LAPSI. Ei kukaan tahtoisi jäädä, mutta kun tulee lähtö, on ikävä…
Nyt!… Nyt!… Nyt hän avaa!…
Suuret opaali-ovet kääntyvät hitaasti saranoillaan. Niinkuin kaukaisena soittona kuuluu tänne melu Maasta. Punaisenvihreä valo tunkee saliin. Kynnykselle ilmestyy Aika; hän on hyvin vanha, pitkäpartainen mies, hänellä on viikate ja tuntilasi; hänen ilmestyessään kynnykselle tulevat samalla näkyviin valkoisten ja kullattujen purjeiden liepeet ja pursi, joka on kiinnitetty eräänlaiseen Aamuruskon rusohuuruista tehtyyn siltaan.
AIKA kynnyksellä. Ovatko ne valmiit, joiden hetki on lyönyt?…
SINISET LAPSET rientävät joukosta esiin joka taholta. Olemme!…
Olemme!… Olemme!…
AIKA ärtyisellä äänellä lapsille, jotka kulkevat hänen ohitsensa mennäkseen ulos. Yksi kerrallaan!… Nyt niitä taas tarjoutuu yli määrän!… Aina sama juttu!… Vaan ette minua petä!… (Sysäten pois erään lapsen.) Ei nyt vielä ole sinun vuorosi!… Mene takaisin sisään ja tule huomenna!… Sinä siinä, takaisin vain, sinun vuorosi tulee vasta kymmenen vuoden päästä… Vieläkö kolmastoistakin paimen? Kaksitoistakin riittää; eihän nyt enää eletä Theokritoksen ja Virgilion aikoja… Yhäkö vain lääkäreitä? Niitä on Maassa jo liiaksikin; ihan vaivaksi asti!… Missä ovat insinöörit?… Maailmassa tarvittaisiin rehellistä miestä… kun löytyisi yksi ainoakaan, ihmeenä esitettäväksi… Missä olet, rehellinen mies?… Sinäkö?… (Lapsi tekee myöntävän liikkeen.) Oletpa sinä surkean näköinen… et elä kauan… Hoi te siellä, ei ole kiirettä mitään… Missä ovat viemiset?… Vai ei mitään, kädet tyhjää täynnä… Niinpä jäädään tälle puolelle… Mene valmistamaan jotakin, tuo vaikka joku suuri rikos, tai joku tauti, minulle on yhdentekevä, kunhan tuot jotakin… (Osoittaen erästä pienokaista, jota toiset työntävät eteenpäin ja joka vastustelee kaikin voimin.) No, mikä sinua vaivaa? Tiedäthän, että hetkesi on tullut… Siellä tarvitaan sankaria taistelemaan vääryyttä vastaan; sinä olet se sankari; sinun on lähteminen…
SINISET LAPSET. Hän ei tahdo, Herra…
AIKA. Mitä?… Eikö tahdo?… Missä sinä luulet olevasi, senkin sekasikiö?… Ei tässä ole aikaa riitoihin…
PIENOKAINEN jota sysitään. Ei, ei!… Minä en tahdo… Minusta on hauskempi olla syntymättä!… Minusta on hauskempi jäädä tänne!…
AIKA. Sinusta, niin, mutta tässä ei kysytäkään sinulta… Kun on lähdettävä, niin on lähdettävä!… Pian vain… Eteenpäin!…
ERÄS LAPSI astuu esiin. Antakaa minun mennä hänen sijassaan… Me vaihdamme paikkaa!… Sanotaan, että minun vanhempani ovat vanhat ja että he ovat jo kauan odottaneet minua!…
AIKA. Ei käy päinsä… Hetki on hetki ja aika on aika… Ei tulisi loppua koskaan, jos tässä rupeaisi teitä kuuntelemaan… Mikä tahtoo, mikä ei tahdo, milloin on liika varhaista, milloin liika myöhäistä… (Työntäen takaisin lapset, jotka ovat täyttäneet kynnyksen.) Ei niin lähelle, lapsukaiset… Uteliaat pois… Niillä, jotka eivät tänään lähde, ei ole mitään asiaa ulos… Nyt on teillä kiire, mutta kun vuoronne tulee, pelkäätte ja alatte peräytyä… Tuossa onkin jo neljä, jotka vapisevat kuin haavanlehdet… (Eräälle lapselle, joka juuri kun on astumassa kynnyksen yli, yhtäkkiä peräytyy.) Mitä nyt?… Mikä sinulle tuli?…
LAPSI. Kun minä unohdin sen rasian, jossa on ne kaksi rikosta, jotka minun pitää tehdä…
