Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi, että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo tarpeettomaksi.
Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli, ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi, ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.
Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:
»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen: »Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään — etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana, ylen kaukana!»
XVII
»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt eräänä päivänä.
He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso. Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.
Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön. Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli murtunut ja murentunut.
Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa kuljetettaviksi perille.
Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi Knightin kenkien säännöllistä liikettä.
Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss
Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.
»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän.
Poika avasi suunsa, levitti silmänsä eikä vastannut mitään.
»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»
Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.
»Sievä ääni», ajatteli Elfride, »mutta merkillinen luonnonlaatu!»
»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.
Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.
Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.
Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.
Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut, vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa tullakseen jälleen sisään.
»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä, herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»
Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight istuutui nuoren ladyn viereen.
Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:
»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan, olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»
»Niin; minä kuulin, että olitte tavannut mrs Swancourtin.»
»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi
Knight huolettomasti.
»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen, talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä todella tarkoitin kirjaa kirjoittaessani.»
»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin, että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain harvoin niin käy.»
Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan vaatinut niistä heti luopumaan.
»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!» lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava oppilas ankaralle koulumestarille.
»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»
»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi erinäisiin raamatun kohtiin?»
»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»
»Kiitän teitä, mutta en aio enää milloinkaan sitä tehdä!»
»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»
»Mikä sitten on parasta?»
»Olen mieluummin sanomatta.»
»Tiedättekö sen? Siinä tapauksessa sanokaa, olkaa hyvä.»
»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) — »luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»
Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin, osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.
»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»
»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr Knight?»
»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi kenessäkään mielenkiintoa.»
»Miksi niin?»
»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»
»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen käytännössä oppisitte», sanoi Elfride ex-cathedra-maiseen sävyyn, kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.
»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä varjoon.»
»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta — miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.
»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.
»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista toivorikkautta.»
»Niin, minä ymmärrän; te kirjoitatte mieluummin katkelmia…»
»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä: en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että minä sattumaa soimaan.»
»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa mr Knightissä piili.
Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta, mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet. Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä, pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.
»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»
»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin, mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»
»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»
»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa — esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin jäädä kerrassaan sitä vaille.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»
»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»
»Voi sattua, että on velvollisuus sellaista tehdä.»
»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus, josta nyt ei ole mitään iloa.»
»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni hetkellisten toimijoiden periaatteena.»
»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte, kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»
»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä, menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»
Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»
»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin, ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»
Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa, kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa. Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.
Niin hän katseli Knightiä.
Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin valtaan.
»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.
»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän rehellisesti ja koruttomasti.
Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää aurinkoa.
Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä kellanpunaisesta hohteesta.
Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja. Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.
Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan Stepheniä muistelematta.
XVIII
Endelstowin kirkon vanha torni oli ehtinyt olemassaolonsa viimeisiin viikkoihin. Sen sijaan oli määrä rakentaa uusi arkkitehti Hewbyn, Stephenin lähettäjän, piirustusten mukaan. Kirkkomaalle oli tuotu lankkuja ja parruja, kellot oli otettu alas, yöpöllöt olivat hylänneet tuon esi-isiensä kodon, ja kuusi valkoiseen parkkumiin puettua ikonoklastia, joille luhistuva rakennus oli jonkinlainen Mumbo Jumbo, oli sijoittunut kylään kohta aloittaakseen kivien paikoiltaan siirtämisen.
Tämä oli Knightin saapumisen jälkeinen päivä. Nauttiakseen merelle päin avautuvasta näköalasta viimeisen kerran mrs Swancourt, Knight ja Elfride nousivat torniin. Mr Swancourt asteli edellä äänekkäästi puhkuen, ja hänen puolisonsa yritti tulla perässä äänettömänä, mutta yhtä ankaraa vaivaa nähden. He olivat tuskin ehtineet tornin huippuun, kun suuri, synkeä pilvenlonka, jossa ilmeisesti piili sadetta, ukkosta ja salamoita, näkyi lähestyvän pohjoisesta.
Varovaiset vanhemmat henkilöt ehdottivat välitöntä palaamista ja ryhtyivät omalta osaltansa sitä toteuttamaan.
»Hyvänen aika», huudahti mrs Swancourt, »kunpa emme olisi tänne nousseet!»
