XXII
Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight kauhukseen oli havainnut.
Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä se lieneekään ollut.
Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.
Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka löysivät niistä niukan ravintonsa.
Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.
Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä, jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.
Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.
Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan vähäpätöisen ympäröimänä.
Knight oli geologi; ja niin voimakkaasti vallitsee tottumus satunnaisia tilaisuuksia ohjaillen ihmisten ajatuksia, että hänen ajatuksellansa oli aikaa tuossa kauhistuttavassa tilanteessa yhdellä silmäyksellä havaita ne erilaiset näkymöt, jotka sijaitsivat tuon olennon aikakauden ja nykyisen välillä.
Aika sulkeutui hänen edessään kuin viuhka. Hän näki itsensä vuosien toisessa päässä, näkemässä alkua ja kaikkia välilläolevia vuosisatoja samalla kertaa. Hurjat, eläintennahkoihin puetut miehet, jotka puolustusta ja hyökkäystä varten pitelivät valtavia nuijia ja kärjellisiä keihäitä, kohosivat kalliosta kuin haamut tuomitun Macbethin eteen. He elelivät kallioluolissa, metsissä ja maakuopissa — kenties läheisten kallioiden onkaloissa. Heidän takanansa oli varhaisempi joukko. Siellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Valtavia norsumaisia hahmoja — mastodontti, virtahepo, tapiiri, suunnattoman suuria antilooppeja, megatherium ja myledon — kaikki vieretysten. Vieläkin taampana oli lintuja valtavine nokkineen ja hevosenkokoisia sikaeläimiä. Vielä varjomaisemmat olivat synkät krokodiilimaiset ääriviivat — alligaattorit ja muut kömpelöt hahmot, joiden päätekohtana oli jättiläislisko, iguanodon. Niiden takana näkyi lohikäärmeiden hahmoja ja lentäviä matelijoita, joiden joukot pimittivät taivaan; vieläkin kauempana oli alemmalla kehitysasteella olevia kalaolentoja, ja niin edespäin, kunnes hänen edessään olevan kivettyneen elinkauden näyt olivat ilmeistä nykyisyyttä. Nuo kuvat kulkivat Knightin sisäisen katseen ohi kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa, ja hän tarkasteli jälleen todellista nykyisyyttä. Oliko hän kuoleva? Se ajatus, että Elfride jäisi maailmaan vaille hänen hellyyttänsä, sattui hänen sydämeensä kuin isku. Hän oli toivonut pelastuvansa, mutta mitä voikaan tyttö tehdä? Knight ei uskaltanut liikahtaa tuumaakaan. Ojensiko kuolema tosiaankin kättänsä? Aikaisempi tunto, jonka mukaan oli epätodennäköistä, että hän nyt kuolisi, oli käynyt heikommaksi.
Knight piti kuitenkin yhä kiinni kalliosta.
Mietteliäille ja karaistuneille länsirannikon asukkaille, jotka viettävät suurimman osan päiviänsä ja öitänsä ulkosalla, Luonto ilmenee mielialoiltansa vaihtelevana aivan toisenlaisessa mielessä kuin runoniekoille: se näyttää suosivan eräitä tekoja eräinä määrättyinä aikoina, minkään lain voimatta tehdä niiden ilmenemistä tajuttavaksi. Sitä pidetään henkilönä, jonka mielenlaatu on eriskummallinen, olentona, joka ei sirottele ystävällisyyksiänsä ja julmuuksiansa vuorotellen, puolueettomasti ja järjestyksessä, vaan sydämetöntä ankaruutta ja valtavaa jalomielisyyttä epämääräisten oikkujensa mukaan. Ihminen on aina joko tuhlailijan suosikki tai saiturin elätti. Epäystävällisinä tuokioina Luonnon kepposissa ilmenee jonkinlaista kissamaista pilaa, jonka aiheuttaa uhrin nielaisemisen esimaku.
