»En, enpä tosiaankaan luule, että olisin niin tehnyt», sopersi Elfride.
»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight. »Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä: hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte — safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin ikkunoista löytyy?»
»Tietysti nuottikokoelman», vastasi Elfride teennäisen vakavasti.
»Oletteko ihan varma?» kysyi Knight painokkaasti.
»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa korvarenkaat jälkeenpäin.»
Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.
Knight silmäili häntä verrattain oudosti ja virkkoi: »Hyi!»
»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä ja ankarasti punastuen.
»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin hän?’»
»En tiedä», vastasi Elfride surkeasti, samalla haikeasti hymyillen.
»Minä luulen, että olette harvinaisen musikaalinen?»
»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan kiusallinen.»
»Minä en ymmärrä.»
»Musiikista ei ole mitään todellista hyötyä, tai paremmin —»
»Mitä sanottekaan, miss Swancourt! Mitä sitten —»
»Te ette ymmärrä! Te ette ymmärrä!»
»Mitä hyötyä voi sitten olla helyhepeneistä?»
»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten musiikista, mutta minä pidän —»
»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen. »Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»
Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein kyynelsilmin ja epätoivoisena:
»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»
»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen: kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä haluaisi.»
»Ne olivat somat ja sopivat minulle mainion hyvin!»
»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»
»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät — tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen peninkulman pituiselle jättiläiselle.
»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti.
»Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»
»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia samalla kertaa.»
Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut mitään suoraa vastausta.
Knight ei näyttänyt huomaavan hänen käytöstänsä.
»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»
»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»
»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi
Knight.
»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»
»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana, joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»
»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»
»Kenenkään elämä ei ole pelkkää harhaa.»
»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia, vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden hävittää usein kaavan karkeus.»
»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu. Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut. Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin saavutettu maine.»
He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista yhä selvempää varjoparia.
»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut vastakkaiset varjot.
»Tekö? Kuinka niin?»
»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut harhaan.»
»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»
»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille, jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille. Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä enemmän tätä asiaa.»
»Te ette ole vieläkään minulle sanonut, olenko todellakin turhamainen.»
»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.
»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»
»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti, »mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa pitäessänne turhamaisuuden puolta.»
»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut? Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut, vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka olette aikaisemmin ollut?»
»Niin, mikä? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä.»
Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain virkkaakseen —
»Tuolla on kirkas tähti ihan yläpuolellani.»
»Jokainen tähti on jossakin suoraan yläpuolella.»
»Onko? Niin, tietysti. Missä on tuo?» Hän osoitti sormellansa.
»Se vaappuu kuin valkoinen haukka erään Kap Verdin saaren yläpuolella.»
»Entä tuo?»
»Se silmäilee Niilin lähteitä.»
»Entä tuo levolliselta näyttävä?»
»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois, on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen lemmittynsä asustaa.»
Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä, Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.
»Tähti on minun pääni päällä», virkkoi Elfride epäröiden.
»Tai kenen muun hyvänsä Englannissa.»
»Niin, niinpä kyllä.» Elfride huokasi helpotuksesta.
»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia. Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»
Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta, mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä, johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.
XX
Knight kääntyi pois Endelstowin seurakunnasta ja lähti Corkiin.
Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja, mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.
Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.
Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa, kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen? Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat, mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut? Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.
Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta, että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut, voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.
Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen retkellänsä.
Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän, itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.
On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin romanttisesti.
Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä. Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan. Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli. Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat vilpittömyyttä.
On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin, kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.
Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä. Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista. Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.
Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää abstraktista johtelua. Incrédules les plus crédules, ne jotka eniten epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»
Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa, joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.
Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle parhaiten sopivan.
Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan, hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle, että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi, koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto, että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.
Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.
Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.
<tb>
Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia — epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä, mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia, jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»
Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli todellinen nautinto.
Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat: »Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä, joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.
<tb>
Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei. Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.
Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.
Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron. Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat, ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.
He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.
Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat eväskorin alas rannikolle.
Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.
Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.
»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.
»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen, »minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»
Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli Stephenin kirjeen määrä saapua.
»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä huonommin kuin tätä ennen.
»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa; suottehan anteeksi, mr Knight.»
»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.
Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin, ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä korujansa.
»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride nauraen.
»Miksi niin, Elfie?»
»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman, mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.
»Otatteko ne tuonnempana?»
»En halua niitä ottaa.»
»Miksi ette halua, Elfride Swancourt?»
»Siksi, etten halua. Minä en huoli niitä ottaa.»
»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun kohdistuvista tunteistanne?»
»Ei, niin ei ole laita.»
»Kuinka sitten? Pidättekö minusta?»
Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.
»Minä pidän teistä hyvinkin», virkkoi hän vihdoin hiljaa ja leppoisasti.
