tuskia ja miehuutta, synkkiä kokemuksia ja voiton varmuutta.

Mutta näiden äänien seasta kuului muitakin, jotka eivät olleet myrskyn. Ne huusivat ulkona metsässä: Alako, Alako! — ja Assimin kasvot, jotka olivat ilmaisseet jotain haaveilevaa ja uinailevaa, kävivät silloin valppaiksi, kuulostaviksi ja kummasteleviksi. Kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, etteivät korvansa häntä pettäneet, sanoi hän Singoallalle:

"Täällä metsässä on ihmisiä, jotka huutavat avukseen kansamme Jumalaa!"

"Se on rukoukseni kaikua", sanoi Singoalla ja kohotti päätään; "minä olen rukoillut kansani jumalalta kieltäymyksen voimaa ja olen sen saanut. Mutta etkö kuule muita ääniä metsässä? Etkö kuule Erlandin ja Surunlapsen ääntä?"

"En."

"Yö on peloittava niille, jotka peljätä osaavat. Ehkä vapisee Surunlapsen sydän ja ehkä vie pelko hänen askeleensa harhaan. Mene heitä vastaan, Assim, ja opasta heidät tänne!"

"Täällä on paljon tutkittavaa tänä yönä metsässä", sanoi Assim ja meni. —

Kun hän vihdoinkin palasi, oli hänellä kuoleva poika sylissään ja hän laski sen Singoallan jalkojen juureen.

* * * * *

Olisihan kyllä voinut olla tukalaa pujotella välitse ja kiivetä ylitse noiden mullin mallin olevien kalliolohkareiden, varsinkin öiseen aikaan ja hämärässä kuutamossa; mutta kävihän se sentään aika helposti, ja ritarista tuntui kuin hän useamman kuin yhden kerran olisi tätä tietä kulkenut ja siihen miltei tottunut. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän poikasena ollessaan, jolloin niin paljon metsässä harhaili ja etupäässä haki ja rakasti sen hämärimpiä piilopaikkoja, kuitenkaan ollut lähemmin tutustunut tähän hullunkuriseen polkuun, joka uhkasi saattaa itseensä vuoren kuninkaan linnaan.

Nyt ei hän enää ollut kaukana rotkon suulta. Silloin pysähdytti hänet se ajatus, että hänkin kulki tänä yönä metsässä jatkaakseen pakanakuninkaan Torin työtä ja tappaakseen metsän pahimman peikon, jättiläisnaisen, tuon viekoittelevan, joka oli imenyt elinvoiman hänen sydämestään. Mutta sitten muisti hän ruton, joka oli tullut maailman kaikkea elämää hävittämään, ja joka siis teki tappamisen turhaksi, jopa naurettavaksikin. Ja hän muisti tuon kalpean pojan ja sanan: isä, ja puukon, josta tippui voivottelevia veripisaroita ja jonka hän pensaaseen nakkasi, ja muisti kuusen kukkulan laella ja laulun: "Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kuin hämärä maita peittää."

Ne olivat kaikki sekavia muistoja, eikä ritari kyennyt niitä järjestämään. No niin, miksei pysyä niille kaikille välinpitämättömänä, ja miksi vähääkään välittää mistään menneestä, nykyisestä tai tulevasta? Kunhan kulkee kulkeakseen, ei välitä matkansa määrästä, menee tuonne rotkoon siksi, että on sattunut askeleensa sinne päin suuntaamaan eikä minkään muun vuoksi. Onhan vain kuin uoma yhtä mittaa vuotavan mielialojen virran, mutta antaa virran mennä menojaan eikä koeta pysäyttää sen laineita. Sellaisessa mielentilassa kulki ritari eteenpäin ja astui väliäpitämättömin askelin rotkoon.

