Sininen lintu: Satunäytelmä

SININEN LINTU

Satunäytelmä

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Ranskankielestä suomentanut Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1921.

PUVUT.

TILTIL: Peukaloisen puku: punaiset polvihousut, lyhyet, siniset liivit, valkoiset sukat, kengät vaaleata nahkaa.

MITIL: Punahilkan puku.

VALO: Hame kuutamon värinen: se on vaaleata kultaa, jossa välkkää hopeata; kiiltäviä harsoja ikäänkuin säteitä. Tyyli on uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista Walter Cranen tai myös empiren tyyliin. — Solakka vartalo, paljaat käsivarret j.n.e. Päässä on hänellä otsaripa tai kevyt kruunu.

HALTIJATAR. BERYLUNE, NAAPURIN VAIMO. BERLINGOT: Satujen kerjäläishaltijattaren tavallinen puku. Ensimäisessä näytöksessä tapahtuva prinsessaksi muuttuminen voidaan jättää esittämättä.

ISÄ TIL, ÄITI TIL, ISO-ISÄ TIL, ISO-ÄITI TIL: Puvut sellaiset, jommoisina ne tavataan Grimmin satujen kuvauksissa halonhakkaajista ja saksalaisista talonpojista.

TILTILIN veljet ja sisaret: Puvut muunnoksia Peukaloisen puvuista.

AIKA: Ajan tavallinen puku: laaja viitta, musta tai tummansininen; valkoinen, pitkä parta, viikate ja tuntilasi.

ÄIDINRAKKAUS: Puku jotenkin samanlainen kuin Valolla; hienoja, mahdollisimman valkeita ja läpikuultavia huntuja niinkuin kreikkalaisissa veistoksissa. Helmiä ja kalliita kiviä, niin loistavia ja niin paljon kuin halutaan, kun ne vain eivät riko kokonaisuuden puhdasta ja hienoa sopusointua.

ISOT ILOT: Niinkuin tekstissä on huomautettu, tulee niillä olla loistoisat viitat, väreiltään sekä hieno- että herkkävivahteiset; niissä tulee ilmetä ruusun puhkeaminen, veden väreily, aamuruskon sini j.n.e.

KODIN ONNET: Erivärisiä viittoja tai myös talonpoikain, paimenten, halonhakkaajain y.m. pukuja, mutta ihannoituina ja sadullisesti sovellettuina.

SUURET ONNET: Ennen muuttumista komeita ja raskaita, punaisella ja keltaisella kirjaeltuja viittoja, suuria ja paksuja jalokiviä j.n.e. Muuttumisen jälkeen: kahvin tai suklaanruskeita ihokkaita, jotka saavat ajattelemaan ruskeapukuisia tanssinukkeja.

YÖ: Väljät, mustat vaatteet, joihin on siroteltu kullalle välkkyviä tähtiä. Huntuja, tummia unikukkia j.n.e.

NAAPURIVAIMON PIKKU TYTTÖ: Valkoinen ja loistelias tukka, pitkä, valkoinen hame.

KOIRA: Punainen hännystakki, valkoiset housut, kiiltokengät, kiiltonahkahattu; puku yleensä muistuttaa englantilaista herrasmiestä.

KISSA: Musta, helyillä koristettu ihokas.

Näiden molempien päät saavat muistuttaa hiukan vastaavien eläinten päitä.

LEIPÄ: Pashan komea puku. Tummanpunainen, kullalla kirjaeltu, laaja silkki- tai samettipuku. Suuri turbaani. Turkkilainen käyräsapeli. Suunnaton vatsa, punaiset ja tavattoman pulleat posket.

SOKERI: Silkkipuku, eunukkien puvun tapaan; puoleksi valkoinen, puoleksi sininen, muistuttaakseen sokeritopan käärepaperia. Haareminvartijan päähine.

TULI; Punainen pusero, helakanpunainen, välkkyvä viitta, jonka sisusta on kullanvärinen. Erivärisiä liekkejä muistuttavia töyhtöjä.

VESI: Puku on sinertävä tai sinisenvihertävä, paikoitellen läpikuultava, ikäänkuin se olisi tehty vetenä vuotavasta harsosta; uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista tyyliä, mutta laajempi ja valahtelevampi. Tukka joko kukkia tai vesiheiniä tai kaislaa.

ELÄIMET: Puvut kansallispukuja tai maalaispukuja.

PUUT: Pukujen värit eri vihreätä tai puiden runkojen mukaista; lisänä on lehtiä tai oksia, joista ne tunnetaan.

KUVAELMAT.

ENSIMÄINEN KUVAELMA (I näytös): Halonhakkaajan tupa.

TOINEN KUVAELMA (II näytös): Haltijattaren luona.

KOLMAS KUVAELMA (II näytös): Muistojen maa.

NELJÄS KUVAELMA (III näytös): Yön linna.

VIIDES KUVAELMA (III näytös): Metsä.

KUUDES KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.

SEITSEMÄS KUVAELMA (IV näytös): Hautausmaa.

KAHDEKSAS KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.

YHDEKSÄS KUVAELMA (IV näytös): Onnien linna.

KYMMENES KUVAELMA (V näytös): Tulevaisuuden valtakunta.

YHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Jäähyväiset.

KAHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Herääminen.

HENKILÖT:

Siinä järjestyksessä, missä ne ensiksi tulevat näyttämölle.

ÄITI TIL. TILTIL. MITIL. HALATIJATAR. LEIPÄ. TULI. VESI. SOKERI. KOIRA. KISSA. VALO. HETKETTÄRET. ISÄ TIL. ISO-ÄITI TIL. ISO-ISÄ TIL. PEKKA. ROBERT. HANNA. LEENA. PAAVO. LIISA. KERTTU. YÖ. UNI. KUOLEMA. NUHA. I:NEN SININEN LAPSI. 2:NEN " " 3:S " " 4:S " " 5:S " " 6:S " " 7:S " " 8:S " " 9:S " " YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS. 11:S SININEN LAPSI. I2:S " " I3:S " " 14:S " " PAKASTUNUT POIKA. RAKASTUNUT TYTTÖ. AIKA. SYNTYVÄ PIKKU VELI. TOISET SINISET LAPSET. HOITAJATTARET. SUURTEN ONNIEN PÄÄLLIKKÖ. MUUT ONNET. PIKKU ONNET. NUORUKAISET. ONNIEN PÄÄLLIKKÖ. HYVINVOINNIN ONNI. RAIKKAAN ILMAN ONNI. VANHEMPIENSA-RAKASTAMISEN ONNI. SINITAIVAAN-NÄKEMISEN ONNI. METSÄSSÄ-OLESKELEMISEN ONNI. PÄIVÄPAISTEESSA-OLESKELEMISEN ONNI. KEVÄÄN ONNI. AURINGONLASKUN ONNI. TÄHTIENNOUSUN-NÄKEMISEN ONNI. SATEISEN-ILMAN ONNI. TALVISEN-TAKKATULEN ONNI. VIATTOMIEN AJATUSTEN ONNI. AAMUNKASTEESSA-PALJAINJALOIN-JUOKSEMISEN ONNI. OIKEIN-TEKEMISEN ILO. HYVÄNÄ-OLEMISEN ILO. KUNNIAN ILO. AJATTELEMISEN ILO. YMMÄRTÄMISEN ILO. ILO NÄHDÄ SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA. RAKASTAMISEN ILO. ÄIDINRAKKAUS. TUNTEMATTOMAT ILOT. NAAPURIN VAIMO BERLINGOT. HÄNEN PIKKU TYTTÖNSÄ.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

ENSIMÄINEN KUVAELMA

Halonhakkaajan tupa

Näyttämö kuvaa halonhakkaajan tupaa; se on yksinkertainen, mutta ei köyhä. Takka, jossa kytee tuli. Keittokaluja, kaappi, leipälaatikko, seinäkello, rukki, vesijohto y.m. Eräällä pöydällä sytytetty lamppu. Kaapin vieressä lattialla nukkuvat kokoonkääriytyneinä, kuono hännän alla, koira ja kissa. — Heidän välillään on suuri sokeritoppa käärittynä valko- ja siniraitaiseen paperiin. Seinällä riippuu pyöreä lintuhäkki, jossa on turtturikyyhkynen. — Perällä kaksi ikkunaa, joiden sisäluukut ovat suljetut. — Toisen ikkunan alla on rahi. — Vasemmalla on ulko-ovi, ja siinä suuri linkku. Oikealla toinen ovi. — Raput, jotka vievät ullakolle. Samoin on oikealla kaksi pientä lapsenvuodetta, joiden päänpohjissa kahdella tuolilla on huolellisesti kokoonkäännettyjä vaatteita.

Esiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä vuoteissaan. — Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän peitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa luokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa sormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja sammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä lisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu pöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat istumaan.

TILTIL. Mitil?

MITIL. Tiltil?

TILTIL. Nukutko sinä?

MITIL. Entä sinä?

TILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle…

MITIL. Nythän on joulu… mitä?

TILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään tänä vuonna…

MITIL. Miksi ei?…

TILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin sille siitä puhumaan… Mutta ensi vuonna se tulee…

MITIL. Sinne on niin pitkä aika, ensi vuoteen…

TILTIL. Onhan sinne koko pitkä aika… Mutta rikkaiden lapsien luo se tulee tänä yönä…

MITIL. Niinkö?…

TILTIL. Katsos. Äiti on unhottanut lampun palamaan… Kuulehan…

MITIL. …?

TILTIL. Me nousemme ylös…

MITIL. Sehän on kielletty…

TILTIL. Kun ei kukaan näe… Katso ikkunaluukkuja…

MITIL. Ai, kuinka ne loistavat…

TILTIL. Ne on juhlatulia…

MITIL. Mitä juhlatulia?

TILTIL. Tuostapa tuosta vastapäätä, niiden rikkaiden lasten talosta.
Heidän joulukuusestaan. Avataan luukut…

MITIL. Mutta saammeko?

TILTIL. Totta kai, koska olemme yksin… Sieltä soitetaan, kuuletko?…
Noustaan…

Lapset nousevat, juoksevat ikkunaan, nousevat rahille ja avaavat luukut. Kirkas valo tunkee huoneeseen. Lapset katselevat ahnaasti ulos.

TILTIL. Tästä näkee kaikki…

MITIL, jolla on huono paikka rahilla. En minä näe mitään…

TILTIL. Siellä sataa lunta… Kahdet vaunut ja kuusi hevosta kumpienkin edessä…

MITIL. Vaunuista nousee kaksitoista pikku poikaa…

TILTIL. Pöllö!… Tyttöjähän ne on…

MTTIL. Mutta koska niillä on housut…

TILTIL. Sinä et ymmärrä mitään… Elä tyrki minua noin…

MITIL. Enhän minä ole koskenutkaan sinuun.

TILTIL, joka on vallannut koko rahin itselleen. Sinähän valtaat koko rahin…

MITIL. Vaikka itse valtaat!…

TILTIL. Ole vaiti, nyt näkyy kuusi…

MITIL. Mikä kuusi?

TILTIL. Joulukuusi tietenkin… Sinähän katsot seinään…

MITIL. Minä katson seinään, koska sinä et päästä minua rahille.

TILTIL, luovuttaen hänelle pienen pikkuruisen sijan rahilla. No?… Riittääkö?… Onhan sinulla parempi paikka kuin minulla… Kylläpä siellä on kynttilöitä. Kylläpä on…

MITIL. Mitä ne tekevät nuo, jotka noin huitovat ja puhkuvat?

TILTIL. Nehän soittavat.

MITII. Ovatko ne toisilleen vihoissaan?

TILTIL. Eivät, vaan se on hyvin vaikeata.

MITIL. Siellä on vielä yhdet vaunut ja yhdet valkoiset hevoset!…

TILTIL. Ole vaiti!… Katselehan…

MITIL. Mitä ne on nuo kultaiset, jotka riippuvat oksista?…

TILTIL. Etkö sinä nyt ymmärrä, että ne ovat leikkikaluja!… Sapeleita, pyssyjä, sotamiehiä, kanunoita…

MITIL. Ja nukkeja, sano, onko siellä nukkejakin?…

TILTIL. Nukkejako?… Sinä vasta olet tyhmä; eivät ne välitä nukeista…

MITIL. Entä mitä ne ovat nuo tuolla pöydällä?

TILTIL. Leivoksia, hedelmiä, kermatorttuja…

MITIL. Minä söin kerran kermatorttuja, kun olin pieni…

TILTIL. Niin minäkin; se on parempaa kuin leipä, mutta sitä saa niin kovin vähän…

MITIL. Nuo näkyvät saavan kuinka paljon tahansa… Niitä on siellä pöytä täynnä. Syövätkö ne niitä?…

TILTIL. Totta kai; mitäs ne niillä muuten tekisivät?

MITIL. Minkähän tähden ne ei syö niitä hetipaikalla?

TILTIL. Kun ei niillä ole nälkä…

MITIL hämmästyksissään. Eikö ole nälkä?… Kuinka ei ole?…

TILTIL. Koska ne saavat syödä, milloin vain tahtovat.

MITIL ei oikein usko. Joka päiväkö?

TILTIL. Kuuluvat saavan…

MITIL. Syövätköhän ne kaiken?… Antaisivatkohan ne muillekin?

TILTIL. Kenelle?

MITIL. Meille…

TILTIL. Eiväthän ne tunne meitä

MITII. Jos menisi pyytämään?…

TILTIL. Ei se sovi.

MITIL. Miksi ei?…

TILTIL. Koska se on kielletty.

MITIL taputtaen käsiään. Oi, kuinka ne ovat kauniita!

TILTIL innoissaan. Näetkö, kuinka ne nauravat?

MITIL. Ja pikkulapset tanssivat!…

TILTIL. Tanssitaan mekin.

He tepastelevat ilosta rahilla.

MITIL. Oi, kuinka se on hauskaa!…

TILTIL. Nyt niille tarjotaan leivoksia!… Ne saavat ottaa niitä niin paljon, kuin tahtovat… Nyt ne syövät… nyt ne syövät!…

MITIL. Pikkulapsetkin saavat… Kaksi, kolme, neljä…

TILTIL innoissaan ilosta. Voi, kuinka se maistuu makealle… Kuinka maistuu makealle!…

MITIL lukien kuviteltuja leivoksia. Minä, minä sain kaksitoista!…

TILTIL. Ja minä sain neljä kertaa kaksitoista!… Mutt minä annan sinullekin, jos tahdot…

Ovelle kolkutetaan

TILTIL yhtäkkiä jäähtyen ja pelästyen. Mitä se on?

MITIL kauhuissaan. Se on isä…

Kun he eivät mene avaamaan, näkyy suuri linkku nousevan itsestään, narahtaen; ovi aukeaa puoleksi ja sisään tulee vanha nainen, joka on puettu vihreään ja jolla on päässä punainen myssy. Hän on kyttyräselkäinen ja toissilmä ja ontuu; nenä ja leuka tavottelevat toisiaan; hän käy nojautuneena sauvaan. Ilmeisesti hän on haltijatar.

HALTIJATAR. Onko teillä täällä laulavaa heinää tai sinistä lintua?

TILTIL. On meillä heiniä, mutta ei ne laula…

MITIL. Meillä on lintu.

TILTIL. Mutta minä en anna sitä.

HALTIJATAR. Mikset?

TILTIL. Koska se on minun.

HALTIJATAR. Onhan se syy sekin, totisesti. Missä lintusi on?…

TILTIL osoittaen häkkiä. Häkissä…

HALTIJATAR asettaen silmälasit nenälleen ja tarkastellen lintua. En huoli; ei ole tarpeeksi sininen. Teidän täytyy lähteä hakemaan minulle sitä, jota tarvitsen.

TILTIL. Mutta enhän minä tiedä, missä se on…

HALTIJATAR. En minäkään. Sentähdenhän sitä täytyy etsiä. Laulavaa heinää minä en nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta minun täytyy ehdottomasti saada käsiini Sininen Lintu. Minä tarvitsen sen pikku tyttärelleni, joka on sairas.

TILTIL. Mikä häntä vaivaa?…

HALTIJATAR. Sitä ei kukaan oikein tiedä; hän tahtoisi olla onnellinen.