»Me astelemme alas hitaammin kuin te nuoret», sanoi kirkkoherra olkansa yli, »joten teillä ei ole syytä lähteä, ennenkuin me olemme lähellä maankamaraa; muuten törmäätte meihin ja taitatte niskanne tornin pimeydessä.»
Elfride ja Knight siis odottivat, kunnes tie olisi selvä. Knight ei ollut sinä aamuna puheliaalla tuulella. Elfride oli sangen juro hänen osoittamansa huomaavaisuuden puutteen vuoksi, jonka puolestaan arveli johtuvan siitä, ettei Knight katsonut hänen olevan sen arvoisen, että kannatti hänelle mitään sanoa. Knightin seisoessa katsellen pilven nousua hän lähti toiselle puolelle ja muisti erään huiman teon, jonka oli edellisenä vuonna suorittanut. Hän oli kävellyt tornin kaidetta, jossa ei ollut huippua eikä sakaraa ja joka suunnilleen kyynärän levyisenä muodosti tasaisen askelten alan kaikilla neljällä taholla. Vähääkään ajattelematta, mitä teki, hän astui kaiteelle kuten ennenkin ja alkoi kävellä sitä pitkin.
»Me olemme alhaalla, Henry serkku», huusi mrs Swancourt tornin juurelta. »Tulkaa jäljessämme, milloin haluatte.»
Knight kääntyi ja näki Elfriden aloittavan ylhäisen kulkunsa. Neidon ajattelemattomuus kohotti hänen kasvoihinsa levottomuuden ja harmin punan.
»Minä pidin teitä tosiaankin ymmärtäväisempänä», sanoi hän.
Elfride hieman punastui ja asteli eteenpäin.
»Miss Swancourt, minä vaadin teitä astumaan alas!» huudahti hän.
»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä ensimmäistä kertaa.»
Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.
Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin: »En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä itseänne!»
Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi, ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä syliin.
Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia. Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.
»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»
Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen.
»Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.
Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin. Päästäkää minut!»
»Mutta ettehän kykene kävelemään», sanoi Knight.
»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin, kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa. Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut, luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.
»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.
»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien hänen istuutua.
»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»
»Se on mieletöntä.»
»Ei, sitä se ei ole!»
»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena on mielettömyys.»
»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen; minä en ole sen arvoinen.»
»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»
»En, en.»
»On parasta, että suostutte, koska teille muuten ei jää varaa valita.»
Elfride keikahdutti päätänsä.
»Älkää nyt tempoko, kun yritän teitä kantaa.»
»En voi sille mitään.»
»Alistukaa siis rauhallisesti.»
»En huoli, en huoli», sopersi hän heikoin äänin ja silmät suljettuina.
Knight otti hänet käsivarsillensa, astui torninportaisiin ja alkoi laskeutua hitain ja varovaisin askelin. Sitten hän tarkasti ranteessa olevaa haavaa lempeästi kuin lastansa hoitava äiti. Hänen siinä pyyhkiessään ja siteessään Elfriden kasvoista katosi kiusallisen välinpitämättömyyden ilme, ja sen sijaan tuli jonkinlainen häveliäs ihmetys, johon liittyi vähäisiä kivun värähtelyjä.
Kumpaankin kalpeaan poskipäähän ilmestyi pieni punainen täplä, joka laajeni laajenemistaan. Elfride odotti mielettömyyttänsä koskevan nuhtelun kohta toistuvan, mutta Knight sanoikin vain:
»Luvatkaa minulle, ettette milloinkaan enää kävele kaidetta pitkin.»
»Se hajoitetaan aivan pian, joten lupaan sen.» Muutaman minuutin kuluttua hän jatkoi hiljaisemmin ja vakavasti: »Te, kuten jokainen muukin, varmaan tunnette sen oudon tunnon, joka meissä toisinaan on siitä, että elämämme jonakin hetkenä esiintyy kahdesti elettynä.»
»Että olemme aikaisemmin eläneet saman tuokion?»
»Tai tulemme vasta elämään. Niin, minusta tuntui tuolla tornissa, että me tulemme vielä yhdessä kokemaan jotakin tuon tapahtuman kaltaista.»
»Jumala siitä varjelkoon!» sanoi Knight. »Luvatkaa minulle, ettette koskaan millään ehdolla kävele missään tuollaisessa paikassa.»
»Minä lupaan.»
»Me tiedämme, ettei sellaista tapahtumaa ole sattunut milloinkaan ennen. Te vannotte, ettei se tule koskaan uudistumaan. Niin ollen en ajattele enempää moista mieletöntä haavetta.»
