»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin. Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?
Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan, »että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten, Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»
Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:
»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen kynttilät.»
Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.
»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi sydämen pohjasta.
»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»
»Koski kyllä, Elfride.»
He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan ja astui samaan huoneeseen.
»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken hankittujen sukulaisten osaksi.
Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään; ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä toivat.
Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja suuteli häntä sitten.
»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän itsekään.»
Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma — komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia, toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan vanhemman.
Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki, ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä, vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria, sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin toisten eriskummallisuuksia.
Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, signis auroque rigentes, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.
Oikea käsi:
1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä. 2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus, siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.
Vasen käsi:
1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4. Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.
Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.
Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.
Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät kahden kesken.
»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte, luulen ma.»
»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun liikkua yksinäni.»
»Teidän pitää saada joku, joka pitää teitä silmällä.»
»Sitäpaitsi minä luen ja kirjoitan hieman.»
»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä kirjoittamalla sen.»
»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi naurunalaiseksi.
»Se on oikein. Mikä onkaan sen aiheena, kultaseni?»
»Aiheena — niin, sen aihe on keskiajalta.»
»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»
»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa, joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»
»Milloin se ilmestyy?»
»Ei suinkaan milloinkaan.»
»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista henkisistä kyvyistänsä.»
»Oivallinen keksintö meidän naisten tekemäksi.»
»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen runsautta.»
»Oletteko koskaan sitä yrittänyt?»
»En; minä olin mennyt niin pitkälle, etten voinut edes tuohon turvautua.»
»Isä sanoo, ettei yksikään kustantaja huoli minun kirjastani.»
»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»
»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana, vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»
»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»
»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää onnellisena.
»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken, vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan pariksi-kolmeksi viikoksi.»
Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.
Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana. Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa, varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden, jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet auttamattomasti vaimoksensa.
Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen hänelle suomista värivivahduksista.
XIII
Lontoossa lokakuussa — kaksi kuukautta myöhemmin.
Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta, takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta; sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä, joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku, joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan majatalon piiriin.
On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina, niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista — se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä nurmikolta.
Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja koputtaa.
»Sisään!» kuuluu jostakin etäältä.
Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä — enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria, ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja kävelykeppejä.
Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.
Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä, viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.
»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight hymyillen ojentaen kättänsä.
Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut levollisuus, joka siihen hyvin sopi.
Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua, mieshenkilö, ettei sitä ollut.
Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.
»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen. Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä olen teidän miehenne.»
Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui, ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.
Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan Ranskassa ja Italiassa.
Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.
Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä, soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt vireillä kreikantaitoasi?»
»En.»
»Kuinka niin?»
»Minulla ei ole ollut riittävästi aikaa.»
»Mitä joutavia.»
»Minä olen sensijaan tehnyt yhtä ja toista. Ja olen tehnyt jotakin erinomaistakin.»
Knight kääntyi katsomaan Stepheniä suoraan silmiin. »A-haa! Sallihan minun katsoa sinua suoraan kasvoihin ja kysyä jotakin.»
Stephenin kasvojen puna tummeni.
»Kas vain, Smith», virkkoi Knight pideltyään tukevasti hänen olkapäitänsä ja terävästi tutkien hänen ilmeitänsä minuutin ajan, »sinä olet rakastunut.»
»Niin — seikka on se —»
»Annahan kuulua.» Mutta kun Knight sitten havaitsi Stephenin näyttävän sangen alakuloiselta, hän muutti puheensävynsä ystävällisemmäksi. »Kuulehan, Smith, poikaseni, sinä tunnet minut riittävän hyvin tietääksesi, että jos haluat asian minulle seikkaperäisesti kertoa, niin minä kuuntelen; ellet sitä tee, ei mieleeni suinkaan juolahda vaatia sitä kuultavakseni.»
»Minä sanon sen verran, että olen rakastunut ja haluan mennä naimisiin.»
Knightin ilme ei ollut hyvääennustava.
»Älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut enemmän», huudahti Stephen huomatessaan ystävänsä kasvoissa tapahtuneen muutoksen.
»Minä en tuomitse. Tietääkö äitisi asiasta?»
»Ei mitään varmaa.»
»Entä isä?»
»Ei. Mutta minä kerron sen sinulle. Se nuori henkilö —»
»Älähän, tuo on kovin epäritarillista. Mutta minä kenties ymmärrän hieman mielentilasi, niin että jatkahan. Sinun rakastettusi —»
»On säädyltään minua ylhäisempi.»
