»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»
»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi valtoihinsa.»
»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen, »sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»
»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen sanoit.»
»Hän on hieno mies, nauroitpa miten tahansa, miss Elfie.»
»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»
»Hän kirjoittaa.»
»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä mainittavan.»
»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se käsinkoskematon olio, jonka nimenä on Nykyaika — yhteiskunnallinen ja kirjallinen aikakauslehti.»
»Onko hän ainoastaan aikakauslehden toimittaja?»
»Ainoastaan, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia kuulua Nykyajan toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava kaunokirjailija.»
»Tuo on piikki minulle onnettoman Kellyonin linnani johdosta.»
»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan, että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä Nykyaika kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»
»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa Nykyaikaan. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin hyvä ihminen.»
»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi ystäväksensä ajan mittaan.»
»Etkö jo ole?»
»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät säikkyivät.
Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»
»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle tarjota.»
»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän, ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin lämpimästi kuin hänestä minulle.»
»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»
»Minä en välitä siitä, kuinka hyvä hän on. Minä en halua oppia häntä tuntemaan, koska hän tulee meitä erottamaan. Sinä ajattelet häntä öin päivin, paljoa enemmän kuin ketään muuta; ja kun häntä ajattelet, niin minä olen suljettu pois mielestäsi.»
»Ei, rakas Elfie. Minä rakastan sinua hellästi.»
»Ja minä en voi sietää, että puhut minulle hänestä niin lämpimästi parhaillaan minua rakastaessasi. Stephen, otaksuhan, että me olisimme molemmat hukkumassa, tuo Knight ja minä, ja sinä voisit pelastaa ainoastaan toisen meistä —»
»Niin — tuo tuhma vanha asetelma — kumman teistä pelastaisin?»
»Niin, kumman? Et minua.»
»Molemmat», virkkoi hän puristaen Elfriden vapaata kättä.
»Ei, se ei käy päinsä; ainoastaan toisen meistä.»
»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että täytyy toimia.»
»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua, hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»
Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden näköpiiriin.
»Oletko vihainen, Elfie? Miksi et virka mitään?»
»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan häntä. Mitä siis tekisit?»
»Sinun ei tosiaankaan pitäisi asettaa niin ankaraa kysymystä, Elfie. Se on naurettavaa.»
»Niinpä en halua olla enää kanssasi kahdenkesken. Menettelet säälimättömästi minua niin loukatessasi!» Hän nauroi omalle mielettömyydellensä, mutta jatkoi yhä.
»Kuulehan, Elfie, sovitaan pois ja ollaan ystäviä.»
»Sano, että pelastaisit minut ja antaisit hänen hukkua.»
»Minä pelastaisin sinut — ja myöskin hänet.»
»Ja antaisit hänen hukkua. Myönnähän, muuten et minua rakasta!» jatkoi
Elfride kiusoitellen.
»Ja antaisin hänen hukkua», huudahti Stephen epätoivoisena.
»Kas niin; nyt olen sinun!» virkkoi Elfride, ja naisellinen voitonriemu säteili hänen silmistänsä.
»Toinen korvarengas on poissa, neiti, niin totta kuin elän», virkkoi
Unity heidän eteiseen astuessaan.
Elfriden kasvoihin kohosi onnettoman aavistuksen ilme, ja hänen kätensä kimposi korvanlehteen kuin nuoli.
»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä moittivasti.
»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.
Elfride pyörähti takaisin ja kääntyi pensaikkoon. Stephen seurasi.
»Jos te olisitte pyytänyt minua pitämään silmällä jotakin, Stephen, niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.
»Unohtaminen on anteeksiannettavaa.»
»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen, mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»
»Minä lähden heti.»
Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden halki Endelstowin kartanoon päin.
Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan. Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen hieman kauempana lehdon peittoon.
Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla, jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset, joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.
Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä antamatta.
Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.
VIII
Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän lännen-taivaan valaisemana.
»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän huolestuneena.
»En ole; enkä ole sitä löytänyt.»
»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät, mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä, että minua niin pelotitte.»