Sellainen ajattelutapa oli ollut Knightin mielestä järjetön, mutta nyt hän alkoi sitä omaksua. Aluksi hänet oli isketty kiinni kallioon. Nyt seurasi uusia kidutuksia. Sade yltyi ja ahdisti häntä tavattoman kiinteästi, ja Knight johtui otaksumaan syynä olevan sen seikan, että hän jo oli sellaisessa ylen kurjassa asemassa. Sateen näyttämölle ilmestyttyä voi asioiden järjestyksessä havaita täydellisen muutoksen. Sade ei pudonnut alaspäin, vaan nousi ylös. Voimakas nouseva ilmavirta ajoi sadepisarat mukanansa jyrkännettä ylös, ja niiden vauhti oli niin ankara, että ne pistivät hänen ihoonsa kuin kylmät neulat. Jokainen pisara vaikutti kuin nuoli; nuolet tuntuivat kohottavan häntä kärjissään. Putoava sade ei voinut milloinkaan vaikuttaa niin kiduttavasi! Lyhyessä ajassa hän oli läpimärkä, kahta kohtaa lukuunottamatta: olkapäitä ja hatunpohjaa.
Vaikka tuuli ei muuten ollutkaan voimakas, se puhalsi täällä vinhasti. Se tempoi hänen nuttuansa ja kohotti sen liepeitä. Me olemme enimmäkseen tottuneet pitämään kaikkea epäorgaanista vastustusta älyttömän, tutkimattoman sattuman työnä, joka uuvuttaa pikemmin kärsivällisyyttämme kuin voimaamme. Mutta ainakaan tällä kertaa vihamielisyys ei paneutunut tuohon hitaaseen ja inhottavaan muotoon. Se oli kosmillinen tekijä, toimelias, kurittava, voittoa himoitseva; määräperäinen eikä vain mieletön ihmisen tielle esteeksi asettuva.
Knight oli arvioinut käsivarttensa voiman todellista suuremmaksi. Se alkoi jo uupua. »Hän ei palaa milloinkaan, hän on ollut poissa jo kymmenen minuuttia», virkkoi Knight itsekseen.
Tuo erehdys johtui hänen kokemuksensa tavattomasta kiinteydestä; itse asiassa Elfride oli ollut poissa vain kolme minuuttia.
»Kun kuluu vielä sama verta, niin minä olen hukassa», mietti Knight.
Sitten ilmeni eräs toinen seikka, joka sekin osoitti, kuinka mahdotonta on suorittaa vertailuja sellaisessa tilanteessa.
»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»
Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava esiintyminen.
Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen paariliinansa päärmeineen.
Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen eniten rakastamansa.
Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion kupeeseen.
Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu kukkanen, elää vielä juurettomanakin.
Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla — punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.
Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight, joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.
Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja. Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää, siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen mahdottomaksi.
Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun kerromme, mitä lopulta tapahtui.
Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä, hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.
Knight varustautui kohta jälleen lausumaan elämää tervetulleeksi.
Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.
Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa. Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen toisen häntä muistaessa.
Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään. Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi paljoa.
Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä, että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.
»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.
Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä enää välittänyt.
»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen kalpeilta huuliltaan.
»Neljä minuuttia», vastasi Knight vielä heikommin äänin.
»Mutta jos on hyvä toivo pelastumisesta?»
»Seitsemän tai kahdeksan.»
Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan. Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta, mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen tavoin.
Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai neljäntoista jalan pituisen nuoran.
»Voitteko odottaa, kunnes sen sidon?» kysyi hän pelokkaasti silmäten alas.
»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä tarmoa.»
Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi, solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten olisi taipunut liestymään.
Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia. Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua toisensa jälkeen.»
Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.
»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!» huudahti Elfride säikähtyneenä.
Hän solmi solmun uudelleen. Nuora oli nyt kokonaisuudessaan luja ja luotettava.
»Kun olette laskenut sen alas», sanoi Kinght, jo nyt paneutuen jälleen johtajaksi, »peräytykää reunamalta niin kauas kuin nuora sallii. Nojautukaa sitten alas ja pidelkää sitä molemmin käsin.»
Hän oli aluksi suunnitellut varmemman tavan pelastumisekseen, mutta siihen sisältyi sen haitta, että Elfriden henki saattoi joutua vaaraan.
»Minä olen sitonut sen vyötäisilleni», huudahti Elfride, »ja minä nojaan vieremän reunaan pidellen sitä käsin.»
Siinä oli se suunnitelma, jota Knight oli ajatellut, mutta ei tahtonut ehdottaa.