Oli satanut melkoisen rankasti, mutta salamaa ei ollut näkynyt.
Muutaman minuutin kuluttua rajuilma taukosi.
»Tarttukaa nyt käsivarteeni, olkaa hyvä.»
»Oh, ei, se ei ole tarpeen.»
Tuo uusi jurouteen lankeeminen johtui siitä, että Knight oli jälleen liittänyt häneen mainesanan mieletön.
»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan häntä hakemaan.
Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta, mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.
Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä sakkiongelmaa.
»Pidättekö sakkipelistä, miss Swancourt?»
»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»
»Minä olen pelannut, mutta en aivan hiljattain.»
»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»
»Pelaammeko?» tiedusteli Elfride.
»Epäilemättä. Minulle se on oleva ilo.»
Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi ilmenemään.
Erään parhaimmillekin pelaajille toisinaan sattuvan erehdyksen vuoksi Knight sijoitti torninsa erään Elfriden sotamiehen syliin. Se oli Elfriden ensimmäinen etu. Hän näytti riemuitsevan — jopa armottomastikin.
»Pyhän Yrjön nimessä, mitä ajattelukaan!» virkkoi Knight rauhallisesti, mutta ei sitten välittänyt sen enempää koko onnettomuudesta.
»Me kai noudatamme klubisääntöjä, eikö totta, mr Knight?» sanoi Elfride suositellen.
»Epäilemättä», vastasi mr Knight, vaikka hänen mieleensä samassa johtuikin, että hän oli sallinut Elfriden pari-kolme kertaa siirtää takaisin hänen hartaasti vakuutettuaan, että sellainen siirto oli ilmeinen erehdys.
Elfride tarttui kohta onnettomaan torniin, ja peli jatkui hänen ollessaan pikemmin voiton puolella. Sitten Knight voitti korvauksen, pääsi entiseen asemaansa ja ahdisteli häntä ankarasti. Elfride hämmentyi ja sijoitti kuningattarensa Knightin jäljellejääneen tornin riviin.
»Kas — kuinka typerää! Minä vakuutan, etten nähnyt teidän tornianne. Täytyisihän olla ihan mieletön sijoittaakseen kuningattarensa siihen tieten tahtoen!»
Hän puhui hermostuneesti, puolittain odottaen, että hänen vastustajansa antaisi hänelle siirron takaisin.
»Epäilemättä», virkkoi Knight lempeästi ja ojensi kätensä kohti kuninkaallista uhriansa.
»Niin ollen ei ole kovin mieluisaa käyttää sitä hyväkseen», sanoi
Elfride hieman ärtyisästi.
»Ellen erehdy, sanoitte seurattavan klubisääntöjä?» vastasi Knight ystävällisesti ja otti armotta kuningattaren valtoihinsa.
Elfriden teki mieli alkaa jurotella, mutta hän häpesi sitä. Kyynelet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt kovin, ajatellut ja yhä ajatellut, kunnes hänen aivonsa olivat yhtenä ainoana pyörteenä, ja hänestä tuntui armottomalta joutua sellaisen kohtelun alaiseksi.
»Minun mielestäni on —» aloitti hän.
»Mitä?»
— »epäystävällistä käyttää hyväkseen minun tekemääni ilmeistä erehdystä.»
»Minä menetin tornini samanlaisen pelkän erehdyksen nojalla», sanoi vihollinen leppymättömällä äänellä, katsettaan kohottamatta.
»Niin, mutta —» Mutta koska hänen logiikkansa oli ehdottomasti kestämätön, hän tyytyi pelkkään vastalauseeseen. »Minä en voi sietää sitä kylmäkiskoista tapaa, jota viljelevät klubit ja ammattipelaajat, esimerkiksi Staunton ja Morphy. Ikäänkuin se itse asiassa mitään merkitsisi, oletteko irroittanut sormenne siirrettävästänne vai ettekö!»
Knight hymyili yhtä armottomasti kuin ennenkin, ja he pelasivat vaieten edelleen.
»Sakki!» sanoi Knight.
»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi ja näyttäen hyvin lämpimältä.
»Erittäin mielelläni», vastasi Knight.
»Sakki», sanoi Knight jälleen neljänkymmenen minuutin kuluttua.
»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi.
»Minä annan teille ennakolta juoksijan», sanoi Knight ystävällisesti.