»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille, Elfride.»
»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja tekeekö se minut onnettomaksi?»
»Mahdollista kyllä.»
Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin kuiskaajaa etsien.
»Siirtäkää se huomiseen», sanoi hän.
Stephen huokasi hänkin tahtomattaan.
»Ei, sen täytyy tapahtua tänä iltana. Missä on isänne, Elfride?»
»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.
Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut. Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.
Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei ollut milloinkaan häntä nähnyt.
Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut. Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.
Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli, kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan hupenemista.
Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla, ihan ikkunansa alla.
Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen, äänekäs ja taitava.
Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.
Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä, Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa; missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.
Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.
Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin, joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään palattuansa hän huusi sisäkköä.
»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.
»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä. »Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.
»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi. »Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen lähtöänsä.»
»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»
Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti, että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan äsken oli sytytetty.
»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»
Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen, ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa, kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa kohoava kuu hopeoi.
»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.
»Suuteloon pihamaalla?»
»Niin!» virkkoi hän, tällä kertaa käskevästi.
»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»
»Ettekö tiedä mitään sellaisesta tapahtumasta?»
»En mitään. Mikä saa teidät kysymään?»
»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»
»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»
»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet. »Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut viivyttelyä koskevan ajatukseni?»
»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle — tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan. Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»
Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.
Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.
»Ei, ei siihen», virkkoi Elfride.
»Miksi ei?»
»Muuten vain; mutta olkoon menneeksi.» Elfride istuutui.
»Elfie, rakastatko minua huolimatta kaikesta, mikä voi olla minua vastaan?»
»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti? Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina elämäni loppuun saakka.»
»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»
»En, en erikoisesti. Olen havainnut käytöksessäsi muutamia seikkoja, jotka ovat hieman omituisia — en mitään enempää. Arvelen, että olet liikkunut niissä seurapiireissä, joissa ammattien harjoittajat yleensä liikkuvat.»
»Entä jos otaksumme, ettei suvussani ole ketään muuta oppinutta ammattimiestä kuin minä?»
»Siitä en välitä. Minua koskee ainoastaan se, mikä sinä olet.»
»Missä luulet minun käyneen koulua — tarkoitan: millaista koulua?»
»Olet kaiketi ollut jonkin herra tohtorin akatemiassa.»
»En. Olen käynyt aluksi kyläkoulua ja myöhemmin kansakoulua.»
»Eikö muuta! Mutta mitäpä siitä, minä rakastan sinua siitä huolimatta yhtä paljon, Stephen, rakas Stephenini», virkkoi hän hellästi. »Miksi kerrotkaan minulle näistä asioista niin tehostaen? Mitä ne minulle kuuluvat?»
Stephen veti hänet lähemmäksi ja jatkoi:
»Minkä tuuletkaan isäni olevan — mitä luulet hänen tekevän, tarkoitan?»
»Hän luultavasti harjoittaa jotakin ammattia.»
»Ei, hän on muurari.»
»Vapaamuurariko?»
»Ei, vaan maalainen ja päiväpalkkalainen muurari.»
Elfride ei virkkanut aluksi mitään. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
»Tuo ajatus tuntuu minusta oudolta. Mutta mitäpä siitä; eihän se mitään haittaa?»
»Mutta etkö ole vihainen, etten ole sitä aikaisemmin sinulle kertonut?»
»En, en ollenkaan. Onko äitisi elossa?»
»On.»
»Onko hän ystävällinen?»
»On kyllä — maailman paras äiti. Hänen sukulaisensa ovat olleet vuosisatojen ajat hyvinvoipia vapaatilallisia, mutta hän oli vain maitotyttö.»
»Ah, Stephen!» kuului Elfriden hämmästynyt kuiskaus.
»Hän pysyi toimessaan pitkät ajat sen jälkeen, kun oli mennyt naimisiin isäni kanssa», jatkoi Stephen enempää arkailematta. »Minä muistan varsin hyvin, kuinka pienenä pahaisena olin hänen mukanansa, kun hän maitoa kuori ja kirnusi, ja olin muka olevinani joksikin hyödyksi. Se oli kylläkin onnellinen aika!»