TOINEN LAPSI. Ja minä sen pikku ruukun, jossa on se aate, jolla minun pitää valistaa kansanjoukkoja…
KOLMAS LAPSI. Minä unohdin kaikkein kauneimman päärynäpuuni ymppäysoksan…
AIKA. Juoskaa pian ne noutamaan!… Ei ole enää jälellä kuin kuusi sataa kaksitoista sekuntia… Aamuruskon pursi pullistelee jo purjeitaan ilmoittaakseen, että se jo odottaa… Jos tulette liian myöhään, jäätte syntymättä… Pian siis, pursi vartoo!… (Ottaa kiinni lapsen, joka aikoo pujahtaa hänen sääriensä lomitse päästäkseen sillalle.) Vai sinä, eläpäs! Sinä jo kolmannen kerran koetat päästä syntymään ennen vuoroasi… Jos se tapahtuu vielä kerran, saat mennä odottamaan vuoroasi sisareni Iankaikkisuuden luo; saat nähdä, onko siellä hauskempi ollaksesi… Mutta olemmeko nyt valmiit?… Ovatko kaikki paikoillaan?… (Silmäilee tarkastellen jo purteen istuneita lapsia.) Yksi puuttuu vielä… On turha kätkeytyäksesi toisten taa, kyllä minä sinut sieltäkin löydän… Ei minua petetä… Hoi sinä siellä, sinä, jota sanotaan Rakastavaiseksi, heitä hyvästit hempukallesi…
Pienokaiset, joita nimitetään "Rakastuneiksi", lähestyvät hellässä syleilyssä ja kasvot kalpeina epätoivosta Aikaa ja polvistuvat hänen eteensä.
ENSIMÄINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun jäädä hänen luokseen!…
TOINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun lähteä hänen kanssaan!…
AIKA. Mahdotonta… Ei ole enää jälellä kuin kolme sataa yhdeksänkymmentäneljä sekuntia.
ENSIMÄINEN LAPSI. Olen mieluummin syntymättä!…
AIKA. Ei auta, sinun täytyy…
TOINEN LAPSI rukoillen. Hyvä herra Aika, sitten minä saavun liian myöhään!…
ENSIMÄINEN LAPSI. Minä en ole silloin enää siellä, kun hän tulee!…
TOINEN LAPSI. Minä en saa enää koskaan nähdä häntä!…
ENSIMÄINEN LAPSI. Meidän täytyy elää yksin maailmassa!…
AIKA. Kaikki tuo ei kuulu minuun… Valittakaa Elämälle… Minun asiani on yhdistää ja erottaa sen mukaan, kuin käsketään… (Tarttuu ensimäiseen lapseen.) Tule!…
ENSIMÄINEN LAPSI taistelee vastaan. Ei, ei, ei!… Ottakaa hänetkin!…
TOINEN LAPSI takertuen ensimäisen vaatteihin. Päästäkää hänet!…
Päästäkää hänet!…
AIKA. Mutta elämäänhän tässä mennään eikä kuolemaan!… (Vetää ensimäistä lasta mukanaan.) Tule nyt vain!
TOINEN LAPSI ojentaen epätoivoissaan kätensä poisvietävää lasta kohti. Anna minulle joku merkki!… Yksi ainoa merkki!… Sano minulle, mistä sinut tunnen!…
ENSIMÄINEN LAPSI. Siitä, että sinua aina rakastan!…
TOINEN LAPSI. Ja sinä minut siitä, että olen surullisempi kuin kukaan muu!… Siitä sinä minut tunnet!…
Kaatuu liikkumattomaksi maahan.
AIKA. Tekisitte paljoa viisaammin, jos antautuisitte toivon ettekä epätoivon valtaan… Ja nyt ovat kaikki koolla… (Tarkastaa tuntilasiaan.) Nyt on jälellä vain kuusikymmentä kolme sekuntia…
Lähtevät ja jäävät lapset tulevat vielä viimeisen kerran vilkkaaseen liikkeeseen. — Huudetaan viimeiset hätäiset jäähyväiset: "Hyvästi, Pekka… Hyvästi Janne… Onko sinulla kaikki, mitä tarvitset?… Puhu heille minun keksinnöistäni!… Etkö ole unohtanut mitään?… Tunnekin sitten minut!… Kyllä minä tunnen!… Elä vain hukkaa aatteitasi!… Elä kumarru liiaksi laidan yli, ettet putoo avaruuteen!… Anna minulle tietoja itsestäsi!… Ei kuulu voivan!… Kyllä, kyllä, koetahan ainakin!… Ilmoita, onko siellä hyvä olla!… Minä tulen sinua vastaan!… Minä synnyn kuninkaan pojaksi!"… j.n.e.