Hän katseli ympärilleen. Hänen vieressään seisoi, seinään nojaten, mustaverinen mies, joka häntä hehkuvin silmin katseli. Mutta se ei liikuttanut ritaria. Se oli taaskin noita vaikutuksia, joista voi olla aivan välinpitämätön. Mutta syvemmällä rotkossa näki hän muutakin. Näki naisen kauniimman kuin koskaan oli voinut kuvitella, surullisemman, polvistuessaan tuossa kuolleen pojan yli, kuin kaikki se suru mitä ritari oli voinut ajatella — sillä siinä surussa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, oli aina ollut heikkoutta ja lohdutuksen tarvetta tai myöskin epätoivoa ja vihaa, mutta tämä suru oli luonnollinen ja sekoittamaton eikä se ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän tunsi tuossa naisessa kasvojenpiirteitä, joita hän oli rakastanut ja vihannut, epäjumaloinut ja kironnut; hänen muistonsa eteen kuvastui päivän paistetta ja kukkaistuoksua, yöllistä pimeyttä ja kauhua. Hän tunsi taas mielensä hämmentyvän. Silloin kuuli hän mustan miehen sanovan:

"Singoalla, ritari on täällä. Et tarvitse enää kauemmin odottaa kuolemaa."

Ja ritarille sanoi mies, hänen käteensä tarttuen:

"Älä vitkastele, vaan päätä, mitä olet alkanut! Hän tietää, mitä varten tulet. Surunlapsi ehti ilmoittaa tulosi, ennenkuin silmänsä ummisti. Sinä tulet kostamaan vääryyttä, jota Singoalla on sinulle tehnyt, kun teki sinut silmiensä valoksi ja sydämensä haluksi ja lupauksiensa puolisoksi ja poikansa isäksi. Hän on julmasti loukannut sinua rakkaudella ja uskollisuudella. Hän ansaitsee kuoleman ja toivoo sitä kättesi kautta. Hän tahtoo kuolla oikeutetun vihasi ensimmäisen uhrin — oman poikasi — viereen. Niin, hän on hyvin rikollinen ja ansaitsee kuoleman, sen voin minä todistaa, joka olen kuullut ne lukemattomat huokaukset, joita muistosi on pusertanut hänen rinnastaan, ja nähnyt ne loppumattomat kyyneleet, joita hän on sinun tähtesi vuodattanut. Tapa hänet, herra ritari! Sitten tulee tilinteko meidän välillämme."

"Se on tarpeetonta", sanoi ritari; "minä lähdin häntä tappamaan, niinkuin sanot, mutta metsä on mieleni muuttanut. Rutto on tullut eikä enää maksa vaivaa kuoleman kanssa kilpailla. Sen ja paljon muutakin olen metsässä oppinut. Sitäpaitse ei tuo nainen ole se, jota etsin, vaikka he ovatkin toistensa näköiset. Tuo tuossa on ihminen; hän itkee kuollutta lastaan ja hän näyttää niin surulliselta, että rintani voivottelee häntä katsellessani…"

"Mitä", huudahti Assim, "etkö aio lopettaa mitä olet alkanut? Onko sinulla rohkeutta peräytyä? Jos uskallat mielesi malttaa, silloin saat kuulla sen kamalan…"

"Älä jatka", sanoi ritari, "minulla on rohkeutta mihin tahansa enkä minä mitään pelkää. Ei kukaan ole vielä voinut sanoa minun pelkäävän. Minulla on rohkeutta malttaa mieleni. Älä häiritse minua, sillä sielussani alkaa valjeta, ja minä olen kohta saava muistoni kootuksi. Tämän naisen kasvot luovat valoaan syvälle menneisyyden kuiluihin."

"Joudu!" sanoi Assim; "hän tahtoo kuolla kätesi kautta. Hän ei voi elää ja samalla kertaa tietää, että sinä hänen puolisonsa, olet tappanut hänen ja sinun poikasi. Älä ole julma tuota naisparkaa kohtaan! Hän anoo kuolemaa kuin armoa. Palkitse hänet siitä lempeydestä, jota hän on sinulle osoittanut! Hän ei ole virkkanut kovaa sanaa lapsensa murhaajasta; itseään on hän syyttänyt, vaan ei sinua…"

"Niin", sanoi ritari, "olet oikeassa. Hänen kasvonsa ilmaisevat liikuttavaa hyvyyttä. Minä rakastan noita kasvoja, vaikka niitä nähdessäni tahtoo sydämeni sulaa. Minä olen kova ja karkea mies, kiivasluontoinen ja taipuvainen ihmisiä ylenkatsomaan; mutta tämä nainen voisi pelkällä läsnäolollaan muuttaa minut, varsinkin jos saisin hänen jalkainsa juuressa istua ja hän jostain pyhästä kirjasta tahtoisi lukea minulle Jumalan rakkaudesta ja armosta…"