»Minä nykäisen sitä kolme kertaa, kun olen äyrään takana», jatkoi Elfride, »merkiksi siitä, että olen valmis. Olkaa varuillanne, olkaa mitä parhaimmin varuillanne, minä pyydän teitä!»
Hän pudotti nuoran alas nähdäkseen kuinka paljon sitä oli tarpeen äyrään sille puolen, kääntyi ja hävisi näkyvistä kuten aikaisemminkin.
Nuora hipoi Knightin hartioita. Aivan pian sitä nykäistiin kolme kertaa.
Hän odotti vielä sekunnin tai pari ja kävi sitten kiinni.
Jyrkänteen yläosan kalteva pinta, joka oli tyhjäkätiselle kiipeäjälle hyödytön, oli nyt verrattoman arvokas. Ainoastaan puolet hänen painostansa riippui nyt suoranaisesti palttinanuorasta. Muutamien käsivarsi- ja jalkaliikkeiden avulla, nuoran tukemana, hän pääsi ylös tasanteelle.
Hän oli pelastettu, ja pelastaja oli Elfride.
Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja hyppäsi äyrään yli.
Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.
Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.
Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan, että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi. Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä, se kuitenkin siellä eli.
Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa. He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli vaieten lausunut.
Elfride toipui ja yritti lempeästi vapautua.
Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä hän oli nuoran saanut.
»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen vallassa.
»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»
»Sade ja tuuli viiltelevät teitä; kylmyys teidät surmaa. Jumala teitä siunatkoon uhrautuvaisuudestanne! Ottakaa minun nuttuni ja pukekaa se yllenne.»
»Ei, minä kyllä lämpenen juostessani.»
Elfrideä ei suojannut mikään muu kuin hänen hameensa. Naisen äly oli saanut vihjeen ja oli keksinyt keinon. Knightin maatessa pyörryttävällä jyrkänteellä kuolemaa odotellen hän oli riisunut kaikki vaatteensa ja pukenut jälleen yllensä ainoastaan liivinsä ja alushameensa. Kaikkien muiden vaatekappaleiden joka lanka makasi maassa villa- ja puuvillanuorana.
»Minä olen usein ennenkin kastunut läpimäräksi», lisäsi hän. »Pansyn selässä ratsastaessani minä olen joutunut kymmenet kerrat rankkasateeseen. Hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme, pukimissa ja rauhoittuneina, kodin lieden ääressä!»
Sitten Elfride lähti juoksemaan hänen luotansa läpi rankkasateen kuin jänis, tai pikemmin niinkuin fasaani, joka juoksee pyrstö matalana ollen lentämisaikeissa, mutta ei kumminkaan lennä. Elfride oli pian poissa näkyvistä.
Knight tunsi itsensä epämieluisan märäksi ja vilustuneeksi, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli hehkua täynnä. Hän osasi antaa täyden arvon Elfriden hienotunteisuudelle, mutta tunsi puoli tuntia kestävän eron mitä ikävimmäksi häviöksi itselleen.
Hän poimi maasta solmitut ja liuskoiksi riistetyt palttinan, pitsin ja koruompelun kappaleet ja heitti ne käsivarrellensa. Maassa hän havaitsi kastuneen ja rypistyneen kirjekuoren. Yrittäessään levittää sitä alkuperäiseen muotoonsa hänen käteensä jäi sen sisältämä paperi, joka putosi ja joutui tuulen vietäväksi. Se liiti oikealle, liiti vasemmalle — lensi kallion jyrkänteelle ja meren yläpuolelle, missä kohosi korkealle ilmaan. Siellä se kiiriskeli, kunnes vihdoin lensi takaisin hänen päänsä yli.
Knight lähti paperia tavoittamaan ja saikin sen haltuunsa. Hän katsoi, oliko se ollut talteenottamisen arvoinen.
Se oli kahtasataa puntaa koskeva pankin talletuskuitti, miss Swancourtin nimelle kirjoitettu. Epäkäytännöllinen tyttö oli kerrassaan unohtanut ottaneensa sen mukaansa.
Knight taittoi sen huolellisesti kokoon, pisti taskuansa ja lähti
Elfriden jälkeen.