AIKA heiluttaen avaimiaan ja viikatettaan. Jo riittää, jo riittää!…
Ankkuri on nostettu!…
Purren purjeet tulevat sen laskeutuessa näkyviin ja katoavat. Kuuluu purressa olevien lasten eteneviä huutoja: "Maa näkyy, maa näkyy!… Minä näen sen!… Oi, kuinka se on kaunis!… Se loistaa!… Se on suuri!…" Ja sitten kuuluu niinkuin syvästä kuilusta äärettömän kaukainen riemuisa odottava laulu.
TILTIL Valolle. Mitä se on?… Se ei ole lasten laulua… On, niinkuin kuuluisi joidenkin toisten ääniä…
VALO. Äidit tulevat laulaen lapsiaan vastaan…
Sillä välin on Aika sulkenut opaali-ovet. Hän kääntyy luodakseen
vielä viimeisen katseen saliin ja huomaa yhtäkkiä Tiltilin ja
Mitilin ja Valon.
AIKA hämmästyen ja raivostuen. Mitä tämä on?… Mitä teillä on täällä tekemistä… Keitä te olette?… Miksette ole sinisiä?… Mitä tietä te olette päässeet sisään?…
Hän lähestyy uhaten heitä viikatteella.
VALO Tiltilille. Elä vastaa!… Minulla on Sininen lintu… Se on piilossa viittani alla… Joutukaamme pian pois…; Kierrä Timanttia, niin hän haihtuu jäliltämme…
He hiipivät vasemmalle, etualan pilarien taa.
Esirippu
KUUDES NÄYTÖS
YHDESTOISTA KUVAELMA
Jäähyväiset
Näyttämö kuvaa seinää, jossa on pieni ovi. Aamu sarastaa.
Tiltil, Mitil, Valo, Leipä, Sokeri, Tuli ja Maito tulevat.
VALO. Etpä arvaa, missä olemme
TILTIL. Mistäs arvaisin, kun en tiedä…
VALO. Et siis tunne tätä seinää ja tätä pikku ovea?
TILTIL. Siinä on punainen seinä ja vihreä ovi…
VALO. Eikö sinulle johdu mikään mieleen?
TILTIL. Johtuu, se, että Aika ajoi meidät ovesta ulos.
VALO. Kuinka omituisia olemmekaan, kun näemme unta… Emme tunne omaa kättämme…
TILTIL. Kuka näkee unta?… Minäkö?
VALO. Tai ehkä minä… Eihän tiedä… kuinka hyvänsä, tämän seinän takana on huone, jonka olet nähnyt monen monta kertaa elämässäsi…
TILTIL. Monen monta kertaa elämässäni?
VALO. Niin juuri, pikku unikeko… Se on se talo, josta lähdimme eräänä iltana päivälleen vuosi sitten…
TILTIL. Päivälleen vuosi sitten? Mutta sittenhän se on?…
VALO. Jokos silmäsi repesivät!… Niin juuri; se on vanhempiesi koti…
TILTIL lähestyy ovea. Niinpä niin… Todellakin… Nyt minä… Tämä pieni ovi… Tämä on meidän oven linkku… Ovatko ne siellä? Olemmeko äidin luona?… Minä tahdon mennä heti paikalla sisään… Minä tahdon suudella ja syleillä häntä heti paikalla…
VALO. Malta hiukan… He nukkuvat vielä sikeästi; ei pidä herättää heitä kovin äkkiä… Eikä ovi muuten avautuisikaan, ennenkuin kello lyö…
TILTIL. Täytyykö sitä odottaa vielä kauan?…
VALO. Ah, ei… muutamia minuutteja vain…
TILTIL. Eikö sinun teekään mieli tulla sisään?… Valo, kuule, mikä sinun on?… Olet kalpea, oletko sairas?
VALO. Ei se ole mitään, lapsukaiseni… On vain vähän ikävä, kun täytyy teistä erota…
TILTIL. Erota?… eihän…
VALO. Täytyy… Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä; vuosi on vierähtänyt, Haltijatar tulee kysymään sinulta Sinistä Lintua…
TILTIL. Mutta minullahan ei ole mitään Sinistä Lintua… Muistojen Maan Sininen Lintu tuli mustaksi, Tulevaisuuden lintu tuli punaiseksi, Yön linnut kuolivat ja Metsän Sinistä Lintua minä en lainkaan löytänyt… Onko minun syyni, että ne muuttavat väriään tai kuolevat tai lentävät tiehensä?… Mahtaakohan Haltijatar suuttua, ja mitähän hän sanoo?
VALO. Olemme koettaneet parastamme… Täytyy uskoa, ettei Sinistä Lintua olekaan; tai että hän muuttaa väriä, kun hänet pannaan häkkiin…
TILTIL. Missä on häkki?