»Ei, kiitos», vastasi Elfride muka kohteliaan huolettomasti.
»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta.
Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!
Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin sietämättömämmäksi.
Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.
»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»
Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.
»Olenko kalpea?» kysyi hän heikosti hymyillen. »Minä en paljoa nukkunut. Minua ahdistelivat kokonaiset armeijat juoksijoita ja hevosia, teinpä mitä tahansa.»
»Sakki ei ole mikään otollinen asia juuri ennen makuullemenoa, varsinkaan ei sinunlaisillesi helposti kiihtyville henkilöille. Älä pelaa milloinkaan enää myöhään illalla.»
»Sensijaan minä pelaan varhain. Serkku Knight», sanoi hän mrs
Swancourtia jäljitellen, »tahdotteko tehdä minulle palveluksen?»
»Vaikka puolen valtakuntaani vaatisitte.»
»Pelatkaa vielä yksi erä.»
»Milloin?»
»Nyt heti; kohta kun olemme ehtineet syödä aamiaisen.»
»Joutavia, Elfride», sanoi hänen isänsä. »Miksi teet itsesi tuolla tavoin pelin orjaksi?»
»Minä tahdon, isä. Totta puhuen minä olen hermostunut senvuoksi, että jouduin niin häpeällisesti häviölle. Ja mr Knight ei ole millänsäkään. Mitäpä vahinkoa siitä niinmuodoin voi olla?»
»Pelataan kaikin mokomin, jos niin tahdotte», sanoi Knight.
Aamiaisen jälkeen taistelijat vetäytyivät kirjaston rauhaan, ja ovi suljettiin. Elfride näytti kyllä arvaavan, että hänen käytöksensä oli säännötön ja hämmästyttävässä määrässä sovinnaisuuden pakosta vapaa. Pahinta oli se, että hän oli Knightin kasvoissa huomaavinaan hieman ilostelevan ilmeen.
»Luulenpa, että pidätte minua mielettömänä», sanoi hän uhkarohkeasti, »mutta minä aion nyt panna parastani ja nähdä, enkö teitä voita.»
»Niinpä kyllä; mikään ei ole luonnollisempaa. Vaikka pelkäänkin, etteivät maailmannaiset käytä sitä keinoa jouduttuaan häviölle.»
»Miksi niin?»
»Koska he tietävät, että voiton veroinen on taito hälventää pois muisto siitä, että heidät on voitettu, ja koska he suuntaavat siihen koko tarkkaavaisuutensa.»
»Minä olen tietenkin jälleen väärässä.»
»Teidän väärässä-olonne voi olla mieluisampi kuin heidän oikeassa-olonsa.»
»Minä en oikein tiedä, tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte, vai pidättekö minua vain pilananne», sanoi Elfride silmäillen häntä epäluuloisesti, vaikka taipuikin omaksumaan imartelevamman vaihtoehdon. »Olenpa melkein varma siitä, että te pidätte itsekylläisyytenä, kun uskallan ryhtyä teidän vastustajaksenne. Mutta jos niin ajattelettekin, niin minä olen sitä mieltä, ettei itsekylläisyys ole sellaisessa tapauksessa mikään rikos.»
»Kenties ei. Vaikka ei suinkaan hyvekään.»
»On kyllä, taistelussa! Nelsonin urhoollisuus perustui hänen itsekylläisyyteensä.»
»Tosiaanko! Silloin perustui siihen hänen kuolemansakin.»
»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»
He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin — sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.
»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi
Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa.
Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»
»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa, ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»
Kului kymmenen minuuttia.
Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»
»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.
»Mutta te ette saa! Minä en tahdo.»
»Olkoon niin.»
»Ei, se ei kelpaa; minä vaadin teitä lupaamaan, ettette menettele niin mielettömästi. Se loukkaa minua kovin!»
»Hyvä, arvoisa neiti. Minä en menettele niin mielettömästi. Te ette ole voittava.»
»Se ei ole vielä todistettu!» vastasi Elfride ylpeästi; ja peli jatkui.
Nyt ei kuulunut muuta kuin vanhan kellon tikitys kirjakaapin päältä. Kuluu kymmenen minuuttia; Knight voittaa hevosen, Elfride samoin ja näyttää kokonaiselta Rhadamanthukselta.
Kuluu lisää minuutteja; Elfride ottaa talonpojan ja on voitolla, verrattain ilmeisesti osoittaen sen tietävänsä.