TILTIL. Niinkö?…

HALTIJATAR. Tiedättekö, kuka minä olen?…

TILTIL. Olette hiukan naapurin rouvan, täti Berlingot'n näköinen…

HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. En ensinkään… Ei ole olemassa minkäänlaista yhdennäköisyyttä… Se on hävytöntä… Minähän olen Haltijatar. Berylune…

TILTIL. Niinpä niin… vai niin…

HALTIJATAR. Täytyy lähteä heti paikalla,

TILTIL. Tuletteko te meidän kanssamme?…

HALTIJATAR. Se on suorastaan mahdotonta, koska minulla on pata tulella ja koska se kiehuu yli heti, joka kerta, kun olen poissa vähänkään yli tunnin… (Osoittaen vuorotellen kattoa, uunia ja ikkunaa) Haluatteko lähteä tuolta kautta vaiko tuolta vaiko tuolta?…

TILTIL osoittaen ovea. Kyllä minä mieluimmin menisin tuolta kautta…

HALTIJATAR suuttuen taas yhtäkkiä. Se on kerrassaan mahdotonta, se olisi kerrassaan sopi-sopimatonta. (Osoittaen ikkunaa) Me menemme tuota tietä… Kas niin… Mitä te odotatte?… Pukeutukaa hetipaikalla… (Lapset tottelevat ja pukeutuvat nopeasti) Minä autan Mitiliä…

TILTIL. Meillä ei ole kenkiä…

HALTIJATAR. Ei sillä väliä. Minä annan teille pienen ihmeellisen hatun.
Mutta missä ovat vanhempanne?…

TILTIL osoittaa oikealla olevaa ovea. Tuolla; ne nukkuvat…

HALTIJATAR. Entä iso-isänne ja iso-äitinne?…

TILTIL. Ne ovat kuolleet…

HALTIJATAR. Entä pikku veljenne ja pikku sisarenne… Kai teillä on niitä?…

TILTIL. Onhan toki; kolme pikku veljeä…

MITIL. Ja neljä pikku sisarta…

HALTIJATAR. Missä ne ovat?…

TILTIL. Ne ovat kuolleet nekin…

HALTIJATAR. Tahdotteko nähdä heidät jälleen?

TILTIL. Tahdomme, tahdomme… Hetipaikalla… Näyttäkää heidät meille!…

HALTIJATAR. Eivät ne ole minulla taskussa mukanani… Mutta sehän sopii erinomaisesti; saatte nähdä heidät, kun kuljemme Muistojen maan kautta. Se on sen tien varressa, joka vie Sinisen Linnun luo. Heti vasempaan käteen, kolmannen risteyksen jälkeen… Mitä te teitte silloin, kun minä kolkutin?

TILTIL. Me leikimme leivoksien syömistä.

HALTIJATAR. Onko teillä leivoksia?… Missä ne ovat?…

TILTIL. Rikkaiden lasten linnassa… Tulkaa katsomaan, kuinka kaunista siellä on!…

Vetää Haltijattaren ikkunaan.

HALTIJATAR ikkunassa. Mutta muuthan ne niitä syövät!…

TILTIL. Niinpä niin, mutta me voimme kuitenkin nähdä…

HALTIJATAR. Eikö käy kateeksesi?

TILTIL. Mistä syystä?…

HALTIJATAR. Koska he syövät kaiken eivätkä anna sinulle mitään. Minusta se on kovin väärin…

TILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita… Mitä?… eikö siellä ole ihmeen kaunista?…

HALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.

TILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole leivoksiakaan…

HALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe mitään…

TILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät silmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on, vaikk'ei isäkään näe…

HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään… Miltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?… (Tiltil vaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe… Olenko minä kaunis vai ruma?… (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et vastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?… Olenko ehkä kyttyräselkäinen?…

TILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon…

HALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean kyttyräselkäinen… Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?

TILTIL. Ei, ei, eihän toki… Kuka sen puhkaisi?

HALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki… Hävytön… senkin kakara… Se on kauniimpi kuin toinen; se on suurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen… Entä tukkani, näetkö?… Se on keltainen kuin tuleentunut vilja… minun kutrini hohtavat kuin kulta… Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni painaa… Niitä pistää esiin kaikkialta… Näetkö, tässä?

Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.

TILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia…

HALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!… Vaikka tukkani on tuuhea ja paksu kuin olkilyhde!… vaikka sitä on sylin täydeltä!… vaikka se valuu kultana maahan!… Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat, etteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea, ilkeä ihminen, ethän?

TILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä näkyy…

HALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!… Ihmiset ovat kovin eriskummallisia… Sittenkuin haltijat kuolivat, ihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään… Onneksi on minulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien sytyttämiseksi… Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?

TILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki… Mikä se on tuo, joka niin loistaa sen otsassa?…

HALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät…

TILTIL. Ah…

HALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia hiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?… Se painaa silloin erästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät…

TILTIL. Eihän se vain tee kipeää?…

HALTIJATAR. Päinvastoin. Se on loihdittu. Siitä näkee heti samassa, mikä on mihinkin kätkettynä; leivän sielun, viinin sielun, pippurinkin sielun…

MITIL. Näkeekö siitä sokerinkin sielun?

HALTIJATAR yhtäkkiä suuttuen. Tietysti… Minä en siedä turhia kysymyksiä… Sokerin sielu ei ole sen merkillisempi kuin pippurinkaan sielu… Kas niin, nyt minä annan kaiken, minkä voin, auttaakseni teitä etsimään Sinistä Lintua… Tiedän kyllä, että teillä olisi enemmän hyötyä Näkymättömyyden sormuksesta tai myös Lento-Liinasta… Mutta minä olen hukannut sen kaapin avaimen, johon ne panin… Ah, olin aivan unohtaa… (Osoittaa Timanttia) Kun sitä pitää näin, näetkö… vielä yksi kierros, niin näkee Menneisyyden… vielä pieni kierros, niin näkee Tulevaisuuden… Se on hyvin ihmeellinen ja käytännöllinen eikä sitä kukaan huomaa…

TILTIL. Isä ottaa sen minulta…

HALTIJATAR. Hän ei näe sitä, ei kukaan näe sitä, niin kauan kuin se on päässä… Tahdotko koettaa?… (Panee Tiltilin päähän vihreän lakin) Ja nyt, pyöräytä Timanttia… ensin yksi kierros ja sitten…

Tuskin on Tiltil kiertänyt Timanttia, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä ja ihmeellisesti. Vanha haltijatar on yhtäkkiä ihana, ihmeellinen prinsessa; kivet joista tuvan seinä on tehty, loistavat sinisinä kuin safiirit, tulevat läpikuultaviksi, säteilevät, häikäisevät kuin kaikkein kalleimmat jalokivet. Vanhat huonekalut alkavat elää ja loistaa; valkoinen puupöytä näyttää yhtä juhlalliselta, yhtä hienolta kuin marmoripöytä, kellon taulu iskee silmää ja hymyilee hellän ystävällisesti, samalla kun sen kaapin ovi, jonka takana heiluri liikkuu, aukeaa puoleksi, jolloin sieltä astuvat ulos Hetkettäret käsikkäin ja nauraen, ja alkavat tanssia suloisen soiton kuuluessa. On sanomattakin selvää, että Tiltil pelästyy ja huudahtaa, osoittaen Hetkettäriä.

TILTIL. Mitä ne ovat kaikki nuo kauniit naiset?

HALTIJATAR. Elä pelkää, ne ovat elämäsi hetket, jotka iloitsevat siitä, että ovat hetkeksi päässeet vapautumaan ja näkymään…

TILTIL. Miksi seinät ovat näin kirkkaat?… Ovatko ne sokeria tai kallista kiveä?…

HALTIJATAR. Kaikki kivet ovat samanlaisia, kaikki kivet ovat kalliita kiviä: mutta ihminen ei näe niistä kuin muutamia…

Heidän puhuessaan jatkuvat ja täydentyvät ihmeet. Leipien henget, jotka esiintyvät leivän kuoren värisiin mekkoihin puettuina miehinä, syöksyvät pelästyneinä ja jauhoista valkeina leipälaatikosta ja hyppelevät pöydän ympärillä, missä heidät saavuttaa tuli, joka tultuaan uunista Tulikiven keltaisessa ja punaisessa mekossa, ajaa heitä takaa ollen pakahtumaisillaan naurusta.

