ISO-ISÄ TIL. Niin, kun emme enää ajattele, paljonko se on… Ajatteliko kukaan, paljonko kello on?
TILTIL. Minä ajattelin… Paljonko se on?…
ISO-ISÄ TIL. Niin, paljonkohan se oli… En enää osaa sanoa… Kahdeksan kertaa se löi, se oli kai sitä, niinkuin ennen sanottiin siellä maailmassa, että kello on kahdeksan.
TILTIL. Valo odottaa minua neljännestä vailla yhdeksän… Nyt minun täytyy mennä, Haltijatar pahastuu… Se on aivan välttämätöntä… Minun täytyy mennä…
ISO-ÄITI TIL. Vaan ettehän te nyt mitenkään voi lähteä ilman illallista… Pian, pian, katetaan pöytä tuohon oven eteen… Minulla on aivan verratonta kaalisoppaa ja ihanoita luumutorttuja…
Tuodaan pöytä huoneesta oven eteen ja katetaan, kannetaan ruuat, lautaset y.m. Kaikki ovat mukana auttamassa.
TILTIL. Koska minulla nyt jo on Sininen Lintu… Ja koska on kaalisoppaa pitkästä aikaa… En koko sinä aikana, kun olen ollut matkoilla… Hotelleissa ei koskaan saa kaalisoppaa.
ISO-ÄITI TIL. Kas niin… Nyt se on valmis… Tulkaa syömään, lapset…
Elkäämme hukatko aikaa, koska teillä kerran on kiire…
Lamppu on sytytetty ja soppa pantu lautasille. Vanhukset ja
lapset istuutuvat illalliselle, tyrkkien, meluten ja nauraen.
TILTIL ahnaasti syöden. Sepä vasta maistuu… Herran päivät, kuinka se maistuu… Minä tahdon vielä!… Vielä!
Heiluttaa puulusikkaansa ja takoo sillä lautastaan.
ISO-ISÄ TIL. Ei saa sillä tavalla, maltahan toki… Sinähän olet yhtä vallaton kuin ennenkin; särjet vielä lautasesi, poika!
TILTIL kohottautuen jakkaraltaan. Minä tahdon vielä, minä tahdon vielä!
Hän vetäisee eteensä soppamaljan, joka kaatuu, kuuma soppa hulahtaa pöydälle ja siitä syömämiesten syliin. Huutoja ja kirkumisia.
ISO-ÄITI TIL. Siinä sen nyt näet!… Johan minä sanoin…
ISO-ISÄ TIL läimäyttäen Tiltiliä korvalle. Siinä saat!…
TILTIL ei saa ensin sanaa suustaan, mutta panee sitten käden poskelleen, ihastuksissaan. Sehän… sehän lätkähti aivan niinkuin ennen eläessäsi… Ukki, sepä vasta tuntui hyvälle… Anna, kun minä syleilen ja suutelen sinua…
ISO-ISÄ TIL. Suutele vain; on täällä enemmänkin sitä makeata, jos mielesi tekee…
Kello lyö puoli yhdeksän.
TILTIL hypähtäen. Puoli yhdeksän… (Heittää lusikkansa) Mitil, meidän täytyy heti lähteä!…
ISO-ÄITI TIL. Elkäähän nyt!… Viipykää vielä hetkinen… Eihän nurkka ole tulessa… Kun niin harvoin tavataan…
TILTIL. Ei, ei, kyllä meidän täytyy… Valo on niin hyvä… Minä lupasin hänelle… Mennään nyt, Mitil!…
ISO-ISÄ TIL. Aina ne nuo Elävät vain niine kiireineen ja touhuineen…
TILTIL ottaa häkin ja syleilee kiireesti kaikkia. Hyvästi ukki… hyvästi mummo… Hyvästi veljet ja sisaret, hyvästi Robert, Hanna, Leena, Liisa, Paavo ja Kerttu, ja sinä myöskin, Kiki… Minä tunnen, ettemme voi viipyä täällä kauemmin… Elä itke, mummi, me tulemme usein teitä tervehtimään…
ISO-ÄITI TIL. Tulkaa joka päivä…
TILTIL. Me tulemme niin usein kuin suinkin mahdollista…
ISO-ÄITI TIL. Se on meidän ainoa ilomme, meillä on suuri juhla aina, kun ajatuksenne tulevat meitä tervehtimään!…
ISO-ISÄ TIL. Meillä ei ole mitään muuta huvia…
TILTIL. Pian, pian… Missä on häkki? Missä lintu?
ISO-ISÄ TIL antaen hänelle häkin. Tässä ne ovat, mutta minä en vastaa mistään, niinkuin sanoin; ja jos sen väri ei kelpaisi!…
TILTIL. Hyvästi, hyvästi!…
VELJET ja SISARET. Hyvästi, Tiltil!… Hyvästi Mitil!… Muistakaa rintasokeria!… Hyvästi… Tulkaa pian takaisin… Tulkaa pian takaisin…
Kaikki heiluttavat nenäliinojaan Tiltilin ja Mitilin poistuessa verkalleen. Mutta viimeisten sanojen aikana on usva asteittain tullut takaisin ja äänet heikontuneet, niin että kohtauksen lopussa kaikki on hävinnyt sen taa. Esiripun laskeutuessa huomaavat Tiltil ja Mitil olevansa yksin näkyvissä suuren tammen alla.
TILTIL. Mennään tätä tietä, Mitil…
MITIL. Missä Valo on?
TILTIL. En tiedä… (Katsellen lintua häkissä.) Kas, lintu ei olekaan enää sininen… Se on muuttunut mustaksi…
MITIL. Anna minulle kätesi… Minua pelottaa ja paleltaa…
Esirippu
KOLMAS NÄYTÖS
NELJÄS KUVAELMA
Yön linna
Suunnattoman suuri sali, rakenteeltaan ankaran komea, raudan jylhä ja hautamainen, vaikuttaen kuin kreikkalainen tai egyptiläinen temppeli, jonka pylväät, orret ja lattiakivet ovat mustaa marmoria, kultaa ja elefantinluuta. Sali on puolisuunnikkaan muotoinen. Basalttiraput jakavat salin kolmeen tasoon, jotka asteittain kohoavat taustaa kohti. Oikealla ja vasemmalla pylväiden välissä tummasta pronssista tehtyjä ovia. Perällä jykevä vaskiovi. Epämääräinen valo, joka näyttää tulevan marmorin ja elefantinluun omasta loisteesta, on linnan ainoana valaistuksena.
Esiripun noustessa Yö, joka on hyvin kaunis nainen ja verhottu pitkiin mustiin vaatteisiin, istuu keskimäisen tason portaalla kahden lapsen välissä; toinen niistä on melkein alaston, niinkuin Amor, ja hymyilee syvään uneen vaipuneena, toinen seisoo liikkumatonna ja hunnutettuna päästä jalkoihin asti. — Oikealta puolen etualalta tulee Kissa.
YÖ. Kuka siellä?
KISSA lyykähtäen uupuneena marmoriportaalle. Minä, äiti Yö… En jaksa, en jaksa enempää…
YÖ. Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet kalpea, laihtunut ja liassa viiksiäsi myöten… Oletko taas tapellut katonräystäillä, sateessa ja tuiskussa?
KISSA. Kunpa ei olisikaan muusta kysymys… Ei nyt ole aikaa semmoiseen. Meidän salaisuutemme on vaarassa… Nyt kohta kaikki menee menojaan!… Pääsin hetkeksi pujahtamaan tänne teitä varottamaan; mutta minä pelkään pahoin, ettei se enää ole autettavissa…
YÖ. Miksei?… Mitä on sitten tapahtunut?
KISSA. Olenhan jo puhunut teille pikku Tiltilistä, puunhakkaajan pojasta, ja siitä ihmeellisestä Timantista… No niin, hän tulee tänne vaatimaan teiltä Sinistä Lintua…
YÖ. Vaadittu ei ole vielä saatu.