Vielä viisi minuuttia. Knight voittaa juoksijan; Elfride tasoittaa asian ottamalla häneltä hevosen.
Kolme minuuttia. Elfride näyttää terhakalta ja vie Knightiltä kuningattaren; Knight näyttää tyyneltä ja vie kuningattaren Elfrideltä.
Kuluu kahdeksan tai kymmenen minuuttia. Knight vie talonpojan; Elfride virkahtaa »puh!» mutta ei saa talonpojan varjoakaan korvaukseksi.
Kuluu kymmenen minuuttia. Knight vie taasen talonpojan ja sanoo:
»Sakki!» Elfride sävähtää punaiseksi, vapauttaa itsensä sieppaamalla
Knightiltä juoksijan ja riemuitsee tempauksestansa. Knight vie kohta
hänen juoksijansa; Elfride näyttää ällistyneeltä.
Vielä viisi minuuttia. Elfride suorittaa hyökkäyksen ja vie Knightin jäljelläolevan juoksijan; Knight vuorostaan vie hänen ainoan hevosensa.
Kaksi minuuttia. Knight sakkaa; Elfriden mieli on nyt kiusallisen jännityksen tilassa, ja hän varjostaa kasvojansa kädellään.
Vielä muutamia minuutteja. Knight vie häneltä tornin ja uhkaa jälleen sakkia. Elfride kerrassaan vapisee peläten suunnittelemansa ovelan yllätyksen tulevan estetyksi.
Viisi minuuttia. »Sakki kahdella siirrolla!» huudahtaa Elfride.
»Jos käy päinsä», vastaa Knight.
»Voi, minä laskin väärin; se on kauheata!»
»Sakki!» sanoo Knight, ja voitto on hänen.
Elfride nousi ja kääntyi pois sallimatta hänen nähdä kasvojansa. Eteishalliin ehdittyänsä hän juoksi portaita ylös ja huoneeseensa ja heittäytyi vuoteeseen katkerasti itkien.
»Missä on Elfride?» tiedusteli hänen isänsä väliaterialla.
Knight odotti jännittyneenä vastausta. Hän oli toivonut näkevänsä
Elfriden jälleen jo tätä ennen.
»Hän ei voi hyvin», kuului vastaus.
Mrs Swancourt nousi ja lähti yläkertaan Elfriden luo.
Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja sisäkön välimaalta.
»Hän nukkuu sikeästi, armollinen rouva», kuiskasi Unity.
Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä käytettyjä sanoja.
Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan asentoon ja lähti takaisin alakertaan.
»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti kieltää häntä enää pelaamasta.»
Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle itselleen ja muille uskottelivat.
»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»
»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»
Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.
Seuraavana aamuna Knight, kovin itseensä harmistuneena, odotti omituisen sekavin tuntein häntä saapuvaksi aamiaiselle. Naispalvelijat tulivat sisään toinen toisensa jälkeen, ja Knight ei voinut kuolemakseen olla kääntämättä päätänsä, koska toivoi näkevänsä Elfriden. Mr Swancourt aloitti aamurukouksen häntä odottamatta. Sitten pujahti joku huoneeseen aivan hiljaa; Knight loi leppoisan katseen tulijaan, joka oli vain keittäjätär. Knightistä tuntui rukoushetki rasittavalta.
Hän lähti yksin ulkosalle, ja sattuipa kaiketi ensikerran, ettei hänestä tuntunut todenperäiseltä se väite, jonka mukaan Luonnon kauneuksien kanssa seurusteleminen ei ole yksinäisyyttä. Lähestyessään jälleen taloa hän näki nuoren tuttavansa kulkevan polkua, joka vainion kulmassa yhtyi hänen kulkemaansa. He kohtasivat toisensa. Elfride oli riemuissaan ja hämillään; Knightin seuraan tuleminen vaikutti häneen kuin kirkkoon astuminen.
Knightillä oli kädessään muistiinpanokirja, johon hän parhaillaan kirjoitti heidän tullessaan toistensa näkyviin. Hän jätti lauseen kesken ja ryhtyi lämpimästi tiedustelemaan Elfriden terveydentilaa. Elfride sanoi voivansa aivan hyvin eikä tosiaankaan ollut milloinkaan näyttänyt terveemmältä. Hänen terveytensä oli yhtä epäjohdonmukainen kuin hänen toimintansa. Hänen huulensa olivat punaiset, mutta vailla kirsikan kiiltoa, ja niiden punaa ja valkoista ihoa erotti toisistansa selvä viiva, jossa ei ollut vähintäkään epämääräisyyden ilmettä.