TILTIL. Keitä ovat nuo rumat miehet?…

HALTIJATAR. Elä pelkää; ne ovat vain leipien henkiä, jotka käyttävät hyväkseen tätä totuuden vallallaolo-aikaa päästäkseen vähän jaloittelemaan laatikostaan, jossa niillä oli hiukan ahdasta olla…

TILTIL. Entä tuo ruma punainen paholainen, joka haisee pahalle?…

HALTIJATAR. St… Elä puhu liika kovaa, se on tuli… Hän on hyvin ilkeäluontoinen.

Tämä keskustelu ei ole keskeyttänyt ihmeitten jatkumista. Kissa ja koira, jotka ovat maanneet kiehkurassa kaapin edessä, parkaisevat yhtaikaa ja katoavat lattialuukkuun, ja heidän sijaansa lennähtää sieltä kaksi henkilöä, joista toisella on verikoiran naamio, toisella Kissan pää. Verikoiraksi naamioitu pikku mies jota tästedes nimitämme koiraksi — hyökkää Tiltiliin kiinni, suutelee ja syleilee häntä raivokkaasti; samalla Kissaksi naamioitu pikku nainen — jota lyhykäisyyden vuoksi sanomme Kissaksi — vetäisee kammalla tukkaansa, pesaisee käsiään ja silittelec viiksiään, ennenkuin lähestyy Mitiliä.

KOIRA ulvoo, hyppii, panee kaikki paikoiltaan, ollen ihan sietämätön. Sinä minun pikku jumalani. Hyvää päivää, hyvää päivää, pikku jumalani… Vihdoin minäkin voin puhua. Minulla on ollut niin kauhean paljon sanomista sinulle. Vaikka kuinka olisin haukkunut ja häntääni heiluttanut, ethän minua ymmärtänyt… Mutta nyt… mutta nyt… Hyvää päivää, hyvää päivää… Minä rakastan sinua… Tahdotko, että istun?… Kuljenko käsilläni? vai tanssinko nuoralla?…

TILTlL Haltijattarelle. Kuka on tuo herra jolla on koiran pää?

HALTIJATAR. Mutta etkö sinä tunne?… Sehän on Vahdin sielu, jonka sinä olet vapauttanut…

KISSA lähestyen Mitiliä ja ojentaen hänelle kätensä, kursastellen, varovasti. Hyvää huomenta, neitiseni… Olette kovin kaunis tänään…

MITIL. Huomenta, rouvaseni… (Haltijattarelle) Kuka tuo on?…

HALTIJATAR. Kai sinä hänet tunnet, sehän on Mirrin sielu, joka ojentaa sinulle kätensä… Suutele häntä…

KOIRA tyrkkien kissaa. Minuakin… Minäkin tahdon suudella pikku jumalaa… Minäkin tahdon suudella pikku tyttöä… Minä tahdon suudella koko maailmaa… Hih… Nyt pidetään hauskaa… Minä pelotan Mirrin… Huti, huu huu…

KISSA. Herraseni, en tunne teitä…

HALTIJATAR uhaten koiraa kepillään. Pysytkö siivolla siinä; vai pitääkö minun sulkea sinut äänettömyyteen iäksi päiväksi…

Ihmeet jatkuvat: Rukki alkaa nurkassa pyöriä, kehräten ihania valonsäteitä; vesijohto toisessa nurkassa alkaa laulaa kimeällä äänellä, ja muuttuen välkkyväksi suihkuksi se pärskyttelee tiskipöydälle helmiä ja smaragdeja, joiden keskeltä ponnahtaa esiin veden sielu, joka on niinkuin vettä valuva, hajahapsi, irvistelevä nuori tyttö; hän hyökkää suoraa päätä Tulen kimppuun.

TILTIL. Kuka on tuo märkä nainen?…

HALTIJATAR. Elä huoli pelätä, se on se vesi, joka tulee johdosta…

Maitokannu kaatuu, putoaa pöydältä lattialle ja särkyy; maahan menneestä maidosta nousee suuri, valkoinen, ujosteleva olento, joka näyttää pelkäävän kaikkea.

TILTIL. Entä tuo paitasillaan oleva nainen, joka pelkää?…

HALTIJATAR. Se on Maito, joka on särkenyt kannunsa.

Sokeritoppa, joka on kaapin edessä, alkaa suureta, laajentua ja särkee paperisen kuorensa, josta tulee esiin imelähkö, teeskentelevä olento, yllään väljä tallitakki, puoleksi valkea, puoleksi sininen; hän lähestyy tekopyhästi hymyillen Mitiliä.

MITIL levottomasti. Mitä tuo tahtoo?…

HALTIJATAR. Mutta sehän on sokerin sielu…

MITIL rauhoittuen. Onko sillä karamellia?…

HALTIJATAR. On, taskut täynnä, sen joka sormi on karamelli…

Lamppu putoo pöydältä, ja niin pian kuin se on pudonnut, leimahtaa sen liekki loistavaksi, verrattoman kauniiksi neidoksi. Hän on puettu läpikuultaviin, häikäisevän valkoisiin pitkiin huntuihin ja seisoo liikkumatonna ja kuin haltioituneena.

TILTIL. Kuningatar!

MITIL. Neitsyt Maaria!…

HALTIJATAR. Ei, vaan Valo…

Samaan aikaan ovat kastrullit hyllyillään alkaneet pyöriä kuin hyrrät, liinavaatekaappi paukauttaa auki ovensa ja sieltä alkaa purkautua kuun ja auringon värisiä liinavaatteita, joiden kulkueeseen yhtyy, ullakon portaita laskeutuen, kaikenlaista komeata riepua ja rääsyä. Silloin yhtäkkiä kolkutetaan kolme kertaa oikeanpuoliseen oveen.

TILTIL kauhuissaan. Se on isä… Isä on kuullut…

HALTIJATAR. Kierrä Timanttia… Vasemmalta oikealle… (Tiltil kiertää kiireesti timanttia) Ei niin nopeasti… Voi hyvä Jumala! Liian myöhään… Sinä kiersit liian nopeasti. Nyt niillä ei ole aikaa palata paikoilleen, voi, voi, mikä tästä tuleekaan!… (Haltijatar muuttuu taas vanhaksi vaimoksi, tuvan seinät sammuvat, Hetkettäret rientävät takaisin kellokaappiin, rukki pysähtyy j.n.e. Mutta yleisessä hämmingissä ja sekasorrossa, kun Tuli juoksentelee hullaantuneena pitkin huonetta etsien uunia, yksi leivistä, joka ei mahtunut leipälaatikkoon, purskahtaa itkemään ja kauhuissaan kiljumaan.) Mikä on hätänä?…

LEIPÄ kyyneliin sulaen. Minä en mahdu laatikkooni…

HALTIJATAR katsoo laatikkoa. Mahdutpas… (Siirtelee muita leipiä, jotka ovat asettuneet entisille paikoilleen.) Kas niin, pian, pian, limikkäin, lomakkain!

Taas kolkutetaan ovelle.

LEIPÄ epätoivoissaan, koettaa turhaan mahtua laatikkoon. Eihän se käy.
Se syö suuhunsa ensiksi minut…

KOIRA hypellen Tiltilin ympärillä. Pikku jumalani… Minä olen vielä täällä… Minä osaan vielä puhua… Minä voin vielä suudella ja syleillä sinua… Vielä voin… Vielä. Vielä…

HALTIJATAR. Kuinka? Sinäkin?… Oletko sinäkin vielä siinä?…

KOIRA. Sattuipa hyvin… En ehtinytkään palata äänettömyyteen; luukku meni kiinni liian pian…

KISSA. Minun luukkuni myöskin… Mitä tulee tapahtumaan?… Onko olemassa vaaraa?…

HALTIJATAR. Minun täytyy sanoa teille totuus: kaikki, jotka lähtevät näiden lasten mukana, tulevat kuolemaan matkan lopussa…

KISSA. Entä ne, jotka eivät lähde?…

HALTIJATAR. Ne elävät hetkisen kauemmin…

KISSA koiralle. Tule, palataan takaisin luukun reikään…

KOIRA. Ei, ei… Minä en tahdo… Minä tahdon lähteä pikku jumalan mukaan… Tahdon yhtä mittaa puhua hänen kanssaan.