"Hän ei ole sama kuin ennen", sanoi Assim ja häntä kammotti; "hän puhuu kuin mielipuoli. Herra ritari", huusi hän, "älä kokoo muistojasi, varo lapsuutesi muistoja; muuten ehkä johtuu mieleesi päällikön viisitoistavuotias tytär, tuo hento lapsi, jonka sydämen ryöstit… Näkisit todellisuuden ja katuisit niin, ettet sitä kestää jaksaisi! Ei, pidä ne pyhät ennakkoluulosi, jotka tähän saakka ovat olleet varustuksesi, kilpesi ja jousesi, ja juokse umpisilmässä sitä tietä, jota olet verellä tahrannut! Minä sanon sinulle, että tämä mustasilmäinen nainen on olento, aivan toista sukua kuin sinä, on salaperäinen luonnon lapsi, joka yhtä vähän kuin kukkakaan on muuta kastetta saanut kuin mikä lankee taivaasta, joka ei koskaan ole rukoillut minkään muun temppeliholvin alla kuin tähditetyn taivaan ja jota eivät mitkään muut pyhät savut ole kietoneet kuin ne, jotka usvana maasta nousevat. Pyhää vettä ei hänen päälleen ole heitetty, eivät koskaan ole häntä papit siunanneet eikä hänellä ole toivoakaan sinun taivaaseesi tulla. Hän on — kuuletko? — hyljätty olento, pakana, puoleksi peikko, noita, joka katseidensa ja poskiensa ja äänensä pakanallisella loihtuvoimalla on sinut noitunut ja tästä kauheasta rikoksestaan kuoleman ansainnut. Ylös ritari! Pistä hänet kuoliaaksi! Olet aseeton… täss' on miekka. Tapa noita-akka, niinkuin olet tappanut hänen sikiönsä! Pian! Älä arvele! Pian, tai tapan minä sinut!"

Ja Assim pisti miekkansa Erlandin käteen ja tahtoi temmata hänet mukaansa. Mutta tämä irroittautui ja sanoi kiivastumatta:

"Sinä puhut, niinkuin olet kuullut munkkien puhuvan. Jo riittää. Sinä tahdot sekoittaa mieleni, mutta se ei onnistu. Tuo nainen tuossa ei ole noita, vaan jumalanlapsi, joka suree maailman onnettomuutta ja jonka sydän minunkin kurjuuttani hellii. Sillä en tahdo kieltää olevani onneton. Tekee mieleni itkemään ja katumaan, vaikken oikein tiedä, olenko ainoastaan minä rikkonut jotain vastaan, vai onko kohtalokin minua vastaan rikkonut."

Hän astui muutamia askeleita Singoallaa kohden ja jatkoi:

"Vaimo parka, sinä suret tuota poikaa, etkä ehkä tiedä, että minä olen hänet tappanut. Ritarikunniani kautta vakuutan minä, että kernaasti tahtoisin antaa henkeni saadakseni hänet henkiin ja tuskasi lohdutetuksi. Mutta sitä en minä voi, ja lupaan vain sen, minkä voin täyttää: etten enää koskaan palaja kattoni alle, vaan, jos rutto minut säästää, pukeudun jouhipaitaan elämäni loppuajaksi ja elän kasvien juurista ja rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi syntejäni. Sen tahdon tehdä. En tästä päivästä ole vaimoani Helenaa näkevä enkä poikaani Erlandia; jätän linnani ja tavarani, ja vietän päiväni katumuksen tekijänä täällä metsässä. Se ei tosin voi sinun suruasi lievittää, mutta minua se on lohduttava, sillä joka hetki tunnen yhä selvemmin, että olen onneton; kuta kauemmin sinua katselen, sitä enemmän mieleni selviää, kuta varmemmaksi muistoni tulevat, sitä varmemmasti tulen minä vakuutetuksi siitä, että sinä… oi, Jumalani!… että sinä… niin, minä tunnen sinut, Singoalla… sinä nuoruuteni unelma… ensimmäinen rakkauteni… puolisoni!"

