Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon naksutus.
»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti, »jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»
Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi, huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen vihoissaan.
»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»
»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa pois?»
»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella Endelstowin tiellä?»
»Seitsemän aikaan.»
Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta, hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.
Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa. Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä, joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen. Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.
Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.
Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen keskusteluun, jota oli halunnut.
Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.
Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui, niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti, avasi oven ja astui huoneesta.
»Sanohan, saammeko toivoa?»
Hän vastasi hämmentyneesti kuiskaten, ja kyynel oli tulvahtaa ilmi.
»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi. Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle jäähyväiset.»
»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen, eihän?»
»Ei; ei nimenomaisesti. Mutta minä en voi jäädä.»
»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»
Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.
»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei ole enää päivänpaistetta!»
»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan sinut omakseni. Sen teen!»
»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»
»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei ole mikään paha mies.»
»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut unohtaa!»
Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa, että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»
»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät, on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet, etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu pääsee sinne.»
»Se on mahdotonta. Kunpa et niin pahoja aavistelisi, Elfie.»
»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän, sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut, sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani heitä, tietysti vihaan!»
Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu, on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti. Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia, että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.
»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.
»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»
»Salaa kyllä voisimme mennä naimisiin, eikö totta, Elfie?»
»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme; nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»
»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»
»Tai sinua minusta, Stephen.»
»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle miehelle.»
Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa, tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.
Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme, Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»
Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus — aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.
»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea suosiota vaille?»
»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»
»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla tavalla surmatut!»
Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»
Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme varmuuden!» kuiskasi hän.
»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»
»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt emme ole mitään.»
Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.
Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän, jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.
XI
Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua — Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi. Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin tuntein kuin ennenkin.
Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise. Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi oli aivan äsken noussut.
Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena ollut minnekään lähteä.
Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu, ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät länttä kohti suippenevia tummentoja.
Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.
Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.
Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.
Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie, jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.
Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen niin tavattomasti.
Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.
»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa; hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen — ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin kuin syyskuussa.»
Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui pian haaveisiinsa.
Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin, että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien, joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat Plymouthin kaupungin asujaimiston.
Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon. Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala — tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.
Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.
<tb>
Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista epäilyksistä.
Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.
Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta, oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman seuralaista.
Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita. Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi, niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan vierailivat lordi Luxellianin luona.
»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja ota miestä mukaasi?»
»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä lähteä yksinään.
»Milloin haluat lähteä?» kysyi hänen isänsä.
Elfride vastasi vain: »Pian.»
»Mietitään asiaa», virkkoi isä.
Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.
»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»
Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää — aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin avioliittolain yhteydessä.
Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?
Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.
Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin hyvin kelpaa käytettäväksi.
Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla, toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen. Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään: seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut peräytyä.
Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.
»Ei», virkkoi Elfride, »viekää se sisään.»
»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden viimeksikuluneen viikon aikana.»
Elfride ei käsittänyt.
»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni menojansa.
Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin hän oli vastikään menetellyt.
Tuo salakähmäisyys oli lievimmin sanoen omituista.
Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen, jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on välttämättä seuraavanlainen:
Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys, joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.
Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.
Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:
»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»
»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.
Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli kysyjän ajatus.
»Minä olisin asiaan sopeutunut, epäilemättä», vastasi mr Swancourt.
»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit tehnyt, mitä tehtävissä oli?»
Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt, lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.
»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen. Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»
»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka miellytti mr Swancourtia.
Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua hurjaa suunnitelmaa.
Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.
»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä anelevasti.
»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi, »en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun luotan, sinä kiltti Elfride.»
Elfride oli masentunut ja loukkaantunut.
»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.
Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.
Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle. Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.
Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta kummallakin taholla.
Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.
Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen tekevän.
Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.
Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta oli kapeampi ja epäselvempi.
Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.
Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.
Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan:
»Tunti ja kolme neljännestä, kun ratsastan St. Launce’iin.