KISSA. Pöllö!…

Oveen kolkutetaan.

LEIPÄ itkien kuumia kyyneleitä. Minä en tahdo kuolla matkan lopussa…
Tahdon heti paikalla takaisin laatikkooni!…

TULI, joka yhä on huimaavaa vauhtia lennellyt edes takaisirs huoneessa päästellen vihlovia hätävihellyksiä. En löydä enää uuniani…

VESI, joka turhaan on koettanut tunkeutua johtoon. En voi päästä takaisin johtoon…

SOKERI, joka häärii paperitötterönsä ympärillä. Minä särjin kääreeni!…

MAITO haikeasti ja ujosti. Minun pikku kannuni on rikottu…

HALTIJATAR. Olettepa te tyhmiä ja pelkureita!… Ennemmin elätte kurjissa laatikoissanne, luukuissanne, loukoissanne ja torvissanne kuin lähdette lasten mukaan, jotka menevät hakemaan Lintua?…

KAIKKI paitsi Koira ja Valo. Niin, niin! Heti! Heti! — Päästäkää minut johtooni!… ja minut laatikkooni!… Ja minut uuniini… Ja minut luukkuuni…

HALTIJATAR Valolle, joka katselee haaveillen lamppunsa siruja. Entä sinä, Valo, mitä sinä sanot?…

VALO. Minä lähden lasten kanssa…

KOIRA ilosta ulvoen. Minä myös, minä myös…

HALTIJATAR. Se on järkevää puhetta se. Sitäpaitsi on jo myöhäistä peräytyä; teillä ei ole enää valitsemisen varaa, teidän on kaikkien tultava meidän kanssamme… Mutta sinä, Tuli, elä lähentele ketään, sinä, Koira, elä härnää Kissaa, ja sinä, Vesi, seiso suorana ja koeta olla juoksematta joka paikkaan…

Ovelle isketään vimmatusti.

TILTIL kuuntelee. Se on yhä isä… Nyt hän nousee ylös. Minä kuulen hänen kävelevän…

HALTIJATAR. Menkäämme ikkunasta. Te tulette kaikki minun luokseni, ja
minä annan sopivat vaatteet eläimille ja ilmiöille… (Leivälle) Sinä,
Leipä, ota tuo häkki Sinisen Linnun varalta. Pidä siitä tarkka vaari…
Pian, pian, elkäämme hukatko hetkeäkään…

    Ikkuna pitenee yhtäkkiä oveksi. Kaikki astuvat ulos, jonka jälkeen
    ikkuna muuttuu entiselleen ja sulkeutuu äänettömästi. Huoneessa
    pimenee ja pienet vuoteet joutuvat hämärän peittoon. Oikeaa ovea
    raotetaan ja rakoon ilmaantuu isä ja äiti Tilin pää.

ISÄ TIL. Ei se ollut mitään… Sehän on vain sirkka, joka sirittää…

ÄITI TIL Näetkö sinä ne?…

ISÄ TIL. Näen… Ne nukkuvat rauhallisesti…

ÄITI TIL. Kuuluu, kuinka ne hengittävät…

Ovi sulkeutuu.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

TOINEN KUVAELMA

Haltijattaren luona

Komea etehinen. Haltijatar Berylunen linnassa. Kulta- ja hopeapäisiä patsaita vaaleasta marmorista, portaita, pylväskäytäviä, parvekkeita j.n.e.

Perältä oikealla tulevat Kissa, Sokeri ja Tuli komeissa, kalleissa puvuissa. Ne tulevat huoneesta, josta säteilee Valoa. Se on Haltijattaren vaatehuone. Kissalla on mustasilkkisen puseronsa päällä kevyt harso. Sokeri on puettu puoleksi valkoiseen, puoleksi vaaleansiniseen silkkihameeseen, ja Tulella, jolla on päässään monivärisiä töyhtöjä, on yllään pitkä, kullalla sisustettu tummanpunainen viitta. Ne kulkevat salin läpi ja laskeutuvat etualalle, oikealle, jossa Kissa vie heidät erääseen pylväskäytävään.

KISSA. Täältä kautta. Minä tunnen kaikki tämän linnan sokkelot… Haltijatar Berylune on perinyt sen Sini-Parralta… Sillaikaa kun lapset ja Valo ovat käymässä Haltijattaren pikkutyttären luona, käyttäkäämme hyväksemme vapautemme viimeisiä hetkiä… Olen tuonut teidät tänne keskustellakseni kanssanne tilanteesta, johon meidät on saatettu… Olemmeko kaikki koolla?…

SOKERI. Tuolla tulee Koira. Haltijattaren vaatehuoneesta…

TULI. Mitä ihmettä hänellä on yllään?…

KISSA. Hän on pukeutunut Tuhkimon vaunulakeijan pukuun… Se on aivan omansa hänelle… Hänellä on orjan sielu… Mutta piiloutukaamme kaiteen taa… Häneen ei ole vähääkään luottamista… Olisi parempi, jos hän ei kuulisi, mitä minulla on teille sanottavaa…

SOKERI. Hän on jo saanut meistä vainua… Kas, tuolla tulee myöskin
Vesi vaatehuoneesta… Herran päivät, kuinka impi on ihana…

Koira ja Vesi yhtyvät ryhmään.

KOIRA harppaillen. Katsokaa!… Katsokaa!… Emmekö ole kauniita?… Näettekö näitä pitsejä?… Näettekö näitä kahinoita?… Tämä on kultaa… ja ihan oikeata!…

KISSA Vedelle. Se on joka sään hame… Luulen tuntevani sen…

VESI. Niin, se juuri sopiikin minulle…

TULI mutisten. Puuttuu vain sateenvarjo…

VESI. Mitä sanoitte?

TULI. En mitään, en mitään…

VESI. Luulin teidän puhuneen muutamasta suuresta punaisesta nenästä, jonka näin tuonoisna päivänä…

KISSA. Kas niin. Elkäämme nyt riidelkö, meillä on tärkeämpääkin tekemistä… Puuttuu enää vain Leipä… missä hän on?…

KOIRA. Hän oli hirveässä touhussa valitessaan itselleen pukua…

TULI. Onhan ihan yhdentekevä, miten on puettu, kun on naama niin tyhmä ja vatsa kuin tynnöri…

KOIRA. Viimein hän päätti valita jalokiviä välkkyvän turkkilaisen kauhtanan, käyräsapelin ja turbaanin…

KISSA. Tuossa hän tulee… Hän on pukeutunut Siniparran kaikkein komeimpaan kauhtanaan…

Leipä tulee puettuna, niinkuin yllä on kuvattu. Silkkikauhtana on tuiki tiukalla hänen mahdottoman suuren vatsansa päällä. Hän pitää toisella kädellään kahvasta käyräsapelia, joka on pistetty vyön alle; toisessa kädessään hänellä on Sinistä Lintua varten aiottu häkki.

LEIPÄ keinutellen ruumistaan itserakkaasti. Sanokaahan. Mitä?… Miltäs minä teistä nyt näytän?…

KOIRA harppaillen Leivän ympärillä. Ai, kuinka sinä olet hieno! Ai, kuinka sinä olet hassu! Ai, kuinka hieno! ai, kuinka hieno…

KISSA Leivälle. Ovatko lapset jo puetut?…

LEIPÄ. Ovat, herra Tiltilillä on Peukaloisen punainen takki, valkoiset sukat ja siniset polvihousut; neiti Mitilillä on Punahilkan hame ja Tuhkimon tohvelit… Mutta vaikeinta oli saada Valolle sopivat vaatteet…

KISSA. Miksi?