»Eipä suinkaan — onnellinen varmaankaan ei.»
»Olipa varmaan.»
»Minä en voi käsittää, kuinka saattaisi olla onnea siellä, missä on suoritettava rasittavaa ruumiillista työtä elääkseen - punaisin ja sierautunein käsin ja jaloissa puukengät… Stephen, minä myönnän, että tuntuu omituiselta ajatella, että olet nuoruudessasi ollut niin — niin hienostumaton ja suorittanut sellaisia palvelijain tehtäviä.» (Stephen vetäytyi tuuman tai pari loitommalle.) »Mutta minä rakastan sinua siitä huolimatta», jatkoi Elfride painautuen jälleen lähemmäksi hänen olkapäätänsä, »enkä välitä mitään menneisyydestä. Olethan sitäkin arvokkaampi, kun olet raivannut kaikesta huolimatta itsellesi tien maailmassa.»
»Se ei ole omaa ansiotani; Knight se minua ajoi eteenpäin.»
»Oh, aina sama juttu — aina hän ja vain hän!»
»Niin, ja syystäkin. Nyt ymmärrät, Elfride, miksi olen nauttinut kirjeellistä opetusta. Minä tunsin hänet jo aikoja ennen kuin hän lähti Oxfordiin, mutta en ollut ehtinyt niin pitkälle, että hän olisi uskonut minun ehtineen riittävän pitkälle klassillisten kielten opinnoissa. Sitten minut lähetettiin pois kylästä, ja me kohtasimme toisemme harvoin; mutta hän piti säännöllisimmin yllä kirjeellistä opetusta. Minä kerron sinulle koko tarinan, mutta en nyt. Nyt ei ole muuta sanottavanani kuin mainita paikat, henkilöt ja aikamäärät.» Hänen äänensä aleni tässä kohden pelokkaasti.
»Ei; älä huoli sanoa enempää. Olet rakas kelpo poika, kun olet sanonut, mitä olet sanonut; eikä se niin kovin pelottavaa olekaan. Onhan muuttunut mitä tavallisimmaksi asiaksi, että miljoonainomistajat aloittelevat lähtemällä Lontooseen työkojeet repussaan ja puoli kruunua taskussaan. Sellainen alkuperä alkaa olla niin arvossapidetty», jatkoi hän hilpeästi, »että siihen liittyy jonkinlaista normandilaisen sukupuun tuoksua.»
»Kunhan olisin jo yrityksissäni onnistunut, en tuosta välittäisi. Mutta toistaiseksi kaikki on pelkkää mahdollisuutta.»
»Se riittää. Tämäkö siis oli huolenasi?»
»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä. Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»
»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin lordi Luxellianin luona?»
»Mitä siellä näitkään?»
»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»
»Hän oli äitini.»
»Äitisi siellä!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä mielenkiinnoin.
»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»
»Minäkö tunnen heidät!» virkkoi Elfride hämmästystänsä hilliten.
»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari, joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»
»Stephen! Se ei voi olla mahdollista?»
»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte, vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät. Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini — joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»
»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?… Nyt ymmärrän; eipä ihmekään, että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»
»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten, jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä koko tarinani.»
»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.
»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa, Jane.’»
»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut. Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin laaja.»
»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen, »että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni, joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina. Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua pääsemästä sinun ystävyyteesi.»
Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen, Stephen, mitä voinkaan tehdä?»
»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää minua ajattele.»
»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa minut pitämään sinusta sitäkin enemmän… Minä tajuan nyt, mitä en aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti. Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»
»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika. Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi myöskin sinun, Elfride?»
»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»
»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»
»Ei ketään, jota olisin armaakseni tunnustanut.»
»Mutta eikö kukaan ole sinua rakastanut?»
»On kyllä — eräs kerran; paljonkin, sanoi hän.»
»Onko siitä pitkäkin aika?»
»On, siitä on pitkä aika.»