Puoli tuntia, kun vaihdan vaatteita 'Kotkassa'.
Kaksi tuntia, kun odotan junaa päästäkseni Plymouthiin.
Puoli tuntia säästettävä kello kahteentoista.
Koko aika Endelstowista lähdöstäni kello kahteentoista viisi tuntia.
Minun on siis lähdettävä kello seitsemän.»
<tb>
Palvelijat eivät osoittaneet minkäänlaista hämmästystä hänen lähtiessään varhain ratsastamaan. Siinä yksitoikkoisessa elämässä, jota ihmiset viettävät syrjäisissä seuduissa, on eräs poikkeus, joka saattaa varjoon suurissa väestökeskuksissa asuvien kokemukset — nimittäin matkustaminen. Jokainen matkustus on siellä enemmän tai vähemmän seikkailun luontoinen; valitaan mitä merkillisimpiä lähtöhetkiä mitä tavallisimmille matkoille suoriuduttaessa. Miss Elfriden piti lähteä varhain — siinä kaikki.
Elfride toi ratsastusretkiltänsä aina kotiin jotakin — jotakin löytämäänsä tai jotakin ostamaansa. Kaupungissa tai kauppalassa käydessään hän sälytti mukaansa kirjoja. Kukkuloilta, metsistä ja merenrannikolta hän toi ihmeellisiä sammalia, merkillisiä oksia, taskuliinan täynnä märkiä näkinkenkiä tai meriruohoja.
Erään kerran, tokaisen sään vallitessa, kun Pansy kantoi häntä pitkin Castle Boterelin tietä, eräänä markkinapäivänä, hänellä oli paketti edessään ja paketti kainalossaan, ja sattui niin onnettomasti, että paketit luiskahtivat alas. Hänen toisella puolellansa suuteli mutaa kolme romaaninidosta, toisella puolella taas lukuisat värilliset lankavyyhdit imivät sitä itseensä. Epämiellyttävät eukot hymyilivät ikkunoissa onnettomuudelle, miehetkin pysähtyivät katselemaan, ja eräs poika, joka valvoi makeiskojua sen omistajan mentyä saamaan ryypyn janoonsa, nauroi ääneen. Siniset silmät tummenivat safiireiksi, ja posket sävähtivät kiukusta punaisiksi.
Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.
Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut, käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan alakuloisuuden valtoihin.
Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.
Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin, ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona, niin minä lähtisin takaisin!»
Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen kohti St. Launce’ia.
Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana. Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.
Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi, silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.
Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita »Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli välttämätöntä pitää kiirettä.
Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat, lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.
Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy lähtee kotiin.»
Pansy kääntyi astelemaan kohti St. Launce’ia.
Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä, jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.
Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St. Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle, emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.
Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi rautatiellä matkustajiksi.
Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.
Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.
Stephenin kasvot eivät ennustaneet hyvää. Hän oli kalpea ja masentunut.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Elfride.
»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»
»Mitä nyt teemme?» kysyi Elfride hämillään.
»Meillä ei ole muuta kuin yksi mahdollisuus, rakkaani.»
»Mikä se on?»
»Lähteä nyt heti Lontooseen ja vihityttää itsemme siellä huomenna.»
»Lontoon junan matkustajat paikoilleen!» kuului ääni asemasillalta.
»Lähdetkö, Elfie?»
»Lähden.»
Kolmen minuutin kuluttua juna oli liikkeessä kuljettaen mukanansa
Stepheniä ja Elfrideä.
XII
Aamuiset pilvenhattarat laajenivat ja yhtyivät, aurinko painui niiden taakse eikä tullut enää sinä päivänä näkyviin, ja illan tullen alkoi rankasti sataa. Sadepisarat rapisivat hauleina rautatievaunun ikkunoihin.
Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.
»Olemmeko Lontoossa?» kysyi hän.
»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena kuin sen ennakkokuvitelmat.
Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat, ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi, ja vieläkin hieman kauemmaksi.
Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.
Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.
Hän loi sulhaseensa epätoivoisen katseen.
»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»
Stephen näytti ylen hämmästyneeltä eikä virkkanut mitään.
»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»
»Mutta me emme voi nyt palata», virkkoi Stephen anelevalla äänellä.
»Minun täytyy! Minä tahdon!»
»Miten? Milloin tahdot lähteä?»
»Nyt. Voimmeko lähteä heti?»
Nuorukainen silmäili toivottomana asemasiltaa.
»Jos sinun täytyy lähteä, ja jos pidät vääränä jäädä, rakkaani», virkkoi hän alakuloisesti, »niin sinun tulee lähteä. Sinun tulee tehdä, mitä ikänä parhaaksi näet, Elfride. Mutta onko tosiaankin parempi, että lähdet tänään, etkä viivy huomiseen, jolloin voisit lähteä minun vaimonani?»
»On — on kyllä — kunhan vain pääsen lähtemään. Minun täytyy, minun täytyy!» huusi hän.
»Meidän olisi pitänyt tehdä joko niin tai näin», vastasi Stephen synkästi. »Joko olla ollenkaan tänne tulematta, tai palata vasta sitten, kun olemme vihityt. Minä en sano sitä mielelläni, Elfride, en tosiaankaan, mutta sittenkin minun täytyy sinulle huomauttaa, että kun lähdemme näin takaisin, niin sinun hyvä nimesi voi joutua vaaraan, kun ihmiset asian kuulevat.»
»He eivät saa siitä tietoa, ja minun täytyy lähteä.»
»Elfride kulta! On minun syyni, että olen tuonut sinut tänne.»
»Eipä suinkaan. Minä olen vanhempi.»
»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.
»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.
»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita rappuja alas ja radan alitse.»
He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun, jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin, kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys — lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen kohti Plymouthia.
Elfride pääsi hengästyksestään.
»Sinä olet tullut mukaan sinäkin, Stephen! Miksi?»
»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»
Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet. Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa jälkeen.
Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle. Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa. Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in asemaa.
Elfride värisi ja oli alakuloisissa mietteissä.
»Minä en arvannut kaikkia seurauksia», virkkoi hän. »Asiat ovat näennäisesti minua vastaan. Jos joku minut keksii, niin uskonpa, että olen hukassa.»
»Näennäisyys on silloin valhetta; ja mitäpä voikaan merkitä, vaikka niin tekisivätkin? Minä olen oleva sinun miehesi ennemmin tai myöhemmin, aivan varmasti, ja niin minä takaan sinun moitteettomuutesi.»
»Kuulehan, Stephen, kun kerran olimme Lontoossa, niin meidän olisi pitänyt mennä naimisiin», virkkoi Elfride vakavasti. »Siinä olisi ollut ainoa varma pelastukseni. Minä käsitän nyt asiat paremmin kuin eilen. Ainoa mahdollisuus on nyt siinä, ettei kukaan meitä keksi, ja siinä suhteessa meidän tulee tehdä mitä suinkin voimme.»
He astuivat ulos. Elfride veti tiheän harson kasvoillensa.
Rahilla oven pielessä istui nainen, jonka silmänluomet olivat tulehtuneet ja silmät omituisen kiiltävät. Hän suuntasi Elfrideen katseen, jonka ilmehikäs voimakkuus oli eittämätön, mutta jonka tarkoitus ei ollut selvä. Sitten hän pujahti siihen vaunuun, jossa he olivat tulleet. Hän näytti lukevan näkemästänsä jonkin synkän tarinan.
Elfride väistyi taaksepäin ja kääntyi toisaanne.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Stephen, »Hän silmäili sinua tiukasti.»
»Mrs Jethway — leski ja sen nuoren miehen äiti, jonka haudalla me taannoin istuimme. Stephen, hän on minun viholliseni. Kunpa Jumala olisi ollut armollinen ja suojellut minut häneltä!»