»Aivan niinkuin pitääkin.»
»Ja hänen isänsä ei halua kuulla asiasta puhuttavankaan asiain nykyisellä kannalla ollessa.»
»Sekin varsin tavallista.»
»Ja nyt tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Hänen kotonansa on sattunut jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi uudelleen pyytää lupaa isältä. Niinpä olemmekin nyt vaiti. Tällävälin on eräs Intiassa toimiva arkkitehti kirjoittanut mr Hewbylle tiedustellen, voisiko hän löytää nuoren apulaisen, joka olisi halukas lähtemään Bombayhin. Palkaksi hän ehdottaa 350 rupiaa kuukaudessa eli suunnilleen 35 puntaa. Hewby on maininnut asiasta minulle, ja minä olen käynyt tri Wrayn luona, joka sanoo minun suuremmitta vaaroitta voivan tottua sikäläiseen ilmanalaan. Lähdenkö siis vai enkö?»
»Sinä tarkoitat: koska siinä tarjoutuisi mahdollinen keino nuoren ladyn saavuttamiseen.»
»Niin; minä ajattelin, että voisin lähteä sinne ja ansaita hieman rahaa ja sitten tulla takaisin ja pyytää häntä omakseni. Vuoden kuluttua minulla on vapaus harjoittaa ammattiani itsenäisesti.»
»Voitko häneen luottaa?»
»Epäilemättä — elämän loppuun asti!»
»Mistä sen tiedät?»
»Mistä sen yleensäkään tietää? Hänestä olen varma.»
Knight paneutui mukavampaan asentoon ojatuolissaan. »Vaikka tunnenkin hänet täydellisesti sellaisena kuin hän elää sydämessäsi, en kumminkaan tunne häntä sellaisena kuin hän elää lihassa. Tahdon vain kysyä sinulta; perustuuko tuon Intiaan lähtemistä koskeva ajatuksesi yksinomaan siihen, että luotat hänen uskollisuuteensa?»
»Perustuu kyllä. Minä lähden yksinomaan hänen tähtensä.»
»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee, niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa, etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»
»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa kerro.»
»Ja minä toivon sinun vain menestyvän, kunnes kerron sinulle enemmän.»
Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»
»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.
»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua. Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»
Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa, jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä hänen omaan päähänsä sisältyi.
Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys, mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä — eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta — että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme, kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se, mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena hätävarana.
»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan tiedustella.
»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena, jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»
»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä naimisiin toisen kanssa.»
»Millä tavalla hän on uskonut itsensä sinulle?» kysyi Knight uteliaana.
Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli aikonut.
»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni välttämättä joutuu tekemään.»
»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan. »Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi, jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä, mitä mainitaan nimellä grace — että kömpelö taitamattomuus on sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»
»Se on aivan totta», virkkoi Knight mietteissään.
Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.
»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»
»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin, millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se tarkoittaa.»
»Niin; minä lähden Bombayhin. Minä kirjoitan tässä pari riviä, jos sallit.»
»Nuku, ennenkuin asian päätät — se on paras menetelmä — ja kirjoita huomenna. Astu nyt tuonne ikkunaan, istu ja katsele näkymääni. Minä aion mennä ulos aterioimaan tänä iltana ja pukeudun tässä matkalaukustani käsin. Minä tuon, mitä tarvitsen mukanani tänne, jottei ole tarvis vaivautua takaisin asuntooni Richmondiin ja sieltä takaisin.»
Knight astui keskelle huonetta ja avasi matkalaukkunsa, Stephen lähti ikkunan luo. Auringon valojuova oli kiivennyt ylemmäksi, väistynyt ja hävinnyt; zoofyytit nukkuivat; huoneessa vallitsi hämäryys. Mutta sitten ikkuna jälleen välkähti valoisaksi.
»Kas niin!» virkahti Knight. »Missä on Englannissa muualla senvertaista nähtävänä? Minä istun siinä katsellen joka ilta ennenkuin lähden kotiin. Avaa hiljaa ikkuna.»
Ikkunasta avautui näköala pitkin vilkasliikkeistä pientä katua. Siinä hyöri edestakaisin väkeä parvittain — enimmäkseen naisia. Teurastajien myymäläin kaasulyhdyt valaisivat lihakappaleita värjäten ne oranssin ja sinooberin värisiksi Turnerin myöhempien maalausten rajuun sävyyn, ja lukemattomien äänten eriasteinen sorina kaikui tuossa ihmisryteikössä niinkuin puron solina luonnollisessa metsässä.