LEIPÄ. Haltijattaren mielestä hän on niin kaunis, ettei hän olisi tarvinnut vaatteita lainkaan… Siihen minä panin ankaran vastalauseeni meidän kaikkien ikuisten ja arvossa pidettävien elementtien kunnian ja arvon nimessä, ja kun ei lopulta auttanut muu, ilmoitin minä, että minä siinä tapauksessa kieltäyn näyttäytymästä hänen seurassaan…

TULI. Sille olisi pitänyt ostaa lampun varjostin suojaksi…

KISSA. Ja mitä sanoi Haltijatar siihen?…

LEIPÄ. Paukautti minua kepillään päähän ja vatsaan…

KISSA. Ja mitä sitten?…

LEIPÄ. Huomasin heti olleeni väärässä, mutta viime hetkessä päätti Valo ottaa kuutamohameen, joka oli Haltijattaren aarrearkun pohjalla.

KISSA. Kas niin, on tarpeeksi jaariteltu, aika rientää… On kysymys tulevaisuudestamme… Kuulittehan, mitä Haltijatar juuri sanoi, että tämän retken päättyessä päättyvät myöskin meidän päivämme… Se on siis saatava kestämään niin kauvan kuin mahdollista ja keinoilla millä hyvänsä… Ja sitten vielä yksi asia; meidän on ajateltava rotumme kohtaloa ja lastemme tulevaisuutta…

LEIPÄ. Hyvä! Hyvä!… Kissa on oikeassa…

KISSA. Kuulkaa, kun sanon… Meillä kaikilla tässä läsnäolevilla, eläimillä, ilmiöillä ja elementeillä, meillä on sielu, jota ihminen ei vielä tunne. Siitä syystä me olemme hänestä vielä jossain määrin riippumattomia; mutta jos hän löytää Sinisen Linnun, hän tulee tietämään kaiken ja näkemään kaiken ja me joudumme kokonaan hänen valtaansa… Tämän ilmaisi minulle juuri vanha ystäväni Yö, joka samassa on Elämän salaisuuksien vartija… on siis meidän etumme mukaista estää näitä lapsia, maksoi mitä maksoi, löytämästä tätä lintua, vaikkapa saattamalla vaaraan heidän henkensäkin…

KOIRA suuttuen. Mitä sinä sanot?… Sano se vielä kerta!…

LEIPÄ. Hiljaa!… Teillä ei ole puheenvuoroa!… Minä olen tämän kokouksen puheenjohtaja…

TULI. Kuka sinut on valinnut puheenjohtajaksi?…

VESI Tulelle. Hiljaa!… Mitä te siihen sekaannutte?…

TULI. Sekaannun, mihin sekaannun… En tarvitse teidän neuvojanne…

SOKERI sovitellen. Hyvät ystävät… Elkäämme riidelkö. Hetki on vakava… Ennen kaikkea täytyy sopia keinoista…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri ja Kissa…

KOIRA. Se on typerää puhetta kaikki!… Kun Ihminen kerran on olemassa, niin sillä hyvä… Häntä täytyy siis totella ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoo… Muusta ei voi olla kysymystäkään… En tunne muita kuin hänet… Eläköön Ihminen!… Elämä ja kuolema, kaikki Ihmisen hyväksi!… Ihminen on Jumala…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Koira…

KISSA Koiralle. Olisi kuitenkin hauska kuulla, millä perusteella…

KOIRA. Minä perusteista vähät… Minä rakastan Ihmistä ja se liittää… Jos teette hänelle mitään pahaa, niin minä ensin kuristan teidät kuoliaaksi ja sitten minä ilmaisen hänelle kaiken…

SOKERI sulosuisesti valitellen. Sallikaa… Elkäämme kiivastuko, hyvät ystävät… Eräältä kannalta katsoen te olette oikeassa, toinen niinkuin toinenkin… Asia on niin ja voi myöskin olla näin…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri…

KISSA. Emmekö me kaikki tässä, Vesi, Tuli ja tekin, Leipä ja Koira, emmekö me kaikki ole kuulumattoman hirmuvallan uhreja?… Muistakaahan aikaa, jolloin me, ennen tuon itsevaltiaan ilmestymistä, retkeilimme vapaina Maan pinnalla… Vesi ja Tuli olivat yksin maailman herroina; katsokaa, mitä heistä nyt on tullut… Mitä meihin, metsän suurpetojen surkeihin jälkeläisiin, tulee… Varokaa!… Elkäämme olko tietävinämmekään… Tuolta tulevat Haltijatar ja Valo… Valo on asettunut Ihmisen puolelle; hän on meidän pahin vihamiehemme… Siinä he ovat.

Oikealta tulevat Haltijatar ja Valo, Tiltilin ja Mitilin seuraamina.

HALTIJATAR. No?… Mitä tämä on?… Mitä te teette siellä nurkassa?… Näyttää siltä, kuin olisitte solmimassa jotain salaliittoa… On aika lähteä taipaleelle… Olen päättänyt, että Valo on oleva teidän päällikkönne… Teidän tulee kaikkien totella häntä niinkuin minua itseäni ja minä uskon hänelle taikasauvani… Lapset käyvät tänä iltana tervehtimässä iso-isäänsä ja iso-äitiään, jotka ovat kuolleet… Hienotunteisuudesta te muut ette seuraa heitä sinne. He saavat viettää siellä iltahetken manalle menneiden perheenjäsentensä keskuudessa… Te sillaikaa varustaudutte huomispäivän pitkää matkaa varten… Ylös kaikki; eteenpäin, paikoilleen jokainen…

KISSA ulkokullatusti. Minä juuri sanoin heille samaa, rouva Haltijatar… Kehoitin heitä tunnollisesti ja rohkeasti täyttämään tehtävänsä; ikävä kyllä, Koira koko ajan keskeytteli minua…

KOIRA. Mitä sinä sanot? Maltahan…

    Hän on karkaamassa Kissan kimppuun, kun Tiltil, joka on
    ehtinyt väliin, pysähdyttää hänet uhkaavalla liikkeellä.

TILTIL. Siivolla, Vahti… Varo itseäsi; jos sinä kerrankaan vielä uskallat…

KOIRA. Pikku jumala, pikku jumala, sinä et tiedä, mitä hän…

TILTIL uhaten. Vaikene!…

HALTIJATAR. Lakatkaahan toki… Leipä antakoon täksi illaksi häkin
Tiltilille… Onhan mahdollista, että Sininen Lintu piilee
Menneisyydessä, iso-isän ja isoäidin luona… Oli miten oli, se on
tilaisuus, jota ei saa jättää käyttämättä… Leipä, anna tänne häkki…

LEIPÄ juhlallisesti. Heti paikalla, rouva Haltijatar, heti paikalla… (Niinkuin puhuja, joka asettuu pitämään puhetta.) Arvoisat läsnäolijat, olkaa minun todistajani, että tämä hopeahäkki, joka uskottiin minun haltuuni…

HALTIJATAR keskeyttäen. Riittää jo!… Ei nyt ole aikaa korupuheisiin… Me menemme tuota tietä, lapset menevät tätä…

TILTIL koko lailla levotonna. Onko meidän mentävä yksin?…

MITIL. Minulla on nälkä…

TILTIL. Niin minullakin…

HALTIJATAR Leivälle. Avaa turkkilainen kauhtanasi ja anna heille viipale lihavaa vatsaasi…

    Leipä avaa kauhtanansa, vetää käyrän sapelinsa ja leikkaa
    vatsastaan kaksi viipaletta, jotka antaa lapsille.

SOKERI lähestyy lapsia. Sallikaa minun samalla tarjota teille hiukan rintasokeria.

    Hän taittaa yksitellen vasemman kätensä kaikki viisi sormea
    ja tarjoo heille.

MITIL. Mitä se tekee?… Se katkoo kaikki sormensa…

SOKERI kohteliaasti ja ystävällisesti. Maistakaa, olkaa hyvä, ne ovat erinomaiset. Se on oikeata rintasokeria…

MITIL imeksien yhtä sormea. Herran päivät, kuinka se maistuu makealle!… Onko sinulla sitä paljonkin?

SOKERI vaatimattomasti. Niin paljon kuin vain tahdon…

MITIL. Koskeeko sinuun kipeästi, kun niitä noin katkot?…

SOKERI. Ei vähääkään… Päinvastoin; siitä on minulle vain hyötyä, sillä kun ne kasvavat heti uudestaan, on minulla aina puhtaat ja uudet sormet…

HALTIJATAR. Kas niin, lapset, ei saa syödä sokeria liiaksi. Muistakaa, että te heti kohta saatte illallista vaarin ja mummon on luona…

TILTIL. Ovatko he täällä?