LEIPÄ. Tässä se on, herra… Se uskottiin minun hoitooni tämän pitkän ja vaarallisen matkan ajaksi; nyt, kun tehtäväni on päättymässä, minä luovutan sen teille takaisin, ehjänä ja yhtä hyvin suljettuna kuin sen sainkin… (Niinkuin puhuja, joka alkaa puhua.) Ja nyt, sallittakoon minun kaikkien nimessä sanoa sananen…
TULI. Ei sinulla ole puheenvuoroa…
VESI. Hiljaa…
LEIPÄ. Halveksittavat vihamiehen, kateellisen kilpailijan, pahansuovat keskeytykset (korottaa ääntään) eivät saa minua estetyksi täyttämästä velvollisuuttani loppuun saakka… Minä siis kaikkien nimessä…
TULI. Ei minun nimessäni… Minulla on itsellänikin kieli suussa…
LEIPÄ. Minä siis kaikkien nimessä hillityllä, mutta totisella ja syvällä liikutuksella heitän hyvästit näille siihen valituille lapsille, joiden suuri tehtävä päättyy tänään. Sanoessani heille: jääkää hyvästi! kaikella sillä surulla ja kaikella sillä hellyydellä, minkä meissä molemminpuolinen kunnioitus…
TILTIL. Mitä?… Heitätkö jäähyväiset?… Aiotko siis sinäkin jättää meidät?
LEIPÄ. Täytyy, ikävä kyllä… Jätän teidät, valitettavasti; mutta eromme on oleva vain näennäinen… ette saa enää kuulla minun puhuvan…
TULI. Jumalan kiitos!…
VESI. Hiljaa…
LEIPÄ hyvin arvokkaasti. En välitä, en vähääkään välitä… Minä siis sanoin: ette saa enää kuulla minua, ette saa nähdä minua niin sanoakseni henkihahmossani… Teidän silmänne eivät enää tule näkemään sitä, mikä ilmiöissä on näkymätöntä; mutta minä olen siellä kuitenkin alati, leipälaatikossa, pöydällänne, liemimaljanne vieressä, minä, joka rohkenen väittää olevani Ihmisen uskotuin pöytätoveri, hänen vanhin ystävänsä…
TULI. Entä minä sitten?…
VALO. Kas niin, hetket rientävät, tuossa tuokiossa meidän on palattava hiljaisuuteen… Joutukaa syleilemään lapsia…
TULI. Minä ensiksi, minä ensiksi! (Hän syleilee raivoisasti lapsia.) Hyvästi, Tiltil, Mitil!… Hyvästi, rakkaat pienokaiseni!… Muistakaa minua, jos joskus sattuisitte tarvitsemaan jonkun pistämään tulta jonnekin!…
MITIL. Ai, ai!… Polttaa!…
TILTIL. Ai, ai! Hän kärvensi nenäni!…
VALO. Kas niin, Tuli, hillitkäähän toki hiukan hehkuanne… Ettehän nyt sentään ole tekemisissä kamiininne kanssa…
VESI. Senkin pöllö!…
LEIPÄ. On sekin saanut kasvatuksen!…
VESI lähestyy lapsia. Minä syleilen teitä tekemättä teille pahaa, hellästi, varovasti, rakkaat lapseni…
TULI. Varokaa, ettette kastu!…
VESI. Minä hyväilen ja hellin, olen kaikille hyvä…
TULI. Hukkuneillekin?…
VESI. Rakastakaa Lähteitä, kuunnelkaa pulppuavia Puroja… Olen aina siellä…
TULI. Nyt se jo kasteli ne!…
VESI. Kun te illan viileässä istahdatte Lähteiden reunalle — niitä on paljon täällä metsässä —, koettakaa ymmärtää, mitä he koettavat teille sanoa… En voi enempää… Kyyneleet tukahduttavat ääneni ja estävät minua puhumasta…
TULI. Ei juuri siltä näytä…
VESI. Muistakaa minua, kun näette karahviinin… Te tapaatte minut niinikään kannussa, ruiskukannussa, säiliössä ja vesijohdossa…
SOKERI simaisin suin. Jos muistossanne on vielä pienoinen paikka minullekin, johdattakaa mieleenne, että läsnäoloni joskus oli teille mieluinen… En voi sanoa teille enempää… Kyyneleet eivät sovi minun luonteelleni ja minun täytyy varoa, etteivät ne putoaisi varpailleni…
LEIPÄ. Jesuiitta…
TULI haukkuen. Karamelli! Karamelli! Karamelli!
TILTIL. Mutta missä ovat Kissa ja Koira? Minnekä he ovat joutuneet?
Samassa alkaa kuulua korvia vihlovaa naukunaa.
MITIL levottomasti. Mirri itkee! Joku rääkkää Mirriä…
Kissa tulee juosten sisään, karvat pystyssä, tukka hajallaan, vaatteet revittyinä, painaen nenäliinallaan poskeaan, niinkuin hänellä olisi hammastauti. Hän sylkee ja sähisee, kintereillään Koira, joka ahdistelee häntä purren, lyöden ja potkien.