KISSA. Mutta hän saa sen, jollei ihmettä tapahdu… Näin ovat asiat: Valo, joka häntä johtaa ja joka pettää meidät kaikki, sillä hän on asettunut kokonaan Ihmisen puolelle, Valo on juuri saanut tietää, että Sininen Lintu, se oikea ja ainoa, joka voi elää päivän valossa, piilee täällä unien sinisten lintujen joukossa, jotka elävät kuun säteistä ja kuolevat kohta, kun näkevät auringon… Hän tietää, että hänet on kielletty astumasta teidän linnanne kynnyksen yli; mutta hän lähettää tänne lapset; ja koska te ette voi estää Ihmistä avaamasta salaisuuksienne ovia, en tiedä, kuinka tämä kaikki tulee päättymään… Jos kävisi niin onnettomasti, että he saisivat käsiinsä oikean Sinisen Linnun, ei meillä olisi muuta neuvoa kuin hävitä…
YÖ. Herra armahtakoon meitä, millaiset ovatkaan nämä nykyiset ajat!… Minulle ei suoda hetkenkään lepoa… En ole enää moneen vuoteen ymmärtänyt, mitä Ihminen oikein tahtoo… Mihin hän pyrkii?… Pitääkö hänen päästä kaiken perille? Kolmannen osan salaisuudestani hän jo tietää. Kaikki Kauhuni on vallannut pelko eivätkä ne enää uskalla liikahtaakaan. Aaveeni ovat pakosalla, suurin osa Taudeistani sairastaa…
KISSA. Minä tiedän, äiti Yö, minä tiedän, että ajat ovat kovat, ja me olemme melkein yksin jälellä taistelemassa Ihmistä vastaan… Kuulen heidän tulevan… On olemassa vain yksi keino… Kun he ovat lapsia, on heidät pelotettava niin, etteivät uskalla pitää kiinni vaatimuksestaan eivätkä avata suurta peräovea, jonka takana Kuun linnut ovat… Toisten luolien salaisuudet riittävät johtamaan heidän huomionsa toisaalle tai saattamaan heidät kauhun valtaan…
YÖ kuulostaa ulkoa kuuluvia ääniä. Mitä se on? Onko heitä useampia?
KISSA. Ei se ole mitään vaarallista, ne ovat meidän ystävämme Leipä ja Sokeri; Vesi voi pahoin ja Tuli ei voinut tulla, koska hän on Valon sukulainen… Kaikki muut ovat meidän puolellamme paitsi Koira, mutta häntä ei saa koskaan heistä haihdutetuksi…
Oikealta, etualalta tulevat arastellen Tiltil, Mitil,
Leipä, Sokeri ja Koira.
KISSA rientää Tiltiliä vastaan. Täältä kautta, täältä kautta, pikku herrani… Olen ilmoittanut Yölle tulostanne ja hän on ihastunut saadessaan ottaa teidät vastaan… Hän ei ole oikein terve, sentähden hän ei voi tulla teitä vastaan…
TILTIL. Hyvää päivää, rouva Yö.
YÖ loukkautuneena. Hyvää päivääkö? Mitä se on?… Voisit sanoa minulle: hyvää yötä, tai ainakin: hyvää iltaa…
TILTIL nolona. Anteeksi, rouva… En tiennyt… (Osoittaen sormellaan kahta lasta.) Ovatko nämä teidän lapsianne? Ne ovat kai kovin kilttejä?…
YÖ. Ovat, toisen nimi on Uni…
TILTIL. Miksi hän on niin lihava?…
YÖ. Siksi, että hän nukkuu hyvin…
TILTIL. Entä tuo toinen, joka on piilossa?… Miksi hänellä on huntu kasvoillaan?… Vai onko hän sairas?… Mikä on hänen nimensä?…
YÖ. Hän on Unen sisar… On parasta olla mainitsematta hänen nimeänsä…
TILTIL. Miksi?
YÖ. Koska hänellä on nimi, jota ei kernaasti mainita… Mutta puhukaamme muusta… Kissa sanoi minulle juuri, että tulette tänne etsimään Sinistä lintua?…
TILTIL. Niin, juuri sitä varten tulimme, rouva hyvä… Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se on…
YÖ. Sitä en tiedä… En voi sanoa mitään muuta kuin että täällä se ei ole… En ole koskaan sitä nähnyt…
TILTIL. Kyllä se on täällä… Valo sanoi minulle, että se on täällä; ja hän tietää, mitä hän sanoo… Olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…
YÖ. Mutta ymmärräthän toki, ystäväiseni, etten voi antaa avaimiani kenelle tahansa… Minun tulee vartioida kaikkia Luonnon salaisuuksia, olen niistä vastuussa ja minua on ehdottomasti kielletty ilmaisemasta niitä kenellekään, kaikista vähimmin lapsille…
TILTIL. Teillä ei ole oikeutta salata niitä Ihmiseltä, kun hän tahtoo ne nähdä… minä tiedän sen…
YÖ. Kuka sinulle on sen sanonut?…
TILTIL. Valo….
YÖ. Aina ja aina vain se Valo ja Valo… Mitä hänellä oikeastaan on sen kanssa tekemistä?
KOIRA. Tahdotko, pikku jumala, että minä otan ne häneltä väkisin?…
TILTIL. Vaiti sinä, pysy paikallasi ja koeta olla kohtelias… (Yölle)
Kas niin, olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…
YÖ. Onko sinulla mitään valtakirjaa?… Missä se on?…
TILTIL koskettaen lakkiaan. Tässä… tämä Timantti…
YÖ on pakotettu taipumaan. No niin… Siinä on, sillä aukeavat salin kaikki ovet… Mutta syytä itseäsi, jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus… Minä en vastaa mistään.
LEIPÄ kovin levotonna. Onko se hyvinkin vaarallista?
YÖ. Vaarallista?… En ainakaan minä itse tiedä, kuinka siitä selviäisin, jos jotkut näistä pronssiovista avautuisivat kuiluun… Siellä on tuolla tämän salin ympärillä, sen basalttiluolissa, kaikki kivut, kaikki vitsaukset, kaikki taudit, kaikki kauhut, kaikki onnettomuudet, kaikki salaisuudet, jotka maailman alusta alkaen ovat elämää ahdistaneet… Vaivoin olen saanut heidät Kohtalon avulla sinne teljetyiksi; ei ole helppoa pitää kurissa noita kurittomia olioita. Pian näkyy, mitä tapahtuu, kun jokukaan heistä pääsee karkuun ja ilmestyy maailmaan…
LEIPÄ. Ikäni, kokemukseni ja uskollisuuteni nojalla olen minä näiden lasten luonnollinen holhooja; sallikaa sen vuoksi, rouva Yö, minun asettaa vastattavaksenne eräs kysymys…
YÖ. Kysykää…
LEIPÄ. Vaaran uhatessa, mitä tietä voi parhaiten päästä pakoon?…
YÖ. Sitä tietä ei ole olemassa.
TILTIL ottaa avaimen ja lähtee nousemaan ensimäisiä portaita.
Alkakaamme täältä… Mitä on tämän pronssioven takana?
YÖ. Minä luulen, että siellä ovat Aaveet… On hyvin pitkä aika siitä, kun olen sitä ovea avannut ja kun he ovat olleet ulkona…
TILTIL panee avaimen lukon reikään. Katsokaamme… (Leivälle) Onko teillä Sinisen Linnun häkki?…
LEIPÄ hampaat kalisten. Minä en suinkaan pelkää, en suinkaan, mutta eikö ehkä olisi viisaampaa olla aukaisematta ja tyytyä tirkistämään avaimen reiästä?…
TILTIL. En tarvitse neuvojanne…
MITIL pillahtaa itkemään. Minua pelottaa… Missä on Sokeri?… Minä tahdon mennä kotiin…
SOKERI hätiköiden, mielistellen. Minä olen tässä, neiti, tässä… Elkää itkekö, minä taitan yhden sormistani ja annan teille karamellia…
TILTIL. Toimeen siis…
Hän kiertää avainta ja raottaa varovasti ovea. Heti paikalla pujahtaa sieltä ulos viisi tai kuusi erimuotoista ja eriskummaista Aavetta, jotka hajaantuvat kaikille haaroille. Kauhuissaan nakkaa Leipä häkin maahan ja kätkeytyy salin perälle, sillaikaa kuin Yö, Aaveita takaa ajaen, huutaa Tiltilille:
YÖ. Pian, pian!… Ovi kiinni!… Jos ne pääsevät karkuun, emme voi mitenkään saada heitä kiinni… Heidän aikansa käy siellä pitkäksi, kun Ihminen ei enää heihin usko… (Hän ajaa takaa Aaveita, koettaen saada heitä käärmepiiskalla pakoitetuksi takaisin vankilaan.) Auttakaa minua!… Tulkaa tänne!… Tulkaa tänne!…
TILTIL Koiralle. Autahan toki, Vahti, autahan!…
KOIRA laukkailee ja haukkuu. Minä autan… au-hauta-hau-autan!…
TILTIL. Ja missä on Leipä?…
LEIPÄ salin perältä. Täällä… Minä olen täällä ovella estämässä heitä pääsemästä ulos…
Mutta kun Aaveet lähestyvät, pakenee hän minkä pääsee,
pelosta ulvoen.