»Älä huoli puhua niin toivottomasti», tyynnytteli Stephen. »En luule hänen meitä tunteneen.»
»Rukoilen hartaasti, ettei ole niin laita.»
Stephen rohkaisi itsensä.
»Nyt me menemme nauttimaan hieman aamiaista.»
»Ei, ei!» aneli Elfride. »Minä en voi syödä. Minun täytyy päästä takaisin Endelstowiin.»
Elfride näytti nyt käyneen vuosia vanhemmaksi kuin Stephen.
»Mutta ethän ole sitten eilisillan nauttinut mitään muuta kuin lasin teetä Bristolissa.»
»Minä en voi mitään syödä, Stephen.»
»Viiniä ja biskettiä?»
»En.»
»Etkö teetä tai kahviakaan?»
»En.»
»Entä lasin vettä?»
»En. Minä tarvitsen jotakin sellaista, mikä tekee nykyhetkenä tarmokkaaksi, sellaista, mikä lainaa huomisen voiman tämän päivän käytettäväksi — huomisen päivän murheesta ollenkaan huolehtimatta; vaikkapa kävisi niinkin, ettei huomenna enää elämää olisikaan, kunhan vain pääsen tänään kotiin. Paloviinaa minä tarvitsen. Tuon naisen silmät ovat syöneet minun sydämeni!»
»Sinä olet hurja, rakkaani. Tahdotko välttämättä paloviinaa?»
»Tahdon, jos suvaitset.»
»Kuinka paljon.»
»En tiedä. En ole milloinkaan juonut enempää kuin teelusikallisen kerrallaan. Minä tiedän vain, että sitä tarvitsen. Älä hae sitä 'Haukasta’.»
Stephen jätti hänet vainiolle ja lähti lähimpään sillä suunnalla olevaan majataloon. Hän palasi pian tuoden pienen pullon, joka oli melkein täynnä, ja muutamia ylen ohuita voileipiä. Elfride otti pari kulausta.
»Se nousee minun silmiini», virkkoi hän väsyneesti. »Minä en voi nauttia enempää. Teen sen sittenkin; suljen silmäni. Ah, se menee silmiin sisäistä tietä. Minä en tahdo enää; heitä se pois.»
Hän voi kuitenkin syödä ja söi. Hänen tärkeimpänä huolenansa oli, kuinka saisi hevosensa »Haukan» tallista herättämättä huomiota. Stephen ei saanut lupaa seurata häntä kaupunkiin. Hän toimi nyt päätösten nojalla, joihin nuorella miehellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.
»On parempi, etteivät näe sinua minun seurassani, vaikka en olekaan täällä kovin tunnettu. Me olemme aloittaneet salaa kuin varkaat, ja meidän täytyy lopettaa salaa joka tapauksessa. Minun täytyy kertoa se isälle; on kauheata, jos hän saa sen muualta kuulla.»
Niin käyskellen ja synkästi keskustellen he odottivat lähes kello yhdeksään, jolloin Elfride arveli voivansa käydä »Haukassa» herättämättä suurta huomiota. Rautatieaseman takana oli virta, jonka yli johti vanha Tudorien aikainen silta, missä tie haarautui kahdelle taholle. Toinen haara erkani kaupungin ulkolaidoille kiertääkseen edelleen ja yhtyen Endelstowiin johtavaan valtatiehen. Stephen istui tuon tien vieressä odottaen Elfrideä »Haukasta» palaavaksi.
Hän istui siinä ikäänkuin valokuvattavana, liikahtamatta, tähyillen puunrunkojen valoja ja varjoja, lapsia, jotka leikkivät koulutalon edustalla, leikkuumiehiä etäisellä vainiolla. Omistamisen varmuutta ei ollut saavutettu, ja mikään seikka ei lievittänyt nuorukaisen mielen synkkyyttä, jota lähenevän eron ajatus vielä lisäsi.