HALTIJATAR. Te saatte nähdä heidät heti paikalla…

TILTIL. Kuinka me voimme nähdä heidät, koska he ovat kuolleet?…

HALTIJATAR. Kuinka he olisivat kuolleet, koska he elävät teidän muistissanne? Ihmiset eivät tunne tätäkään salaisuutta, koska he yleensä tietävät niin vähän; mutta kun sinulla nyt on tuo Timantti, tulet sinä näkemään, että vainajat, joita muistellaan, elävät yhtä onnellisesti, kuin jos eivät olisikaan kuolleet…

TILTIL. Tuleeko Valo meidän kanssamme?…

VALO. Ei, on sopivampaa, ettei ole vieraita läsnä… Jotten näyttäisi tungettelevalta, odotan teitä täällä, aivan lähellä… He eivät ole kutsuneet minua…

TILTIL. Mistä kautta pitää meidän mennä?…

HALTIJATAR. Tästä kautta… Olette aivan "Muistojen Maan" kynnyksellä. Niin pian kuin olet kiertänyt Timanttia, näet suuren puun, jossa on tienviitta, joka ilmaisee, että olet saapunut perille… Mutta muistakaa, että teidän on kummankin oltava täällä jälleen neljännestä vailla yhdeksän… Se on erinomaisen tärkeää… ennen kaikkea, olkaa täsmällisiä, sillä kaikki on hukassa, jos myöhästytte… Näkemiin… (Kutsuu Kissan, Koiran, Valon y.m.) Tätä tietä, ja lapset tuota…

Hän poistuu oikealle, Valon, eläinten y.m. kanssa, samalla kun lapset menevät vasemmalle.

Esirippu.

KOLMAS KUVAELMA

Muistojen maa

Sakea sumu, josta oikealla puolella, aivan edustalla, häämöittää suuren tammen runko, jossa on tienviitta. Vallitsee maitomainen, sekava, läpitunkematon Valo.

Tiltil ja Mitil seisovat tammen alla.

TILTIL. Siinä on puu…

MITIL. Ja tienviitta…

TILTIL. En näe, mitä siihen on kirjoitettu… Odota, minä nousen tämän juuren päälle… Niin se on… Siihen on kirjoitettu: "Muistojen maa."

MITIL. Tästäkö se siis alkaa…

TILTIL. Niin, tässä on nuoli…

MITIL. Niinpä niin, mutta missä ovat ukki ja mummo?

TILTIL. Sumun takana… Saamme pian nähdä…

MITIL. Minä en näe yhtään mitään… En näe enää jalkojani enkä käsiänikään… (Vetistellen) Minulla on vilu… En tahdo enää matkustaa… Minä tahdon kotiin…

TILTIL. Elä siinä yhtämittaa itke, niinkuin Vesi… Ettet häpeä!… Iso tyttö!… Katso, kuinka sumu jo haihtuu… Näemme pian, mitä sen sisässä on…

Ja todellakin, sumu on alkanut liikkua, se ohenee, haihtuu, häviää. Ennen pitkää näkyy kirkkaammassa valaistuksessa vihreän holvin alla köynnösten peitossa oleva talonpojan tupa. Ikkunat ja ovi ovat auki. Katoksen alla on mehiläisen pesiä, kukka-astioita ikkunalaudalla, häkki, jossa nukkuu satakieli y.m. Oven vieressä on penkki, jolla istuvat, sikeään uneen vaipuneina, vanha talonpoika ja hänen vaimonsa, se on: Tiltilin ukki ja mummo.

TILTIL yhtäkkiä, tuntien heidät. Ukki ja mummo…

MITIL taputtaen käsiään. Niin, niin… Ukki ja mummo…

TILTIL vielä hiukan epäillen. Varrohan vielä… En tiedä vielä, nukkuvatko ne… Jäädään tähän puun taa…

    Iso-äiti Til avaa silmänsä, kohottaa päätään, venytteleikse,
    huokaa ja katselee Iso-isä Tiliä, joka hänkin vähitellen herää.

ISO-ÄITI TIL. Minusta tuntuu, kuin meidän lapsenlapsemme, jotka vielä ovat elossa, tänään tulisivat meitä tervehtimään…

ISO-ISÄ TIL. Aivan varmaan he ainakin ajattelevat meitä, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta ja on niinkuin muurahaisia kiipeliisi säärissäni…

ISO-ÄITI TIL. He varmaan ovat tässä ihan lähellä, koska ilokyyneleitä hyppelee silmissäni…

ISO-ISÄ TIL. Ei, ei, kyllä he vielä ovat kaukana… Tunnen vielä olevani heikko…

ISO-ÄITI TIL. Ei, usko minua, he ovat täällä, koska olen jo saanut kaikki voimani takaisin…

TILTIL ja MITIL hyökäten esiin tammen takaa. Tässä me olemme… Tässä me olemme. Ukki, mummo. Ettekö tunne meitä?…

ISO-ISÄ TIL. Siinähän ne ovat… Näetkö? Sanoinhan minä… Olin varma siitä, että he tulevat tänään…

ISO-ÄITI TIL. Tiltil… Mitil… Se on Tiltil.. Se on Mitil… Lapset… (Koettaa juosta heitä vastaan.) En voi juosta… Leinini vaivaa minua yhä…

ISO-ISÅ TIL rientäen samalla tavalla ontuen heitä vastaan. En minäkään voi juosta… Koska minulla on puujalka sen sijassa, joka katkesi pudotessani suuresta tammesta…

Ukki ja mummo ja lapset syleilevät toisiaan mielettömän ilon vallassa.

ISO-ÄITI TIL. Oletpa sinä, Tiltil, kasvanut ja voimistunut!…

ISO-ISÄ TIL silitellen Mitilin tukkaa. Entä Mitil!… Katsohan!… Katsohan sen kaunista tukkaa ja kauniita silmiä!… Kuinka hän tuoksuu hyvälle!…

ISO-ÄITI TIL. Syleilkäämme ja suudelkaamme vielä kerran!… Tulkaa, istukaa polvelleni…

ISO-ISÄ TIL. Entä minä, minäkö jäisin ilman?…

ISO-ÄITI TIL. Maltahan… Minä ensin… Kuinka voivat isä ja äiti?…

TILTIL. Erittäin hyvin, mummo… He nukkuivat, kun lähdimme…

ISO-ÄITI. TIL katsellen heitä, hyväillen heitä lakkaamatta. Herran päivät, kuinka te olette kauniit ja puhtaaksi pestyt!… Äitikö sinut on pessyt?… Eikä sinun sukissasi ole yhtäkään reikää!… Minähän niitä ennen muinoin parsin… Miksi ette tule useammin meitä tervehtimään?… Se olisi meistä niin hauskaa… Ette muista meitä kuukausimääriin, eikä kukaan tule meitä katsomaan…

TILTIL. Mummo hyvä, emmehän ole voineet tulla; ilman tuota Haltijata emme olisi voineet nytkään…

ISO-ÄITI TIL. Me täällä aina odotamme, että joku elossa oleva pistäytyisi luonamme… He tulevat niin harvoin… Viime kerralla, kun tulitte, annahan olla, milloinkas se olikaan?… Sehän oli pyhäinmiesten päivänä, kun kirkonkellot soivat…

TILTIL. Pyhäinmiesten päivänäkö? Emme me silloin olleet missään, sillä meillä oli hirmuinen nuha…

ISO-ÄITI TII. Vaikk'ette, mutta te ajattelitte meitä…

TILTIL. Niin teimmekin…

ISO-ÄITI TIL. Sepä se, joka kerta kun te ajattelette meitä, me heräämme ja näemme teidät…

TILTIL. Kuinka, riittääkö se, että me?…

ISO-ÄITI TII. Totta kai, etkö sitä tiedä?…

TILTIL. En minä sitä tiennyt…

ISO-ÄITI TIL Iso-isä Tilille. Onhan merkillistä siellä maailmassa; ne eivät vieläkään tiedä… Eivätkö ne sitten opi mitään?…

ISO-ISÄ TIL. Siellä on siis aivan niinkuin meidänkin aikanamme…
Elävät ovat niin kauhean tyhmiä, kun puhuvat meistä muista…

TILTIL. Nukutteko te täällä koko ajan?…

ISO-ISÄ TIL. Niin, me nukumme koko paljon, odottaessamme, että joku Elävien ajatus meidät herättäisi… Ah! onhan ihanaa nukkua, kun elämä on loppunut… Mutta hauskaa on myöskin herätä silloin tällöin…

TILTIL. Ettekö siis olekaan oikein todella kuolleet?