»Kuinka pitkä, rakkaani?»
»Kokonainen vuosi.»
»Se ei ole kovin pitkä aika» (verrattain pettyneesti).
»Minä sanoin pitkä, en kovin pitkä.»
»Ja tahtoiko hän mennä kanssasi naimisiin?»
»Luullakseni tahtoi. Mutta minä en nähnyt hänessä mitään. Hän ei ollut kyllin hyvä, vaikka olisin häntä rakastanutkin.»
»Saanko kysyä, kuka hän oli?»
»Tilanomistaja.»
»Tilanomistaja ei ollut kyllin hyvä — kuinka paljon parempi kuin minun sukuni!» lausui Stephen itsekseen.
»Missä hän nyt on?» jatkoi hän Elfriden puoleen kääntyen.
»Tässä.»
»Tässä! Mitä sillä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että hän on tässä.»
»Missä tässä?»
»Meidän allamme. Hän on tässä haudassa. Hän on kuollut, ja me istumme hänen haudallansa.»
»Elfie», sanoi nuori mies nousten ja silmäillen hautaa, »kuinka omituiselta ja surulliselta tuo kuulostaakaan! Se kerrassaan masentaa minua tänä hetkenä.»
»Stephen, minä en tahtonut istuutua tähän; mutta sinä vaadit.»
»Etkö häntä milloinkaan rohkaissut?»
»En milloinkaan katseella, sanalla taikka merkillä», lausui Elfride juhlallisesti. »Hän kuoli hivutustautiin ja haudattiin sinä päivänä, jolloin ensi kerran saavuit luoksemme.»
»Lähdetään pois. Minä en mielelläni ole hänen läheisyydessään, vaikka et olisikaan häntä milloinkaan rakastanut. Hän oli ennen minua.»
»Ikävyydet saavat sinut kohtuuttomaksi», virkkoi Elfride puolittain nyreissään seuraten Stepheniä muutaman askelen päässä. »Minun olisi kenties pitänyt se sanoa, ennenkuin istuuduimme. Niin, lähdetään.»
IX.
Uhkaavien vaikeuksien painostamina Elfride ja Stephen palasivat kukkulalta käsikädessä. Ovella he pysähtyivät mietteissään, niinkuin lapset, jotka saapuvat kouluun liian myöhään.
Naiset tyytyvät kohtaloonsa helpommin kuin miehet. Elfride oli nyt sopeutunut siihen yllättävään ajatukseen, että hänen rakastajansa alkuvaiheet olivat murheelliset; Stephen sitävastoin ei ollut unohtanut sitä vähäistä ikävyyttä, että joku muu oli ihaillut Elfrideä ennen häntä.
»Mikä oli nuoren miehen nimi?» kysyi hän.
»Felix Jethway; lesken ainoa poika.»
»Minä muistan sen perheen.»
»Hän vihaa minua nyt. Hän sanoo, että minä olen surmannut hänen poikansa.»
Stephen painui mietteisiinsä, ja he astuivat sisään.
»Stephen, minä rakastan yksin sinua», kuiskasi Elfride vavahtavin äänin.
Stephen puristin hänen kättänsä, ja vähäinen varjo väistyi pois päästäen jälleen vallitsemaan yhteisen ja ilmeisemmän huolen.
Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt oli huomannut hänet.
»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»
Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa: kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.
Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt kiinnittivät paikkakunnan uutiset.
Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.
»Kuinka pitkälle olinkaan ehtinyt, sir?»
»Paalun iskemiseen», vastasi mr Swancourt.
»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet, ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä, ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»
»Kauheata!» huudahti Elfride.
»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»
»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun» pianoesityksessä.
»Oliko se John Smith, muurarimestari?» huudahti äkkiä Stephen.
»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias ole milloinkaan luonut.»
»Onko hän pahoin loukkaantunut?»
»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»
»Hän on varmaan pahoin loukkaantunut!» toisti Stephen.
»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»
Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi sitten kuuluvista.