Vihdoin Elfride saapui ratsastaen, näennäisesti suuressa määrin samanlaisena kuin tuona romanttisena aamuna, jona he olivat yhdessä käyneet rantakallioilla, mutta vailla sitä säteilyä, joka silloin oli väikkynyt hänen vaiheillansa. Hän oli kumminkin melkoisesti rauhoittunut, koska ei tarvinnut enää pelätä mitään vaaraa eikä häiriötä. Jos Elfride helposti haavoittui, niin vielä helpommin hänen haavansa paranivat — ominaisuus, jota toiset joko oikein tai väärin pitävät tunteiden yleisen vaihtuvaisuuden aiheuttamana.
»Mitä sanoivat sinulle 'Haukassa’?»
»Ei mitään. Kukaan ei näyttänyt minusta välittävän. He tiesivät minun lähteneen Plymouthiin ja tiesivät, että olen aikaisemminkin viettänyt siellä yön miss Bicknellin luona. Olin ottanut tuon huomioon.»
Nyt kohosi ero kuoleman kaltaisena noiden lasten eteen, sillä Elfriden täytyi välttämättä lähteä heti. Stephen asteli hänen vierellänsä lähes peninkulman. Siinä kävellessään hän lausui alakuloisesti:
»Elfride, on kulunut kokonainen vuorokausi, ja asia on jäänyt suorittamatta.»
»Mutta olethan vakuuttanut, että se varmasti suoritetaan.»
»Mitä olenkaan vakuuttanut?»
»Ah, Stephen, sinä kysyt, mitä? Luuletko, että voin naida jonkun muun miehen, kun olen mennyt niin pitkälle sinun kanssasi? Enkö ole aivan eittämättömästi osoittanut, etten voi kuulua kenellekään muulle? Enkö ole auttamattomasti sinulle antautunut? — ylpeydellä ei ole ollut mitään sijaa minun suuressa rakkaudessani. Sinä olet käsittänyt väärin minun palaamiseni, ja minä en voi sitä selittää. Oli väärin, että lähdin ollenkaan mukaasi, ja vaikka olisikin ollut vielä pahempi, jos menimme pitemmälle, niin se olisi sittenkin ollut parempaa politiikkaa, kenties. Ole varma siitä, että kohta, kun sinulla on koti minua varten — olipa se kuinka köyhä ja vaatimaton tahansa — ja sinä tulet minua vaatimaan, minä olen valmis.» Hän lisäsi katkerasti: »Kun isäni saa tietää tämän päivän tapahtumat, hän voi olla hyvinkin iloinen antaessaan minun lähteä.»
»Hän kenties vaatii meitä menemään heti naimisiin!» vastasi Stephen nähden toivon säteen leimahtavan keskeltä mustinta murhetta. »Minä toivon hänen niin tekevän, vaikka minun pitäisikin lähteä pois, kunnes olen sinulle kelvollinen, kuten mainitsit.»
Elfride ei vastannut.
»Sinä, Elfie, et näytä olevan sama nainen kuin olit eilen.»
»Enkä olekaan. Mutta jää hyvästi. Lähde nyt takaisin.» Hän hoputti hevostansa. »Ah, Stephen», huudahti hän, »minä tunnen itseni ylen heikoksi! En tiedä, kuinka voin hänet kohdata. Etkö sittenkin voi lähteä takaisin kanssani?»
»Tahdotko minun tulevan?»
Elfride mietti.
»Ei; se ei ole hyväksi. Minä olen ylen hupsu, kun sellaista ehdottelen.
Mutta isä varmaan kutsuu sinut.»