Oltuaan tähän saakka liikkumatonna kuin kuvapatsas, kumartui Singoalla nyt yhä lähemmä poikansa ruumista kohden, ja ritari kuuli hänen itkevän. Silloin meni hän hänen luokseen, nosti hänet ylös ja sulki hänet syliinsä. Hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, joiden läpi kimmelteli selvinnyttä mieltä ilmaiseva katse. Mutta tämä syleily oli lyhyt; eräs ajatus sen keskeytti; ritari kääntyi pois ja kulki käsi otsallaan ulos rotkosta, ja Assim, joka seurasi häntä louhukosta, näki hänen hiljalleen astuvan metsän sisään.

RUTTO.

Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.

Varhain aamulla heräsivät munkit kiivaaseen soittoon. Veli Johannes avasi portin ja näki miehen, joka oli puettu kirjaviin kuluneihin vaatteihin. Hän pyysi saada puhutella munkkeja. Kohta tulivat muutamat näistä saapuville priorin kanssa. Nopealla silmäyksellä tarkasteli isä Henrikki miehen kasvoja ja huudahti: "Mitä sinä tahdot? Sinähän olet sitä jumalatonta joukkoa, joka kymmenen vuotta sitten ryösti tämän luostarin, vai valhettelevatko silmäni?"

Mutta mies vastasi: "Sen asian olisit voinut unhottaa jo. Minä tulen nyt pyytämään sinulta apua, jos voit mitään apua antaa. Me saavuimme tänne yöllä ja leirimme on metsässä. Ajosrutto raivoo keskessämme."

"Ajosrutto?" sammalteli priori kammeltelevin kielin.

"Niinpä niin, musta surma", sanoi mies.

"Musta surma!" kertoivat munkit ja horjahtivat holvin pilareita vasten tai heittäytyivät suulleen maahan tai painoivat kalvenneet kasvonsa rintojaan vasten, mutisten: Miserere domine!

Isä Henrikki tointui ensiksi ja sanoi miehelle: "Me seuraamme sinua kaikki."

"Ylös!" virkkoi hän munkeille. "Niittomies on tullut. Tässä täytyy pelastaa vehnä, kun ohdakkeita revitään iankaikkisessa tulessa poltettaviksi. Nouskaa ylös ja varustautukaa juhlalliseen saattokulkuun! Ottakaa risti, ehtoollisleipä, kastemalja ja pyhäinjäännösrasia! Ylös!"

Munkit nousivat vavisten ylös. Neljännestunnin kuluttua lähti saattokulkue luostarista. Vieras mies oli oppaana. Vastaantulijat heittäytyivät maahan kasvoilleen. Toiset heistä tiesivät jo kamalan vieraan tulosta; toiset, jotka olivat tulleet yksinäisistä kodeistaan erämaassa eivätkä tänä aamuna vielä ketään tavanneet, eivät siitä mitään tienneet. Kulkiessaan eteenpäin risteineen ja lippuineen, ehtoollisineen ja pyhäinjäännösrasioineen veisasivat munkit, mutta laulu kuului soinnuttomalta raskaassa ilmassa, niinkuin olisi kaiku metsästä kadonnut:

    Aufer immensam, Deus, aufer iram,
    Et cruentatum cohibe flagellum:
    Nec scelus nostrum properes ad aequam
                Pendere lancem.

    Non opus summi pereat magistri,
    Nec sinas passam fore passionem,
    Corde sed manans lavet omne crimen
                sanguis et unda.

Väkijoukko seurasi saattokulkuetta, joka vieraan opastamana lähestyi ahoa, mihin muukalaiset nyt, niinkuin kymmenen vuotta takaperin, olivat leirinsä tehneet.

Täällä oli ruumiita, sairaita ja kuolevia. Täällä oli äänetöntä epätoivoa, kuoleman kauhua, surua ja onnettomuutta. Toiset noista muukalaisista huusivat raivoisin äänin: Alako, Alako! Toiset kantoivat vettä lähellä olevasta lähteestä, sammuttaakseen sairaiden sisusten polttoa.

Valitushuudot vaikenivat, kun saattokulkue astui esiin metsän reunasta, ja ruttovirren synkät sävelet vaakkuivat ahon ylitse. Vaaleiden pilvien ympäröimänä, jotka suitsutusastioista kohosivat, kiersi saattokulkue ahon. Mutta väkijoukossa, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt seuraamaan, levisi kuiskauksina tieto rutosta, ja katsojat haihtuivat kuin akanat tuuleen.