KOIRA lyöden Kissaa. Siinä saat!… Riittääkö?… Tahdotko vielä? Siinä saat!… siinä!… siinä!…
VALO, TILTIL ja MITIL rientävät erottamaan heitä. Vahti? Oletko hullu?… Senkin vietävä!… Pois siitä!… Lakkaatko jo!… Onko moista nähty!… Maltahan, maltahan!…
Heidät erotetaan toisistaan
VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?
KISSA vetistellen ja kuivaten kyyneliään. Tuo Koira kun… alkaa minua haukkua ja härnätä, panee nauloja soppaani, kiskoo minua hännästä, potkii ja repii, vaikka minä en ole tehnyt en niin mitään, en niin kerrassa mitään!…
KOIRA matkien. En niin kerrassa mitään, en kerrassa mitään… (Puoliääneen tehden halveksivan liikkeen) Sama se, sait saatavasi, sait saatavasi, ja tulet vieläkin saamaan!…
MITIL sulkien syliinsä Kissan. Mirri parka, sano minulle, mihin sinun koskee, minä itken kanssasi!…
VALO Koiralle ankarasti. Teidän käytöksenne on sitä sopimattomampi, kun panette toimeen moisen kiusallisen kohtauksen hetkellä, joka jo muutenkin on surullinen, koska meidän tuossa tuokiossa täytyy erota näistä rakkaista ystävistämme…
KOIRA yhtäkkiä selviten. Erotako?…
VALO. Eronhetki lyö pian… Meidän on palattava takaisin
Hiljaisuuteen… Emme voi enää puhutella heitä…
KOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen juureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!… Minä en tahdo!… En tahdo!… Minä tahdon aina puhua!… Sinähän ymmärrät nyt, mitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät! Me puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta… Minä en tee mitään pahaa. Minä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa pelaamaan dominoa sinun kanssasi… Minä tulen aina olemaan tavattoman siisti… Enkä varasta enää mitään keittiöstä… Tahdotko, että teen jonkun tempun?… Tahdotko, että syleilen Kissaa?…
MITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?
KISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon, kuin ansaitsette…
VALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen kerran…
TILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä mene… Jää tänne meidän luoksemme… Ei isä sano mitään… Me sanomme äidille, että sinä olet ollut meille hyvä…
VALO. Enhän voi, enhän voi… Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy jättää teidät…
TILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?
VALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.
TILTIL. Et saa, minä en tahdo!… Me tulemme kanssasi… Minä sanon äidille…
VALO. Elkää itkekö, lapset… Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä, minulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla… Mutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka… Muistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka sattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa aamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa hyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne… (Kello lyö kahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö… Hyvästi! astukaa sisään! Ovi avautuu!… Astukaa sisään.
Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen. Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.
KAHDESTOISTA KUVAELMA
Herääminen
Sama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma, näyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta, onnellisemmalta. — Päivän valo helmeilee iloisesti sisään ikkunaluukkujen kaikista raoista.
Oikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan Tiltil ja Mitil sikeässä unessa. — Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat samoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren tuloa. — Äiti Til tulee.
ÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!… Ettekö jo hiukan häpeä?… Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa taivaalla metsän takaa… Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!… Riittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne punakoita… Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle… (Suutelee heitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!… Mutta eiväthän ne nyt sentään voi nukkua puolelle päivin… Heistä ei saa tulla vetelyksiä… Eihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään… (Pudistaa Tiltiliä hellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan…
TILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene…
ÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa… On jo aikakin… Onhan täällä yhtä valoisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni… Odotahan hiukan, niin minä avaan… (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä kirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin… Mikä Sinun on?… On kuin et näkisi mitään…
TILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!… Sinäkö siinä oletkin?
ÄITI TIL. Totta kai minä… Kukas sitten?
TILTIL. Sinä… niin… sinäpä sinä…
ÄITI TIL. Minäpä minä… Ei suinkaan minun naamani ole yöllä muuttunut. Mitä varten sinä sitten töllistelet minua kuin mitäkin ihmettä? Onko minulla ehkä nenä vinossa?
TILTIL. Voi, kuinka hauskaa on taas nähdä sinut!… Siitä on niin kauan, niin kauan!… Anna, kun minä suutelen sinua heti paikalla… Vielä, vielä, vielä… Ja tämähän on minun vuoteeni!… Olenko minä kotona!…
ÄITI TIL. Mitä tuo nyt on?… Etkö sinä vieläkään ole hereillä?… Ethän vain liene sairas?… Näytähän kieltäsi?… Kas niin, nouse pois vain ja pue päällesi…
TILTIL. Kas, olenko minä paitasillani!…
ÄITI TIL. Totta kai… Housusi ja liivisi ovat tuossa tuolilla… pian nyt vain…
TILTIL. Tämmöisenäkö minä sitten tein koko sen matkan?…
ÄITI TIL. Minkä matkan?