YÖ kolmelle Aaveelle, jotka on saanut kauluksesta kiinni. Tätä tietä'… (Tiltilille) Raota ovea hiukan… (Hän työntää Aaveet luolaan) Kas niin, hyvä on… (Koira tuo muut) Ja vielä ne… Sisään vain… Saatte pysyä siellä Pyhäinmiesten päivään saakka… Sulkee oven.
TILTIL mennen toiselle ovelle. Mitä on tämän oven takana?
YÖ. Mitä se nyt hyödyttää? Johan sanoin, ettei Sininen Lintu ole täällä… Vaan tee, niinkuin tahdot… Avaa vain, jos se sinua huvittaa… Siellä ovat taudit…
TILTIL avain lukon reiässä. Onko avattava varovasti?…
YÖ. Ei tarvitse… Ne pikku raukat kyllä pysyvät aloillaan… Ne viettävät kovin onnetonta elämää, sittenkun Ihminen alkoi käydä heidän kimppuunsa sillä tavalla… Varsinkin sen jälkeen kun mikroobit keksittiin… Aukaise, niin näet…
Tiltil avaa oven selkoselälleen; ei näy mitään.
TILTIL. Eivätkö ne tule ulos?…
YÖ. Sanoinhan jo… ne melkein kaikki ovat sairaita ja alakuloisia… lääkärit eivät ole erittäin ystävällisiä heitä kohtaan… Käyhän sisään, niin näet…
TILTIL menee luolaan ja tulee takaisin melkein samassa.
TILTIL. Sininen Lintu ei ole siellä… Taudit siellä ovat todella hyvin sairaan näköisiä… Eivät edes nostaneet päätään… (Muuan pikku Tauti, jolla on tohvelit jalassa, yllään aamunuttu ja päässään yömyssy, pääsee pujahtamaan ulos ja alkaa harppailla salissa). Kas tuota pientä, kun pääsi… Mikä se on?…
YÖ. Ei se ole mitään, se on vain kaikista pienin. Nuha… Kun sitä ahdistetaan vähemmän kuin muita, voi se paremmin kuin muut… (Kutsuen Nuhaa) Tulehan tänne, pienokainen… Tulit ulos liika varhain; täytyy odottaa jäiden lähtöä…
Aivastellen, rykien ja nenäänsä niistellen palaa Nuha
luolaan ja Tiltil sulkee oven.
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Nyt katsomme tänne… Mitä täällä on?…
YÖ. Ole varuillasi… Siellä on Sodat… Ne ovat kauheammat ja voimakkaammat kuin koskaan ennen… Jumala tietää, mitä tapahtuisi, jos joku heistä pääsisi irti… Onneksi he ovat kömpelöitä ja hidasliikkeisiä… Mutta meidän on kaikkien oltava valmiina painamaan ovea, sillaikaa kun sinä vilkaiset sisään…
Hyvin varovasti avaa Tiltil ovea sen verran, että silmä mahtuu näkemään raosta. — Samassa hän koko voimallaan painaa ovea kiinni, huutaen:
TILTIL. Pian, pian!… Painakaahan toki!… Ne näkivät minut!… Ne tulevat kaikki!… Ne avaavat oven!…
YÖ. Hei, kaikki tänne!… Painakaa!… Leipä, miksette paina?…
Painakaa!… Ne ovat kauhean väkeviä!… Aha! Hyvä tuli…
Taipuivatpas… jo olikin aika!… Näitkö ne?…
TILTIL. Näinhän!… Ne olivat äärettömiä, hirmuisia!… Ei Sininen
Lintu voi olla siellä…
YÖ. Ei totisesti… He olisivat jo aikoja sitten syöneet sen… No, joko riittää?… Näethän, ettei siitä tule mitään…
TILTIL. Minun on nähtävä kaikki… Valo sanoi…
YÖ. Valo sanoi… On helppo sanoa, kun itse pelkää ja pysyy kotonaan…
TILTIL. Menkäämme seuraavalle ovelle… Mitä tämän takana on?…
YÖ. Sen taa olen sulkenut Pimeydet ja Kauhut…
TILTIL. Saako avata?
YÖ. Niin paljon kuin haluttaa… Ne ovat verrattain rauhallisia olentoja, niinkuin Tauditkin…
TILTIL avaten puoleksi oven, hiukan epäillen ja vilkaisten luolaan.
Eivät ne ole siellä…
YÖ katsoen vuorostaan luolaan. Hoi! Pimeydet, ettekö kuule?… Tulkaa hetkeksi ulos vähän verrytteleimään… Ja Kauhut myös… Ei teidän tarvitse mitään pelätä… (jotkut Pimeydet ja jotkut Kauhut esiintyvät hunnutettuina naisina, edelliset mustien, jälkimäiset vihertävien huntujen peitossa, astuvat pelokkain askelin ulos luolasta, mutta pakenevat sinne takaisin, niin pian kuin Tiltil tekee pienen liikkeen.) Jääkäähän toki… Sehän on vain lapsi, ei hän tee teille mitään pahaa… (Tiltilille) Ne ovat tulleet niin kauhean aroiksi; paitse suuret, ne, jotka näkyvät perällä…
TILTIL katsellen luolan perälle. Oo, mitä hirviöitä!…
YÖ. Ne ovat kahleissa… Ne ovat ainoat, jotka eivät pelkää ihmistä…
On kuitenkin parasta, että suljet oven, jotteivät ne suuttuisi.
TILTIL mennen seuraavalle ovelle. Kas!… Tämä ovi on muita synkempi…
Mitä on sen takana?…
YÖ. Sen takana on joukko Salaisuuksia… Jos välttämättömästi tahdot, voit avata senkin… Mutta elä mene sisään… Ole varuillasi ja olkaamme valmiina painamaan ovea, niinkuin teimme Sodille…
TILTIL raottaa ovea mitä varovaisimmin ja pistää pelokkaasti päänsä sisään. Hui, kuinka kylmä!… Silmääni ihan polttaa!… Sulkekaa pian… Painakaahan toki… Ne työntävät sieltä… (Yö, Koira, Kissa ja Sokeri painavat ovea.) Kauheata!…
YÖ. Mitä sinä näit?
TILTIL järkytettynä. En tiedä, mutta kauheaa se oli… Ne istuivat kaikki siellä niinkuin silmittömät hirviöt… Mikä oli se jättiläinen, joka tavotti minua?…
YÖ. Luultavasti Hiljaisuus; hän vartioi tätä ovea… Taisi hiukan säikäyttää? Olet vieläkin kalpea ja vapiset…
TILTIL. En olisi uskonut… En ole koskaan nähnyt… Käsiänikin ihan palelee…
YÖ. Tulee vielä pahempaa, jos jatkat…
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Mitä täällä on?… Onko täälläkin yhtä kauheaa?
YÖ. Ei ole, siellä on vähän minkä mitäkin… Minä säilytän siellä virattomat Tähdet, omat yksityistuoksuni, kaikenlaiset pikku loistoni, niinkuin virvatulet, kiiltomadot ja kiiltoperhot; sinne minä myöskin suljen Kasteen, Satakielen Laulun j.n.e.