Isä Henrikki tarttui ristiin, kulki elävien ja kuolleiden lomitse, ja pystytti pyhän merkin keskelle tätä surkeuden kenttää. Senjälkeen hajaantuivat munkit aholle pelastamaan pakanasieluja ja tuskia lievittämään. Terveet ja sairaat taivuttivat päänsä kastemaljaan ja saivat siitä sen kylvyn, jonka avulla he tulisivat saamaan armon kristittyjen Jumalalta. Moni sairas, joka nyt kastettiin, sai kuolevana vastaanottaa viimeisen voitelun. Viinillä ja vedellä virvoitettiin kuivuneita kurkkuja, lohduttavilla sanoilla epätoivoisia mieliä. Niitä muukalaisia, jotka olivat terveitä, kehoitettiin tarttumaan lapioihin ja kaivamaan hautoja kuolleille. Niin tapahtuikin, ja tuntimääriä messusi muuan munkki yksitoikkoisella, vapisevalla, mutta uupumattomalla äänellä tämän haudan partaalla, johon yhä useampia uhreja kannettiin.

Sillaikaa kuin munkit tätä tekivät, levisi tieto suuren murhamiehen tulosta yli koko seudun. Kaikkien sydämet vapisivat. Monet turvautuivat ihmiskeinoihin onnettomuutta häätääkseen. Muutamat pakenivat vaimoineen ja lapsineen edemmäs etelän metsiin; uudisasukkaat yksinäisissä metsätaloissa tarttuivat jousiin ja nuoliin, uhatakseen jokaista, joka uskalsi heitä lähestyä. Mutta eivät voineet nuolet eivätkä jouset säikyttää pois kamalaa vierasta. Jo edellisillä viikoilla oli monin paikoin niillä seuduin epäilyttäviä taudinkohtauksia ilmaantunut, mutta ei kukaan ollut uskonut tai tahtonut uskoa, että se oli tuon hirviön työtä. Kun ei nyt enää ollut epäilystäkään hänen läsnäolostaan, näyttivät samalla viimeisetkin näkymättömät esteet hänen tieltään kaatuneen. Muukalaisten tulon jälkeisenä yönä lensi murhanenkeli ovelta ovelle, eikä mikään liitonmerkki oven pielessä estänyt häntä astumasta sisään.

* * * * *

"Ei, heidän vetensä ja viininsä ja öljynsä ja laulunsa ja suitsutuksensa eivät mitään auta. Meidän on kuoleminen. Eläkäämme siis niin kauan kuin elämme. Pelottomien matkamiesten tulee viettää iloisia kemuja haudankin partaalla."

Niin puhuivat muukalaiset miehet ja ottivat aseensa ja menivät Ekön linnaan, jonka kellareissa varmaankin olisi runsaasti olutta ja viiniä. Tultuaan salmen rannalle huomasivat he nostosillan olevan ylhäällä ja linnan pihalla oli miehiä, jotka olivat käärineet huiveja kasvojensa ympärille, niin että tuskin muuta näkyi kuin heidän silmänsä; he vaeltelivat yksikseen, ikäänkuin olisivat pelänneet tulla toisiaan lähelle.

"Halloo! Nostosilta alas!" huusivat muukalaiset.

Linnan pihalla olevat miehet vastasivat tuohon kehoitukseen uhkaavilla liikkeillä, sitten kivillä ja nuolilla. Mutta siitä välittämättä kahlasivat muukalaiset salmen yli. Silloin pakeni linnanväki venheissä yli järven sen toiselle puolelle. Sitten pidettiin iloista elämää Ekön linnassa: juotiin ja laulettiin yöhön saakka, jolloin vieraat murhapolton liekkien valossa, jotka torneista ja räystäistä roihusivat, lähtivät tiehensä.

Mutta Helena rouva ja hänen poikansa ja palvelijansa olivat jo linnan viimeisen päivän aamuna muuttaneet luostariin toivoen pyhän paikan seinien sisällä ja hengenmiesten läheisyydessä saavansa jotain viihdytystä vapiseviin rintoihinsa. Missä ritari Erland ja tuo pieni pyhiinvaeltaja olivat, sitä ei kukaan tiennyt.

* * * * *

Seitsemän päivää on kulunut, kun keskiyön aikana luostarin portinkello soi.