TILTIL. Senpä sen, viime vuonna…
ÄITI TIL. Viime vuonna?…
TILTIL. Niin juuri… Kun minä jouluna lähdin…
ÄITI TIL. Lähdit?… Et sinä ole mihinkään lähtenyt… et astunut jalallasi tästä huoneesta… Panin sinut eilen illalla maata siihen, mistä nyt sinut löysin… Oletko nähnyt unta siitä kaikesta?…
TILTIL. Mutta ethän sinä nyt ymmärrä yhtään mitään!… Sehän oli viime vuonna, kun minä lähdin Mitilin, Haltijattaren ja Valon kanssa… Valo on tavattoman hyvä… ja Leivän, Sokerin, Veden ja Tulen kanssa… Ne tappelivat keskenään yhtä mittaa… Ethän ole suuttunut?… Ei kai sinulla ollut meitä kovin ikävä? Mitä Isä sanoi?… Enhän voinut olla menemättä… Minä jätin kirjeen, jossa selitin…
ÄITI TIL. Mitä sinä siinä höpiset? Joko sinä olet sairas tai et ole vielä oikein hereillä?… (Ravistaa häntä suotta aikojaan tukasta.) Kas niin, heräähän nyt… No, joko alat selvitä?
TILTIL. Mutta se on ihan totta, äiti… Sinä itse nukut vielä…
ÄITI TIL. Mitä?… Minäkö nukun?… Joka olen ollut ylhäällä kello kuudelta… Olen siistinyt ja laittanut ja tehnyt tulenkin…
TILTIL. Mutta kysy Mitililtä, eikö se ole totta… Ah, meilläpä vasta on ollut seikkailuja jos jonkinmoisia!…
ÄITI TIL. Mitä sinä? Mitililtä?…
TILTIL. Hän oli kanssani… Me näimme ukin ja mummon…
ÄITI TIL yhä enemmän hämmästyen. Ukin ja mummon?…
TILTIL. Niin juuri, Muistojen maassa… matkamme varrella… He ovat kuolleet, mutta he voivat hyvin… Mummi leipoi meille kauniin luumutortun… Ja siellä oli kaikki pikku veljet Robert, Hanna ja hänen hyrränsä, ja Leena ja Paavo ja Kerttu…
MITIL. Kerttu kulki nelinkontan…
TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…
MITIL. Sinutkin me näimme eilen illalla.
ÄITI TIL. Eilen illalla? Mikäs kumma se on, koska minä panin teidät maata.
TILTIL. Ei, vaan Onnen puutarhassa, sinä olit paljoa kauniimpi, mutta kyllä me kuitenkin tunsimme sinut.
ÄITI TIL. Onnen puutarhassa? Missä se mahtanee olla…
TILTIL katselee häntä ja suutelee sitten. Niin, sinä olit kauniimpi, mutta minä pidän sinusta enemmän näin…
MITIL samoin suudellen. Niin minäkin, niin minäkin…
ÄITI TIL liikutettuna, mutta levottomana. Hyvä Jumala, mikä heitä vaivaa?… Kun eivät vain menisi pois, niinkuin muutkin ovat menneet!… (Yhtäkkiä suunniltaan.) Isä! Isä!… Tulehan toki! Pienokaiset ovat sairastuneet…
Isä Til tulee, hyvin tyynenä, kirves kädessä.
ISÄ TIL. Mikä on hätänä?…
TILTIL ja MITIL juosten iloissaan syleilemään isäänsä. Isä! Isä!…
Huomenta, isä!… Kummoisissa työvoimissa olet ollut viime vuonna?…
ISÄ TIL. Mitä sinä, äiti, hätäilet?… Eihän niitä mikään vaivaa: onhan ne ihan terveen näköisiä…
ÄITI TIL vetistellen. Ei ole luottamista siihen… Käy, niinkuin kävi toisillekin… Nekin olivat hyvin terveen näköisiä, aina viimeiseen asti; mutta kuitenkin taivaallinen Isä otti heidät. En tiedä, mikä heitä vaivaa… Eilen illalla he nukkuivat niinkuin ennenkin; mutta tänä aamuna, kun heräävät, käy kaikki hullusti… He eivät tiedä, mitä sanovat; he puhuvat jostain matkasta… Ovat muka nähneet Valon ja ukin ja mummon, jotka ovat kuolleet, mutta voivat kuitenkin hyvin…
TILTIL. Ukilla on kuitenkin yhä puujalkansa…
MITIL. Ja mummoa vaivaa leini…
ÄITI TIL. Nyt sen kuulet itsekin!… Riennä heti noutamaan lääkäriä!…
ISÄ TIE. Ei tarvita… Eivät ne vielä ole kuolleet… Katsotaanpa hiukan; katsotaanpa… (Ovelle kolkutetaan) Sisään!…
Tulee naapurin vaimo, pieni eukko, joka on ensimäisen näytöksen
Haltijattaren näköinen ja joka liikkuu kepin varassa.