Kului lähes kymmenen minuuttia. Sitten tuli Knightkin ikkunaan.
»Niin, nyt minä kutsun ajurin ja häviän katua pitkin Berkeley Square’lle päin», virkkoi hän napittaen liiviänsä ja heittäen aamupukunsa nurkkaan. Stephen nousi lähteäkseen.
»Millainen määrä kirjallisuutta!» huomautti nuori mies vielä kerran silmäten ympäri huonetta, ikäänkuin alinomainen siinä oleskeleminen olisi hänen elämänsä suurin nautinto, mutta samalla tuntien viipyneensä jo kauemmin kuin oikeastaan olisi ollut sallittua. Hänen katseensa pysähtyi erääseen nojatuoliin, joka oli täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja helakoita uusia nidoksia.
»Niin», virkkoi Knight hänkin niitä silmäten ja väsyneesti huoaten, »jotakin täytynee tehdä muutamille niistä. Kuulehan, Stephen, sinun ei tarvitse vielä muutamaan minuuttiin rientää pois, jos haluat jäädä; minä en ole vielä ihan valmis lähtemään. Luo silmäys noihin nidoksiin sill'aikaa kuin minä puen päällysnutun ylleni. Minä kävelen sitten kerallasi vähän matkaa.»
Stephen istuutui nojatuolin ääreen ja alkoi kaivella kirjarykelmää. Muiden muassa sattui hänen käteensä pieni nidos, jonka nimenä oli Kellyonin linna. Tekijän nimeksi oli merkitty Ernest Field.
»Aiotko tätä arvostella?» kysyi Stephen näennäisesti välinpitämättömänä kohottaen ilmoille Elfridin tuotetta.
»Mitä? Sitäkö! Mahdollista kyllä, vaikka en nykyjään kirjoitakaan paljon keveitä arvosteluja. Mutta se kuuluu kyllä niihin, joita pitäisi arvostella.»
»Mitä tarkoitat?»
Knight ei pitänyt siitä, että häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti. »Mitä tarkoitan! Minä tarkoitan, että suurin osa kirjoja on siltä väliltä, ei kyllin hyviä eikä kyllin huonoja houkutellakseen esiin kritiikkiä, mutta tuo kirja tekee sen.»
»Hyvyydellään vaiko huonoudellaan?» kysyi Stephen hieman peloissaan pikku Elfriden puolesta.
»Huonoudellaan. Sen näyttää kirjoittaneen joku toisella kymmenellä oleva tyttö.»
Stephen ei enää virkkanut sanaakaan. Hän ei huolinut puhua sen enempää Elfridestä. Knightin ankaran rehelliseen kritiikkiin eivät voineet millään tavoin vaikuttaa Stepheninlaisen nuoren ystävän nöyrät toivelmat.
Knight oli nyt valmis. Kaasu sammutettiin, ovi iskettiin kiinni, ja he lähtivät portaita alas kadulle.
XIV
Nyt on otettava huomioon, että lähes kolme neljännesvuotta on kulunut. Sen syksyisen näkymön sijassa, joka muodosti edellisten kohtausten taustan, on nyt nähtävissämme seuraavan vuoden kesä kukkeimmillansa.
Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus- ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.
Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän. Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa tärveltyneen jäsenensä.
Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet asiaan suostumaan.
Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan tehneet miehelle parempaa palvelusta.
<tb>
Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin kaupungissa.
Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa, penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa, reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä. Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.
Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä vaikuttamasta väsyttävältä.
»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen — en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat sanoa päivän hetken.»
»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja, tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili itsekseen.
»Kerro se — ole hyvä!» pyysivät molemmat naishenkilöt.
»Enpä tuota mielelläni kertoisi.»
»Joutavia», sanoi mrs Swancourt.
»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa mielialojen nojalla.»
Elfride nauroi.
»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät, kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon, ovat minulle selvät kuin aapinen.
Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa», jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»
»Kuinka niin?»
»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»
»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»
Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta, varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet karhunvaaraimen raapimat.
»Kuinka somia kukkia ja lehtiä heillä onkaan hatuissaan!» huudahti
Elfride.
»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa juuressa — minä sanon kasvamassa, sillä kukkalehtien puna samoinkuin sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan silmälle.»
»Hieman ylistystä he sentään ansaitsevat!» virkkoi jalomielinen Elfride.
»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin, kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda. Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta, joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä, että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni — tiedäthän sen.»
»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa hatun sisukselta.»
»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»
»Surmaan?»