TTLTIL. Tähdet ja Satakielen Laulun… Mutta silloin tämä lienee se oikea ovi…
YÖ. Avaa vain, jos tahdot; sieltä päin et tarvitse pahaa pelätä…
Tiltil avaa oven selkoselälleen. Heti kohta Tähdet, kauniina nuorina tyttöinä, verhottuina eri väreissä loistaviin huntuihin, vapautuvat vankilastaan, leviävät saliin ja muodostavat siellä pitkin portaita ja pylväiden välissä siroja sikermiä, joista heijastuu tumma loisto. Melkein näkymättömät Yön Tuoksut, Virvatulet, Tuliperhot ja Läpinäkyvä Kaste liittyvät heihin, samalla kuin Satakielten Laulu aaltoillen ulos luolasta tulvii yli yöllisen linnan salin.
MITIL ihastuneena, taputtaen käsiään. Katsokaa noita kauniita tätejä!…
TILTIL. Kuinka hyvin ne tanssivat!…
MITIL. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuvat!…
TILTIL. Ja kuinka kauniisti ne laulavat!…
MITIL. Ketä ne ovat nuo, joita tuskin näkee?…
YO. Ne ovat minun varjoni Tuoksut…?
TILTIL. Entä nuo tuolla, jotka ovat kuin lasilangasta tehdyt?…
YÖ. Se on metsien ja niittyjen kastetta… Mutta riittää jo… Ne eivät koskaan lakkaisi… Niitä on melkein mahdoton saada sinne takaisin, kun kerran ovat päässeet tanssin makuun… (Taputtaa käsiään) Kas niin, pian, Tähdet!… Ei nyt ole tanssin aika… Taivas on paksussa pilvessä… Kas niin, sisään kaikki, tai minä menen ja kutsun auringon säteen…
Tähdet, Tuoksut y.m. pakenevat kauhuissaan luolaan, joka suljetaan heidän jälkeensä. Samaan aikaan taukoo Satakielen Laulu.
TILTIL menee peräovelle. Siinä on nyt keskiovi…
YÖ vakavasti. Sitä elä avaa…
TILTIL. Miksi ei?…
YÖ. Koska se on kielletty…
TILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi…
YÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi… Olen ollut sinulle hyvä ja ystävällinen… Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt kenellekään… Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni… Sinä miellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton, puhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen… kuule minua ja usko minua, luovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa tätä ovea…
TILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?…
YÖ. Koska en tahdo, että joudut turmioon… Koska ei kukaan niistä, kuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain hiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon… Koska kaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan päällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian kuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei uskalla edes nimeltä mainita… Se on siihen määrin kamalaa, että minun itsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän oveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman tornini turviin… Ja nyt mieti, mitä teet…
Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa vetää pois Tiltiliä.
LEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!… (Heittäytyy polvilleen) Säälikää meitä!… Pyydän teiltä sitä polvillani… Näettehän, että Yö on oikeassa…
KISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän henkeämme…
TILTIL. Ei auta, minun täytyy avata…
MITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa… Et saa…
TILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt… Nyt minä avaan…
YÖ. Pelastukoon, ken voi… Tulkaa!… Tulkaa, kun vielä on aika!…
Pakenee.
LEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että olemme ehtineet toiseen päähän salia…
KISSA samoin paeten. Odottakaa!… odottakaa!…
He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan.
Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.
KOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä jään… Minä en pelkää… Minä jään… Minä jään pikku jumalani luo… Jä-hä… Jä-hän…
TILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein… Syleile minua… Meitä on kaksi… Ja nyt, jumala meitä auttakoon… (Hän panee avaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne pakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen molemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat seinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin mitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien ja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä toiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen lakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin lukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma, sen henkäys, se aine, mistä se on tehty. — Tiltil seisoo puutarhan valon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen niiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!… Ne ovat tuolla!… Ne on niitä… Ne on niitä… Ne on niitä… Nyt me ne vihdoinkin löysimme… Siellä on tuhansia sinisiä lintuja… Miljoonia!… Miljardeja!… Emme voi ottaa kaikkia… Tule, Mitil!… Tule, Vahti!… Tulkaa kaikki!… Auttakaa minua!… (Rientäen lintujen joukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!… Ne ovat kesyjä!… Ne eivät pelkää!… Tänne, tänne!… (Mitil ja muut juoksevat sinne. Kaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?… Niitä on liika paljon!… Ne lentävät suoraan syliin!… Katsokaahan, ne syövät kuun säteitä!… Mitil, missä sinä olet?… On niin paljon sinisiä siipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!… Vahti, elä pure niitä!… Elä tee niille pahaa!… Ota niitä varovasti!
MITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!… Oi, kuinka ne räpyttävät siipiään!… Enhän voi niitä kaikkia pitää!…
TILTIL. En minäkään!… Minulla on niitä liiaksi!… Nyt ne pääsevät. Nyt ne tulevat takaisin!… Vahdillakin on!… Ne vievät pian meidät mukanaan!… Ne vievät meidät pian taivaaseen!… Tule, mennään täältä kautta!… Valo odottaa meitä!… Kyllä hän ilostuu… Tänne, tänne…
He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi, sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet lintuja, seuraavat heitä. — Yksin jäätyään Yö ja Kissa rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.
YÖ. Saivatko he linnun?…
KISSA. Eivät… Hän istuu tuolla tuon kuun säteen päällä… He eivät ulottuneet, se oli liian korkealla…
Esirippu laskee. Heti sen jälkeen tulevat samaan aikaan Valo vasemmalta ja Tiltil, Mitil ja Koira oikealta; nämä juoksevat esiin ottamiensa lintujen peitossa. Linnut näyttävät kuitenkin elottomilta, niiden päät riippuvat ja siivet ovat rikki; ne ovat muuttuneet heidän käsissään elottomiksi ruumiiksi.
VALO. No… löysittekö?…
TILTIL. Löysimme! Löysimme!… Siellä oli niin paljon, kuin halusimme. Siellä oli tuhansia, miljoonia!… Kas tässä!… Näetkö!… (Ojentaa lintunsa Valoa kohti ja huomaa samassa, että ne ovat kuolleet) Ne eivät enää elä… Mikä niille tuli? Sinun lintusiko myös, Mitil?… Ja Vahdin linnut myös… (Heittää vihoissaan pois lintujen ruumiit.) Voi surkeutta… Kuka ne tappoi?… Minulla on niin hirmuisen ikävä…
Peittää päänsä käsivarsiinsa ja näyttää hytkyvän nyyhkytyksistä.
VALO sulkee hänet äidillisesti syliinsä. Elä itke, lapseni… Et tavannut sitä, joka voi elää päivän valossa… Se lensi jonnekin muuanne… Me kyllä hänet vielä saavutamme…
KOIRA katselee kuolleita lintuja. Olisikohan noista syötäväksi?…
Kaikki menevät oikealle.
Esirippu
VIIDES KUVAELMA
Metsä.
Metsä. — On yö. — Kuutamo. — Kaikenlaisia vanhoja puita, muun muassa tammi, pyökki, jalava, poppeli, kuusi, sypressi, lehmus, kastanja.
Kissa tulee.