ISO-ISÄ TIL säpsähtäen. Mitä sinä sanot?… Mitä hän sanoo?… Hän käyttää sanoja, joita me emme enää ymmärrä… Onko se joku uusi sana, joku uusi keksintö?…

TILTII. Sekö, että "kuolleet"?…

ISO-ISÄ TIL. Se juuri, se oli juuri se sana… Mitä se merkitsee?…

TILTIL. Sehän merkitsee sitä, että ei enää elä…

ISO-ISÄ TIL. Kylläpä ne ovat typeriä siellä maailmassa…

TILTIL. Onko täällä hyvä olla?…

ISO-ISÄ TIL. Siinähän menee, siinähän menee; ja menisi vielä paremminkin, jos siellä vielä rukoiltaisiin…

TILTIL. Isä sanoi minulle, ettei enää pidä rukoilla…

ISO-ISÄ TII. Pitää, pitää… Rukoileminen on muistelemista…

ISO-ÄITI TIL. Niin, kaikki menisi hyvin, jos vain te hiukan useammin tulisitte meitä katsomaan… Muistatko, Tiltil?… Viime kerralla, kun minä tein sen kauniin omenatortun… Sinä söit ja söit niin, että tulit kipeäksi…

TILTIL. Mutta siitähän on vuosia, kun minä sain omenatorttua… Tänä vuonna ei tullutkaan omenia…

ISO-ÄITI TIL. Älä puhu tyhmyyksiä… Täällä niitä tulee aina…

TILTIL. Täällä onkin toista…

ISO-ÄITI TIL. Mitä? Toistako?… Ei mikään ole toista, niin kauan kun me voimme syleillä toinen toistamme…

TILTIL katsellen vuoroon iso-isää, vuoroon iso-äitiä. Et ole ollenkaan muuttunut, ukki, et ollenkaan, et ollenkaan… Eikä mummokaan ole ollenkaan muuttunut… Mutta te olette tulleet kauniimmiksi…

ISO-ISÄ TIL. Ka, mikäs täällä on ollessa… Me kun emme enää vanhene… Mutta te, teidän pitää kasvaa… Niin, niin, kovasti kasvattekin… Katsokaa, tuossa ovessa, siinä on vielä viime kerran kasvun merkki… Pyhäinmiesten päivänä… Katsotaanpas, seiso ihan suorana… (Tiltil asettuu ovea vastaan) Neljä sormen leveyttä… Suurenmoista… (Mitilkin asettuu ovea vastaan) Ja Mitil, neljä ja puoli… Hohhoo, jajaa, tietäähäu sen, rikkaruohon; se rehottaa se, se rehottaa…

TILTIL katsellen ihastuneena ympärilleen. Täällähän on kaikki aivan ennallaan, kaikki paikoillaan. Mutta kaikki on kauniimpaa. Siinä on seinäkellokin isoine viisareineen, josta minä taitoin kärjen…

ISO-ISÄ TII. Ja siinä on soppamalja, jonka korvan sinä rikoit…

TILTIL. Ja siinä on reikä, jonka tein oveen, kun löysin poran…

ISO-ISÄ TIL. Niin, niin, sinä teit paljon pahojasi… Ja tuossa on luumupuu, johon kiipesit aina minun poissaollessani… Se on yhä täynnä kauniita, punaisia luumuja…

TILTIL. Mutta paljon, paljon kauniimpia kuin ennen…

MITIL. Ja siinä on vanha laulurastas, vieläkö se laulaa?…

Rastas herää ja alkaa laulaa täyttä kurkkua.

ISO-ÄITI TTL. Näetkö nyt… heti kohta, kun häntä ajattelit…

TILTIL huomaten hämmästyksekseen, että lintu on ihan sininen. Mutta sehän on sininen… Siinähän se nyt on… Sininen lintu, joka minun on vietävä Haltijattarelle… ettekä hiiskuneet sanaakaan siitä, että se on täällä… Oi, kuinka se on sininen, ihan sininen, niinkuin sininen lasikuula… (Rukoillen) Hyvä, rakas ukki, hyvä, rakas mummi, antakaa se minulle.

ISO-ISÄ TIL. Ota vain… vai mitä sinä sanot, äiti Til?

ISO-ÄITI TIL. Ota vain, ota vain… Mitäpä se täälläkään… eihän se muuta kuin nukkuu… Eihän se koskaan laula…

TILTIL. Minä panen sen häkkiin… Mutta missä on häkkini?… Ah, minähän unhotin sen suuren puun taa… (Hän juoksee puun luo, noutaa häkin ja sulkee linnun siihen.) Ihanko totta, ihanko totta, te annatte sen minulle?… Kyllä Haltijatar nyt tulee hyvilleen… Ja Valo myös…

ISO-ISÄ TIL. Linnusta en ota vastatakseni… Pelkään pahoin, ettei se totu levottomaan elämään siellä ylhäällä, ja ensimäinen myötätuuli tuo hänet tänne takaisin… No, senhän sitten näkee… Pane se tuohon hetkeksi ja tule katsomaan lehmää…

TILTIL huomaa mehiläispesät. Kuinka mehiläiset voivat?…

ISO-ISÄ TIL. Kyllä ne voivat hyvin… Ne eivät elä nekään, niinkuin siellä maailmassa sanotaan; mutta työtä ne tekevät uupumatta…

TILTIL lähestyen pesiä. Niin… Tuntuu hunajan tuoksu… Pesät mahtavat olla raskaat… Kaikki kukkaset täällä ovat niin kauniita… Pienet sisarvainajani, ovatko nekin täällä?…

MITIL. Ja minun kolme pienintä veljeäni, jotka haudattiin, missä ne ovat?

    Tuskin ovat sanat lausutut, kun seitsemän pientä erikokoista
    lasta tulee huoneesta toinen toisensa jälestä.

ISO-ÄITI TIL. Siinä ne ovat… Tuskin heitä ajattelet, tuskin heistä puhut, niin siinä ne näet!…

    Tiltil ja Mitil juoksevat lapsia vastaan. Tyrkitään, syleillään,
    tanssitaan, lennetään, huudahdellen ilosta.

TILTIL. Pekka, Pekka! (Tarttuvat toisiaan tukkaan.) Ollaanko tukkanuottasilla niinkuin ennen muinoin… Ja Robert… Päivää, Hanna… Missä sinun hyrräsi on?… Leena ja Paavo, Liisa ja Kerttu…

MITIL. Kerttu, voi, katsokaa Kerttua… Hän käy vielä nelinkontan…

ISO-ÄITI TIL. Niin, hän ei tule sen suuremmaksi…

TILTIL huomaten pikku Koiran, joka haukahtelee heidän ympärillään. Kas Kikiä, jolta minä leikkasin hännän Liisan saksilla… Ei sekään ole muuttunut…

ISO-ISÄ TIL syvämietteisesti. Niin on, niin on, täällä ei mikään muutu, ei mikään muutu…

TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…

ISO-ÄITI TIL. Niin, se ei mene pois, sille ei voi mitään…

TILTIL. Oi, kuinka ne ovat terveen näköisiä, kuinka ne ovat lihavia ja pulskia!… Ei ole ollut ruuasta puutetta…

ISO-ÄITI TIL. He voivat paljon paremmin, kun eivät enää ole elossa… Ei tarvitse enää mitään pelätä, ei olla mistään levoton, kun ei kukaan koskaan sairastu…

Huoneessa lyö kello kahdeksan.

ISO-ÄITI TIL hämmästyen. Mitä se oli?

ISO-ISÄ TIL. Niin, mitähän se oli? Olisiko se ollut seinäkello…

ISO-ÄITI TIL. Mahdotonta… Eihän se koskaan lyö…