XXIII
Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja hengitti kotiseutunsa ilmaa.
Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä — siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.
Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi. Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja mrs Swancourtin vanha kartano.
Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään kuin avattu kirja.
Hänen nähtäviinsä levisi se laakso, jossa Elfriden asunto sijaitsi.
Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan, kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.
Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta, mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen. Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli poissa näkyvistä.
Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän, mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä, että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja hävisi laaksoon.
Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin, hän kuuli keskustelevia ääniä.
»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.
»Niinpä minäkin arvelen», virkkoi toinen ääni — Stephenin isän.
Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän vierellänsä asteli kimo kieseinensä.
»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»
»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta, vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»
»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja vieraan maan varuksia, luulen ma?»
»Tuskinpa sentään kaikkea tuota», virkkoi Stephen nauraen.
»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi, jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä kotiin?»
»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin meiltä muiltakin jokaiselta.»
Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.
»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna, kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme; kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei totisesti.»
Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.
»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.
Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame, jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt. Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen johtolankansa.
»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.
»Onko se jälleen seisahtunut?» tiedusteli Martin osaaottavasti.
»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita, jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut, John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»
»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee, pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului samassa rämeä ääni ovelta.
»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.
»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»
»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen
ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani.
Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että
'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»
»Ikävä kuulla, että teidän päänne on aina vain kehnossa kunnossa.»
»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»
Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt, huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi, jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.
»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?» tiedusteli Martin Cannister.
»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä elämistä!»
»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»
»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee tuossa paikassa paloittelemaan.»
Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin kukkasiin.
»Siinäpä kauniita tiikerililjoja!» virkkoi mrs Worm.
»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»
»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»
»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon, vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»
»Älkäähän toki, mrs Smith.»
»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken, mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli ollut.»
»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»
»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät, kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan, niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus tunnustetaan.»
Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs Smith keitteli sillävälin lientä.
Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.
Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui, ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin, kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.
»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin 'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»
Nyt arvosteltiin Stephenin ulkomuotoa.
»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.
»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan pilkulleen.»
»Niin minulle on usein sanottu», virkkoi Stephen vaatimattomasti.
»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä kiireestä kantapäähän.
»Minä ajattelin, että hän on ihan saman kokoinen», virkkoi Worm.
»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.
»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»
»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.
»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt vähempään. Onpa ero miehillä.»
»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa halkaistua ruhoa.
Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu ottamaan osaa keskusteluun.
»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»
»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati sellaista vastausta.
»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»
»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut — »toinen tuli sekopääksi.»
»Sepä surullinen juttu!» hymisi mrs Worm.
»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»
»Minä muistan sian vielä varsin hyvin», todisti John Smith.
»Ja sievä porsashan se olikin. Ja tunnettehan kaikin farmari Bucklen rodun? Jokaikinen niistä sairastaa reumatismia aina tähän päivään asti, kun ovat porsaina asuneet kosteassa lätissä.»
»No, eikös nyt oteta ja punnita», ehdotti John.
»Jos ei se olisi sellainen poika, niin punnitsisimme kokonaisena; mutta kun on, niin otetaan puolikas kerrallaan. Muistathan vanhan leikinlaskun, John?»
»Muistanhan sen, vaikka onkin jo monta vuotta siitä, kun sen ensi kerran kuulin.»
»Niin», sanoi Lickpan, »tuota vanhaa perhepilaa on viljelty suvussamme jo miespolvien aikoja, valehtelematta. Isäni käytteli sitä sikoja pistäessään enemmän kuin viisiviidettä vuotta — koko sen ajan, jona ammattiansa harjoitti. Ja hän kertoi kuulleensa sen poikana pahaisena isältänsä, joka käytti sitä ihan samoin, kun sattui siantappo, ja siantappo oli siantappoa siihen aikaan.»
»Aivan varmasti.»
»Minä en ole pilaa vielä kuullut», sanoi mrs Smith houkutellen.
»En minäkään», yhtyi häneen mrs Worm, joka ainoana vaimovieraana tunsi kohteliaisuuden vaativan olemaan kaikessa samaa mieltä kuin talon emäntä.