KISSA tervehtien kaikkia puita. Terve kaikille puille!…
LEHDISTÖN HUMINA. Terve…
KISSA. Tämä päivä on tärkeä päivä!… Meidän vihamiehemme tulee pian tänne päästämään vapaaksi teissä piilevät voimat ja itse menettämään vapautensa… Hänen nimensä on Tiltil, hän on puunhakkaajan poika, sen, joka on tehnyt teille niin paljon pahaa… Hän etsii Sinistä Lintua, jota te siitä lähtien, kun maailma luotiin, olette pitäneet Ihmiseltä kätkössä ja joka yksin tuntee meidän salaisuutemme. (Lehvistössä humahtaa) Mitä sanoitte? Poppeliko puhui?… Niin on, hänellä on hallussaan Timantti, jolla on se voima, että se hetkeksi voi vapauttaa henkemme; se voi pakottaa meidät luovuttamaan Sinisen Linnun ja silloin me olemme lopullisesti Ihmisen vallassa. (Lehvistössä humahtaa) Kuka puhui? Tammiko? Kuinka voitte? (Tammen lehvissä humahtaa) Aina vain nuha?… Eikö Lakritsa enää hoida teitä?… ja ainako luuvalo vain vaivaa?… Teidän ei pitäisi pitää niin paljon sammalia jalkojenne ympärillä, se tulee siitä… Onko Sininen Lintu yhä teidän hallussanne? (Tammen lehvissä humahtaa) Mitä sanoitte?… Niin juuri, koska nyt sattui niin sopivasti, hänet on tuhottava… (Lehvistössä humahtaa) Mitä?… On, hänellä on mukanaan pikku sisarensa; kuolkoon hänkin. (Lehvistössä humahtaa) On kyllä, heillä on Koira mukanaan; häntä on mahdoton saada haihdutetuksi… (Lehvistössä humahtaa) Lahjoako?… Mahdotonta… Olen koettanut kaikkea… (Lehvistössä humahtaa) Kuusiko siellä puhui?… Hyvä on, sahauta vain arkkulaudat valmiiksi… Siellä on vielä Tuli, Sokeri, Vesi ja Leipä… He ovat kaikki meidän puolellamme, paitse Leipä, joka on hyvin epäluotettava… Valo yksin on kokonaan Ihmisen puolella, mutta hän ei tule… Olen yllyttänyt pienokaiset pujahtamaan tänne häneltä salaa, hänen nukkuessaan… Näin mainiota tilaisuutta ei enää koskaan tule… (Lehvistössä humahtaa) Kuka puhui? Ahaa, Pyökki!… Olette oikeassa: on ilmoitettava Eläimille… Onko Kaniinilla rumpunsa kunnossa?… Kai hän on näillä mailla?… Hyvä, rummuttakoon hän heidät koolle heti paikalla… Siinä ne tulevat!…
Kuuluu Kaniinin rummun etenevä ääni. Tiltil, Mitil ja Koira tulevat.
TILTIL. Täälläkö?
KISSA matelevasti, makeillen, hätiköiden, rientäen lapsia vastaan. Ah, siinähän te olette, pikku hallitsijani!… Olettepa te taas terveen näköinen ja kaunis tänä iltana… Riensin tänne ennen teitä ilmoittamaan tulostanne… Kaikki käy hyvin… Tällä kertaa me varmasti saamme Sinisen Linnun kiinni… Lähetin juuri Kaniinin rummuttamaan kokoon tämän paikkakunnan huomattavimmat eläimet… Ne tulevat jo tuolla puiden takana… Kuuletteko?… Ne hiukan arkailevat eivätkä uskalla lähestyä… (Kuuluu lehmien ammuntaa, sikojen röhkinää, hevosten hirnuntaa, aasien huutoja y.m.s. Hiljaa Tiltilille, vetäen hänet syrjään.) Miksi otitte mukaanne Koiran?… Sanoinhan jo, että hän on riidassa koko maailman kanssa, jopa puidenkin… Pelkään pahoin, että hänen läsnäolonsa heitä ärsyttää ja että kaikki menee myttyyn…
TILTIL. En päässyt hänestä erilleni… (Koiralle, häntä uhaten.)
Menetkö tiehesi, inhoittava elukka!…
KOIRA. Minäkö?… Kuka?… Minkätähden?… Mitä pahaa olen tehnyt?…
TILTIL. Mene tiehesi!… Aina sinä vain pyörit jaloissa!… Sinä kyllästytät minua, nyt sen kuulit!…
KOIRA. En tule hiiskumaan halaistua sanaa… Seuraan sinua kaukaa… Ei kukaan minua näe… Tahdotko, että teen jonkun tempun?…
KISSA hiljaa Tiltilille. Kuinka voitte suvaita tuollaista tottelemattomuutta?… Lyökää häntä kepillä turpaan, hän on suorastaan sietämätön!…
TILTIL lyöden Koiraa. Siinä saat, niin opit heti tottelemaan!…
KOIRA ulvoen. Ai! ai! ai!
TILTIL. Mitäs siitä sanot?
KOIRA. Sanon, että minun täytyy suudella sinua, koska… minua löit…
Suutelee ja hyväilee kiihkeästi Tiltiliä.
TILTIL. Hyvä… hyvä!… Riittää jo!… Mene tiehesi!…
MITIL. Ei, ei, minä tahdon, että hän jää… Minua pelottaa, kun Vahti on poissa…
KOIRA hypähtää ja on vähällä kaataa Mitilin rajuilla ja innokkailla hyväilyillään. Oo, sinä hyvä pikku tyttö!… Oo, kuinka sinä olet kaunis!… Oo, kuinka sinä olet hyvä!… Hyvä, hyvä ja hellä… Anna minä syleilen sinua! Vielä, vielä, vielä!…
KISSA. Semmoinen pöllöpää… Mutta kyllä vielä nähdään… Elkäämme kuluttako aikaa hukkaan… Kiertäkää Timanttia…
TILTIL. Mihin minä asetun?…
KISSA. Tähän, tämän kuun säteen kohdalle; siitä näette parhaiten.
Siihen niin! ja nyt kiertäkää hiljakseen…
Tiltil kiertää Timanttia; heti kohta käy pitkä värähdys läpi oksien ja lehtien. Vanhimmat ja mahtavimmat rungot aukenevat päästääkseen ulos kukin henkensä. Nämä henget eroavat ulkomuodoltaan ja luonteeltaan toisistaan sikäli kuin ne puutkin, joita ne edustavat. Niinpä esim. Jalavan henki on raskaasti hengittävä, isovatsainen, äreä maahinen, Lehmuksen henki hiljainen, ystävällinen, leikkisä; Pyökin henki siro ja uljas; Koivun henki valkoinen, umpimielinen ja levoton; Pajun henki pienikasvuinen, hajahapsinen, surkeileva. Kuusen henki on pitkä, laiha, vaitelias. Sypressin henki murheellinen; Kastanjan henki vaatelias, hiukan keikarimainen; Poppelin henki vilkas, isotilainen, puhelias. Toiset tulevat rungostaan hitaasti, kankeasti, venytellen jäseniään kuin vuosisatoja kestäneen vankeuden ja unen jälkeen, toiset vapautuen yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella. Ne asettuvat kaikki lasten ympärille, pysyen samalla mikäli mahdollista sen puun läheisyydessä, josta ovat syntyneet.
POPPELI juosten ensimäisenä ja huutaen täyttä kurkkua. Täällä on Ihmisiä!… Pikku Ihmisiä!… Niille voi puhua!… Ei tarvitse enää vaieta. Ei tarvitse enää vaieta!… Mistä he tulevat?… Kuka tuo on?… Ketä he ovat?… (Lehmukselle, joka tulee rauhallisesti, piippuaan poltellen.) Tunnetko heidät, ukko Lehmus?…
LEHMUS. En muista nähneeni…
POPPELI. Varmaan tunnet… Sinähän tunnet kaikki Ihmiset, sinähän aina käyskentelet heidän talojensa ympärillä…
LEHMUS tarkastellen lapsia. En tunne heitä… Ovat liian nuoria… Tunnen vain rakastuneita, jotka kuutamossa tulevat minua tervehtimään; ja kannun kallistajoita, jotka maistelevat oluviaan oksieni alla…
KASTANJAPUU olevinaan, hypistellen silmälasejaan. Keitä ne ovat nuo?…
Mieron kiertäjiäkö?…
POPPELI. Senjälkeen kun teistä, herra Kastanjapuu, on tullut suurkaupunkien bulevardipuu, te luulette, että kaikki, jotka…
PAJU lähestyy linkuttaen puukengissä. Voi, hyvä jumala, voi hyvä jumala… Joko ne taas tulevat nylkemään nahkani parkiksi?…
POPPELI. Hiljaa!… Tammi tulee linnastaan… Onpa hän taas aika huonon näköinen… Eikö hän mielestänne ole vanhentunut? Kuinka vanha hän oikeastaan lieneekään?… Kuusi sanoo, että hän on neljän tuhannen vuoden vanha, mutta minä luulen, että kuusi liioittelee… Olkaa vaiti, hän sanoo meille, mitä tämä kaikki tietää…
Tammi astelee hitaasti esille. Hän on tarumaisen vanha, päässään mistelikruunu ja yllään pitkä, vihreä kauhtana, joka on koristettu sammalilla ja jäkälillä. Hän on sokea, hänen valkea partansa liikkuu tuulessa. Hän nojaa toisella kädellään ryhmysauvaan ja toisella nuoreen tammeen, joka opastaa häntä. Sininen Lintu istuu hänen olkapäällään. Hänen lähestyessään muut puut asettuvat kunnioittaen riviin ja kumartavat.