Stephen oli sillävälin kääntynyt päin ja virkkoi kirkkoherralle:
»Suokaa anteeksi, että poistun täksi illaksi. John Smith on minun isäni.»
Kirkkoherra ei aluksi asiaa tajunnut.
»Mitä sanoittekaan?» kysyi hän.
»John Smith on minun isäni», virkkoi Stephen vakaasti.
Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.
»Vai niin», virkkoi kirkkoherra kuivin ja värähtämättömin äänin.
Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta jättäminen.
»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»
»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»
Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.
Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään. Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.
»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.
»Ei suinkaan; tohtori sanoo, että se on vain pahanlainen ruhjevamma.»
»Niinhän ajattelinkin!» huudahti Elfride iloissaan.
»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»
»Kuinka kiitollinen olenkaan!» virkahti Stephen.
Ällistynyt Unity katseli häntä pikemmin suullaan kuin silmillään.
»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat palvelijattaret lähtivät.
»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen. »Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden käteen.
Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille Endelstowin puiston liepeille.
»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.
Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»
»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon, ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää, kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»
»Olethan meidät nähnyt, isä, sanomatta koskaan sanaakaan.»
»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut? Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»
Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä. »Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»
Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.
»Ei, ei, ei; älä sano niin!»
»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni! Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»
»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen määrään, isä.»
Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen. »Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa, että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»
»Mutta onhan hän sama mies, isä; sama joka suhteessa, ja kuinka hän voisikaan olla minulle vähemmän sovelias nyt kuin aikaisemmin?»
»Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla on kelpo ystäviä ja joltinenkin omaisuus; mutta kun hänellä ei ole kumpaakaan, niin hän on toinen mies.»
»Sinä et ole ollenkaan hänestä tiedustellut?»
»Minä nojauduin Hewbyn ilmoitukseen. Hänen olisi pitänyt asia minulle ilmoittaa. Samaten olisi nuoren miehen itsensä pitänyt se tehdä, luonnollisesti. Minä pidän mitä kunniattomimpana menettelynä saapua toisen taloon kavalana Ties-kenenä.»
»Hän pelkäsi asiaa sinulle ilmaista, ja samoin olisin minä pelännyt hänen sijassaan. Hän rakasti minua liian paljon uskaltaakseen käydä sellaiseen uhkayritykseen. Mitä taas siihen tulee, että hän ensimmäisen vierailunsa aikana puhui ystävistänsä, minä en käsitä, miksi hän ei olisi saanut niin tehdä. Hän saapui tänne liikeasioissa; meitä ei liikuttanut hänen vanhempiensa laatu. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos olisi sinulle kertonut, niin sinä et olisi milloinkaan häntä tänne kutsunut, joten hän mahdollisesti ei olisi nähnyt minua enää milloinkaan. Ja hän halusi nähdä minut. Kukapa voi soimata häntä siitä, että hän pyrki, millä keinoin tahansa olemaan minun läheisyydessäni — tytön, jota hän rakastaa? Rakkaudessa on kaikki sallittua. Minä olen kuullut sinun itsesi niin sanovan, isä, ja sinä itse olisit menetellyt ihan samoin kuin hän — ja niin olisi menetellyt jokainen mies.»
»Ja keksittyään, mitä minä olen keksinyt, tekisi jokainen mies niinkuin minä ja välttäisi minun erehdystäni; toisin sanoen: vapautuisi hänestä kohta, kun vieraanvaraisuuden lait sen sallivat.» Mutta sitten mr Swancourt muisti olevansa kristitty. »Minä en tietenkään missään nimessä aio ajaa häntä ulos ovesta», lisäsi hän, »mutta arvelenpa, että hänellä on sen verran tahdikkuutta, ettei hän tämän jälkeen enää viivy kauan luonamme.»
»Epäilemättä, sillä hän on gentleman. Tiedäthän, kuinka miellyttävä hänen käytöstapansa on», jatkoi Elfride, vaikka Stephenin käytöstavan, samoinkuin Euryaloksen tekojen miellyttäväisyys hänen silmissään johtui pikemmin hänen oman persoonallisuutensa miellyttäväisyydestä kuin käytöstavan erinomaisuudesta.