Hetken kuluttua kuuluu askelia käytävässä ja ääni kysyy:

"Kuka on siellä ulkona?"

"Veli portinvartija! Veli Johannes! Tunnen äänesi. Avaa Erland
Pentinpoika Månesköldille!"

"Mitä!" huudahtaa ääni, "elättekö vielä, herra ritari? Vai onko se kummitus, joka korvaani pettää?"

Portti avautui ja munkin kalpeat, kuihtuneet kasvot, joissa nyt ihmettelyä kuvastui, esiintyivät lampun valossa, joka hänellä oli kädessään.

"Veli Johannes", sanoi ritari, "älä pelkää! Minä en ole haamu, vaan elävä ihminen, vaikka se kyllä kummalta tuntuu sekä sinusta että minusta, sillä mihin silmäni sattuukin, on keto niin niitettyä, että siinä tuskin korttakaan kohoaa."

"Kaikki on muuttunut, sittenkun viimeksi teidät näin, herra ritari. Jos tahdotte astua tähän kuolon asuntoon, olette tämän katon alla ainoa elävä olento paitse minua."

"Ei", vastasi ritari, "olen vannonut valan etten astu katon alle, jonka ihmiset ovat rakentaneet. Kuolon asunto on muuten yhtä paljon täällä ulkona kuin siellä sisälläkin. Maailma on hautausmaa, ja sinä veli Johannes, näytät niinkuin olisit siihen elävältä haudattu. Niinpä olen minäkin mielestäni. Tottahan onkin, että sydämeni on kuollut ja haudattu eikä voi enää mitään surua tuntea."

"Hyvä se! Poveesi eivät voisikaan muuten kaikki surut mahtua. Tiedätkö, että puolisosi on kuollut, että uskollisimmat palvelijasi ovat henkensä heittäneet, että isäsi ja opettajasi isä Henrikki ei enää ole elävien joukossa? Oletko nähnyt linnasi hiiltyneet rauniot, herra ritari? Kaikki on turhuus, kaikki, kaikki."

"Jätä lamppusi ja seuraa minua ulos", sanoi ritari, "olen perehtynyt ajatukseen kaiken katoamisesta, mikä on ollut minulle kallista."

"Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon hänen nimensä!" huokasi munkki astuessaan ulos ja kulkiessaan ritarin vieressä. "On vain muutamia tunteja siitä kuin hautasin rakastetun priorini, mutta ihme ja kumma!… silmissäni ei ole ollut kyyneliä hänen muistokseen. Minun laitani on sama kuin sinun; olen haudannut sydämeni veljieni hautaan."

"Kumpi kuoli heistä ensiksi, puolisoni vaiko poikani?" kysyi ritari hiukan häilyvällä äänellä.

"Poikasi elää vielä… enkö sitä jo sanonut?… Jollei ole kuollut, sittenkun panin hänet lohduttajan helmaan. Jumala lähetti luokseni enkelin naisen haamussa, joka lohduttaen istui vaimosi kuolinvuoteen ääressä. En tiedä kuka hän on. Ei koskaan ennen ole häntä näillä seuduilla nähty. Hän puhui kuolevalle Helena rouvalle kauniita sanoja ja lohdutteli häntä usein nimeäsi mainitsemalla."

"Minä tiedän nyt kuka tuo nainen on", sanoi ritari, "ja hänenkö helmaansa sinä panit poikani?"

"Mitä olisin muutakaan voinut tehdä?"

"Onko hän nyt poissa täältä?"

"On, hän seurasi tuota vierasta kansaa, tai oikeammin vieras kansa seurasi häntä. Oli ihmeellistä nähdä: kun hän näyttäytyi heille ensimmäisen kerran, alkoivat epätoivoiset riemuita, raivot rauhoittuivat ja rutto pakeni aholta. Hän on korkeampi olento, ja poikasi lepää hyvin hänen käsivarrellaan."