»Muistiinpanojako?» kysyi hän, osoittaen vilkkautta, joka ei niinkään johtunut asian herättämästä mielenkiinnosta kuin siitä, että hän halusi saada suistetuksi puhekumppanin ajatukset pois itsestänsä.
»Niin, minä tässä aloittelin. Ja jos sallitte, suoritan sen loppuun.» Knight seisoi paikallaan ja kirjoitti. Elfride jäi hetkiseksi hänen viereensä ja asteli sitten eteenpäin.
»Tekisipä mieleni nähdä kaikki ne salaisuudet, joita teillä on tuossa kirjassa», virkkoi hän hilpeästi olkansa yli.
»En luule, että löytäisitte paljoakaan mielenkiintoista.»
»Varmasti löytäisin.»
»Siinä tapauksessa minulla ei ole enempää sanottavaa.»
»Mutta tahtoisin ensin kysyä teiltä jotakin. Koskeeko kirjanne sisältö vain matkoja ja kulunkeja, vai onko se mietekirja?»
»Totta puhuakseni se ei ole kumpikaan. Siinä on enimmäkseen kirjoitelmien luonnoksia, hajanaisia ajatuksia, jotka eivät mitenkään voi herättää mielenkiintoa kenessäkään muussa kuin minussa itsessäni.»
»Ne kaiketi sisältävät teidän kehiteltyjä ajatuksianne alkiotilassa?»
»Aivan oikein.»
»Jos ne ovat mielenkiintoisia kirjoitelmiksi avarrettuina, niin epäilemättä paljon mielenkiintoisempia keskitetyssä muodossaan. Puhdasta ydinmehua, ennenkuin se on muokattu ihmisten nautittavaksi: 'sanoja, jotka polttavat’».
»Pikemmin ilmapalloja, joita ei ole täytetty: hervottomia, muodottomia, kuolleita. Te tuskin voisitte niitä lukea.»
»Saanko koettaa?» kysyi Elfride yllytellen. »Minä kirjoitin romaanini siihen tapaan — tarkoitan: kappaleen kerrallansa, ulkosalla — ja minua huvittaisi nähdä, käyttekö te asiaan käsiksi samoinkuin minä.»
»Tosiaankin vaikea pyyntö. En voine kieltää, kun pyydätte noin suoraan, mutta —»
»Te pidätte pyyntöäni sopimattomana. Mutta eikö minua siihen oikeuta se — että kirjoitatte minun seurassani? Jos olisin sattumalta tavoittanut kirjanne, olisi asia toinen, mutta te seisotte edessäni ja sanotte 'Sallittehan', ollenkaan välittämättä siitä, sallinko vai enkö, ja kirjoitatte edelleen ja kerrotte sitten minulle, etteivät ne ole yksityisiä tosiasioita, vaan julkisia aatteita.»
»Olkoon menneeksi, miss Swancourt. Jos teidän tosiaankin täytyy ne nähdä, niin seuraukset lankeavat teidän itsenne kannettaviksi. Muistakaa, että minä neuvon teitä olemaan kirjaani perehtymättä.»
»Mutta saanko sillä ehdolla luvan?»
»Saatte.»
Elfride epäröi hetkisen, silmäili hänen kättänsä, joka piteli kirjaa, alkoi sitten nauraa, tarttui kirjaan ja sanoi: »Minun täytyy se nähdä.»
Knight asteli kartanoa kohti jättäen hänet polulle kirjaa selailemaan. Saavuttuaan veräjälle hän huomasi Elfriden lähteneen liikkeelle ja odotti häntä.
Elfride oli sulkenut muistiinpanokirjan ja kantoi sitä halveksien peukalon ja etusormen välissä; hänen kasvoissaan oli harmistunut ilme. Hän ojensi kirjan vaieten Knightille kohottamatta katsettansa kättänsä ylemmäksi.
»Ottakaa se», virkkoi Elfride nopeasti. »Minä en halua sitä lukea.»
»Ettekö saanut siitä selkoa?» kysyi Knight.
»Mikäli sitä silmäilin. Mutta minä en huolinut sitä paljoakaan lukea.»