»Mitä vielä; ken hyvänsä voi olla miellyttävä, kunhan elelee vähän aikaa kaupungissa ja pitää silmänsä auki. Hän on voinut poimia gentlemannimaisuutensa käymällä kokoelmissa ja teattereissa ja katselemalla, miten näyttelijät näyttämöllä seurustelevat. Hän johdattaa mieleeni erään pahimpia juttuja, mitä olen milloinkaan kuullut.»
»Mikä juttu se on?»
»Kiitän kysymästä, mutta minä en missään tapauksessa kertoisi sinulle sellaista sopimatonta juttua!»
»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä — niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa — olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa. Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»
»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee kuninkaan tallissa’.»
»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»
»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä pysyn sanoissani.»
Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja itkettyneinä ja poskipäät kosteina.
»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni, mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei sanonut 'sihteeri'?»
»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»
»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla… Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne… Te voitte, ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä, kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»
»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina miellyttävä.»
»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa, ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»
»Se osoittaa, että hän toimii luottamukseen eikä pelkkään ulkonäköön nojautuen, niinkuin kuului niiden ohje, joiden jälkeläisenä haluat itseäsi pitää.»
»Hän on varmaan tuonkin sinulle uskotellut! Niin, minä taivuin häntä epäilemään, koska hän ei välittänyt minkäänlaisista kastikkeista. Minä olen aina epäillyt henkilön gentlemanniutta, ellei hänen kitalaessaan ole nimenomaisia makuja. Kehittelemätön kitalaki on nousukkaan auttamaton pukinsorkka. Kauhistun, kun ajattelen, että olisin noutanut pullon Martinezia vuodelta 1840 — minulla on niitä enää vain yksitoista jäljellä — ja tarjonnut siitä miehelle, joka ei olisi erottanut sitä kaikkein kehnoimmasta! Entä se latinankielinen säe, jonka hän lausumaani liitti! Se oli tosiaankin ylen kulunnainen; enhän minä, joka en ole viimeksikuluneiden kahdeksantoista vuoden aikana klassikkoja avannut, olisi voinut sitä muuten muistaa, No niin, Elfride, on parasta, että lähdet huoneeseesi; sinä kyllä vapaudut tästä hullutuksesta ajan mittaan.»
»En, en, en, isä», huokaili Elfride. Kaikista onnettomaan rakkauteen liittyvistä surkeuksista näet on surkein se ajatus, että se tunne, joka on kaikkien niiden pohjana, voi häipyä olemattomiin.
»Elfride», virkkoi hänen isänsä karun ystävällisesti, »minulla on eräs erinomainen suunnitelma, jota en voi nyt sinulle ilmaista. Suunnitelma, joka on siunaukseksi sekä sinulle että minulle. Se on tyrkytetty minulle joitakin aikoja sitten — niin, tyrkytetty — mutta minä tulin ajatelleeksi sen arvoa vasta tänä iltana, kun asiat kävivät ilmi. Olisi erinomaisen epäviisasta kieltäytyä sitä harkitsemasta.»
»Minä en pidä tuosta sanasta», vastasi Elfride väsyneesti. »Te olette jo menettänyt ylen paljon suunnitelmienne vuoksi. Onko jälleen kysymys noista onnettomista kaivoksista?»
»Ei, kaivossuunnitelmista ei ole kysymys.»
»Entä rautatiesuunnitelmista?»
»Ei niistäkään. Se muistuttaa niitä salaperäisiä ilmoituksia, joiden mukaan aivan typeräkin herrasmies voi ansaita sievän summan joka viikko, ilman vaaraa, vaivaa ja sormiansa likaamatta. Minä en kumminkaan aio sanoa mitään, ennenkuin asia on päätetty, vaikka virkankin tässä sen verran, että sinulla kenties piankin on muuta tekemistä kuin ajatella Stephen Smithiä. Minä toivon, että olet nuorelle miehelle ystävällinen etkä äkäinen; sinun tähtesi minä pidän häntä tavallaan ystävänä. Mutta riittäköön; muutaman päivän kuluttua sinä ajattelet aivan samoin kuin minä. Lähde nyt makuusuojaasi. Unity tuo sinulle hieman illallista. En halua sinun olevan täällä, kun hän tulee takaisin.»