NAAPURIN VAIMO. Hyvää huomenta ja onnellista joulua kaikille…
TILTIL. Se on Haltijatar Berylune…
NAAPURIN VAIMO. Tulin vähän tulta lainaamaan keittopadan alle… On vähän viileä ilma… Huomenta, lapset, kuinkas voidaan?…
TILTIL. Rouva Haltijatar Berylune, minä en löytänyt Sinistä lintua…
NAAPURIN VAIMO. Mitä se haastaa?…
ÄITI TIL. Sanokaapas muuta, hyvä rouva Berlingot… Eihän ne enää tiedä itsekään, mitä puhuvat… Ne ovat puhuneet puuta heinää heti herättyään… Luultavasti ne ovat syöneet jotain sopimatonta.
NAAPURIN VAIMO. Tiltil, etkö tunne täti Berlingot'a?
TILTIL. Tunnenhan, te kai olette Haltijatar Berylune… Ettehän ole suutuksissa, ettehän?…
NAAPURIN VAIMO. Bery— Bery—? miten se oli?
TILTIL. Berylune.
NAAPURIN VAIMO. Berlingot, sinä tarkoitat Berlingot…
TILTIL. Berylune, Berlingot, sama se… Mutta Mitilkin tietää, että…
ÄITI TIL. Niin, ja kun vielä tuo tyttökin…
ISÄ TIL. Malttakaahan siinä! Kyllä se heistä erkanee… Jahka minä annan semmoisen paukun, että…
NAAPURIN VAIMO. Elkäähän nyt, elkäähän nyt turhia… Minä tunnen tuon, ei se ole muuta kuin että he ovat nukkuneet kuutamossa ja nähneet hiukan unta… Minun sairas pikku tyttöni on usein tuolla lailla…
ÄITI TIL. Kuinka tyttösi nyt voi?
NAAPURIN VAIMO. Niin ja näin, ei ole kehumista… Ei voi raukka vuoteestaan nousta… Tohtori sanoo hänen sairastavan hermojaan… Vaikka kyllä minä tietäisin, mikä hänet parantaisi… Pyysi minulta sitä taas tänäkin aamuna, joululahjakseen; se nyt on sillä sellainen päähänpisto…
ÄITI TIL. Niin, minä tiedän, hänen tekee aina mielensä Tiltilin lintua… Voisithan sinä, Tiltil, antaa sen hänelle, tyttöraukalle?…
TILTIL. Minkä niin?…
ÄITI TIL. Lintusi… Ethän sinä siitä kuitenkaan enää välitä, tuskin viitsit katsoakaan tuota… Tytön on jo kauan niin kauheasti tehnyt sitä mieli…
TILTIL. Ka niin, todellakin, se lintu… Missä se onkaan?… Tuossahan on häkki… Mitil, näetkö häkin?… Sehän on juuri se sama, jota Leipä kantoi… Se on ihan se sama häkki: mutta siinä on vain yksi lintu… Onko se syönyt toisen?… Katsohan, sehän on sininen!… Sehän on minun kyyhkyseni!… Mutta nythän se on paljon sinisempi kuin silloin, kun minä lähdin… Mutta siinähän se nyt on se Sininen Lintu, jota me etsimme… Teimme semmoisen matkan ja se olikin täällä… Ei, mutta tämähän on perin hassua… Mitil, katsohan lintua?… Mitäs Valo nyt sanoisi?… Minä heti paikalla otan häkin alas… (Nousee tuolille ja ottaa alas häkin ja antaa sen naapurin vaimolle.) Siinä on, täti Berlingot, ottakaa… Se ei ole vielä ihan sininen, mutta se pian tulee, saattepa nähdä… Viekää se heti pikku tytöllenne…
NAAPURIN VAIMO. Ihanko todella? Annatko sinä sen noin vain, heti paikalla, ja ilmaiseksi? Voi, voi, kyllä hän nyt ilostuu! (Suutelee Tiltiliä.) Anna, kun suutelen sinua!… Minä lähden, minä riennätän sen hänelle tuossa tuokiossa…
TILTIL. Menkää pian, rientäkää… toiset niistä muuttavat pian väriänsä…
NAAPURIN VAIMO. Minä tulen kohta kertomaan, mitä hän sanoi…
Menee.