»Niinkuin timantti surmaa samassa kehysteessä olevan opaalin.»
»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.
»Nykyjään ei saa sanoa 'gentlemanni’, kultaseni», vastasi hänen äitipuolensa ovelan vakuuttavasti, mikä ilme erinomaisesti sopi hänen rumuuteensa. »Me olemme luovuttaneet 'gentlemannit’ alemmalle keskiluokalle, jonka keskuudessa sana luullakseni on vielä kuultavissa kauppasaksani tanssiaisissa ja maalaisissa teekutsuissa. Täällä se on ollut ja mennyt.»
»Kuinka minun siis tulee sanoa.»
»Puhu vain aina miehistä.»
Samassa ilmestyivät vastakkaiseen suuntaan vierivässä ajoneuvojen virrassa vaunut, joiden pinta oli ylipäänsä tummansininen kuin keskiyön taivas, pyörissä ja reunoissa hienot kaunosini-viivat; palvelijoiden liverit olivat nekin tummansiniset hopeisine punoskoristeineen, ja housut olivat intianpunaiset. Koko ryhmä muodosti elimellisen kokonaisuuden, ja sitä vetämässä oli kaksi ruskeata ruunaa, jotka ravailivat huolettoman virkusti eteenpäin silloin tällöin värähdytellen hoidettua pintaansa, ikäänkuin koko ajo ei olisi paljoakaan heitä liikuttanut.
Noissa vaunuissa istui herrasmies, jossa ei voinut havaita mitään muuta nimenomaisia luonnepiirteitä kuin sen, että hän jossakin määrin muistutti paremmanpuoleista hyvänluontoista kauppamatkustajaa. Hänen vieressään istui lady, jonka silmissä ja kasvoissa yleensäkin oli kuoritun maidon tuntu, lady, joka kuului »mielenkiintoisten», sairaalloisuuteen taipuvien naisten luokkaan ja jonka suurimpana ilona ilmeisesti oli olla mistään iloitsematta. Tätä pariskuntaa vastapäätä istui kaksi pientä tyttöä valkoisine hattuineen, joissa hohtelivat siniset sulat.
Lady huomasi Elfriden, hymyili ja kumarsi ja kosketti miehensä kyynäspäätä. Herrasmies kääntyi ja vastasi Elfriden tervehdykseen kohteliaasti hattuansa kohottamalla. Sitten molemmat tyttöset heiluttivat kättänsä ja nauroivat hilpeästi.
»Kuka se on?»
»Kuka? Lordi Luxellian, eikö totta?» vastasi mrs Swancourt, joka samoinkuin kirkkoherrakin oli istunut heihin selin.
»Niin», virkkoi Elfride. »Hän on ainoa mies kaikkien täällä näkemieni joukossa, jota minä pidän isää kauniimpana.»
»Kiitos, kultaseni», virkahti mr Swancourt.
»Niin; mutta isäsi on paljoa vanhempi. Kun lordi Luxellian ehtii hieman edemmäksi, niin hän ei ole läheskään niin kaunis kuin meidän miehemme.»
»Kiitos sinullekin, rakkaani», virkkoi mr Swancourt.
»Kas», huudahti Elfride yhä silmäillen vaunuihin, »kuinka nuo pienokaiset tahtovat tavata minua! Toinen heistä huutaa minua tulemaan.»
»Mehän puhuimme tässä rannerenkaista. Katsohan lady Luxellianin rannerengasta», sanoi mrs Swancourt paroonittaren kohottaessa käsivarttaan tukeakseen toista lapsistaan. »Se luiskahtaa pitkin hänen käsivarttansa — se on aivan liian väljä. Minusta on vihattavaa nähdä päivän paistavan rannerenkaan ja ranteen välitse; kummastelen kovin, ettei naisten maku ole parempi.»
»Ei asia siitä johdu», puolusteli Elfride. »Hänen käsivartensa se on ohentunut, raukan. Ette voi uskoa, kuinka kovin hän on viimeksi kuluneen vuoden aikana muuttunut.»
Ajoneuvot olivat nyt toisiansa lähempänä, ja molemmat perhekunnat vaihtoivat tuttavallisempia tervehdyksiä. Sitten Luxellianit kääntyivät ja ajoivat plataanien alle. Lordi Luxellian astui alas ja tuli luo sointuisasti nauraen.
Se oli hänen viehätyskeinonsa. Nuo äänet olivat hankkineet hänelle yleisen suosion; unohdettiin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia kykyjä. Tuttavat muistivat mr Swancourtin hänen käytöstavastansa, he muistivat Stephen Smithin hänen kasvoistansa ja lordi Luxellianin hänen naurustansa.