X
Stephen lähti astelemaan takaisin mökille, jossa oli käynyt pari-kolme tuntia aikaisemmin. Hän saapui lähelle, ja Endelstowin puiston rajoilla kasvavien lehväisten puiden alla karkelivat kuutamon säteet hänen vaiheillansa. Kuljettuaan lankkusillan yli ja ehdittyään puutarhanportille hän näki vastakkaiselta puolelta erään henkilön saapuvan asumukselle. Se oli hänen isänsä, käsi siteessä. Hän oli kuutamon valossa vielä kerran tarkastellut puutarhaa ja varsinkin kaikkein nuorinta naurismaata, ennenkuin sulki mökkinsä yöksi.
Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen! Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»
Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.
John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria. Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön määrätyn luokan murto-osaksi.
Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä, tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.
Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.
Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana, niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin ruokakomerosta.
Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa; mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää tervettä järkeä.
Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille, toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin, niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen suuntasi keskustelun toisille urille.
»Kuulehan, äiti, nyt he tietävät kaikki minua koskevat seikat.»
»Hyvin tehty!» virkkoi hänen isänsä. »Nyt minun mieleni on rauhallinen.»
»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi — kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.
Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän. »Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»
»Sinä et varmaankaan tehnyt mitään vääryyttä», sanoi hänen isänsä.
»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»
»Ei enempää kuin minä arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.
»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin, miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»
John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»
»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan! Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»
»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»
»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt, joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua kylmäkiskoisesti.»
»Mitä hullutuksia päähäsi vielä pälkähtäneekään?» virkkoi hänen äitinsä. »Mitä siihen asiaan tulee, hän ei ole hauistakaan liian ylhäinen sinulle etkä sinä liian alhainen hänelle. Tiedäthän, kuinka huolellisesti minä pidän silmällä arvoani. Minä en milloinkaan pysähdy kauemmaksi kuin minuutin ajaksi juttelemaan päiväpalkkalaisten kanssa, en kutsu vieraikseni muita kuin omillaan eläviä ihmisiä ja puhuttelen monia kaikkein hienoimpia herramme vieraita nimittämättä heitä armollisiksi rouviksi ja armollisiksi herroiksi, ja he tyytyvät siihen nöyrinä kuin karitsat.»
»Te niiasitte kirkkoherralle, äiti; ja minun mielestäni olisi ollut parempi jättää se tekemättä.»
»Mutta se tapahtui ennenkuin hän oli nimittänyt minua ristimänimelläni; muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin jäänyt kaikkea niiausta vaille!» sanoi mrs Smith kiukkua kipunoiden, »Sinä, Stephen, ahdistelet minua niinkuin pahinta vihamiestäsi! Mitäpä osasin muutakaan tehdä päästäkseni erilleni tuosta miehestä, joka kertoi omasta erinomaisuudestansa ja mitä oli tapahtunut hänen ollessaan vielä koulupoika — mitä kaikkea lieneekään kertonut; kieli se pyöri suussa niinkuin pesuriepu kirnussa. Eikö totta, John?»
»Sitä lajiahan se oli», vastasi hänen miehensä.
»Jokaisen naisen», jatkoi mrs Smith, »joka nykyaikana aikoo naimisiin päästä, täytyy tyytyä appiukkoon, joka on arvoltansa alempi kuin hänen isänsä. Miehet ovat ylenneet, ja naiset ovat pysyneet kohdallansa. Jokainen mies, jonka kohtaat, on isäänsä melkoisempi; ja sinä olet ihan hänelle sopiva.»
»Niin hän itsekin ajattelee.»
»Se vain todistaa hänen hyvää ymmärrystänsä. Minä olen tiennyt, että hän sinua tavoittelee — olen sen tiennyt.»