»Olettepa, ihan varmaan olette», sanoi pistäjä silmäillen epäluuloisesti tietämättömyyden pimeydessä vaeltavia naisia. »Eihän se suurikaan asia ole — sitä en suinkaan tahdo väittää. Se alkaa suunnilleen näin: 'Kölli kyllä sikanne painon sanoo’, sanon minä. Ystävät ja kylänmiehet silloin luulevat minun tarkoittavan poikakölliäni, vaikka minä tarkoitankin puntarinkölliä. Hah-hah-haa!»
»Heh-heh-hee!» nauroi Martin Cannister, joka oli kuullut tuon yllättävän jutun selityksen jo sata kertaa.
»Hoh-hoh-hoo!» nauroi John Smith, joka oli kuullut sen tuhat kertaa.
»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.
»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun», virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan piiriin.
»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän päiviimme asti.»
»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm mietteissään.
»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä. Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä. Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan, toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian salaisuuden piilleen?»
Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.
»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti kiinniliimattu.»
»Syvät oli miehellä meiningit, kun teki sellaisen rasian.»
»Niin oli. Se oli ihan Levi-sedän tapaista.»
»Oli. Minä muistan miehen varsin hyvin. Pisin mies, mitä olen koskaan nähnyt.»
»Oli hänellä mittaa kotitarpeiksi. Poikaiän jälkeen hän ei milloinkaan nukkunut sängyssä — ei löytänyt mistään riittävän pitkää. Asuessaan tuossa pienessä mökissä lammen rannalla hän tapasi joka ilta jättää huoneensa oven auki, kun makuulle meni, ja oikaista jalkansa eteiseen.»
»Kuollut on hänkin jo ja kuopattu, ja samoin käy meidän kaikkien», huomautti Worm täyttääkseen vaitiolon, joka seurasi Robert Lickpanin esitystä.
Sian punnitseminen ja paloitteleminen tapahtui, ja samalla keskusteltiin vilkkaasti Stephenin matkoista. Sitten päivän teurastuksen ensimmäiset antimet, sipulin kerällä käristettyinä, siirtyivät paistinpannusta pöydälle — höyryäviä ja sihiseviä kappaleita, jotka vaivatta löysivät tiensä läsnäolijoiden suihin.
On myönnettävä, että talon herraspoika näytti sangen huonosti soveltuvan näiden toimitusten yhteyteen. Hänen mielensä sitäpaitsi ei ollut kyllin filosofinen tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kaikessa rauhassa seurustella noiden henkilöiden, isänsä ystävien kanssa. Hän ei ollut milloinkaan elänyt pitkiä aikoja kotosalla — tuskin ollenkaan lapsuutensa jälkeen. William Wormin läsnäolo oli asian hankalin seikka, sillä vaikka Worm olikin lähtenyt pois mr Swancourtin luota, tutunomainen seurustelu entisen palkollisen kanssa muistutti Stepheniä liian voimallisesti siitä luokittelusta, jonka kirkkoherra aikoinaan oli hänen, Stephenin, kaatamista silmälläpitäen suorittanut. Mrs Smith oli tietoinen järjestelynsä puutteellisuudesta, joka oli asiaintilan aiheuttanut. Hän puhui siitä Stephenille kahden kesken.
»Minä en välittäisi sellaisista vieraista, Stephen, mutta mitäs tehdä? Ja isäsi on siinä määrin jalostumaton, että hän pitää niiden kanssa seuraa enemmän kuin tarpeellista olisi.»
»Älkää olko millännekään, äiti», sanoi Stephen, »minä tyydyn siihen nyt.»
»Kun eroamme lordin palveluksesta ja lähdemme sisämaahan — piankin, toivon ma, — niin asia muuttuu. Me tulemme uusien ihmisten joukkoon ja väljempään asumukseen ja pidämme itseämme vähän loitommalla.»
»Onko miss Swancourt kotona, tiedättekö?» kysyi Stedhen.
»On, isäsi on nähnyt hänet tänä aamuna.»
»Tapaatteko hänet useinkin?»
»Tuskin milloinkaan. Mr Glim, apulainen, käy toisinaan talossa, mutta Swancourtit eivät tule kylään enää kuin läpiajaessaan. He aterioivat lordin luona useammin kuin ennen. Niin, tässä on eräs paperilappu, jonka joku poika toi tänne aamulla sinua varten.»