»Miksi ette, miss Swancourt?»
»Vain siksi, etten halunnut — siinä kaikki.»
»Varoitinhan teitä.»
»Niin, mutta minä en voinut aavistaakaan, että olette minusta siihen kirjoittanut.»
»Teidän nimeänne ei ole siinä kertaakaan mainittu.»
»Nimeäni ei — sen tiedän.»
»Ei myöskään ulkomuotoanne eikä mitään sellaista, minkä nojalla kukaan voisi teidät tuntea.»
»Minua lukuunottamatta. Entä mitä merkitsee tämä?» huudahti hän siepaten Knightiltä kirjan ja avaten sen. 'Elokuun 7:nä'. Toisin sanoen: toissapäivänä. Mutta enpä välitä sitä lukea», sanoi Elfride sulkien kirjan jälleen, ylen kopeana näöltänsä. »Miksi lukisinkaan? Minulla ei ollut mitään syytä pyytää kirjaanne nähtäväkseni, ja niin ollen se oli minulle oikein.»
Knight tuskin enää muisti, mitä oli kirjoittanut, ja selaili nyt kirjaa nähdäkseen. Hän osui tähän kohtaan:
»Elokuun 7:nä. Tyttö ehtii tyttö-ikään, ja hänen tajuntansa herää. Elettyään jonkin aikaa lapsellisen avuttomuuden tilassa se alkaa toimia. Aluksi yksinkertaiseen, nuorekkaaseen, kokemattomaan tapaan. Tottuneet havaitsijat kykenevät sanomaan täsmälleen, kuinka vanha tajunta on, tarkkaamalla, kuinka hyvin se hallitsee taitoa, joka on sen menestymiselle välttämätön — itsensä salaamisen taitoa. Yleensä sen toiminta alkaa tavoilla, joita kansanomaisesti nimitetään koreilemiseksi. Käytetty menetelmä riippuu jokaisessa tapauksessa sitä yrittelevän nuoren naisen luonnonlaadusta, yhteiskunnallisesta asemasta ja olopaikasta. Kaupungissa kasvanut tyttö lausuu jonkin moraalisen paradoksin muhkeista miehistä tai rakkaudesta. Maalaismiss käyttelee käsinkoskettavia välineitä, viheltelee tai saa veresi jähmettymään uhkaamalla taittaa niskansa (Huom. Endelstowin tornissa).
Sellaisten näytösten aiheuttajana on tietenkin viaton turhamaisuus. 'Katsokaa minua’, sanovat nuo naisellisen taituruuden aloittelijat ollenkaan harkitsematta, onko heille eduksi näyttää itseänsä niin paljon. (Laajennettava ja korjattava 'Teeskentelemättömiä taiteita’ käsittelevään kirjoitelmaa varten.)»
»Niin, nyt muistan», sanoi Knight. »Merkintöihini antoi epäilemättä aiheen teidän temppunne kirkontornissa. Mutta teidän ei pidä antaa liian suurta merkitystä tuollaisille satunnaisille muistiinpanoille», jatkoi hän rohkaisevasti, huomattuaan Elfriden loukkaantuneen ilmeen. »Pelkkä mielijohteeni saa teidän silmissänne teennäisen merkittävyyden, koska se on tehty säilyväksi kirjoittamalla se paperiin. Kaikki ihmiset ajattelevat yhtä pahoja ajatuksia henkilöistä, jotka ovat heille rakkaimmat maan päällä, mutta kun sellaisia ajatuksia ei milloinkaan merkitä muistiin, niin lopulta otaksutaan, ettei niitä ole ollut milloinkaan olemassakaan. Rohkenenpa väittää, että tekin olette ajatellut minusta yhtä ja toista epämiellyttävää, mikä kirjoitettuna näyttäisi ihan yhtä pahalta kuin tuo. Minä haastan teidät nyt sen tunnustamaan.»
»Pahimman, mitä olen teistä ajatellut?»
»Niin.»
»En uskalla.»
»Uskaltakaa sentään.»
»Minä ajattelen, että teillä on sangen loivat olkapäät.» Knight näytti hieman punastuvan.
»Ja että päälaellanne on pieni kalju kohta.»
»Heh-heh! Kaksi auttamatonta puutosta», virkkoi Knight, jonka ääni kuulosti hieman kolealta. »Ne luullakseni ovat naishenkilön silmissä paljoa pahemmat kuin se, että henkilöä pidetään itsetietoisena.»