Vaieten vaelsivat miehet vähän aikaa toistensa rinnalla. Ritarin oli mieli ikäänkuin tyytyväinen siitä, ettei hänellä ollut mitään kadotettavaa. Vihdoinkin tunsi hän vapaana seisovansa otsakkain kohtalonsa kanssa. Hän oli kaiken kadottanut, mutta ei nurissut; olisihan mieletöntä tässä muunnosten, katoavaisuuden ja kuoleman maailmassa vaatia ajallisen onnen pysyvää omistusoikeutta. Se, joka antautuu aistielämän kirjavaan karkeloon, käsittäköön sen tarkoituksen. Se kullan kiiltävä pilvi, joka aamun uskossa uiskentelee, ei kaikessa komeudessaan ole ikuisten aatteiden oikea keskus. Kimmellys vedenpinnalla, laine, joka nousee ja laskee, humina tammen latvassa, tahdotko vaatia niiltä ikuisuutta, jota niissä ei ole, tahdotko kivetyttää ne muotoihin, jotka eivät murene? Ellet tahdo, niin älä silloin myöskään vaadi ikuisuutta linnoilta torneineen ja harjoineen, älä rikkaudelta ja kunnialta, älä perheelliseltä onnelta, älä miltään, mihin kokematon tarttuu kiinni ja jonka kadotettuaan hän hyödyttömiä kyyneliä vuodattaa. Se, joka kerran on saanut jalansijaa ikuisuuden kalliolla, ei pelkää, vaikka maailman kannattimet katkeavat, vaikka taivas ja maa muruiksi musertuvat. Se on vain auringon kimmellystä, joka sammuu, se on aalto, joka on laskenut, humina, joka on vaiennut. Ritari katseli ylös pilviin ja tunsi, että mitäpä hänen niihin kirjoitettu kohtalonsa sisältäisikin tulevaisuutta, ei hän siitä enää voisi pelästyä eikä ihastua: hän on vapaa — vapaa kaikesta, mitä voi ilmaantua ja tapahtua ja sattua ja mitä voidaan ajan mittapuulla mitata. Mutta kaiken sen takaa häämötti hänen sielussaan jotain muuta, joka ei tulisi katoamaan. Mitä Helenan, mitä pikku Erlandin, mitä Surunlapsen ja Singoallan kadonneet kuvat sisältänevätkään, mikä lieneekään aate heidän esiintymisessään ja poistumisessaan, se olisi jotain, jota kuolema ei saisi kouriinsa, tai ehkä pikemminkin jotain, jota kuolema kirkastaisi.

Kamala muisto oli tuo yö metsässä, kun kuutamo vavisten valaisi verellä tahrattua veistä, mutta ei sekään kuva enää häntä kauhistuttanut; siitä oli hän vakuutettu, että rikos on sovitettavissa, ja hän tahtoi kernaasti, mikäli rikos häntä rasitti, kärsiä ankarimmankin rangaistuksen. Ei ollut hänellä vaakaa mitatakseen omaa osaansa elämänsä kolkoissa kohtaloissa, ja jos hänellä se vaaka olisi ollutkin, olisi hän heittänyt sen käyttämättä luotaan, sillä hän ei tuntenut halua tinkiä mitään pois rikoksesta ja rangaistuksesta. Ja hän ajatteli silloin toista vertauskuvaa — sovinnon vertauskuvaa, ja hartaudella hän kuunteli, kun veli Johannes, joka hänen vieressään käveli, hiljaisella äänellä lauloi värssyä ruttovirrestä:

    Da crucem, clavos, scuticam, coronam,
    Lanceam, funes rigidamque mortem
    Inter iratam mediare dextramm
                Et mala nostra.

Erland Månesköld ja veli Johannes vaelsivat koko yön metsässä. Kun aamun aurinko valaisi maisemaa, jonka hiljaisuutta ei linnun laulu, ei kellon kilinä, ei paimenen torvi elähyttänyt, koska musta surma oli sen äsken jättänyt ja jälkeensä hiljaisuuden heittänyt — silloin seisoivat nuo molemmat miehet kukkulalla metsäpuron luona, ja veli Johannes virkkoi:

"Tähän kukkulaanko me siis, veli Erland, erakkoasuntomme kaivamme."

"Tässä asukaamme", sanoi Erland. Hän katseli nurmikkoa kukkulan juurella, jossa puron reunalla vielä kasvoi muutamia syksyn viimeisiä kukkia. Siitä siirtyi hänen katseensa metsään päin, mistä muinoin hänen sielunsa lemmitty oli tullut häntä vastaan.

"Kaivammeko tässä itäpuolella?" kysyi Johannes. "Meidät herättää silloin aamurusko ja me voimme aamuvirrellä tervehtiä nousevaa aurinkoa."