TILTIL. Hänellä on Sininen Lintu… Pian, pian… Tulkaa tänne!…
Antakaa se minulle!…
PUUT. Vaikenehan toki!…
KISSA Tiltille. Paljastakaa päänne, se on Tammi!
TAMMI Tiltille. Kuka sinä olet?…
TILTIL. Nimeni on Tiltil… Milloin minä voin saada Sinisen Linnun?…
TAMMI. Tiltil, puunhakkaajan poika?
TILTIL. Niin.
TAMMI. Isäsi on tehnyt meille paljon pahaa… Ja minunkin perheestäni hän on surmannut kuusisataa poikaani, neljäsataa seitsemänkymmentä viisi setää ja tätiä, tuhat kaksisataa orpanaa, kolmesataa kahdeksankymmentä miniää ja kaksitoista tuhatta lastenlasta…
TILTIL. Enhän tiedä… Ei hän ole tehnyt sitä tahallaan…
TAMMI. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Ja miksi olet tullut päästämään henkemme heidän asunnoistaan?
TILTIL. Pyydän anteeksi, jos olen teitä häirinnyt… Mutta Kissa sanoi, että te sanoisitte, missä on Sininen Lintu…
TAMMI. Tiedän, sinä etsit Sinistä Lintua, se on: ilmiöiden ja onnen suurta salaisuutta, jotta Ihmiset voisivat tehdä orjuutemme vieläkin kovemmaksi…
TILTIL. Ei suinkaan sitä varten, vaan että Haltijatar Berylunen pikku tyttö tulisi terveeksi…
TAMMI vaatien häntä vaikenemaan. Kiittää… Eikö Eläimiä jo kuulu?… Missä ne viipyvät?… Tämä koskee heitä yhtä paljon kuin meitäkin… Ei ole asianmukaista, että me Puut yksin otamme vastuullemme seuraukset niistä ankarista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä… Sinä päivänä, jona ihminen saa tietää, että olemme tehneet sen, mitä aiomme tehdä, on hän ryhtyvä meille kamalasti kostamaan… Päätöksemme tulee olla yksimielinen, jotta jokainen olisi pakotettu vaikenemaan…
KUUSI katsellen toisten puiden yli. Eläimet saapuvat… He tulevat
kaikki Kaniinin jälestä… Siinä on Hevosen henki, siinä Sonnin, siinä
Härän, siinä Lehmän, siinä Suden, siinä Lampaan, siinä Sian, siinä
Kukon, siinä Vuohen, siinä Aasin ja siinä Karhun…
Eläinten henget tulevat perätysten siinä järjestyksessä kuin
Kuusi luettelee ja istuutuvat puiden väliin, kaikki muut paitsi
Vuohi, joka kuljeksii erillään, ja Sika, joka alkaa tonkia
puunjuuria.
TAMMI. Ovatko kaikki saapuvilla?
KANIINI. Kana ei voinut jättää muniaan, Jäniksen oli juostava jonnekin asialle, Hirven sarvia särki, Kettu on sairas — tässä on lääkärin todistus — Hanhi ei ymmärtänyt, mistä on kysymys, ja Kalkkuna suuttui eikä tullut…
TAMMI. Heidän poissaolonsa on kovin valitettava asia… Mutta onhan meitä sentään riittämään asti… Te tiedätte, rakkaat veljet, mistä on kysymys. Tuo poikanen tuossa voipi taikakalun avulla, jonka hän on Maan Valloilta saanut, saada käsiinsä Sinisen lintumme, ja niin ryöstää meiltä salaisuutemme, joka on ollut hallussamme Elämän alusta… Tunnemme Ihmisen tarpeeksi hyvin tietääksemme, mikä on oleva kohtalomme, niin pian kuin tuo salaisuutemme on hänen tiedossaan. Sentähden on minusta, niinkuin kaikkinainen epäröiminen olisi yhtä typerää kuin rikoksellistakin… Hetki on vakava. Tämä lapsi on tuhottava, ennenkuin se on myöhäistä…
TILTIL. Mitä hän puhuu?…
KOIRA kierrellen Tammea ja näyttäen hampaitaan. Varo itseäsi, senkin lahopökkelö!…
PYÖKKI suuttuen. Hän uskaltaa parjata tammea!… Uskallatko sinä parjata Tammea?…
TAMMI. Oliko se Koira?… Ajakaa hänet ulos! Pois petturi seurastamme!…
KISSA hiljaa Tiltilille. Toimittakaa pois Koira… On olemassa väärinkäsitys… Minä kyllä selvitän kaiken… Mutta toimittakaa ensin Koira pois niin pian kuin suinkin…
TlLTIL Koiralle. Mene tiehesi siitä!…
KOIRA. Antakaa minun repiä sammaltohvelit tuon vanhan rähjän jaloista!… Pidettäisiin hauskaa vähän!…
TILTIL. Vaiti sinä!… Mene tiehesi!… Totteletko vai, elukka!…
KOIRA. Hyvä, hyvä. Minä menen… Mutta minä tulen, kun minua tarvitset…
KISSA hiljaa Tiltilille. Olisi ehkä varovaisinta sitoa hänet, muuten hän tekee tyhmyyksiä; puut suuttuvat ja kaikki päättyy pahoin…
TILTII. Milläpäs hänet sitoisi? Olen hukannut hänen kahleensa…
KISSA. Tuolla tulee juuri Muratti, häneltä saat lujat kahleet…
KOIRA muristen. Minä tulen takaisin, tulen takaisin!… Senkin rujo ja rampa pökkelö!… Senkin rääsyäijät!… Senkin lahokannot, räkäpetäjät!… Se on Kissa, joka heitä yllyttää… Mutta maltahan… Mitä sinä siinä kuiskuttelet, Juudas, Tiikeri, Iskariotti… Hau… hau, hau…
KISSA. Nyt sen näet, hän haukkuu kaikkia…
TILTIL. Hän on sietämätön, eihän täällä enää kuule omaa ääntään…
Herra Muratti, olkaa hyvä ja sitokaa hänet!…
MURATTI lähestyy pelokkaasti Koiraa. Jos se puree?…
KOIRA muristen. Päinvastoin! päinvastoin!… Minä vain suutelen sinua!… Koeta, niin saat nähdä… Tule lähemmä… Ka, tule lähemmä, senkin narukerä!…
TILTIL uhaten häntä kepillään. Vahti!…
KOIRA ryömien Tiltilin jalkojen juureen ja heiluttaen häntäänsä. Mitä käsket, pikku jumala?…
TILTIL. Laskeu pitkällesi, vatsallesi!… Tottele Murattia… Anna sitoa itsesi! Joll'et, niin…
KOIRA muristen hampaittensa välistä, Muratin häntä sitoessa. Senkin narukerä!… Senkin hirttonuora!… Vasikan kytkyt!… Sikain side!… Hyvä, rakas pikku jumala… katsohan… Se sitoo käpäläni… Se kuristaa minut kuoliaaksi!…
TILTIL. Syytä itseäsi!… Ole vaiti, pysy paikoillasi, olet sietämätön!…
KOIRA. Samapa se. Olet väärässä… Heillä on paha mielessä… Ole varuillasi, pikku jumala!… Nyt se sitoo kuononi… En voi enää puhua…
MURATTI on käärinyt Koiran kuin paketin. Mihin tämä on vietävä?… Nyt sillä on semmoinen kapula suussa, että ei ääntä päästä…
TAMMI. Sitokaa hänet lujasti tuonne, minun runkoni taa, paksuun juureeni!… Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänelle on tehtävä… (Muratti ja Poppeli kantavat Koiran Tammen rungon taa.) Onko se tehty?… Hyvä on, ja nyt, kun olemme päässeet ikävästä todistajasta ja luopiosta, käykäämme päättämään, mitä oikeutemme ja totuutemme meille käskee… En tahdo teiltä salata, että mieleni on järkytetty ja että olen levoton… Ensi kerran on meille suotu tilaisuus tuomita Ihmistä ja antaa hänen tuntea voimaamme… Kaiken sen jälkeen, mitä hän on meille tehnyt, kaiken sen kuulumattoman vääryyden jälkeen, jota hän on meitä kohtaan harjoittanut, en luule olevan pienintäkään epäilystä siitä, mikä tuomio häntä odottaa…
KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Ei, ei, ei!… Ei mitään epäilyä… Hirteen!… Kuolemaan!… Liian kauan on vääryys…! Hän on kauheasti käyttänyt väärin!… Murskatkaa hänet!… Syötäköön hänet!… Heti paikalla!… Heti paikalla!…
TILTIL Kissalle. Mikä heitä vaivaa?… Mistä he ovat tyytymättömiä?…
KISSA. Rauhoittukaa… He ovat hiukan hermostuneita siitä, että Kevät on myöhästynyt… Minä kyllä selvitän… luottakaa vain minuun…
TAMMI. Koska siis olemme yhtä mieltä, niinkuin luonnollista olikin, on meidän nyt toiseksi ratkaistava, kostotoimenpiteitä välttääksemme, mikä rangaistustapa olisi sopivin, mukavin, nopein ja varmin, mikä vähimmin jälille johtava, kun Ihmiset löytävät metsästä heidän pikku ruumiinsa…
TILTIL. Mitä tämä on?… Mitä hän aikoo?… Alan kohta saada tarpeekseni… Koska hänellä on Sininen lintu, niin antakoon hän sen ja heti…
SONNI astuu esiin. Mukavin ja varmin keino on se, kun puskaisen heitä vatsaan. — Saanko?