»Erittäin hienosti sanottu», vastasi Elfride, joka oli liian kokematon tajutakseen hänen tarkoitustansa ja niinmuodoin varsin valmis suomaan anteeksi sanojan sävyn. »Te viittasitte tuossa luonnoksessa minuun, ikäänkuin minäkin olisin sellainen lapsi. Kaikki tekevät niin. Minä en sitä ymmärrä. Tiedättehän, että olen täysi nainen. Kuinka vanhana minua pidätte?»
»Kuinka vanhana? Sanoisin seitsemäntoista. Kaikki tytöt ovat seitsemäntoista vuoden ikäisiä.»
»Olette väärässä. Minä olen pian yhdeksäntoista. Kummasta lajista pidätte enemmän: niistä naisista, jotka näyttävät nuoremmilta kuin ovat, vaiko niistä, jotka näyttävät vanhemmilta?»
»Oikopäätä arvostellen taipuisin sanomaan: niistä, jotka näyttävät vanhemmilta.»
Niin ei ollut Elfriden laita.
»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa. Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt kehittymiskykynsä.»
Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt, jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.
Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen reunalla olevaa norsunluumaalausta.
»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän, »heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»
»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena oman tukkansa koreudesta, kenties ei.
»Ei kaikkea, mutta varmaan varsin paljon.»
»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»
»Jos runsaus on yhtä suuri, saanko kysyä, mikä on teidän mielivärinne?»
»Tumma.»
»Minä tarkoitan naisten hiuksia», sanoi Elfride silmäänsä rävähdyttämättä ja toivoen tulleensa väärinymmärretyksi.
»Samoin minä», vastasi Knight.
Kukaan mies ei voinut olla huomaamatta Elfriden hiuksia. Jos on kysymys naisista, joiden hiukset ovat sileästi kammatut, niin niiden väri voi jäädä havaitsematta miehiltä, jotka eivät erikoisesti taivu silmillään huomioimaan. Elfriden hiukset sitävastoin olivat aina välttämättä nähtävissä, ja jokaisen silmiin pisti niiden ylen vaalea ruskeus. Hän tiesi heti, että Knight, joka oli täysin siitä tietoinen, arvosteli asiaa kerrassaan hänestä riippumatta.
Elfride oli kovin harmistunut. Häneen vaikutti voimakkaasti Knightin mielipiteiden rehellisyys, ja pahinta oli, että mitä enemmän ne suuntautuivat häntä vastaan, sitä enemmän hän niitä kunnioitti. Ja nyt Elfride, häikäilemättömän pelaajan tavien, uskalsi viimeisen ja kalleimman aarteensa: silmänsä. Hänellä oli enää vain ne.
»Minkä värisistä silmistä te pidätte eniten, mr Knight?» virkkoi hän vitkaan.
»Tuleeko minun sanoa totuus, vaiko kohteliaisuus?»
»Tietysti totuus; minä en huoli kenenkään kohteliaisuuksista!»
Sittenkin Elfride tiesi asian olevan toisin: että tuon miehen lausuma kohteliaisuus tai tunnustuksen sana olisi ollut hänelle kuin lähde janoiselle beduiinille.
»Minä pidän eniten pähkinänruskeista», vastasi Knight tyynesti.
Elfride oli jälleen pelannut ja hävinnyt.
XX
Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta, joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen. Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen — jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.
Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle aito rehellisyytenä.
»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten. »Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»
Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman välimatka tunnetusti varsin lyhyt.
»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.
He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan — illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista hävittämistä.
»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten menen Dubliniin.»
»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»
Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.
»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi sattunut mitään vaikeuksia.»
»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»
»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»
»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»
»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.
Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta. Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan. Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta — hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin olisi kyennyt aiheuttamaan.
Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen, jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton merenulappa.
Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen. Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.
Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi. Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa», ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.
Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.
»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»
»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti, miss Swancourt, ja sangen oikein.»
»Oikein — niin kyllä.»
»Teille on varmaan suuri huvi ottaa toimeliaasti osaa jumalanpalvelukseen.»
»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»
»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»
»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»
»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta. Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari, Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te ajattelette varmaan samoin.»
»Niin kyllä», virkkoi Elfride väkinäisesti.
Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen teennäisyyden ja näytti epäilevän.
»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut etusijaa helyille?»