»Sano hänelle», jatkoi Stephen, »että me teimme tämän äärimmäisen epätoivon vallassa. Sano hänelle, ettemme halua hänen osoittavan meille erikoista suopeutta — vaan kohtelemaan meitä oikeudenmukaisesti. Jos hän sanoo, että meidän on mentävä heti naimisiin, niin sitä parempi. Ellei, niin sano, että kaikki voi tulla oikealle tolalle, kunhan hän sallii minun saada sinut, kun olen kyllin hyvä sinua varten — ja sehän voi tapahtua piankin. Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään tarjottavaa tästä aarteesta, mutta että kunniallisen miehen koko rakkaus, koko elämä ja koko työ on kuuluva sinulle. Jätän oman harkintasi ratkaistavaksi, milloin tuo kaikki on sopivimmin hänelle sanottava.» Stephenin sanat saivat Elfriden niin hilpeäksi, että hän voi laskea leikkiä asemastansa.
»Ja jos pahoja puheita kuuluisi, Stephen», virkkoi hän hymyillen, »niin oranssipuun täytyy minut pelastaa, niinkuin se pyhän Yrjön ajalla pelasti neitseet lohikäärmeen myrkylliseltä henkäykseltä. Suo anteeksi kiireeni; minä lähden nyt.»
Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero ollut sen vaarallisempi.
»Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, kunnes jälleen toisemme kohtaamme!»
»Hyvästi, näkemiin asti!»
Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.
Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut murhenäytelmän luontoiseksi.
Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi helpotuksesta.
Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».
»Milloin luulet hänen tulevan?»
»En ennen iltaa. Hän on aivan varmaan miss Bicknellin luona.»
Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä näkynyt.
Salin uuninreunalla oli hänelle osoitettu isän kirjoittama kirje. Hän otti sen ja luki astellessaan yläkertaan vaihtamaan pukua.
Stratleighissä, torstaina.
»Rakas Elfride, — Paremmin asiaa pohdittuani olen päättänyt olla tänään palaamatta; tulen vain Wadcombe’iin saakka. Minä saavun kotiin huomenna iltapäivällä ja tuon erään ystävän mukanani. — Kiireessä isäsi
C.S.»
Nopeasti pukeuduttuansa Elfride tunsi itsensä virkeämmäksi, vaikka päänkivistys yhä vaivasikin. Lähtiessään huoneestansa hän kohtasi Unityn portaitten yläpäässä.
»Miss Elfride! Me ajattelimme teidän aivan varmaan saapuvan eilen illalla. Te ette virkkanut mitään siitä, että jäisitte yöksi.»
»Minä aioin palata samana iltana, mutta muutin suunnitelmaani.
Jälkeenpäin sitä kaduin. Isä on varmaan vihainen.»
»On parasta olla siitä mitään hänelle virkkamatta», arveli Unity.
»Minä pelkään sitä hänelle sanoa», virkkoi Elfride hiljaa. »Kerrotko sen hänelle kohta, kun hän saapuu kotiin, Unity?»
»Mitä? Minäkö teille vaikeuksia tuottamaan?»
»Minä ansaitsen sen.»
»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän, ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan ystävällinen, niin —»
»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja tuotko minulle nyt pienen välipalan?»
Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut, samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.
Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.
Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään, sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului askelia ja hänen isänsä ääni:
»Elfride, täällähän sinä oletkin! Toivottavasti voit hyvin?»
Elfride tunsi pistoksen sydämessään eikä vastannut mitään.
»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron sinulle, mitä lupasin.»
He astuivat kesämajaan ja nojasivat ryhmyiseen kaidepuuhun.
»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.
»Minä en voi, isä», virkkoi Elfride alakuloisesti.
»Koetahan, rakkaani.»
»Mieluummin olisin koettamatta, tosiaankin.»
»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa. No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni naimisiin!»
»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin kupla.
»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»
»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»
»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia. Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri testamenttilahjoitus.»
»Kolmetuhatta viisisataa vuodessa!»
»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»
Elfride vain kuunteli mitään virkkamatta.
Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride, hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa. Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle, että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»