TAMMI. Kuka puhuu?
KISSA. Sonni…
LEHMÄ. Minun mielestäni olisi parasta malttaa mielensä… Minä en ainakaan sekaannu koko asiaan… Minun on jyystettävä puhtaaksi niitty, joka näkyy tuolla kuutamossa… Minulla on työtä tosissakin…
HÄRKÄ. Minulla myös. Muuten hyväksyn edeltäpäin kaiken, mitä muut tekevät…
PYÖKKI. Ylin oksani on käytettävänänne, jos haluttaa hirttää heidät siihen…
MURATTI. Minä sidon surmansilmukan…
KUUSI. Minä lahjoitan arkkulaudat…
SYPRESSI. Minä annan aitani haudan paikan ikuisiksi ajoiksi…
PAJU. Heittäkäämme heidät johonkin minun jokeeni… Minä kyllä otan sen tehdäkseni…
LEHMUS sovitellen. Mutta kuulkaahan toki… Onko nyt välttämätöntä ryhtyä noin äärimäisiin toimenpiteisiin? He ovat vielä niin nuoria… Estäkäämme heitä tekemästä pahaa sulkemalla heidät johonkin aitaukseen, jonka minä kyllä otan laittaakseni heidän ympärilleen…
TAMMI. Kuka puhui niin?… Eikö se ollut Lehmuksen vetinen ääni?
KUUSI. Oli…
TAMMI. On siis petturi meidänkin keskuudessamme, samoin kuin
Eläinten?… Tähän saakka meidän ei ole tarvinnut surra muiden kuin
Hedelmäpuiden lankeemusta, jotka oikeastaan eivät olekaan mitään
Puita…
SIKA mulkoillen ahnaita silmiään. Minä olen sitä mieltä, että se pikku tyttö on ensiksi syötävä… Sen liha on varmaankin hyvin mureaa…
TILTIL. Mitä sinä puhut?… Odotahan, senkin…
KISSA. En tiedä, mikä heitä oikein vaivaa; mutta tämä alkaa näyttää pahalta…
TAMMI. Hiljaa!… Nyt on ratkaistava, kuka meistä saa kunnian antaa ensimäisen iskun; kuka on poistava päältämme vaaran, jota suurempi ei ole uhannut meitä sitten Ihmisen syntymän…
KUUSI. Se kunnia on oleva teidän, meidän kuninkaamme ja patriarkkamme…
TAMMI. Kuusiko puhui? Olen liika vanha. Olen sokea, raihnainen. Kangistuneet käsivarteni eivät enää minua tottele… Ei, minusta ei ole, mutta teidän, veli, teidän, joka pysytte vihreänä, aina seisotte suorana, joka olette nähnyt melkein kaikkien näiden puiden syntyvän, teidän on saatava minun sijassani tehdä se kunniakas, kaunis liike, joka meidät vapauttaa…
KUUSI. Kiitän teitä, arvoisa isä… Mutta koska vainajien viimeisen asunnon valmistaminen joutunee minun kunniakkaaksi tehtäväkseni, pelkään herättäväni kohtaani virkatoverieni oikeutettua kateutta; ja niinpä arvelen, että meidän jälkeemme vanhin ja arvokkain tähän tehtävään on Pyökki, hän, jolla myöskin on siihen sopivin nuija…
PYÖKKI. Tiedättehän, että sydämeni on madonsyömä, ja että en voi luottaa nuijaani… Mutta Jalavan ja Sypressin aseet eivät petä…
JALAVA. Minä kyllä mielelläni muuten, mutta tällä haavaa minä tuskin voin pysyä pystyssä… Myyrä väänti viime yönä sijoiltaan ison varpaani…
SYPRESSI. Olen kyllä valmis… Mutta joskaan minulla, niinkuin veljelläni Kuusella, ei ole etuoikeutta valmistaa heille viimeistä leposijaa, on minulla kuitenkin oikeus ennen muita itkeä heidän haudallaan… Olisi kohtuutonta, jos sen lisäksi vielä… Ehdottaisin, että kysyisitte Poppelilta…
POPPELI. Minultako?… Mitä te ajattelette?… Mutta minun puunihan on yhtä pehmoista kuin lapsen ruumis!… Ja sitäpaitsi, en tiedä, mikä minua oikein vaivaa… Horkkako minua pudistanee… katsokaahan lehtiäni… Luultavasti vilustuin tänä aamuna auringon noustessa…
TAMMI suuttuu. Te pelkäätte Ihmistä!… Nämä pienet aseettomat lapsetkin jo saattavat teidät sen salaperäisen kauhun valtaan, joka teki meistä ne orjat, joita aina olemme olleet… Mutta ei!… Tästä on tuleva loppu!… Koska on niin, koska tämä tilaisuus ei koskaan uudistu, niin menen minä yksin, minä vanha ja vaivainen, minä sokea ja rujo ja rampa, minä menen yksin verivihollista vastaan!… Missä hän on?…
Haparoiden kepillään hän lähestyy Tiltiliä.
TILTIL vetää veitsen taskustaan. Minuako tuo äijä tavottelee kepillään?…
Nähdessään veitsen, Ihmisen salaperäisen ja voittamattoman aseen,
kaikki Puut kirkaisevat kauhistuneina ja pidättävät Tammea.
PUUT. Sillä on veitsi!… Varokaa!… Sillä on veitsi!…
TAMMI pyrkien irti. Päästäkää!… En välitä… Sama se, veitsikö vai kirves!… Kuka minua pitelee? Mitä? Kaikkiko?… Mitä? Oletteko kaikki yhtä mieltä?… (Heittää keppinsä) Olkoon sitten!… Raukkoja meitä!… Tulkoot sitten Eläimet meitä vapauttamaan!…
SONNI. Hyvä on!… Minä olen valmis!… Kerran viillän sarvillani, niin se on tehty!…
HÄRKÄ ja LAMMAS pidättäen häntä hännästä. Elä sinä sekaannu tähän!… Elä tee tyhmyyksiä!… Se on paha juttu!… Se päättyy huonosti!… Me saamme maksaa sen selkänahallamme. Jätä se Metsäeläinten asiaksi…
SONNI. Ei! Ei!… Tämä tehtävä sopii juuri minulle!… Odottakaa!…
Pidättäkäähän toki, etten saa aikaan onnettomuutta!…
TILTIL Mitilille, joka kirkuu. Elä pelkää!… Asetu taakseni… Minulla on veitsi…
KUKKO. Se on topakka poika tuo…
TILTIL. Onko siis todella aikomus käydä minun kimppuuni?…
AASI. Nytkö vasta se alkaa sinulle selvitä?