»Mutta ette aivan paljon?»
»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita, että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.
»Luulenpa, että pidätte minua jurottelijana?»
»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi Elfride.
»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset, että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen kohteliaisuus sitä vaati.»
Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.
Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»
»Niin, minä ymmärrän.»
Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin, jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.
Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.
Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.
Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois, ja yö levisi meren selälle.
Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä, vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.
»Minä toivon, että suotte paikan minulle vastustelematta», kuiskasi
Knight.
»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin lausumikseen.
He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden välillä. Niin he saapuivat kotiin.
Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa, viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta, mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto, että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä, että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain ja olojen tila oli täysin hyvä.
Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön. Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.
Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa, punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.
Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan — suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.
Hän lähti sittenkin.
Kirjeitä saapui kaksi.
Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.
Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?
Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma, joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.
Summa oli kaksisataa puntaa.
Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.
Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli suoritettu.
»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»
Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn varallisuuteen.
Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman poikamaiseen tapaansa:
»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan. Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät kaikki tämän jo aikoja sitten… Eräänä päivänä minä ostin pieniä alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena menemään.
Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista. Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»
Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.
Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin — kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat — varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.
Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään — Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana. Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.
Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.
Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.
»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»
»Ei, ei, älkää niin sanoko.»
Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät seikat.
»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä rasittamatta», jatkoi Knight.
Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen karuudestansa.
»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.
»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä kertaa.
»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.
»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron teille jotakin.»
»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten puuttuu.
Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.
»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä erikoislähetille.»
Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:
»Johnson, Liverpoolista, Miss Swancourtille, Endelstowiin, lähellä
Castle Botereliä.
»Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan aamulla.»
Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.
»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»
»Johnson.»
»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»
»Minä en tiedä.»
»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»
»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»
»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»
»En tiedä.»
»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»
»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»
»Haluan.»
»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»
»Entä sitten?»
»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden, luulen ma.»
»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»
»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»
»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»
»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen ennen viikon loppua.»
»Kunniasanasi?»
»Kunniasanani!»
»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen, kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta käytöksestäsi.»
»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»
Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.
Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina. Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.
Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin lisäämään.
Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä satunnaisten toivelmien painoa.
Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.
XXI
Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St. Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.
Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen saapumista.
Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.
Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa, hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui pilviseen taivaaseen.
Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, viheriä ruohomatto, neljän tai viiden jalan levyinen.
Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin kapeata kanavaa.
Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.
»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»
»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»
»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»
»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.
»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka tasaisena kuvastui taivasta vasten.
Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä, huomaamatta siellä mitään alusta.
He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.
Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.
Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.
»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.
Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli merenpinnan.
»Se on Puffin, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»
Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.
»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.
»Asettakaa se olkapäälleni.»
»Se on liian korkealla.»
»Kainalooni.»
»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.
Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes Puffin sattui näkökenttään.
»Niin, se on Puffin — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi — lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»
»Näettekö kannen?»
»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle — jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka nuorukainen ja katselee yhä meitä.»
Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.
Knight laski kaukoputken.
»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi, joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»
»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»
»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon hemmoteltu lapsi!»
Elfriden väri palasi.
»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.
Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan, joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.
Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi erilaisia vivahduksia.
Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä, kallion hahmosta.
»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»
»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»
»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin nousuja noussut.»
Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti sisämaata.
»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.
»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»
Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi hengähtämään. Knight ojensi kätensä.
Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.
Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.
»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta vain vaaksan kokoiselta.
Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui olevan ihan lähellä rantaa.
»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»
Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.
»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni vastavirta.»
Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se liukui hänen otsansa yli merelle päin.
»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin taakse hattuansa hakemaan.
Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.
Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja vihdoin itse jyrkänne.
Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa livettäviksi.
»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.
Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.
»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.
Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.
»En, minä en pääse», vastasi hän.
Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.
»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»
Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle ja hävisi alailmoihin.
»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.
Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.
»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»
Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.
Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.
Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.
Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great Orme’s Head Caernarvonshiressä.
Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa — sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa, joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana. Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.
Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen kauhuntuntoa hengittäjässä.
»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla», virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»
»Entä mitä te teette?»
»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»
»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»
»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»
Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli tuleva!»
»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki sellaiset ajatukset.»
»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.
»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin tehty. Nojatkaa olkapäihini.»
Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella puolen.
»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»
»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»
»Mitä näette?»
»Kalliorinteen.»
»Mitä siinä?»
»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»
»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»
»En ketään.»
»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»
Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.
Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.
Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.
Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan mättääseen.
Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet kaukoputken.
Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet kannattaa.
Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.
Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.
»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten etsimään apua.
»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja takaisin?»
»Kolme neljännestuntia.»
»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö ole ketään lähempänä?»
»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»
»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.
Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois Knightin näkyvistä.
Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.