TILTIL katseltuaan kauan ympärilleen. Isä, äiti, mitä te olette täällä oikein tehneet?… Täällä on ihan niinkuin ennenkin, mutta paljon kauniimpaa…
ISÄ TIL. Kuinka paljon kauniimpaa?
TILTIL. Niin juuri, kaikki on uudestaan maalattua, kaikki kiiltää, kaikki on puhdasta… Aivan toisin kuin viime vuonna…
ISÄ TIL. Viime vuonna?…
TILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se on kuin ihan uusi metsä… Voi, kuinka täällä on mukavaa!… (Menee ja avaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?… Kas, ne ovat ihan hiljaa… Vahti!… Päivää, Vahti!… Vahti… Sinä tappelit kelpo lailla!… Muistatko, siellä metsässä?…
MITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa puhua…
TILTIL. Hyvä herra Leipä… (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla olekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?… Samapa tuo… en heitä enää tarvitse… Ah, siinä on Tuli!… Tuntuu niin suloiselta!… Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla… (Juoksee vesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!… Mitä se sanoo? Se aina puhua purpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo…
MITIL. Missähän lienee Sokeri?…
TILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!…
MITIL. Ja minä myös!…
ÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?
ISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään… Ne leikkivät onnellisina olemista…
TILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta… Missä on hänen lamppunsa? Saako siihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä kaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!…
Ovelle kolkutetaan.
ISÄ TIL. Sisään…
Naapurin vaimo tulee sisään taluttaen kädestä ihmeen kaunista vaaleaveristä pikku tyttöä, joka puristaa syliinsä Tiltilin kyyhkystä.
NAAPURIN VAIMO. Näettekö ihmettä?…
ÄITI TIL. Onko se mahdollista! Tyttö kävelee!…
NAAPURIN VAIMO. Kävelee, eikä vain kävele, vaan juoksee, tanssii, lentää!… Nähtyään linnun hän hyppäsi vuoteesta noin vain yhdellä harppauksella ja riensi ikkunaan nähdäkseen sen valossa, oliko se todellakin Tiltilin kyyhkynen… Ja sitten yhtä päätä kadulle kuin hengetär mikäkin… Oli niin ja näin, pysyinkö perässä…
TILTIL lähestyy ihmeissään. Hänhän on ihan Valon näköinen!…
MITIL. On hän kuitenkin paljoa pienempi…
TILTIL. On… mutta hän kasvaa…
NAAPURIN VAIMO. Mitä ne puhuvat? Yhäkö ne vielä?
ÄITI TIL. Kyllä se pian on ohitse… Kun vain saavat syöneeksi…
NAAPURIN VAIMO työntää pikku tytön Tiltilin syliin. Kiitä nyt, kiitä
Tiltiliä…
Tiltil yhtäkkiä ujostellen, peräytyen.
ÄITI TIL. Kah, Tiltil, mikä sinua vaivaa?… Pelkäätkö sinä pikku tyttöä, iso poika?… Kas niin, syleile häntä!… Kas niin… suutele häntä!… Paremmin… Ka, ethän ole koskaan ennen ujostellut… Vielä kerran!… Mutta mikä sinua oikein vaivaa?… Ethän vain rupea itkemään…
Suudeltuaan kömpelösti tyttöä Tiltil jää hetkeksi seisomaan hänen eteensä ja lapset katselevat toisiaan virkkamatta sanaakaan; sitten Tiltil silittää linnun päätä.
TILTIL. Onko se tarpeeksi sininen?…
PIKKU TYTTÖ. On kyllä… Olen niin iloinen…
TILTIL. Minä olen nähnyt sinisempiäkin, mutta niitä aivan ihan sinisiä, niitä ei saa kiinni, vaikka kuinka koettaisi…
PIKKU TYTTÖ. Ei se tee mitään, on tämäkin tarpeeksi kaunis…
TILTIL. Joko se on syönyt?
PIKKU TYTTÖ. Ei vielä… Mitä se syö?
TILTIL. Mitä vain, jyviä, leipää, maissia, heinäsirkkoja…
PIKKU TYTTÖ. Mitenkä se syö, sano?…
TILTIL. Nokallaan, saat nähdä, minä näytän…
Aikoo ottaa linnun pikku tytön käsistä, jolloin tämä tekee vaistomaisesti liikkeen sitä estääkseen; silloin kyyhkynen käyttää hyväkseen hetkellistä hämminkiä, lehahtaa lentoon ja lentää ulos.
PIKKU TYTTÖ parahtaa epätoivoisesti. Äiti!… Se meni!…
Purskahtaa itkuun.
TILTIL. Ei se mitään… Elä itke… Minä otan sen kiinni. (Astuu etualalle, puhuu yleisölle.) Jos joku teistä sen löytää, olkoon hyvä ja tuokoon meille… Me tarvitsisimme sitä ollaksemme onnellisia myöhemmin…
Esirippu