Mr Swancourt lausui joitakin ystävällisiä huomautuksia — muun muassa hellettä koskevia.
»Niin», virkkoi lordi Luxellian, »me ajoimme tänään erään turkkurin ikkunan ohi, ja se näky täytti meidät sellaisella tukehtumisen tunnolla, että olimme iloiset päästessämme pakoon. Kah-hah!» Hän kääntyi Elfriden puoleen. »Miss Swancourt, minä olen tuskin teitä nähnyt tai kanssanne jutellut sen jälkeen kun kirjallinen saavutuksenne teki teidät kuuluisaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sellaisissa aikeissa teitte muistiinpanoja rauhallisessa Endelstowissa; olisimmehan muuten, minä ja ystäväni, yrittäneet käyttäytyä niin mallikelpoisesti kuin suinkin!»
Elfride kävi hämilleen, punastui, nauroi, sanoi, ettei se ollut mainitsemisen arvoista j.n.e., j.n.e.
»Minun mielestäni Nykyaika käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä teoksesta kuin Kellyonin linna.»
»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu Nykyajassa?»
»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi kuukautta sitten!»
»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän maininnan.»
»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät tahtoneet teitä suotta kiusata.»
»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?» kysyi hän värähtävin äänin.
»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs — epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli minun puhua siitä nimenomaisemmin.»
»Me ajamme Nykyajan toimistoon ja haemme numeron heti, eikö niin, isä?»
»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»
»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä, että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille, että tulette.»
Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin — pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa, vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.
Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri, jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä. Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti kävelypaikan yläosaa.
Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.
Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.
Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa. Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa, hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua ihoa et praeterea nihil, mikä on huvikävelijän nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.
Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja ojensi sitten nauraen kätensä:
»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs — serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»
»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää katsellessani.»
»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin; ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut minun avioliitostani?»
Siitä koitui perhekunnallisia seikkoja, syntymiä, kuolemantapauksia ja naimisiinmenoja koskeva keskustelu, jota ei ole tarvis yksityiskohdittain esittää. Sitten Knight kysyi:
»Onko se nuori lady, joka siirtyi toisiin vaunuihin, teidän tytärpuolenne?»
»On, Elfride. Sinun pitää tutustua häneen.»
»Entä kuka oli noissa toisissa vaunuissa istuva lady, näöltänsä niin epämääräinen ja vetinen kuin olisi ollut vain oman itsensä lätäkköön heijastuva kuvajainen?»
»Lady Luxellian; erittäin kivulloinen, sanoo Elfride. Mieheni on heille kaukaista sukua, mutta mitään erikoista tuttavallisuutta ei vallitse —. Miten hyvänsä, Henry, sinä käyt tietenkin meitä tapaamassa. Chevron Square 24. Tule tällä viikolla. Me viivymme kaupungissa vain viikon tai pari.»
»Saadaanhan nähdä. Minun pitää lähteä huomenna Oxfordiin, missä viivyn muutamia päiviä; niin ollen minulle ei tarjoutune iloa nähdä teidät Lontoossa tänä vuonna.»
»Niinpä tule Endelstowiin. Miksi et lähtisi mukanamme, kun sinne palaamme?»
»Jos tulisin ennen elokuuta, niin pelkään, että minun olisi palattava parin päivän kuluttua. Olisin iloinen, jos saisin olla luonanne elokuun alussa; silloin voisin viipyä sievän ajan. Minä olen ajatellut oleskella Lännen puolessa koko kesän.»
»Hyvä on. Mutta muista, että olemme asiasta sopineet. Etkö nyt odota, kunnes mr Swancourt tulee? Hän ei viivy kauemmin kuin kymmenen minuuttia.»
»En; pyydän anteeksi. Minun täytyy lähteä huoneisiini tänä iltana, ennenkuin menen kotiin — on kertynyt tehtäviä juuri nyt aimo määrä. Selitättehän asian hänelle. Näkemiin.»
»Ilmoitahan meille saapumisestasi niin pian kuin suinkin voit.»
»Sen teen.»
XV
Vaikka nimenomaiset ja selvästi tajutut murheet eivät lumoudukaan pois vain sen nojalla, että ne uskotaan pelkille tuttaville, sellainen menettely kumminkin lieventää eräitä pahantuulen laatuja. Sellaisiin kuuluu muiden muassa hämmästynyt harmistuminen — ikävyyden laji, joka virran tavoin käy sitä matalammaksi, mitä leveämmäksi sen uoma laajenee.