»Minua tavoittelee! Hyvä isä, mitä vielä kuulenkaan!»
»Ja sanonpa vieläkin kerran, ettei sinun tule pitää sellaista kiirettä, vaan odottaa muutamia vuosia. Silloin voit ehkä päästä korkeammalle kuin vararikkoutuneen papin tyttöön.»
»Asianlaita on se», virkkoi Stephen kärsimättömästi, »ettet tiedä siitä mitään. Minä en pyri korkeammalle, koska en halua pyrkiä enkä missään tapauksessa pyrkisi, vaikka satavuotiaaksi eläisin. En siedä, että sanot hänen minua tavoittelevan, sillä sellainen huomautus edellyttää juonittelevaa naista ja miestä, jonka vuoksi kannattaa juonitella, ja tässä tapauksessa on väärin, vieläpä naurettavaakin puhua mistään sellaisesta. Eikö totta, isä?»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä asiaa riittävän hyvin voidakseni lausua mielipidettäni», virkkoi hänen isänsä sillä äänellä kuin foxterrieri, jolla on nuha ja joka ei kykene haistamaan.
»Ei hän missään tapauksessa ole kovin ankarasti vastaankaan hangoitellut, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyen ajan hänet tunnet», sanoi hänen äitinsä. »Arvelen puolestani, että sinä viiden vuoden kuluttua olet kyllin nuori ajattelemaan sellaisia asioita. Ja hän voi tosiaankin varsin hyvin odottaa ja tekeekin sen, ole siitä varma. Hänellä, joka elää tällaisessa syrjäisessä paikassa, on varmaan syytä olla erittäin kiitollinen, että olet hänestä välittänyt. Hän olisi varsin todennäköisesti kuollut vanhanapiikana, ellet sinä olisi tänne ilmaantunut.»
»Päättömiä», sanoi Stephen, mutta ei kuuluvasti.
»Hän on sievä tyttö», jatkoi mrs Smith nyt hieman leppoisammin, kun Stephen oli puheen voimalla kukistettu; »minä myönnän, ettei hänestä käy sanominen mitään moitittavaa. Minä näen hänen toisinaan niin koreana kuin markkinahevosen ja ihailen häntä senvuoksi. Täydellinen pieni lady. Mutta ajatuksillensa ei mitään mahda, ja jos hänelle olisi koulussa opetettu numeroiden eikä kirjainten käyttelyä, niin hänen taskunsa olisi siitä hyötynyt. Kuten jo sanoin, ei hänenlaisilleen ole milloinkaan ollut huonompia aikoja kuin nykyjään.»
»Etteköhän liioittele, äiti?» virkkoi Stephen hymyillen.
»En ollenkaan!» vastasi hänen äitinsä tuimasti. »Minä en suotta lue sanomalehtiä; minä tiedän varsin hyvin, että kaikki miehet kohoavat askelmaa korkeammalle mennessään naimisiin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet, toisin sanoen papit, naivat tilanomistajien tyttäriä; tilanomistajat naivat lordien tyttäriä; lordit naivat herttuoiden tyttäriä, ja herttuat naivat kuningatarten tyttäriä. Aina askelmaa korkeammalle, ja alin luokka naisia jää yksinäisiksi tai nai oman luokkansa miehiä.»
»Mutta tehän sanoitte vastikään, äiti-kulta —» väitti Stephen vastaan voimatta vastustaa kiusausta saada osoittaa äidin puhuneen epäjohdonmukaisesti. Sitten hän vaikeni.
»No, mitä sanoinkaan?» Mrs Smith varusti huuliansa uuteen otteluun.
Stephenin, joka katui, että oli aloittanut, koska tuloksena saattoi olla tulivuoren purkautuminen, oli pakko jatkaa.
»Te sanoitte äsken, että minä olin juuri hänen luokkaansa kuuluva.»
»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen, Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä kuulut hänen luokkaansa, mutta hänen sukulaisensa sanoisivat hänen siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»