Stephen tarttui kiihkeästi paperiin ja avasi sen, hänen äitinsä tarkastellessa häntä. Stephen luki, mitä Elfride oli kirjoittanut ja lähettänyt, ennenkuin lähti rantakalliolle sinä ehtoopäivänä:
»Minä suostun. Olen kirkon luona yhdeksän aikaan tänä iltana. — E.S.»
»Minä en tiedä, Stephen», sanoi hänen äitinsä painokkaasti, »ajatteletko vielä miss Elfrideä, mutta jos minä olisin sijassasi, en hänestä välittäisi. Sanotaan, ettei mrs Swancourtin rahoista tule yhtään hänen tytärpuolensa osaksi.»
»Sää näkyy kääntyvän kauniiksi; minä lähden hieman katselemaan seutua», sanoi Stephen väistäen suoraa kysymystä. »Minun palatessani vieraat kenties ovat lähteneet, ja me voimme keskustella vapaammin.»
XXIV
Auringon laskettua sade oli tauonnut, mutta yö oli pilvinen, ja kuun valo, jota himmensi ja hajoitti sen usvakehä, valautui maille mantereille haaleanharmaana.
John Smithin mökin ovelta lähti tumma hahmo, joka kevyin askelin eteni nopeasti kohti Länsi-Endelstowia. Kohottuaan pian korkeammille maille hän kääntyi seuraamaan rattaidenraiteita ja näki päämääränänsä olevan kirkon selvästi piirtyvän taivasta vasten. Ei ollut kulunut puolta tuntiakaan hänen lähdöstänsä, kun hän jo astui kirkkomaan aidan yli johtavia portaita.
Säännötön aitaus oli yhä vielä vanhaan kallioon nimenomaisesti kuuluva osa. Ruoho oli edelleenkin pitkää, ja haudat olivat siinä asussa, johon kuluvat vuodet olivat suvainneet muuttaa Martin Cannisterin ja hänen edeltäjänsä, Stephenin oman isoisän muovaamat vakinaiset muodot.
Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia elonmerkkejä.
»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.
Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin sydämin.
Heikkoina kuuluvat äänet vain tehostivat hiljaisuutta.
Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku. Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat, lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen taakkanansa.
Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden astunnan ääntä.
Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista peräisin olevien tummien paasien keskellä.
Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut, että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.
Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa. Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen.
Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen herättämä tunnelma!
Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.
Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru. Elfride siellä nauroi.
Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä, jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat, ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan. Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi sittenkin yhä tuntunut.
Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin haltijalle maksettavaksi.
Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia. Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden suhtautumisen häneen.
Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa. Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut, ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.
Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai vahingokseen.
Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä, ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.
XXV
Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa. Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.
Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä — pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla odottaessa ja radan kaarrellessa.
Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.
Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin. Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti laiturin kulmissa ja koloissa.
Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän, sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni, kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä, Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen, ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.
Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa. Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä. Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla; siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman kauemmaksi jälkeen.
Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras, palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.
He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku — nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi, koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön. Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää, jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.
Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.
Venheen väki saapui kesämajan luo. Toinen heistä sanoi:
»Pelkäänpä, että saamme nuhteita, kun olemme viipyneet näin kauan.»
Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi etsimänsä selityksen löytämistä.
»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko sen? Lieneekö jo myöhäkin?»
Stephen lähti puun luota.
»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan, siellä on ilma tyyni.»
Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.
He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.
Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo. Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä, jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa voimakkaasti valaistun kuvan.
Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien kiintymysten vuoksi.
Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat, kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli hieman muuttunut.
Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin leikkasivat heidän hahmojansa.
Knightin käsivarsi kiersi vieläkin kauemmaksi Elfriden vyötäisille.
»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli rakkauden esineenä.
Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois, mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?
Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi. Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.
Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.
»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan laskoksista. »Se, mikä minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»
»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte niin hurjasti?»
»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»
»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka olette tänne tullut?»
»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä? Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»
Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion varjoihin.
Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet, mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt. Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.
Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi. Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa pelkoansa.
Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin, mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi, joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua. Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin jalustan ääressä.
Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.
Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.