Puistossa sattuneen kohtauksen jälkeisenä iltana Elfride ja mrs Swancourt juttelivat viimeksimainitun huoneessa. Elfride oli vastikään saanut Stephen Smithiltä Bombaystä hellän kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Endelstowista. Mutta koska tämä asia ei suinkaan nyt ollut keskustelun aiheena, ei ole tässä syytä lähemmin kurkistella kirjeeseen; riittää, kun mainitsemme, että Stephen, uskaliaasti mutta anteeksiannettavasti luottaen tuleviin aikoihin, puhutteli Elfrideä tulevana rakkaana vaimonansa.
Miehen luonnonlaadusta — sangviininen vaiko varovainen? — voitaneen tuskin saada helpommin selkoa kuin vastaamalla tähän kysymykseen: mainitseeko hän, rakastetun morsiamensa kanssa kirjevaihdossa ollessaan häntä ennen aikojansa vaimon nimellä?
Elfride oli ottanut epistolan omaan huoneeseensa, lukenut osan siitä ja säästänyt lopun huomiseksi, koska ei tahtonut tuhlaten nauttia iloa kerrallaan. Hän ei kumminkaan voinut vastustaa haluansa lukea vielä hieman, ja niin kirje otettiin jälleen käsille ja ahmaistiin kokonaisuudessaan kaikista epäilyksistä huolimatta. Vihdoin hän luki kirjeen vielä kerran ja pisti sen sitten taskuunsa.
Mikä tuo oli? Elfridelle itselleen osoitettu ristiside, joka oli jäänyt huomaamatta hänen kiireesti kirjettä avatessaan. Se oli vanha, tilauksen mukaisesti lähetetty Nykyajan numero, se, johon sisältyi hänen kirjaansa koskeva arvostelu.
Elfride luki sen hätäisesti, näytti lysähtävän pienemmäksi ja lähti sitten aikakauskirja kädessään äitipuolensa huoneeseen keventääkseen tai ainakin muovaillakseen harmiansa emintimän harkitsevan arvostelun nojalla.
Nyt hän silmäili lohduttomana ulos ikkunasta.
»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä, olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »Kellyonin linna. Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field. Siinä uskossa, että pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket, hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»
»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan eteenpäin!»
»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.
»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»
»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»
»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi… joka täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien samantapaisten kohtausten ja Ivanhoen haaveellisimpien osien kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä ei suinkaan vähää merkitse.»
»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!» Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen nyrpeiltä huuliltansa.
»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa, on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua, Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson, missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta… vasta ihan lopussa. Tässä hän sinulle antaa viimeisen sivelyn:
'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi — erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan, että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’
»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui kamarineitinsä.
Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää, vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.
XVI
Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa — väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat olivat sormin laskettavissa.
Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.
Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin Nykyajan huomautuksiin.
«Ajatteletko vielä tuota arvostelijaa, Elfie?»
»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»
»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»
»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani. On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»
»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»
»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut. »Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät milloinkaan paranna itseänsä.»
»Isä», huudahti Elfride ilostuen, »kirjoita sinä hänelle!»
»Miksipä en kirjoittaisi?», virkkoi mr Swancourt.
»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta, vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»
»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä, missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän perille omana kirjeenäni.»
»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen.
»Milloin sen lähetät, isä?»
»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa kiirettä», lisäsi hän.
»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»
»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on vastaanottaja?»
»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun kirjoitatte kuoreen 'Kellyonin linnan arvostelijalle Nykyajan julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»
»Niinpä luulisin minäkin.»
»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.
»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua kohdellut.»
»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»
»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»
»Niin, voisithan tuon tehdä.»
Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.
Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite oli vierasta käsialaa.
»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä — läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!» Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»
»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.
»No niin, olkoon menneeksi», sanoi Elfride epätoivoisena avaten sinetin.
»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa elokuussa.»
»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi mitään aavistamaton kirkkoherra.
Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista, tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä Nykyajan kanssa. Hän on lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»
Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja kaikki minua koskevat asiat…! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä kaikki —
'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta tarkkaavaisuutta.’
»Tuo on salaivaa, — minä tiedän, että se sitä on.»
»Ei suinkaan, Elfride.»
»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan, etten ole niin väittänyt.»
»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt nauruansa pidättäen.
»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään. Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle sanaakaan!»
»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen; »se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»
Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin (hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen äitipuoleltansa salatun silmukan.