SIKA. Parasta, että siunaat sielusi, viimeinen hetkesi on tullut. Elä peitä tuota pikku tyttöä selkäsi taa… Anna, kuu ilahdutan hänellä silmiäni… ja sitten syön hänet suuhuni…
TILTIL. Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?…
LAMMAS. Et mitään, pienokainen, et mitään muuta kuin syönyt pikku veljeni, kaksi siskoani, kolme setääni, tätini, isäni ja äitini… Mutta maltahan, maltahan, on ne hampaat minullakin, jahka makaat tuossa maassa…
AASI. Ja minulla kaviot…
HEVONEN korskeillen. Saattepa vielä nähdä sen, minkä vielä saatte nähdä!… Puraisenko hänet kuoliaaksi vai potkaisenko?… Kummin tahansa! (Hän lähestyy suurenmoisin elein Tiltiliä, mutta kun tämä näyttää hänelle veistään, säikähtää Hevonen, pyörähtää perin ja laukkaa pois.) Oohoh! Ei sillä tavalla! Ei tuo ole rehellistä peliä… Rupeaa vastustelemaan!…
KUKKO voimatta salata ihailuaan. Näittekö, se poika ei ole arkalasta kotoisin!…
SIKA Karhulle ja Sudelle. Hyökätkäämme yhdessä heidän kimppuunsa… Minä autan teitä, takaa… Me tyrkkäämme heidät kumoon ja panemme pikku tytön miehiä myöten, niin pian kuin hän makaa maassa…
SUSI. Narratkaa heitä katsomaan tuonne… Minä sill'aikaa teen kiertoliikkeen…
Kiertää Tiltilin taa ja hyökkää hänen selkäänsä
ja kaataa hänet kontalleen.
TILTIL. Juudas! Petturi!… (Hän nousee toiselle polvelleen, huitoo veitsellään ja suojaa parhaansa mukaan pikku sisartaan, joka huutaa hädissään. — Huomatessaan, että Tiltil on puoleksi maassa, kaikki Eläimet ja Puut lähestyvät ja koettavat iskeä. Yhtäkkiä tulee hämärä. Epätoivoissaan huutaa Tiltil apua.) Auttakaa! Auttakaa! Vahti! Tulehan tänne! Tule tänne!… Vahti! Vahti!… Missä on Kissa?… Vahti! Vahti!… Mirri! Mirri!… Joutukaa! Auttakaa!
KISSA teeskennellen, syrjästä. En pääse… nyrjäytin käpäläni…
TILTIL torjuen iskuja ja puolustautuen parhaansa mukaan. Avuksi,
Vahti!… Minä uuvun!… Heitä on liian monta!… Karhu! Sika! Susi!
Aasi! Kuusi! Pyökki!… Vahti! Vahti!
Laahaten perässään katkaisemiaan siteitä hyökkää Koira esiin
Tammen rungon takaa ja tyrkkien tieltään Puita ja Eläimiä hän
heittäytyy Tiltilin eteen ja puolustaa häntä raivoisasti.
KOIRA vimmatusti purren. Tässä olen! Tässä olen!… Elä pelkää, pikku jumala!… Ei hätää mitään!… Hampaistani saakoot senkin!… Siinä sait, Karhu, paksuihin pakaroihisi!… Hahhaa!… Kuka tahtoo vielä? Siinä sait, Sika, siinä sait, Hevonen, siinä sait häntääsi, Sonni!… Hei, hei!… Siinä ratkesivat Pyökin pöksyt!… Siinä repesi Tammen kauhtana!… Korjaa luusi, senkin Kuusi!… Hei vain! On vähän vari, vaan ei se mitään…
TILTIL nääntymäisillään. En jaksa enää!… Sypressi iski minua päähän…
KOIRA. Ai, se on Paju, joka iski… Löi käpäläni poikki!
TILTIL. Nyt ne hyökkäävät taas!… Kaikki yhdessä!… Nyt se on
Susi!…
KOIRA. Malta, kyllä minä sinut höyhennän!…
SUSI. Hullu… Etkö ole veljemme? Hänen vanhempansa hukuttivat pentusi!…
KOIRA. Siinä tekivät oikein!… Hyvä, että heidät hukutettiin, koska olivat sinun näköisesi!…
KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Luopio!… Pöllö!… Petturi!… Katala!… Juudas!… Jätä hänet!… Pelasta henkesi!… Tule meidän puolellemme!…
KOIRA hehkuen tulta ja uhrautuvaisuutta. En! En!… Yksin kaikkia vastaan… En, en!… En petä jumaliani! parhaimpia! kaikkein suurimpia!… (Tiltilille) Varo Karhua!… Varo Sonnia!… Käyn häntä kurkkuun… Ai! Aasi potkaisi minulta kaksi hammasta!
TILTIL. En jaksa enää, Vahti!… Ai! Jalava iski… Katso, kädestäni vuotaa verta… Se oli joko Susi tai Sika…
KOIRA. Odota, pikku jumala… Anna, kun suutelen sinua, nuolaisen haavaa, se auttaa… Seiso takanani… Ne eivät uskalla enää tulla… Nyt ne tulevat taas!… Nyt on leikki kaukana!… Mutta ei hätää mitään!… Pystyyn vain!…
TILTIL vaipuu maahan. En jaksa enää…
KOIRA. Tullaan! Kuulen, vainuan!…
TILTIL. Missä? Kuka?…
KOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!… Hän on löytänyt meidät!… Olemme pelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!… Pelastetut!… Katso! Ne jo väistyvät, hajaantuvat… Ne pelkäävät…
TILTIL. Valo! Valo!… Tulkaahan!… Joutukaa!… Ne kapinoivat!… Ne ovat kaikki meitä vastaan…
Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy,
valaisee Aamurusko metsää.
VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?… Etkö sinä, onneton, siis tietänyt?… Kierrä Timanttia!… Ne palajavat Hiljaisuuteen ja Hämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan…
Tiltil kiertää Timanttia. — Heti kohta kaikkien Puiden henget rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas y.m. laitumella. — Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi. Tiltil katselee ympärilleen.
TILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?… Mikä niitä vaivasi?…
Olivatko ne tulleet hulluiksi?…
VALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei näe… Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä en ole mukana…
TILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa… ja jos minulla ei olisi ollut veistäni… En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi…
VALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia vastaan…
KOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?
TILTIL. Hiukan vain, mutta ei sillä väliä… Mitiliin ne eivät edes koskeneetkaan… Mutta entä sinä itse, Vahti hyvä?… Suustasihan vuotaa verta ja käpäläsi on poikki?…
KOIRA. Ei se mitään… Huomenna on kaikki hyvin… Mutta kovalle se otti!…
KISSA tulee nilkuttaen pensaikosta. Kyllä otti kovalle! Härkä puski minua vatsaan… Se ei näy päälle päin, mutta sitä särkee niin… Ja kun Tammi löi minulta käpälän poikki…
KOIRA. Olisi hauskaa tietää, minkä käpälän…
MITIL silitellen Kissaa. Mirri parka, voi sinua, Mirri parka, ihanko totta?… Missä sinä olit, kun en sinua lainkaan nähnyt?…
KISSA ulkokullaillen. Rakas, pikku äiti, minä haavoituin heti käydessäni Sian kimppuun, kun se ilkimys aikoi syödä sinut suuhunsa… Silloin Tammi iski minua niin, että olin vähällä pyörtyä…
KOIRA Kissalle, hampaittensa välistä. Minulla olisi sanottavana sinulle pari sanaa, senkin… Mutta olkoon, perästähän kuuluu…
KISSA valitellen Mitilille. Pikku äiti, kuuletko, se haukkuu minua…
Se aikoo tehdä minulle pahaa…
MITIL Koiralle. Jätä hänet rauhaan, ilkeä elukka…
Menevät.
Esirippu